Tunnustuksia tanssilattialla

Eilen alkaneella kurssilla puhuttiin mm. sen erottamisesta mikä on "omaa" ja mikä on muiden odotusten täyttämistä. Paperilla kysymys on yksinkertsinen, mutta omalla kohdalla siihen rehellinen vastaaminen ei ole ollut helpointa. Niihin ihanne mielikuviin joita kaikkialta tulvii on tullut samaistuttua niin kauan. Itse olen ainakin mojovasti sokaistunut luulemaan että sen mitä luulen muiden minulta odottavan tai haluan ei ehkä olekaan sitä mikä on minulle luontevaa. Helposti mittaa itseään muiden kautta ihan tietämättäänkin.

Esim. Olen luullut että tykkään puhua isoille porukoille, olen luullut että tykkään esiintyä.
No en tykkää. Se on pers**stä! Tämän toteaminen on hemmetin vapauttavaa. Miksi luulin että minun pitäisi haluta/olla jotain kummallista? Minä vertasin. Ja kuten tiedetään, se ei kannata. Tämä paketti on tämä paketti. Sinun tapaus on sinun tapaus. Ei mitään staattista pysyvää, aina samanlaista. Tämä on vaan tämä hetki. Ehkä joskus on toisin, ehkä ei.
Tämä tapaus, kun ei yritä toimia luontoaan vastaan tykkää vähän pienemmistä ryhmistä, joissa on tilaa todella kohdata ihmiset. Kiitos tästä oivalluksesta mm. aivan ihanalle treeniryhmälle jota olen saanut olla ohjaamassa. Koen siellä todella että olemme siinä yhdessä, ilman asetelmia ja yritelmiä. Kokemassa.

Minulle ei sovi lähestymistapa "minä opetan ja kerron mitä pitää tehdä",mutta tuntuu oikeammalta kulkea yhdessä, ja ohjata sinua näkemään itse, samalla kun itse katson. Esimerkkinä vaikka sekin josta itsekkin paljon puhun: se että samaistumme ja etsimme arvoamme vaikka työstä. Tämä on yhtälailla minun haasteena tutkia omaa suhdettani tekemiseen ja tekemättömyyteen.Sinulla on oma pelisi, minulla on omani. Olen omalla kohdalla nähnyt miten asioiden liika älyllistäminen ja teoritisointi (sori jos se ei satu olemaan sana) ei auta minua kuin pönkittämään tietäjä egoani. Me tiedetään kaikki aivan liikaa jo muutenkin.Tulen varmaan jatkossakin kertomaan jotain "teorioita," niille on paikkansa myös,mutta paino tulee todellakin olemaan kokemisessa ja kohtaamisessa. En ole kiinnostunut väittelyistä tai kenenkään oikeassa tai väärässä olemisen todistamisesta. tai muustakaan vakuuttelupelistä.

Ei ole myöskään minun juttuni auttaa ketään rakentamaan unelmia (kaamee klishee mutta unelmaakin vapauttavampaa on se mikä on totta) , enkä ole mikään motivaatio valmentaja. En ole kiinnostunut jakamaan tuottavuus ja tehokkuus tekniikoita, enkä osaa tukea "näin voit haalia itsellesi lisää jotain" . Se ei vaan ole minun juttuni. Kaivoin itse itselleni melkoisen kuopan yrittämällä etsiä onnea, hyväksyntää tai vahvistusta jostain ulkoa. Yrittämällä tulla aina vaan, kelpaavammaksi, henkisemmäksi,vahvemmaksi ja ihansamamiksi en löytänyt mitään muuta kuin kasvavat paineet, ylikuormituksen ja uupumuksen. Niin ja unohdin mainita tunteen siitä että olen jotenkin viallinen. Koitin rakentaa ihanteideni mukaista minäkuvaa, tiedostamattani myös paljon sen jälkeen kun aloin tiedostamaan pinnan alla kiehuvaa pelokasta ja hyväksynnän kaipuista ohjelmointia. Sitä voi sanoa vaikka kärsimyskehoksi, egoksi, tai vaikka Eeviksi. 

En onnistunut "parantumaan" korjaamalla Eeviä, kieltämällä tai muuttamalla sitä. Jotain on isosti muuttunut kun on suostunut nöyrtymään kohtaamaan omat lapselliset ja pelokkaat kokemuksensa.Ne voi nähdä ulkopuolelta. Alan viimein rakastamaan elämänmakuisia arpia jotka tähän tarinaan kuuluu, tietäen kuitenkin että minun ei tarvitse olla tarinan vanki.Ja kerroksia on vielä lisää, niitä kohti. Aina en niitä kohti halua mennä, mutta elämä vie minua sinne kuitenkin joten mennään sitten. 

Tyyppinä en ole mitenkään muodollinen tai asiallinen, enkä jaksa sellaista enää leikkiäkkään. Ymmärrän ettei ole oikeaa ja väärää, mutta minulla on silti mielipiteeni. Poliitikon leikkiminen riittää.Ei mielipiteitä  jaksa kauhean vakavasti ottaa, mutta ne saavat olla. Ne tuo tähän vähän sellasta sisältöä, vähän niinkun köntsät housuissa.

Me tiedetään ettei muihin tarvitsisi verrata, mutta miten olet vertaamatta tänä sosiaalisen median hyper aikakautena kun jokainen tuutti pursuaa ihanteita. Näin sun pitäisi syödä, näin monta kyykkyä tehdä, näin vahva ihminen toimii, tämä on ihanne vaimo ja tämä oikea tapa kasvattaa lapset. On todellakin hyvä että näkemyksiä on, on hienoa että voimme peilata ympäriltä mutta mitä jos sitä vaikka ihan hetkeksi hiljenisi ja kysyisi itseltään? Ehkä sinä tiedätkin jo aika paljon enemmän kuin luuletkaan. Ehkä jos ei yritäkään leikkiä selväjärkisen näköistä ne hyppelyt tulee tehtyä luonnostaankin :)

Ja ehkä jo minuutin päästä hävettää tämäkin kirjoitus, mutta kestän sen tunteen sitten!
Tekisi mieli pyytää anteeksi. Anteeksi että on yrittänyt mahtua johonkin, joka ei vaan ole minua varten. Anteeksi. Ja kaikki meni juuri niinkuin meni. Vaikken sitä aina muista, niin elämä todellakin tietää mitä tarvitsen. Sen veemäisempää, huumorintajuisempaa ja raadollisempaa opettajaa ei olekkaan. KIITOS. Ei voi tajuu ennenkun tajuu. DAA.

Extra tunnustus. Ruoho on siinä tapauksessa vihreämpää aidan toisella puolella, että jos voisi aina olla, ja miksikä ei voisikaan, olisin aina vaan pyjamassa. 

Loukkaantunut Puu ja Mielistelevä kala

Oletko koskaan ihmetellyt, miksi voi olla niin paljon helpompaa kokea hengellistä yhteyttä luontoon tai eläimiin, tässä on vastauksesi. Ihmiset haavoittivat meitä.Tai niin me tulkitsimme.  Egomme kehitti puolustusjärjestelmänsä suojautuakseen ihmisiltä. Ja kyllä, mekin olemme haavoittaneet muita. Tai niin he tulkitsivat.

Eläimiin ja luontoon luottaminen voi tuntua turvallisemmalta, koska ne eivät tuomitse meitä, milloinkaan. Ne eivät yritä saada meitä muuttumaan tai mahtumaan omiin ihanne kuviinsa.  Lemmikkieläimemme ei hylkää meitä siksi, että olisimme viallisia tai epäonnistuneita.  Eivätkä ne toisaalta pönkitä egoammekaan tekemällä meistä jotenkin erityisiä, muita parempia. Koiralle kelpaa ruoka keneltä hyvänsä, kivi ei valikoi kuka sille saa istahtaa ja kuka ei. Luonto ei hylkää meitä. Jos aikoo elää loppuelämänsä vuorella yksinään, voi varmasti kokea rauhaa ja yhteyttä elämään katsomatta ihmisyyttä itsessään ja muissa rehellisesti silmiin. 

Meillä on kokemuksia ja tulkintoja siitä että emme olisi kelvanneet, olleet riittäviä tai rakastettavia. Olemme keksineet käsityksemme siitä mikä on hävettävää, viallista ja väärää.Mielen suojamekanismit eivät ole ollenkaan olleet turha juttu, ne ovat nimenomaan kasvaneet meidän suojaksemme jotta tuo kipu ja kokemus siitä etten riitäisikään ei viiltäisi meitä enää koskaan. Jed McKenna kuvaa että monen ego on vähän kuin 5-vuotias uhmaikäinen. Tämä viisivuotias meidän on itsessämme nähtävä ja tunnistettava jos emme halua enää elää turvattomuudessa ja pelossa.

Älä kuitenkaan kuvittele että 5-vuotias olisi pätevä kasvattamaan 5-vuotiasta. Ihmissuhteista voi avartua todella koskettavia, kauniita ja rehellsiä kun tuo 5-vuotias uskalletaan tiedostaa ja katsoa sen läpi.

 Maailmassa ei ole mitään vikaa, mutta tämä oman elämänsä uhmaikäinen salaa toivoo että tästä paikasta voisi tulla hippusen rakkaudellisempi ja rennompi.Ja se voi tapahtua vain mielessä. Ei rakkaus ole sitä että sitten kun ensin on maailman rauha minäkin rakastan. Tai sitten kun ensin sinulta vaan pyydetään anteeksi niin voit rakastaa. Nämä ei ole helppoja juttuja vereslihalla olevalle egolle. Ei niiden ole tarkoituskaan olla helppoja. Jos ne olisi, kaikkihan niin tekisivät. Ihminen ei voi löytää todellista rakkautta kulkematta sinne pimeän laakson läpi. Tämä on toki vain minun käsitykseni. Rakkauden valeasuja voi toki pitää jokainen kohtaamatta kaikkia kasvojaan. Sekin on ihan ok. Jännä paradoksi sekin, että mitä enempi ihminen on sinut itsekkyytensä ja pimeän puolensa kanssa, sen enempi hänessä on rauha sekä hänen seurassaan on helpompi ja luonnollisempi olla.