Kannatko maailmaa harteillasi?

Hartiat. 
Tällä alueella kannamme usein paljon kireyttä, jännitteitä. Sanotaan että ”joku kantaa maailmaa harteillaan”. Kuinka usein tulee miettineeksi että onko kaikki ne murheet mitä kannan edes omiani? Onko minulla kykyä vaikuttaa niihin? Kannanko jotain ikäänkuin jonkun puolesta? Kannanko jotain velvollisuuksia, jotka eivät ehkä edes kuulu minulle? Puutunko tällöin asioihin jotka eivät ole minun asioita? Pelkäämme että jos lakkaamme murehtimasta että meistä tulee itsekkäitä, pelkäämme mitä tapahtuu jos emme huolehdi. 

Niiden taakkojen kantaminen joihin meillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa pudottaminen on prosessi. Ei voi yhtäkkiä täysin lakata välittämästä. Mutta tiedätkö, ei tarvitse lakata välittämästä. Voi välittää, voi toivoa parasta, voi rakastaa ja voi tukea, mutta ei voi kantaa. On rakkauden teko itseään kohtaan vapauttaa itsensä siitä mihin ei voi vaikuttaa. Niin kipeää kuin se alkuun voikin tehdä. Emme voi kassvaa kenenkään muun puolesta, emme voi kantaa vastuuta kenenkään muun puolesta. Emmekä edes voi todella tietää mikä toiselle on parhaaksi. 

Aloitetaan ja palataan aina itseemme, yhä uudelleen.

Nosta hartiat korviin, jännitä ja purista. Tunne miltä tuntuu kun koitat kantaa jotain johon sinulla ei ole voimia. Päästä irti. Anna hartioiden laskeutua, anna niiltä pudota ylimääräisen lastin. Suorista selkäsi, ole sinussa. Se riittää.

Velvollisuudentunnosta

Velvollisuudentunto on asia joka on...jännä juttu. Mitä kaikkea teen velvollisuudentunnosta? Mitä jätän tekemättä velvollisuudentunnosta? Pelottavia kysymyksiä. Nousee pelko ja ajatus että eihän sitä nyt voi vaan itseään ajatella ja olla itsekäs? Tätä voi olla hyvä tarkastella neutraalisti ja siirtää hetkeksi mielipiteet sivuun.

Voiko oikeasti olla kenellekkään hyväksi "uhrautua" kerta toisensa jälkeen?
Voiko oikeasti se pitää mitään (vaikka ihmissuhdetta) kasassa että välttää elämästä itselleen pelosta että se uhkaa toista?
Voiko oikeasti olla hyvä millekkään työpaikalle että sinne menee vuosi toisensa jälkeen kuin "pakosta" . 

Selityksiä riittää kyllä.
Enhän minä voi kun hän suuttuu.
Millä minä sitten itseni elätän?
Menetän ystäväni jos...
Minua pidetään itsekkäänä..
Yms.

Näiden ajatusten takana on hyvin inhimillinen pelko siitä että entä jos elämä ei kanna. Entä jos teen virheen? Entä jos tulen katumaan? Entä jos minut hylätään. Saattaa olla että elää vuosia tienristeyksessä, jossa sydän haluaisi eteenpäin, mutta kun ja entä jos. Se on pelottavaa, tiedän. Sallitaan sekin.

Itsekkyyttä on monenlaista. Mutta se on varma että jokainen ihminen on itsekäs. Miksi ei siis edes tutkisi että voiko olla että sillä että otan vastuun itsestäni ja elämästäni teenkin parhaan palveluksen kaikille?
Voiko olla etten saakkaan koskaan kirkasta mitalia vaikka miten koitin elää muita miellyttäen ja yrittäen olla moitteeton?
Voiko olla että kun sulla on hyvä olla itsessäsi on luontevaa huomioida muutkin? Ja yhtälailla voi sanoa kyllä tai ei. Tilanne kerrallaan.Ei siksi että olisi pakko, vaan siksi että se tuntuu luonnolliselta. 

Isoja kysymyksiä. Mitä ajatuksia teillä on velvollisuudentunnosta?

Ja sit täs ois vielä tällänen nätti kukkanenki. Jee.