Sudentuntien tunnustukset

Aamuyö klo 3. 
Sudentunteina huomaan herkemmin levottoman alitajunnan. Sieltä haluaa tulla jotain nähdyksi. Katsotuksi.Tietoisen mielen järkeilyn verho on karannut yön tieltä esiin. 

Pyörin enkä saa unta. Tiedän ettei kuulukaan saada. Muuten nukkuisin jo. Haluan saada kiinni tästä! Edellisenä päivänä jo huomasin jonkun olevan tuloillaan. Leikkisän eevin otsa oli kurtulla ja vähän ärsytti. Tuo olo on tuttu. Jos sillä ololla olisi nimi, se olisi Tiedän että alan tiedostamaan jotain jota en vielä nää. Koska se on niin tarkoin kätketty suojamekanismien taakse, voin olettaa että kyseessä ei ole hattaraa.

Mistä näin äsken unta? Unessa eräs läheiseni koitti suostutella ja manipuloida minua tekemään asioita joita en halunnut. Unissa asiat näytetään ylikirostuneesti, jotta niistä pöllömpi voisi saada kiinni. En kuitenkaan unessa kehdannut selkeästi sanoa ei. Manipuloin siis toista itsekin. Tämä manipulaatio ei ole ehkä niin selkeä, mutta kun tarkemmin katsoo sen voin nähdä. Uni näytti minulle kuvitelmani että kunhan vaan en loukkaa ketään niin olen onnistunut.

Jos tuotan jonnekkin pettymyksen (oikeasti minä en voi kellekkään pettymystä tuottaa, sen voi jokainen tehdä vain omissa ajatuksissaan) -> olen häpeällinen ja epäonnistunut. 
Tunnistin myös muistot jossa tällaisen epäloogisen draama päätelmiä olin omassa mielessäni tehnyt. Se ei ole kenenkään ulkopuolisen syy vaikka egoni mielellään osoittelisi minua "kaltoinkohdelleet" henkilöt syyllisiksi. Se nyt vaan kuului tähän tarinaan.Tiedostan myös miten helposti suojelen ja puolustan minua loukanneita ihmisiä. Minä hei ymmärrän ! Sillä oli vaan huono päivä, oikeesti se halus vaan mun parasta! Sitä vaan itseä pelottaa, siksi se uhkailee mua! Jne. Tilanteista "vahvana ja kypsänä" heti selviytymään kiellän tai piilotan itseltänikin kokemani surun. Olin surullinen ja sydäntä raastoi. Mutta sen peittäminen ei ole vaikeaa jos sitä on 20-vuotta tehnyt. Ammattinäyttelijä unohtuu roolinsa itsekkin.

Jos minulla on alitajuinen käsitys siitä että jos tuotan muille pettymyksen olen epäonnistunut ja jos vaan saan muut hyväksymään minut olen onnistunut, millaista peliä elämä on? Ymmärrän myös että ne valheelliset defenssit ovat suojelleet minua joskus. Mutta viimeiset 10- vuotta ne ovat lähinnä saaneet kokemaan erillisyyttä, pelkoa ja kärsimystä joka on väreillen kutkutellut pinnan alla. Niin kauan kun sen siellä tulikin olla. Nyt se on nähty.
Kolikon molemmat puolet. Äkkiä koko hahmon tarina näyttää aika selvältä. Tottakai se on säntäillyt juuri noin. Tottakai se on itsekin hylännyt ja "kaltoinkohdellut". Tottakai se on ajautunut juuri tuollaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin! Se on ohjelmansa ohjaamana mennyt, robotin lailla. Sen ohjelma on ollut " vältä kipua ja etsi jotain joka helpottaa tai saa unohtamaan".
Error.

Kuten muistaakseni jossain lasten ohjelmassa laulettiin " Kannatti herätä!".
Minulle kirjoittaminen tai sisäisen dialogin tekeminen ovat olleet parhaita työkaluja saada nähdä ja tunnistaa. Onneksi minut sitten vaikka herätetään yöllä tajuntaani penkomaan. Näkeminen sisältää paradoksin. 
Se asia vaan on. Siihen mahtuu rakkaus ja pettymys. Siihen mahtuu oman syyllisyyden ja syyttömyyden näkeminen, vaikka tietää ettei kukaan oikeasti ole syyllinen. Armo. Kiitos ja anteeksi.

Unia

Unet tuntuvat joskus todella todelliselta, olen monet kerrat mm. Herännyt siihen että itken tai vastaavasti olen maailman onnellisin jostain unessa tapahtuneesta asiasta. Viime yön unessa yksi peloistani tapahtui ( jonka luulin jo selättäneeni, mutta se pirulainen rakentaa itsensä uudelleen jos annan sille pikkusormen). Unessa näin selkeästi miten en koskaan pelkää sitä mitä luulen pelkääväni. Itse tapahtumat eivät olleet niin pelottavia, kuin siihen liittämäni tunteet ja tarinat. " jos noin käy, kuolen häpeään" , yms. Pelot haluavat myös varmistella että minulla säilyy valheelliset identiteetit. Olin ihan uponneena uneen, kunnes keskellä unta muistin, että voin kokea rauhaa keskellä surua. Siirryin unihahmosta katsomoon. Se ei muuttanut sitä mitä unessa tapahtui, mutta se muutti miten tilanteen koin. Oli hieno kokea että unesta voi havahtua hereille. Pelko on tosiaan vaan mielessä, ja tekee kyllä kaikkensa ollakseen mahdollisimman uskottava ja iskeäkseen juuri sinne herkimpiin paikkoihin. Pitää olla vihollistaan ovelampi. Mikä olisikaan ovelampaa, kuin lakata taistelemasta harhoja vastaan. 

Kerrottakoon vielä että tämä pelko oli tiedostamaton varmaan 20 vuotta. Se oli hienosti rakentanut suojakerroisia ja naamioita päälleen. Piti pitää itsensä kiireisenä ja muistaa turruttaa olo ettei vaan muistaisi katsoa tuota silmiin. Nyt se on saanut tulla näkyväksi, kun suojamuurien kantaminen on käynyt niin raskaaksi että niiden on murennuttava. Voi kun kaikki pelot olisikin kadonnut niin että hoen vain " tämä ei ole totta" mantraa. Tarttumapinta peloista näyttäisi katoavan vasta kun sen on todella luissa ja ytimissään todennut harhaksi. Hienoa päivää kaikille rohkeille sotureille , meissä joka ainoassa on paljon enemmän voimaa mitä uskoisimme.Sen pääsemme monesti todistamaan juuri silloin kun tajuamme luovuttaa kontrolloinnista ja mielen tarpeesta hallita sitä mysteeriä jota ei voi tietää.

Kauneus keskellä pettymystä

Kukapa nyt pettymyksistä pitäisi?
Olen ollut aikas huono sietämään pettymyksiä, tai no joo, suoraan sanottuna surkea. Oma pieni maailmani on ollut lasin ohut ja mennyt säpäleiksi viiltäen sirpaleillaan, jos kohtasin pettymyksen.
Minulle kivuliaimpia kohtia ovat olleet ne, kun olen kokenut että minä tuotin jollekkin pettymyksen. Minä olin syyllinen. Se oli minun vika!
Vaikka järjellä olisin ymmärtänyt, että sen olevan turhaa, riistävä riittämättömyys on iskenyt. Mikä sitten tuottaa pettymyksen? Se , että mitä ajattelen ja toivon ei olekkaan linjassa sen kanssa mikä on todellista.Oli ne sitten miten suloisia tai positiivisia ajatuksia tahansa.Nämä ovat myös kirpaisseet silloin kun olisin halunnut auttaa jotakin, ja sitten huomaan että ei, en pystynytkään,ainakaan sillä tavalla kun mieli olisi halunnut. Kysymys kuuluukin tällöin, autanko toista todella haluamalla auttaa? Eikö halu auttaa ole enemmänkin halua kokea itsensä tärkeäksi?
Auts, tuonkin myöntäminen sattuu. Parhaiten autan monesti sillä, että annan sen siirtyä sivuun joka haluaa kokea itsensä tärkeäksi ja auttaa, ja olla läsnä, tutkia yhdessä rehellisesti. Itselleen rehellisenä oleminen on aika ” herkkää puuhaa”. Se kun ei ole aina kivaa. Se ei aina ole suuria oivalluksia ja vapautumisia, vaan välillä myös hämmennystä ja tunnetta ettei saa mistään kiinni. Näin monisti silloin, kun perustavan isot uskomukset ja käsitykset nousevat pintaan.

Pettymyksen tunne ei ole ongelma, kuten ei hämmennyksenkään. Ajatukset siitä voivat tuntua ongelmallisilta.Reaktion omaisesti olemme halunneet päästä näistä äkkiä eroon.Haluan selkeyden NYT! En halua olla hämilläni!Pettymys ja hämmennys muistuttavat meitä siitä jännästä asiasta, että me emme kontrolloi elämää. Vaikka miten haluaisimme hallita ja pitää “langat käsissä” -kaikki ei vaan aina mene niin. Jos uskomme että tekemällä jotain toisin olisimme voineet onnistua paremmin/välttää jotain, väännämme veistä haavassa. Helppoa se on jälki viisaana sanoa  Kohtaamalla nöyrästi tunteemme voimme huomata odotusten ja ajatusten välisen yhteyden tuntemuksiimme. Jos kaikki menee niin kuin haluan, JES onnistuin. Jos kaikki ei mene niin kuin halusin, NOOOOY Epäonnistuin. Sen ei tarvitse olla noin mustavalkoista. On rohkeaa uskaltaa toimia ja elää ilman kuvitelmia siitä mitä pitäisi tapahtua ja mitä ei. Ja luottaa elämään. Se ei tietenkään tarkoita että pitäisi heittäytyä tuuliajoille , eikä suunnitella enää mitään. Ne asiat jotka nousevat innoituksesta ja silkasta tekemisen ilosta monesti kantavat “hedelmää”. Ei niinkään mitä tekee ja mihin sen tulisi johtaa, vaan millä energialla sitä tekee. Vapaa energia uskaltaa ottaa hypyn ja luottaa että varjo kantaa. Hyppääjä ei kuitenkaan tiedä, minne lopulta laskeutuu. Mutta hän hyppää, nauttii maisemista. Ja laskeutuu juuri sinne minne kuuluukin.
Yrittämällä aina varmistella lopputuloksia koitamme ottaa sellaisia ohjia käteemme joita ego ei vaan kykene hallitsemaan.Mikä helpotus onkaan, kun todella näkee haurautensa pelkäämättä.Se on kutsu elää.

Olen halunnut välttää pettymysten kokemisen, se on ollut kuin sotkuinen ja likainen kaappi, jonka ovia en ole halunnut avata etten näkisi sisällä olevaa kaaosta. Olen halunnut äkkiä turruttaa sen. Aiemmin harrastin pettymysten ilmetessä myös itseni ” rääkkäämistä” jollain tavalla, henkisesti tai fyysisesti treenaamalla itseni henkihieveriin. Olinhan sentään ollut mielessäni täysi nolla ja ansaisin rangaistuksen. Nyt tämä kaikki tuntuu jopa huvittavalta ja suloiselta. Sillon kun tuossa draamassa oli mukana, se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin huvittavaa.

Pelokas mieli haluaa välttää pettymystä. Se ottaa roolin ja suojakaavun ylleen. Se varmistelee ja mittailee. Jos sen tuntosarvet ( jotka ovat vuosien huolellisten vääristymien tuotosta kehkeytyneet ) aistivat ” pettymys riskin” se aloittaa hyvittely pelin tai pakenemisen. Se koittaa keinolla millä hyvänsä kiertää sitä, että au nyt saattaa sattua. Jos tilanteessa on muita, näytellään tietysti että hei kaikki hyvin, kyllä mä olen ihan ookoo tän kanssa. Tai sitten voi kokea suoraan, nähdä rehellisesti että hups, nyt mieli oli luonut jonkun toiveen tai odotuksen. Ja Se saa kirpaista. Kirpaisu on tilaisuus. Sen voi myös katsoa, sitä voi havannoida ulkopuolelta. Nähdä inhimillisenä sen, joka toivoi ja halusi. Kysyy rohkeutta olla ihmissuhteissa aito, ja kokea pelkäämättä. Toinen osapuoli ei ole vastuussa pertymyksestä, mutta voi rehellisesti kanssani kokea inhimillisen hetken. Jos vaikka uskallan jakaa tuon hetken toisen kanssa. Raakana. Läsnä. Selittelemättä. Etsimättä oikeutuksia.Kokien sen lahjan joka löytyy pettymyksen takaa.

Sanojen söpötystä

Ihmisen mieli toimii vähänkuin leimasin kone, se leimailee asioille, ihmisille, paikoille ja tilanteille omanlaisiaan merkityksiä. Mieli tekee sen ” hyvää hyvyyttään” jotta voisimme ymmärtää helposti mitä mikäkin tarkoittaa ja mistä missäkin on kyse. Jotta voisimme varautua tulevaisuutta varten Paperilla tämä kuulostaa hienolta ja upealta, mutta silloin unohtuu että kokemuksemme todellisuudesta on värittynyt melko harhaisin linssein.Tämä saa usein meidät reagoimaan täysin menneestä käsin.Vaatii rohkeutta, avoimuutta ja vilpittömyyttäkin katsoa joka hetkeä ilman menneisyyden leimoja ja koittamatta tunkea menneisyyttä luotuja boxeja. Olemme ihmisiä. Mieli on usein niin täynnä vanhoja ehdollistumia että niiden läpinäkeminen kerralla lienee mahdotonta.Onneksi saamme kyllä ihan joka päivä ” wake up call” henkisiä tilaisuuksia, kun vaan silmät pysyvät auki. Ja muistaa miten inhimillistä on että välillä pamahdamme taas jonkun vanhan ohjelman pariin. Nämä ovat ehkä kivuliata hetkiä, mutta välttämättömiä sen suhteen että voimme nähdä missä käsityksissä olemme vielä jumissa.

Mitä tarkoittaa vaikkapa luottamus yhdelle, se on täysin muuta toiselle. Mitä on Pekalle vapaus on Maijalle vankila. Mitä on rehellisyys jollekkin se on toiselle paskan puhumista. Vaikka puhummekin näennäisesti samaa kieltä, mitä todella tarkoitamme? Millaisia merkityksiä olemme luoneet sanoille tai muille henkilöille ja olemmeko ihan 100% varmoja näiden asioiden paikkaansa pitävyydestä?

Mielen kategorisointi saa meidät helposti kuvittelemaan ja uneksimaan asioita niin että katsomme tätä hetkeä vanhojen linssien läpi. Näenkö tänään ystäväni joka 5 vuotta sitten myöhästyi usein edelleenkin ” myöhästyjänä”? Kategorisoinko ja leimaanko muita ja itseäni päivät pitkät enkä näin todella näe ketään?

Millaisia merkityksiä ja sääntöjä mieli on luonut vaikkapa parisuhteelle?
Työnteolle?
Harrastuksille?
Sille että kokee olevansa riittävä ja turvassa?
Siitä millainen on ” hyvä ihminen” ?
Siitä miten muiden tulisi kohdella sinua?

Henkisyys on sana joka minua on jo hetken aikaa mietityttänyt ( lue ottanut kupoliin). Katsoinko elämää linssien läpi jotka pitävät ” henkisyyttä” jotenkin parempana kuin vaikka hyvän elokuvan katsomista? Minulle henkisyys ei tarkoita ( enää) pelkkää energiaa, chackraa sun muuta mielenkiintoista harrastettavaa, vaan henkisyys on enemmänkin vapautta joka ei sulje pois mitään. Vapaus ei vaadi yhtään kokemusta ” henkisistä” asioista, oikeastaan päinvastoin. Joskus ihmisyyden pelin näkeminen on huomattavasti helpompaa jos ei ole valtavaa määrää henkisiä uskomuksia ja oppeja suppeuttamassa katsonta kantaamme tietynlaiseksi. Vapauden kannalta sanoilla tai tiedolla ei ole mitään merkitystä. Toisaalta mieli suostuu monesti katsomaan asioita avoimemmin jos se ymmärtää älyllisesti miksi se edes haluaisi niin tehdä. Ja jos ei halua, se on erittäin ok. Jos vapautumisen prosessi käynnistyy, sitä tuskin voi edes estää. Saatamme koittaa painaa jarruja, mutta palaamme uudelleen ennemmin tai myöhemmin tutkimaan sitä mikä on oikeastaan todellista ja mikä ei. Tälle matkalle moni on tarvinnut pohjalle jos jonkunmoista henkistä etsintää ja ideologiaa, huomatakseen viimein että vaikka ne kuinka ihania harrastuksia olisivatkaan yksikään mielen tekniikka ei voi meitä vapauttaa mielestä. Sitä ei voi hallita. Sitä voi vastustaa ja sen persoona usein tekeekin. Se on ihan ok ja luonnollinen osa prosessia. Prosessiin kuuluu mm. Se että katsoo täysin uudesta katsonta kannasta millaisia merkityksiä on luonut niin muista, itsestään, sanoista ja ties miestä. Oikeat vastaukset tai oikeassa oleminen on tästä kaukana, vaan enemmänkin nöyryys todeta tuhansia kertoja että olin väärässä! Mutta jossain kohtaa se ei olekkaan enää kauheaa.se on suuri helpotus, joka löytyy kun erottaa että tuo persoona ja roolin vetäjä onkin vain rakennelma, joka en ole minä. Mitä vähempi persoonalla on tarvetta puolustaa osasiaan, sen vähempi se näyttelee, vaivaantuu tai toimii vanhojen ohjelmointien sekä selviytymisstrategioiden ohjailemana.

Olen kirjoittanut varmasti aiemminkin että vapautuminen ja tiedostaminen tapahtuu monesti askel kerrallaan, sitä myötä kun on valmiit avaamaan silmiämme emmekä pysty enää kieltämään ilmiselvää asiaa.Nämä ovat asioita joita teoriassa tietää, niistä on helppo puhua mutta kokeminen ja vapautuminen on jotain muuta mitä voi kirjasta oppia. Joskus tuli ihastuttua siihen mielikuvaan että vaan jos tankkaa tietoa mm. henkisyydestä ja vapaudesta että se jotenkin vapauttaisi. No ei se vapauta  Todeksi eläminen on prosessi. Joka etenee juuri sitä tahtia kuin kuuluukin.Tähän prosessiin ainakin omalla kohdalla on kuulunut ties kuin monta kuoppaa johon on tullut humpsahettua.Mutta ne kuopatkin ovat osa sitä prosessia!

Pelihahmon kuuluu saada tiettyjä kokemuksia sekä käydä tiettyjä steppejä matkallaan, ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta jossa kaikki yhteydessä kaikkeen. Se siemen joka viisivuotta sitten kylvettiin kenties yhdellä pienellä lausahduksella saattaa tänään puhjeta kukkaan. Yksikään askel ei ole turha, väärä tai pysähtynyt. Mieli on ainoa jolla voi olla kiire.

“When the fruit is ripe, it drops from the tree by itself. One moment it hangs by a thread from the branches of the tree, bursting with juice. The next moment it falls–not because it has been forced to fall, or has made the effort to jump, but because the tree has recognized its ripeness and simply let it go.It is simply the right time.” -Osho

Pelko pepussa!

En oikeastaan tiedä miksi tästä aiheesta kirjoitan, mutta ehkä se selviää vain kirjoittamalla. Tai sitten ei  Sitä myötä kun olen alkanut tiedostamaan ja tutkimaan elämään vähän uudenlaisista kuvakulmista käsin, on myös mieletön ja suorastaan järjetön määrä pelkoja pudonnut pois. Nyt on täysin luonnollista elää ilman noita viheliäitä jännityksiä ja huolia, jotka joskus olivat takiaisen lailla tarrautuneet kiinni. Mikä on oikeastaan todellista?

Hyviä esimerkkejä minulle aiemmin täysin normaaleista peloista olivat mm:

- Sammakot
- Joskus jopa kaupassa käynti
- Pelko siitä että mokaan ja pilaan kaiken
- Esiintyminen
- Puolieni pitäminen/ ein sanominen
- Tilanteet joissa muut ihmiset riitelivät, konfliktit ylipäätään
- yms.

Mieli on jännä vekotin. Se saa päähänsä mitä järjettömämpiä juttuja jotka voivat tuntua kovin todellisilta jos annamme ajatusten hallita. Mielellä on toki kaunis aie, se haluaa pitää sinut hengissä.
Se keksii vaikka mitä puuhaa, ettei joutuisi kohtaamaan ns. Perimmäisintä pelkoa, joka on kuolemanpelko. Mieli pitää meidät kiireisenä,se touhuaa ja luo tarinoita jottemme joutuisi tuota pelkoa kohtaamaan.

Kun aloin tiedostamaan mm. Sitä miten mieli toimii, miten se vääristää,yleistää ja luo hullunkurisia mielleyhtymiä ( pavlovin koira efekti), nuo pienemmät pelot alkoivat putoamaan pois. Ne alkoivat näyttää täysin epätodellisilta.

Noiden pelkojen jälkeen löytyikin uusia kerrostumia mielen huolia, nyt se keksi murehtia mm:
Raha asioita, turvallisuus
Olenko tarpeeksi ja riittävä
Etten vaan liho?
Millaisen kuvan muut minusta saavat?
Ettei vaan läheisille käy jotain

Jne.

Kuten ehkä jo huomaakin, pelot ovat aika itsekkäitä. Tai mitä mä tässä pehmentelen, ne ovat 
Pelokkaana sitä tulee pyörittyä aikalailla omien selviytymismekanismiensa ympärillä, nähden vain itsensä. Minun tarinassa nuo pelot näyttäytyivät lähinnä ajatuksina ja tunteita mutta enimmäkseen ne olivat vain päällystettyä härpeäkettä mielen toiselle kovin perimmäiselle halulle, halulle olla hyväksytty. Nämä pelot eivät lähde yrittämällä kontrolloida, menestyä lisää tai haalia itselleen turvaa tai vimputtaa lenkillä 20 h viikossa jottei vain lihoisi. Kaikkia kepulikonsteja mieli toki kokeilee. Se näyttelee, pelaa roolejaan. Sille ei riitä mikään ja se pelkää menettävänsä. Ja se menettämisen pelko on vieläpä täyttä totta, jos siis oletetaan vielä että voisimme todella omistaa jotain. Muodon maailmassa (raha, keho, tittelit, saavutukset,yms) kaikki todella on katoavaista. Edellinenkin henkäys meni jo.
Vasta kun tosiaan oivaltaa ettei mieli täällä voi mitään omistaa, se ei saa mistään pysyvää voi nauraa sille että joskus takertuikin johonkin josta ei saa kiinni.Tämä ei tarkoita että pitäisi elää kauraryyneillä ja pukeutua muovipusseihin. Voi ajaa vaikka ferrarilla tai syödä kaviaaria aamupalaksi. Rajaton on rajaton.

Entäpä jos ei pelkäisi kuolemaa? Entä jos tietäisi, että kuolemaa ei ole? Kuolema on totta vain sille joka kuvittelee olevansa kaikesta erillinen. Meillä on paljon kiinnikkeitä mielessä kehoomme, ajatuksiin, tunteisiin, rahaan, perheeseen, kaikkeen. Mieli on hemmetin vahva, se mielellään syöttää vaikka mitä tarinoita pitääkseen meidät otteessaan. Mieltä ei tarvitse julistaa pahaksi, vääräksi tai huonoksi. Päinvastoin, se hoitaa evoluution sille määräämän tehtävänsä hienosti. Jos kykenet näkemään pelon ulkopuolelta, voit huomata että pelko et ole sinä. Se joka havaitsee pelon, on rauhassa. Peloton. Keho osaa kyllä tarpeen tullen pelätä vaikkapa käärmettä, mutta siihen ei tarvitse käyttää yhtäkään ajatusta. Väistäminen tapahtuu täysin automaatiolla. Voit luottaa siihen

En voi väittää että eläisin täysin 100% pelosta vapaata elämää. Välillä ne todellakin luikertelevat tarinaan ja saatan jopa olla niin pihalla että hetken jopa pidän niitä tosina.Tällöin olen unohtunut mielen tiettyjen perusasetusten ja oletusten maailmaan ja pelot tarjoavat lähinnä osuvan hetken katsoa mitä ihmeen rajoitusta pidin vielä todellisena. Pelkoa ei enää jaksa pelätä. Ennemänkin suhtautuminen on ” ai tällainenkin vielä.”

Haasta itseäsi katsomaan aiemmin pelottaneita tilanteita kuin teatteriesitystä.Jos kykenet ota matkaasi ripaus lempeyttä, huumoria ja naurua 

Olin perseenreikä!

Anteeksi raflaavasta otsikosta 

Seuraava perustuu tosi tapahtumiin.

Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa, ja höpistyämme siinä jonkun aikaa aloin huomaamaan ärsyynnystä.Reaktiona vastaukseni olivat tympeitä ja turhautuneita. Aloin etsimään ystäväni sanomisista epäkohtia. Menin mukaan mielen höpsöön peliin, jossa sillä on näennäisesti merkitystä kuka on “oikeassa”. Olin tehnyt tulkinnan (joka ei siis ole todellisuus) että ystäväni koittaa mitata olemmeko tarpeeksi ” samaa mieltä” asioista. Tästä pikkuinen ja pelkoon perustuva egoseni otti nokkiinsa ja koki heti uhan tulla hylätyksi. Se saattoi ajatella ” Apua! Nyt tuo henkilö etsii minulta oikeaa vastausta, en osaa antaa sellaista”. Puolustusjärjestelmän pamahtaessa päälle en näe asiaa enää rakkaudesta/neutrauliudesta käsin. Avoimen ja haavoittuvaisen sydämeni ylle pamahtaa jääkylmä, kyyninen ja kova suojakerros. Ettei katso vaan sattuisi. Kun tämä kylmä kuori on läsnä, en näe toista todella. Näen vain omat ajatukseni toisesta. Niimpä humahdin rooliin, jossa koitin saada ystävääni näkemään että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin mielipiteet joskus kertovat. Näkemättä että tuokin oli mielipide. Menin ” tietämisen peliin”. Jos olisin säilynyt läsnä, enkä automaatiolla humpsahtanut Eevin rooliin (jota täytyy aina jotenkin suojella, koska Eevin suurin pelko on olla ei mitään, jota se todellisuudessa onkin. Ilman negatiivisuutta tai draamaa). Puhelu meni älylliseksi peliksi, se ei enää ollut ns. rehellistä ja aitoa. Keskustelimme kokoajan kyllä ihan asiallisesti, ja puhelukin loppui asiallisesti. Tarkoittaa sitä että kukaan ei huutanut, syytellyt tai mitään muutakaan. Ilmassa kuitenkin suorastaan lemusi ristiriitainen energia. Itse asiassa olisimme kenties olleet rehellisempiä ja aidompia toisillemme, jos olisimme suoraan keskustelun aikana voineet sanoa ” Nyt olen hämilläni, mitä tapahtuu”, kuin vetää vahvaa rooliaan loppuun asti.

Puhelun jälkeen vasta havahduin todella näkemään miten olinkaan mennyt mielipiteiden imuun. Aloin heti katsoa peiliin.Mikä tuossa tilanteessa oli aktvioinut Eevin?Mitä luulin nyt tietäväni paremmin? Mikä siinä oli uhannut kuvitteellista minäkuvaani? Mikä siinä ärsytti? Mitä ihmettä puolustelin?Miksen todella voinut olla toiselle läsnä? Tutkiessani tätä en syytellyt toista, vaan näin oman pelkoni ja hämmennykseni. Näin selkeästi miten toimin jos seuraan pelkoa. En enää katsonut avoimesti, vaan rajallisesti. Yllätys yllätys, se oli nimenomaan asia joka minua tilanteessa tökki. Rajaaminen. Hyvä esimerkki taas siitä että monesti koira älähtää usein siellä missä kolahtaa omaan nilkkaan. Ei hemmetti ei kai se mikään koira ole joka älähtää? No kuitenkin, ehkä pointti tuli selväksi 

Nähtyäni että nyt Eevissä oli vain aktivoitunut puolustusjärjestelmät päälle, soitin ystävälle melkein heti perään ja pyysin anteeksi.
Pyysin anteeksi etten ollut todella nähnyt ja kuullut selkeästi. Tästä seurasi todella antoisa, rehellinen ja rakkauden täyteinen keskustelu, jossa molemmat tuntuivatkin yhtäkkiä keskustelevan ihan jollain toisella tavalla kun mielipiteissään roikkuen. Emme luoneet syy seuraus yhteyksiä eikä kumpikaan yrittänyt olla mitään tai puolustaa enää mitään. Päinvastoin avauduimme ihan uudenlaiselle rehellisyydelle, inhimillisyydelle ja aidolle kohtaamiselle. Näimme myös molemmat omia “sokeita pisteitämme” ja persoonillemme tyypillisiä toimintamalleja jotka menivät näennäisesti ristiin. Saimme todistaa oikein mallikasta esimerkkiä millaiseksi energia menee jos toimimme mielen motiivien mukaan.

Tarinan opetuksen voi tietysti jokainen päättää itse. Jokainen ymmärtää ja tulkitsee tämänkin tarinan eritavalla. Niin kuin tuo kokemuskin oli erilainen minulle ja ystävälleni. Kenenkään kokemus ei voi olla väärä tai huono.Jos tällä tarinalla pyrin jotain sanomaan, se olisi se että vapaus ei tarkoita täydellisyyttä tai sitä että ettei koskaan erehtyisi. Silloin kun koen tämän, olen joka hetki avoin olemaan totaalisen väärässä. Tutkin avoimesti, katson ja leikittelen vaihtoehdoilla. En yritä tietää. Koettavaa sen sijaan on. Rajattomasti. Keksimme ystäväni kanssa tähän liittyvän hauskan vertaus kuvan. Niin kauan kun tutkimme asioita kuin kaksi uteliasta lasta hiekkalaatikolla, keskustelu säilyy tuoreena. Kokeillen kannattaako sitä hiekkaa laittaa suuhun ja millainen kakku syntyy jos lapiota käyttää näin meiningillä sen sijasta että väittelisimme siitä kumman lapio on parempi ja kenen hiekkakakku on parempi ilmaisu.
Sanat tuskin koskaan voivat kuvata täydellisesti sitä mitä yritämme kertoa. Sanat tarjoavat parhaimmillaan vaan kuvauksia. Ja kyllä voi olla varma, että jokainen kuulee asiat täysin omien merkityksiensä kautta. Älyllinen ja sanallinen verbaaliakrobatiikka on ehkä jonkun mielestä hauskaa, mutta itse en taida sitä jaksaa enää ollenkaan.

Lienee varmaan sattuma, että olin aamulla kirjoittanut puhelimeni muistioon ylös seuraavan lauseen ” mikä ero on sillä katsonko elämää mielen kautta, vai avoimesti, sydän auki ja haavoittuvaisenakin? No ainakin sain siihen käytännön vastauksen 

Kaikkiin maailman ristiriitoihin tunnun keksivän enää vain yhden ratkaisun. Läsnäolo. Hiljaisuus. Hyväksyntä. Ottaa askeleen taaksepäin teatterinäyttämöltä. On vain rauha jäljellä.

Leimat ja leimaantuminen

Ystäväni harrastaa joogaa ja on opiskellut joogaopettajaksi.

Pysähdy hetkeksi. Millainen mielikuva herää?

Toinen ystäväni tykkää ajaa kovaa urheiluautoilla. Millainen käsitys hänestä herää?

Eräs ystäväni saattaa olla 2 viikkoa viherdetox kuurilla. Millainen mielikuva herää?

Sitten taas on ystävä, joka saattaa lomareissullaan litkiä pullon viiniä päivässä ja 8 palloa jäätelöä – ei ole saavutus vaan piis of keik.

Ehkä jo arvaat että hän on sama henkilö?

Ihmismieli on sellainen, että se mielellään luo käsityksiä ja sääntöjä, jotta sen olisi helpompi ymmärtää. Mihin tarvitsemme ymmärrystä tai käsitystä toisesta? Emmekö voi kohdata toista ilman tarinaamme ja käsityksiämme, vapaasti?

Miten helposti annamme tekojen luoda leiman henkilöille.

Ärähdin lapselleni – olen siis huono isä
En jaksanut vastata puhelimeen - olen huono ystävä
Hän harrastaa joogaa - hän on siis “henkinen” (mitä ikinä se tarkoittaakaan)
Hän käy baarissa tanssimassa - hän on siis pinnallinen
Hän sanoi noin - hän on siis…
Jne.

Aloin miettimään teemaa, kun tämä joogaopettajaystäväni laittoi kuvan facebookkiin, jossa hän joi kahvia. Kommenteissa joku ihmetteli, että juovatko joogit kahvia?

En ollutkaan muistanut miten yleinen stereotypia on joogaopettaja elää suurinpiirtein auringon valolla ja kakkaa pönttöön vain rakkausmantroja 

Millaisia kirjoittamattomia sääntöjä olemme luoneet ja kuinka vapaata tämä todella on? Vuosia sitten sain leikkimielisen nimen “luomunauta”. Tämä ilmeisesti kuvasi hyvin silloista luomumeininkiäni. Mutta jos olen luomunauta, en voi pitää rakennekynsiä, koska nehän ovat luonnottomuuden esimerkki! Olenko tarpeeksi luomunauta, kun syönkin ainakin pari kertaa viikossa ravintolassa kaikkea muuta kuin luomua? Ja hitsi, vaatteenikaan eivät ole mitenkään ekoa. Olen itseasiassa aika surkea luomunauta. Hyvä niin 

Olen toki itse harrastanut hyvinvointia ja henkisyyttä vähän ja vähän vähemmän kiihkoillen, tehnyt henkistä jumppaa, syönyt “oikein”, ja jiida jaada. Koko paketti. Mutta olinkin sitten niin rajoitteinen että… Vapauteen ei liity yhtäkään sääntöä tai ihannekuvaa. Päinvastoin. Se (vapaus) on rajatonta.

Vapaus ei ole seurausta jostain aktiviteetista, jonka persoonamme voi saavuttaa, kunhan toimii tavalla x. Mieli kyllä tarinoi ja keksii, että ensin pitäisi vielä olla parempi ihminen, puhdistaa itseään tai jotain muuta. Se asettaa ehtoja. Toisaalta mieli voi myös todeta olevansa vapaa. Vapaus ei kuitenkaan ole “henkilökohtaista”. Persoonalla ja hahmolla tarina jatkuu, kenestäkään ei tule täydellistä. Vapaus on inhimillistä!

Me kuljemme erilaisia polkuja, polkumme tai siellä käymämme vaiheet eivät määritä meitä, mitenkään. Kipua voi tuottaa ajatus että “en olekaan enää sellainen miksi muut minua luulivat”. Voi olla kipeää vapautua itselleenkin asettumistaan leimasimista, jotka nekin aina rajoittavat, olivat ne sitten miten positiivisia tahansa.

Sitä on koittanut mennä asialliseen imagoon, valmentajaimagoon, asiantuntijaimagoon, auttajaimagoon, henkiseenimagoon ja vapaaseenimagoon, puhumattakaan niistä kaikista muista kuvitelmista, joita joskus tarvitsi. On varmaan selvää, että silloin, kun nuo näytelmät on päällä, olen roolihahmona uponnut niihin täysin, enkä ole tiedostanut olleeni unessa.

Kyllä, olen leimannut muita mielessäni. Olen leimannut itseni, ja olen pelännyt leimaantumista. Hyväksyn mielen joka leimoja luo. Se ei tee sitä pahalla. Se vaan pelkää olla tietämätön.

On helpompaa olla vaan, kun ei tarvitse olla mitään erityistä. Kun ei tarvitse koittaa mahtua johonkin raameihin tai ideologiaan. On ihanaa voida kohdata ihmisiä ilman määritelmiä. Voi hyväksyä kaiken, persoonansakin, joka on rajallinen sekä inhimillinen sellaisenaan. Eilen saattoi ajaa prätkällä ja tänään meditoida. Huomenna saattaa juoda kaljaa ja nyt vain istua ja katsoa syksyä. Anna itsesi, kuin muidenkin uusiutua. Luonnossakaan mikään ei pysy paikallaan, kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Ja sitten on se jokin, joka ei muutu. Se jokin jota ei voi nähdä, koskea, tai haistaa. Se jokin joka ei vaadi uskomista, tietämistä eikä muutakaan. Se vain on ja huomaa.

Uskalletaan ihmiset rakkaat katsoa itseämme ja toisia (eli itseämme) ilman leimoja. Huomataan rehellisesti milloin olemme lähteneet määrittelemään ja katsotaan käsitteiden läpi. Kaikki on hyvin <3

Vapaa elämä

Olen muutaman vuoden pyörinyt NLP:n parissa, tehden ohessa muutakin valmennusta ja ohjausta. Nämä vuodet ovat olleet huikean opettavia, avartavia ja mielenkiintoisia. Olen maailman kiitollisin, että joskus “sattumalta” päädyin NLP:n pariin (se on toinen tarina se, miten joskus itse päädyin kurssille, kunnon johdatusta itsestään herättäviä herätyskelloja myöten…), ja sattuipa sillä lailla hassusti, että tuolla kurssilla tapasin miehen jonka kanssa olen nyt naimisissa ja huvitukseksemme huomasimme  (heh, jo ennen kuin menimme naimisiin), että olemme syntyneet samana päivänä.

Alussa tuli humpsahdettua NLP-kuplaan. Tämä on aika tyypillistä, kun innostuu jostain. Näin voi käydä harrastuksen, ihmissuhteen, ruokavalion, minkä tahansa suhteen. Olet niin innoissasi ja liekeissä uusista oivalluksista, ettei maailmaan hetkeen paljon muuta mahdukaan. Onneksi alkuhuuman ilotulituksien jälkeen ajatuksiin mahtuu muutakin ja nähdään, että tämä ei ollutkaan kaikki kaikessa. Jatkoin siis elämän ja ihmisyyden (ja kaiken siitä väliltä) tutkimista edelleen käyden itse erilaisilla kursseilla ja lukien. Etsien. Monen monta huikeaa menetelmää on tarttunut takataskuun, mutta nyt tuntuu olevan aika päästää irti mihinkään tiettyyn menetelmään nojaamiseen. Niin paljon kuin erilaisista työkaluista tykkäänkin, niiden katsontakulma on kuitenkin aika suppea. Sydän kutsuu eteenpäin. Puhumme itsekin kursseilla siitä, miten mihinkään ei tarvitse pysähtyä. Mieli tekee mielellään sitä, joka on tuttua ja sitä jonka se “tietää”. (Todellisuudessa mitä voi tietää edes? ) Tämän sain itsekin huomata. Mieli vastustelee hyppäystä tuttuusalueensa ulkopuolelle, niin kauan kun pidän sen esittämiä uhkakuvia todellisina.

Vapaa elämä ei mahdu ideologiaan, se vaan on vapaa. Toistaiseksi ainakin tuntuu luonnolliselta ja oikealta jättää NLP-peruskurssien veto pois ja keskittyä siihen mikä nyt vetää puoleensa. Ihan vapaaseen olemiseen ja ohjaamiseen, ilman opettaja-oppilas -asetelmia. Vapaassa elämässä on enemmänkin kyse taulun tyhjentämisestä kuin sinne minkään lisäämisestä  Silti tyhjä taulu ei pois sulje mitään. Mikään muu tapa elää ei ole toista arvokkaampi. Enempikin kiinnostaa se, että onko se elämä ilon, vapauden ja intuition ohjaamaa. Pelot, epävarmuudet ja riittämättömyydet saavat meidät helposti pysähtymään. “Vapautuminen” on usein prosessi, vaikka tietysti olemme ihan joka hetki vapaita. Ego on taitava saamaan meidät kuvittelemaan olevamme erillisiä. Se on myös taitava luomaan pelkoja, riippuvuutta, ahdistusta ja tarvetta olla aina vaan parempi. Se haluaa hajoittaa ja hallita. Tiedostamisen prosessi on jokaiselle aintulaatuinen ja uniikki, jossa jossain kohdin tulee pisteeseen, jossa “kaikki aiemmin opitut asiat” tulee kyseenalaistettua tai tarkempaan tarkasteluun. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi opetella, vaan muistuttaa siitä, että yhteenkään oppiin ei tule takertua ja nähdä että oppi ei ole sama asia kuin KOKEMUS ja ymmärrys. Kukaan ulkopuolelta ei voi “siirtää vuoria” puolestasi. Parasta siinä on tietysti se, että kun huomaat jo olevasi vapaa, kukaan ei voi myöskään sitä sinulta viedä pois. Sitä ei tarvitse ylläpitää, koittaa kontrolloida, saatikka pelätä sen katoamista. Se ei missään nimessä ole “valmiiksi tulemista”, että nyt jo tietää kaiken ja kaikki on jo nähty. Ei ole valmiiksi tulijaa. Ei ole myöskään sitä, joka on riittämätön tai kesken.

Elämän luonne on mennä eteenpäin. Lepään kyydissä ja seuraan sitä mikä tuottaa iloa, mikä resonoi ja mikä vetää puoleensa. Luotan ja astun ulos siltä alueelta, joka oli tuttua. Olen edelleen sitä mieltä, että NLP:ssä on paljon asioita jotka tukevat ns. tietoista ja vapaata elämää, mutta siellä on myös asioita, joita en näe vapaan elämän kannalta millään tavalla tarpeelliseksi. En halua tällöin opettaa “jonkun toisen suulla”. On myös luonnollisempaa pyytää kurssista vähemmän rahaa, kun ei maksa lisenssi-, sun muita maksuja. Nyt koen, että tämä päätös mahdollistaa laajemman kuvakulman ja sellaisella hinnalla, joka tuntuu oikealta pyytää. Edelleen olen sitä mieltä, että nyt kun tiedän mitä kaikkea NLP elämääni toi, olisin valmis maksamaan kurssista vaikka triplaten, mikään raha ei korvaa sen tuomaa arvoa.

NLP:n kehittäjä Richard Bandler on todennut osuvasti “Freedom is everything and love is all the rest”. Word. NLP:hen suhtaudun nyt kuin vanhana ystävänä lapsuusajoilta. Olemme molemmat muuttuneet kovasti, eikä suhteemme ole enää samanlainen kuin aiemmin. Silti, kun tapaamme, sydän täyttyy ilosta ja kiitollisuudesta, koska saan tuntea noin huikean tyypin. Kiitos <3

Mielen matematikkaa

Muistan kun lapsena täytettiin erilaisia ” kaveri kirjoja”. Niihin vastattiin muunmuassa kysymyksiin kuten  mikä sinusta tulee isona ja mikä on lempiaineesi koulussa. Lapsesta alkaen , erityisesti kun opimme puhutun kielen alamme luomaan sitä minä kuvaa. Kuvaa itsestämme. Kimppu käsityksiä. Toiset ehkä positiivisia, toiset sitten taas kaikkea muuta. Tällainen minä olen. Tuollainen olet sinä. Erillisyys ja erityisyys tulee mukaan kuvioihin. Voi sitä ensimmäisen uhmaiän tuskaa kun lapsi alkaa kokemaan olevansa erillinen muusta. Rajoja kokeillaan, oma tahto alkaa voimistumaan ja ego alkaa tekemään vähän kuin matemaattisia kaavoja elämästä. ( Toim. huom. tämä ei ole egon dissausta  )

Esim.

Kun itken minua lohdutetaan ( itkemällä saan siis huomiota)

Jos kiukuttelen minua torutaan ( kiukuttelu on siis kiellettyä ja ” huono asia”)

Jos olen kiltisti , minut palkitaan ( Palkinto pitää ansaita)

Mitä enemmän teen sen parempia lopputuloksia saan ( NOOOOT)

Näitä erilaisia syy seuraus suhteita luodaan myös suhteessa muihin ihmisiin. Äidin seurassa käyttäydyn näin, isä odottaa minulta sitä, veljelle ei voi sanoa noin, yms. Kaikki nuo rakennetut tulkinnat ovat mielen yrityksiä ja keinoja ymmärtää. Mielen keinoja luoda turvallisuutta. Mieli kokee olevansa turvassa kun se ” tietää”. Mieli rakastaa illuusiota siitä että se on kontrollissa( Se ei ole). Elämä itse on kaikkea muuta kuin matemaattista kaavaa  Entä jos menneisyyteen perustuvat tulkinnat vääristävätkin rankasti kokemaamme elämää? Kuinka tietoinen olet niistä tulkinnoista joita olet elämästä, itsestäsi ja vaikka ihmissuhteista tehnyt? Pienenä lapsena suodattimemme ovat kovin herkillä. Meidän kuuluukin kokea mitä on erillisyys, jotta voimme palata takaisin kotiin, todella. Hämmennyksissämme alamme kasvattamaan yllemme kuoria, kuin suojaamaan todellista itseämme. Tunteet ovat energiaa, ajatukset ovat energiaa. Ne voivat tukkiutua jos hämmennyksissämme kätkömme niitä. Yksi minulle tuttu turvamekanismi on ollut ” mukavana tyttönä oleminen”. Olin alkanut uskomaan että kaikkia konflikteja on vältettävä, ja kunhan vaan miellytän muita niin olen turvassa. Päätösten teko, oman äänen ja tahdon kuuntelu oli vaikeaa, sillä olisinhan saattanut tuottaa jollekkin pettymyksen  Oh my god, mielen jutuissa ei sitten ole mitään logiikkaa, vaikka looginen se juuri pyrkii olemaan. Mieli on mieletön työkalu, kunhan ei hämäänny luulemaan sitä todeksi tai pitämään sitä itsenään.

Sitä voi elää koko elämänsä unessa. Tai sitten elämä tuo eteen tilanteita joissa maailma alkaa mennä uusiksi. Käsitykset elämästä heittävät voltin. En olekkaan tämä keho! En olekkaan ajatukseni! En ole tunteeni! Alkaa puhdistus, ja vapautuminen kuorista, illuusioista ja harhoista. Jollekkin se voi käydä nopeasti, jollekkin nopeammin.En tiedä voiko tämä tapahtua ilman prosessia. Omalla kohdalla purkutyöt ja sisäsiivous on ainakin vaatinut aikaa. Askel kerrallaan, luottaen että saa juuri ne opit jotka sillä hetkellä ovat ajankohtaisia. Vapautuminen on sekä vapauttavaa ja käsittämättömän ihanaa, että kivuliastakin. Kun pysähtyy ja hiljenee, voi nähdä itsessään ne puolet ja asiat joita niin aktiivisesti vältti kohtaamasta. Ne surut jotka on pidetty sisällä saavatkin pulpahtaa ulos. Se ei kuitenkaan ole samanlaista surua kuin ennen. Sen puhdistavan voiman voi tuntea. Se jyllää hetken systeemissä, juhlien kuin ilosta “kiitos että uskalsit viimein antaa minun ilmetä” ja katoaa sitten. Tällöin ei oman kokemuksen mukaan todellakaan kannata päästä esiin nousevasta olosta päästä eroon. Sitä voi kiittää, olla lähtemättä miettimään syitä ja antaa ajatusten siitä vain olla ja kadota. Hyväksyä se täysin. Istua sen kanssa alas, kerrankin rauhassa ja hengittää. Nähdä sen kauneus, kun pudottaa kilpiä jotka joskus olivat tärkeitä suojelijoita, joita ei enään vai pitää matkassaan. Elämä kuiskii eteenpäin! Luota silloin.

Kuka olet kun olet luonnollinen?

Silloin et edes ole. Silloin et huomaa itseäsi! Kaikki vain tapahtuu kuin kauniin tanssin lailla. Ilman mitään erillistä tekijää, puskemista tai yrittämistä.

Tiedät että olet valo olento, kokemassa ihmisyyttä. Luonnollisuudessa ei tarvitse piileksiä, yrittää vakuuttaa, ei tarvitse puolustautua tai peittää. Et ole mitään kiinteää, aina samanlaista, vaan olet joka hetki uusi sekä elossa!

On osuvasti sanottu että ainoa vakio elämässä on muutos. Lisäisin vielä, että ihmiselämässä. Se mikä on ja pysyy, on rakkaus. Josta ihan jokainen meistä on kotoisin. Se koti kulkee meillä kyllä matkassamme joka hetki, emme ole siitä erillään. Ei täysikasvuinen kukkakaan arvostele vielä nupullaan olevaa kasvia, eihän siis mekään erehdytä kuvittelemaan olevamme ketään muuta huonompia tai parempia. Kun kohtelee muita, kohtelee itseään. Varotaanhan myöskin tietämästä, miten asioiden pitäisi olla, tai miten jonkun muun pitäisi toimia?

“Joka kerta kun lukitsette itsenne suuttumukseen, pettymykseen ja suruun, vaikka kyse olisi epäoikeudenmukaisuudesta ja kärsimisestä, jonka katseleminen on teistä kestämätöntä, minä pyydän teitä astumaan askeleen taaksepäin ja siirtymään itsenne keskustaan. Menkää hiljaisuuteen ja hyväksykää, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Hyväksykää, että kaikki kulkee omaa kiertokulkuaan ja kehitystään, mukaan lukien teille rakkaimmat ihmiset. Päästäkää myös heidät irti. Riittää, kun olette olemassa heitä varten, ei enempää eikä vähempää.”  - Pamela Kribbe

Machine in head

Kokemus muuttaa, ei tieto. Mielen tason tieto on vaarassa muuttua pian käsitteiksi, jotka ovat ilman kokemusta vain sanoja. Montakohan kertaa sitä on luullut tietävänsä jotain palatakseen taas huomaamaan  ” Tämä menee näin” ajattelun sulkevan jotain pois ja  rajoittavan jollain tapaa.Perimmäinen motiivi ihmisen toimintojen takana näyttäisi olevan tarve kokea olevansa rakastettu ja hyväksytty. Sitä voi lukea ja etsiä loputtomasti ulkopuolelta, ihmissuhteista, menestyksestä, erilaisista opeista, kirjoista,auttajilta, ihan mistä tahansa.Onko tullut koskaan tarkistettua, ettei rakkaus ja hyväksyntä olisi jo läsnä? Mieli on se joka luo temppujaan ja uskoo että kunhan vain ensin pääsen eroon jostain, kunhan saan enemmän jotain, sitten voin olla rauhassa.Mutta ei elämä pysähdy! Helpompaa on jos opit rakastamaan ja valaisemaan kaikki puolet itsessäsi, ja samalla toki muissakin. Kaikki puolet tarkoittaa kaikkia puolia. Ei niitä jotka ovat mielestä kivoja. Niitäkin joita mieli vieroksuu. Onko todella ihmistä, jolla ei päivässä olisi yhtään arvostelevaa ajatusta? Mieli on täynnä ohjelmia, vähänkuin viiruksia jotka ovat rakkauden ” edessä”. Aurinko ei kuitenkaan katoa minnekkään vaikka sen edessä olisi pilviä. Siellä se silti on.

Sanat ja kokemuskset ovat mielen tason tien viittoja. Mitään ei kannata uskoa tai ottaa kirjaimellisesti ulkopuolelta. Silloin kehitämme vain uusia uskomuksia ja käsityksiä. Se mikä toimii yhdelle, ei ehkä toimi toiselle. Se mitä eilen oivalsi, ei ehkä olekkaan tänään enää pätevää. Mikä ei tänään aukea, voi aueta koska tahansa muulloin. Me olemme kaikki saman arvoisia, ainutlaatuisia ja silti niin erivaiheilla matkallamme. Ne tienviitat jotka sopivat jollekkin, ovat jollekin vaan suuntia eksyä lisää. Tarkista aina itse. Todellinen vapaus on VAPAUTTA, se ei sulje pois mitään ja sisältää kaiken.

Ystäväni oli hetki sitten retriitillä ja kuvasi kokemuksiaan tähän tyyliin :
“He eivät “tuota” kenellekään valaistumista. Jokainen kohtaa siellä omat demoninsa itse. Arvostan tätä.”

Niimpä. Viime kädessä,kukaan ei voi avata silmiä puolestamme. Teemme sen ihan itse. Välillä tarvitsemme niitä kanssakulkijoita jotka tökkivät meitä katsomaan johonkin suuntaan jolle olemme itse tulleet sokeiksi.Joskus taas on aika tappaa jokainen tiellä siesova buddha, ja tarkistaa itse. Seuraa sitä mikä todella resonoi sinulle, juuri nyt.

Aamulla ulkoillessani tuli korvamato vanhasta tutusta Guano Apesin biisistä, jonka sanat olivat melko huikeat… Tosin en koe että se ” machine” kaipaa yhtään beattausta, vaan enemmänkin kohtaamista sellaisenaan.

Hide your face forever
Dream and search forever

Have you ever been for sale ?
When your isms get smart
Oh so selfish and mindless
With that comment in your eye

Do you think that you are hard ?
Really harder than the other
Man you’re acting cold
If you are not in charge

Don’t split your mentality
Without thinking twice
Your voice has got no reason
Now is the time to face your lies

Open your eyes, open your mind
Proud like a god don’t pretend to be blind
Trapped in yourself, break out instead
Beat the machine that works in your head

-Guano Apes

Takki auki!

Jossain blogin alkumetreillä kirjoitin tarpeesta olla rehellinen. Useamman vuoden olen enempi ja vähempi tutkiskellut melko laajasti elämää ja mieltä – ja sitä mistä ihmeessä tässä kaikessa mahtaa oikein olla kysymys. Mukaan on mahtunut NLP:n ohella ayurvedaa, theta healingia, sekä monen moista muuta henkistä “oppia” . Voi pojat, enpä olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, mitä kaikkea sitä on saanut oppia ja miten monta asiaa on saanut havaita harhaksi. Nimerkillä, “se joka luuli joskus olevansa skeptikko” ja “uskon vain mitä näen”.   Ja taas  jälleen kerran sitä palaa sen äärelle, ettei sitä tosiaan taida olla mitään joka on 100% totta.

Varsinkaan se mitä näkee  Ihan koko tätä elämäksi kutsumaamme elokuvaa / pelikenttää myöten, hörhöyksine päivineen. Olen jännittänyt siitä puhumista tai siis pieni egoseni on sitä jännittänyt. Se on raukka niin kiinni käsityksissään, velvollisuuksissaan ja “tärkeässä” roolissaan. Hymy sille.

Monta kertaa sitä on luullut tajuavansa jotain, kohta taas huomatakseen, että ei se hitsi vie niin ollutkaan. Parempi olla yrittämättä luoda mitään kaavoja tai syy-seuraus -suhteita oivalluksistaan. Ja silti mieli pyrkii tekemään niin  Kun näkee, ja todella tuntee mielen vain harhaksi, kaikki muuttuu tai ainakin alkaa muuttua. Toisaalta mikään ei muutu. Elämä jatkaa kulkuaan ihan niinkuin se on aina ennenkin tehnyt: leikkisänä, arvaamattomana, vapaana ja käsittämättömän ihmeellisenä. Välillä sitä on “ytimessä” pidempään, ja sitten sitä humpsahtaa egon höpinään ja pelkoon mukaan. Voi jumaleissön mikä määrä noita ojia ja uusia harhoja onkaan tullut koluttua läpi tällä matkalla. Silti juuri niissä on pitänyt käydä.

Haastavimpina ehkä olen kokenut todella elämälle antautumisen ja siihen luottamisen. Pysähtyminen ja kuvitellusta kontrollista irroittaminen on joskus tuntunut mahdottomalta. Ystävääni lainatakseni “mieli tekee kaikki kepuli konstit ennenkuin irroittaa”. Jep. Todellakin koettu. Pelko, häpeä, epävarmuus, velvollisuuden tunne ovat olleet riittämättömyyden kanssa tuttuja vierailijoita, joita egon äänet on koittanut pamputtaa. Vastaavasti se on koittanut myös paremmuutta ja huonommuutta, oikeaa ja väärää, tavoittelua ja “tietämistä”. Kaikkensa se tekee, mutta mikään todellinen ei kuitenkaan kestä rakkauden/ olemisen/läsnäolon valoa ja voimaa. Sen ei tarvitse olla kuin yksi askel ajatteluun samaistumisen ansasta, kun on jo vapaa. Se on helppoa, jollei mieli tee siitä vaikeaa. Ja silti tätä purettavaa ja ihmeteltävää on riittänyt – ja varmaan riittää vielä eteenkin päin. Kun on todella, todella rehellinen ja avoin, sitä on enää hankala huijata itseään. Mielen kimurantit tarinat ovat saaneet purkautua, välillä sellaisten kasvukipujen kanssa, että ymmärrän hyvin kuvauksen “eihän tästä voi selvitä hengissä!” . Eikä voikaan. Se saa kuolla pois, se joka ei ole totta- ja johon silti aina välillä höpsösti on uskonut.

Koin välillä ristiriitaa mm. NLP:n ja muiden mielenhallintakeinojen kouluttamisesta, sillä sehän on juuri sitä “unen optimoimista”. Ego koitti vähän kuin puukottaa selkään yhtä itsellenikin tärkeää työkalua ja oivalluspakkia. Se piti sitä tarpeettomana. Rehellisesti sanottuna, en voi tietää olisinko ilman tiettyjä NLP:n oppeja voinut edes ymmärtää hölkäsen pöläystä kaiken illuusiosta. Tuskin. Se on ollut erityisen rakas ja tärkeä mielen “käyttöopas”, josta voi olla korvaamattoman paljon hyötyä silloin jos mieli koittaa ottaa vallan. Lisäksi kun tätä unta ja elokuvaa kerran eletään, niin mikseipä siitä voisi tehdä hauskempaa, onnellisempaa ja iloa tuottavampaa mielen keinoin myös! Jos olemme saaneet tämän elämän, miksipä tehdä siis mitään muuta kuin elää sitä.

Olen kiitollinen siitä pursuavasta ilosta jota koen taas ristiriitojen nähtyä harhaksi, voidessani kertoa niistä asioista joita olen itse havainnut hyväksi mielen suhteen, kuin myös siitä vapautumisen suhteen. Jokaisella meillä on se oma polkumme, joista yksikään askel ei rakkaudesta käsin voi olla väärä. Uskalla kuunnella sitä ominta “johdatustasi” tai intuitiotasi. Turha koittaa talloa muiden jo kulkemia polkuja, vaikka ne ovatkin heille ehkä toimineet. Turha myöskään arvostella muiden matkaa, se on heidän. Joskus on parempi antaa hetken kirjojen ja metodien olla, ja keksittyä kuuntelemaan sitä omaa sisäistä geniustaan. Silloin roolia ja pakenemista ei enää tarvita. Voi täysin vapaasti, selittelemättä ja virraten olla se aidoin itsensä, yhtä kaiken kanssa tässä elämän pelissä. Herää aamulla ja katso mitä tänään tapahtuu!

Rakasta kaikkea ( ai anna anteeksi ja hyväksy)  ja tee tai ole tekemättä ROHKEASTI sitä mikä tuntuu kussakin hetkessä tuottavan eniten rehellistä iloa, riippumatta lopputuloksesta taikka menneestä  sekä tulevasta. Jos mieli ei kykene rentoutumaan, hölisee vastaan, selittelee, hyökkää tai puolustelee niin suosittelen lämmöllä mielen toimintaan ja hallinta keinoihin tutustumista, luontaisestikin sinulle parhaiten resonoivalla tavalla.

“Beyond mind, there is an awareness that is intrinsic, that is not given to you by the outside, and is not an idea — and there is no experiment up to now that has found any center in the brain which corresponds to awareness. The whole work of meditation is to make you aware of all that is “mind” and disidentify yourself from it. That very separation is the greatest revolution that can happen to man.
Now you can do and act on only that which makes you more joyous, fulfills you, gives you contentment, makes your life a work of art, a beauty. But this is possible only if the master in you is awake. Right now the master is fast asleep. And the mind, the servant, is playing the role of master. And the servant is created by the outside world, it follows the outside world and its laws.
Once your awareness becomes a flame, it burns up the whole slavery that the mind has created. There is no blissfulness more precious than freedom, than being a master of your own destiny.

The Master in Zen is not a master over others, but a master of himself –and this self-mastery is reflected in his every gesture and his every word. He is not a teacher with a doctrine to impart, nor a supernatural messenger with a direct line to God, but simply one who has become a living example of the highest potential that lies within each and every human being. In the eyes of the Master, a disciple finds his own truth reflected. In the silence of the Master’s presence, the disciple can fall more easily into the silence of his own being. The community of seekers that arises around a Master becomes an energy field that supports each unique individual in finding his or her own inner light. Once that light is found, the disciple comes to understand that the outer Master was just a catalyst, a device to provoke the awakening of the inner.” -OSHO

Fear factory

Huh miten paljon sitä on voinut kuluttaa aikaansa erilaisiin pelkoihin. Ulospäin olen näytellyt taitavasti selviytyjää, itsenäistä ja varmaa.Ja pieni egoni todella uskoi noihin näyttelemiin.  Todellisuudessa näyttelemällä koitti vain kätkeä epävarmuutta ja riittämättömyyttä. Niitä osia elämässä, jotka mielellään kätkisi piiloon. Epävarmuudella ja riittämättömyydellä on valtaa vain, jos uskoo niissä olevan jotain häpeällistä tai pahaa. Lapsesta alkaen alamme tekemään erilaisia tulkintoja siitä millaisia meidän ” tulisi” olla. Miten meistä tulee pärjääviä ja reippaita, jne. Monet meistä tekevätkin kaikkensa tullakseen hyväksytyiksi, mitkä ne hyväksynnän raamit kenelläkin ovat vaihtelevat mm. kasvatuksen, kulttuurin, ympäristön ja mediasta tulleiden viestien mukaan. Teemme tulkintoja että tietyt ominaisuudet ja tunteet olisivat jotenkin epätoivottuja ja ” vääriä”. Niimpä kätkemme ne, koitamme unohtaa. Ja ehkä ne unohtuvatkin mielestä, tosin niidne energia kuona tuskin katoaa. Tälläiset kuonat voivat aiheuttaa oireilua jopa kehossa, mielestä nyt puhumattakaan. Mieli luulee että piilottamalla varjonsa ne katoaisivat. Jos tämä ei näy ulospäin, sitä ei ole olemassa? Heh. Söpöjä pelkoja. Niin inhimillistä, niin helpottavaa tajuta. Kun varjo tulee valoon, se muuttuu valoksi. Tottakai erillinen ego kokee epävarmuutta ja pelkoa. Se elää siitä. Se elää huonommuudesta, paremmuudesta, oikeasta ja väärästä, analysoinnista ja mielikuvista.

Mistä edes tiedät millainen itse olet, ellei sinulla olisi ajatuksia itsestäsi ja ellet olisi kuullut kuvauksia itsestäsi? Mistä tietää että mikään asia tai tapahtuma on hyvä taikka huono – ennen kuin ajattelee asiasta niin? Mieli on vuosisatoja kokenut pelkoa ja riittämättömyyttä. Siinä missä luolamies pelkäsi kulman takana vaanivia villipetoja me 2000-luvulla pelkäämme menetystä, epäonnistumista ja ties mitä. Peloista ei tarvitse päästä eroon, mutta voi nähdä että todellisuudessa ei vaan yksinkertaisesti ole mitään pelättävää. Ajatteluun samaistuminen ja ajatuksiin uskominen voi saada kokemaan pelkoa, mutta silloin mieli on vallassa ja tekee sitä mitä parhaiten osaa, eli muistelee jotain mennyttä tai kuvittelee tulevaisuuteen jotain kamalaa. Jotain joka ei ole tässä hetkessä mitenkään todellista.

Sen sijaan että koittaisi jatkuvasti välttää pelkoja ja epävarmuutta – mitä jos oppisi näkemään jokaisen läpi? Mitä jos ei lähtisikään outojen tarinoiden mukaan joita mieli mielellään syöttää ja koittaakin hyvin perustella. Mitä jos ei uskoisikaan niihin ajatuksiin jotka syyllistävät, pelottelevat tai jauhavat jotain muuta skeidaa?

Olen pelännyt mitä minusta ajatellaan ja mitä tapahtuu jos ns. astunkin kaapista mm. energia työskentelyn ja vähän toisenlaisen “parantamisen” suhteen. Olen koittanut luoda jotain vakuuttavan valmentajan identiteettiä, olen koittanut valmentaa mieltä. Mielellä en pysty selittämään tai järkeilemään mitä tapahtuu vaikkapa theta healingissä tai energiahoidoissa. Olen pelännyt leimaantumista huuhaa akaksi ja naiviksi. Enää en jaksa, sori taas rakas pikku egoni. En pysty selittämään, tai tieteellisesti perustelemaan yhtään mitään, mutta sekin on ihan ok. Tiedän vain omasta kokemuksestani että ihmeitä tapahtuu. Kiitos. Kiitos elämä että toit eteeni tilaisuuden tulla ulos siitä kaapista, ja kiitos että uskalsin siinä tilanteessa mielen piipityksistä huolimatta antaa intuition ja ns. sisäisen viisauden hoitaa. Olin jäänyt kiinni tarinaan itsestäni ja mielikuviini siitä millainen kuvittelin että minun pitäisi olla. Huh. Onneksi ei tarvitse olla yhtään mitään  On helppoa olla vapaana,ilman odotuksia, ilman olettamuksia. Ilman agendaa. Kun luopuu käsityksistään, kun luopuu uskomuksistaan, mitä jää jäljelle? Ei kerta kaikkiaan mitään. Jää elämä. Joka muuttuu joka hetki, se on sen luonne.Mieli voisi haluta tarttua ja määritellä senkin oivalluksen johonkin tiettyyn raamiin tai luokitteluun. Siinä vaiheessa se on jo menneisyyttä ja vanhentunutta. Antaa mielen kertoa tarinoitaan, ei sitä vastaan kannata sotia. Sydän ja mieli voi toimia yhteistyössä.

Sen lisäksi että olen koittanut muuttaa itseäni,yritin joskus muuttaa poikakaveriani,tuloksetta. Herääkin mieleen kysymys rakastinko häntä todella jos koitin muuttaa häntä? En. Rakastin mielikuviani, odotuksiani ja kuvitelmiani. Olin hukassa itseni kanssa ja oletin että löydän jonkun tasapainon jos vaan ympäristö on kohdillaan. Eihän se ihan niin mennyt. Toistin useita vuosia samoja kaavoja. Koitin muuttaa jotain ympäristöstä, joka olisi jotenkin tuonut minut perille ja mielenrauhaan.Vaihdoin kotia, työpaikkaa, poikakavereita ja sukkiakin joka välissä. Elämällä on jostain syystä tapana tuoda eteemme juuri niitä oppeja joita tarvitsemme. Tarpeen mukaan vaikka usean kerran. Jossain kohdassa sitä voi todella havahtua ja ympäristön muuttamisen sijaan alkaa muuttaa suhatutumistaan siihen ja katsoa sisälleen. Rehellisesti.

On hauska paradoksi että itseään ei tarvitse muuttaa, kun se ei varsinaisesti ole mitään, mutta jokin muuttuu silti kuitenkin.Elämän syke, tiedä häntä.