Tagged with: antautuminen
Onko oikeasti mahdollista olla peloton? Itse en usko että pelottomuus olisi a. mahdollista tai b. edes tavoiteltavaa.
Pelot on käsittämättömän herkkä aihe, johon liittyy tabuja, häpeää ja kipua. Miten tunnetason pelkoihin voisi alkaa suhtautumaan, inhimillisesti?
Tervetuloa herkän aiheen pariin.
Tyyneysrukous (tai myrskyvaroitus, ihan miten vaan) tälle päivälle ja ehkä muutamalle tulevallekkin:
Riippumatta ”onnistumisistani ja epäonnistumisistani” anna minun muistaa että olen ihminen, inhimillinen sellainen. Anna minun muistaa että en mielessä todella tiedä mikä on onnistumista ja mikä ei. Anna minun pudottaa määritelmäni niistä.
Anna minun hyväksyä se mitä koen ja missä olen, vaikka se ei olisikaan aina niin hohdokasta ja mediaseksikästä tai edes ihailtavaa. Ja tietysti sekin että en aina todellakaan hyväksy. Anna minun muistaa ettei hyväksyntä tarkoita sitä että kuuluu niellä paskaa tai pysyä paikoillaan.
Anna minun muistaa, erityisesti koska teen ohjau työtä että minä tarvitsen myös. Anna minun muistaa että se kuinka ”paljon tekee hyvää” (mikä on oikeasti hyvää kenellekkin?) ei vaikuta siihen kuka olen ihmisenä. Anna minun muistaa että ohjaustyössä ei ole kyse siitä kuinka hyvän olon toiselle tekee. Voisin siinä tapauksessa perustaa perseennuolemis palvelun. Mitä tuumitte, olisiko kysyntää?Toisin sanottuna, älä anna minun pönkittää itseäni millään pyhä auttaja kuvitelmilla. Isointa Bullshittiä muuten .Ohjaustyössä tai ylipäätänsä muiden kanssa kommunikoinnissa ei kauneinta ole suinkaan että ”saa toisen tajuamaan jotain”.
Anna minun pitää sydän avoinna, mieli nöyränä ja antaa kokemusten kulkea lävitseni.
Anna minun nähdä rehellisesti 3-vuotias lapsellinen puoleni ja voimaa hyväksyä sekin.
Kaikessa ahnaassa inhimillisyydessään. ”Vaarallista” ei ole se että ihminen kokee vaikkapa kateutta, vaan vaarallisempaa on se jos sitä ei tiedosta ja se hallitsee käytöstä. Rohkeaa on se joka uskaltaa myöntää ainakin itselleen rehellisen kokemuksensa joka muuten itsellä on paljon nynnympi ja nössökämpi mitä annan ymmärtää ;)
Aamulla mieleen tuli ajatus. Joskus on rohkeampaa lähteä kuin jäädä. Joskus taas on rohkeampaa jäädä kuin lähteä. Sinä päätät. Ja joskus (tai ehkä jopa useimmiten) ei ole hajuakaan. On rohkeampaa olla olematta niin saakelin rohkea ja antautua. ANTAA TUNTUA.
Viime aikoina eteen tullut asia on pelko tuottaa pettymys. Ja kun niitä asioita alkaa leijaila eteen useammasta tuutista, sen äärelle viimeistään kannattaa pysähtyä hetkeksi. Aina näitä pieniä elämän viestikapulouta huomaa ajoissa tai sitten ei tajua katsoa että hetkinen, mikäs on minun osioni tässä kaikessa. Silloinkin kun mielummin vaan osoittelisi muualle.
Elämässä jossa sattuu ja tapahtuu on varmasti jokainen kohdannut pettymyksen fiiliksen tai sen että on joutunut sellaisen jollekkin tuottamaan. Toisaalta on ihanaa että kannamme huolta toisten tuntemuksista ja emme halua satuttaa, mutta vielä raskaampi taakka kannettavaksi on se että tyrehdyttää itsensä ja oman äänensä sen vuoksi että joku toinen siitä saattaa pahoittaa mielensä.
Vaikka miten voi tietää että kaikki menee niin kuin kuuluukin ja pettymys on vaan sitä että joku odotus ei kohdannut nyt todellisuutta, niin kyllä se vaan voi sattua, ja olisin itse hölmö jos odottaisin että toinen ei saa pettyä. Jos tulee pettymys niin tulee. Siinäpä saattaa ulos pullahtaa monen muun aiemman pettymyksen kipu ja tuska jos ne on kohdalle sattuessa nielty.
Vaikka välillä pelottaa, opettelen muistamaan että elän lopulta omaa elämääni ensisijaisesti. Ei minun tarvitse tahalleen pettymyksiä tuottaa, mutta muistan että eniten sattuu jollen ole itselleni rehellinen. Minun heikko lenkkini on mm. Se että tiedostan usein vasta jälkeenpäin menneeni lupaamaan jotain jossa en 100% aidosti halua olla. Toinen heikko lenkkini on haluni auttaa, joka saattaa ääripäässä estää ihmistä itse auttamasta itseään. Niin joo, ja unohdan että minäkin tarvitsen. Halu auttaa on tasapainoisena vilpitöntä läsnäoloa, ei kenenkään puolesta tekemistä tai toisen polun kulkemista tämän puolesta.
Minulle itselle pettymykset oli lapsena erityisesti raskaita. Pahimmillaan muistan eläneeni vaiheen jossa en uskaltanut tehdä päätöksiä useaan vuoteen koska se olisi aina satuttanut jotakin. Tuloksena oli jymähtänyt ja apaattinen elämä, joka ei tuntunut omalta. Mutta enpähän tuottanut pettymystä. Saisinko joltain sen mitalin kaulaan ;) ? Taas jos itse kohtaan pettymyksen saatan sen keittiöpsykologisoida ja järkeistää, enkä aiemmin varsinkaan suostunut myöntämään että Auts, se teki kipeää. Teeskennelty hyväksyntä hivelee vain yli ihmisen minäkuvaa, aito hyväksyntä tulee kun tulee.
Annammehan sillekkin aikansa.
Et voi olla kenenkään muun nahoissa kuin olet.Kukaan muu ei ole kulkenut juuri sitä tietä jonka sinä olet.Ihmiseen vaikuttaa niin hirmuisen monia asioita, että vierestä jeesustelu mitä jonkun vaan pitäisi tehdä/tajuta/ymmärtää/olla tekemättä lienee turhaa. Ja kuinka taitavia erityisesti itsesyytöksiin ja ankaruuteen taipuvaiset yksilöt ovatkaan sitten häpeämään tai piilottelemaan niitä asioita ja "tekoja" itsessään jotka nyt leimaa vääräksi/pahaksi/egokeskeiseksi/tms.
Lopulta on annettava anteeksi itselleen, jollei halua jäädä katkeruuden vangiksi. Sama anteeksianto koskee ihan jokaista muutakin. Silloin ymmärtää että ei voi tietää ennen kuin tietää. Ja sitä ennen tekee juuri sen minkä kykenee, sillä ymmärryksellä ja kokemuksella joka siihen mennessä on kertynyt. Usein se se ymmärrys voi olla hyvin vääristynyt ja virheellinen.
Onneksi elämä on armollinen ja tuo valepukuisia piiloutuneita opettajia erilaisine tapahtumineen ja ihmisineen vastaan. Joskus sen opit tuntuvat sydämen rinnasta irti repimiseltä, ja kaikkea muuta kuin sunnuntai kahvien filosofioinneilta. Kun perusta jolla psyyke on rakentanut turvallisuuden tunnettaan rakoilee tai romahtaa, ei välttämättä naurata. Ne haavat jotka on joskus kieltänyt, jonka päälle haparasti on ihoa kasvanut päälle rävähtävät vereslihalle. Sitä luuli olevansa " kypsä aikuinen" , mutta löytääkin itsestään nyt pienen lapsen, sen suremattomat surut, pettymykset, vihat ja kaikki. Tunteissa ei ole tarpeen velloa, mutta näyttäisi siltä että ne on vaan koettava läpi. Tätä olen ainakin itse koittanut aktiivisesti välttää. Tunne ei kerro tilanteesta "totuutta", usein jopa päinvastoin. Tunne ei oikeuta mihinkään, mutta jos se tunne on sinulle totta kokemuksessasi, se on. Ja arvaa mikä sattuu ja viiltää? Kokemuksen kieltäminen. Sanotko ystävällesi " Et saa kokea surua"? Sanotko itsellesi niin?
Tunteisiin kuten varmaan kaikkeen muuhunkin liittyy ääripäät. Joko ne kiellettään lähes kokonaan kovan ja viileän kuoren taakse ja kaikki järkeillään/analysoidaan puhki tai sitten vastaavasti tunteista kierimisestä saa jotain kliimaksia ja mieli kipittää pailkalleen heittämään vettä myllyyn "minä raukka" ja "minä kaltoinkohdeltu" tarinoillaan. Tunteita ei kannata kieltää kuin niihin takertuakkaan. Antaa niiden kulkea läpi. Se mitä nousee esiin, nousee. Halusi sitä tai ei. Mitä enemmän olen itse koittanut välttää (usein tiedostamattani) vaikkapa surua, kiukkua tai mitä tahansa muutakaan tunnetta ,sen enempi näytän elämässä vetäväni puoleeni kokemuksia jossa näitä tunteita pääsen katsomaan ja kohtaamaan.
Minulle lämmön ja tuen vastaanottaminen on ollut hankalaa. Voi kyllä jälkeenpäin kertoa että olinpas tuolloin ja tuolloin paskana,mutta vasta sitten kun olen sen ensin hiljaa yksinäisyydessäni käynyt läpi. Minä en osannut ja uskaltanut "romahtaa" ( mut sit mie romahin!) oikein kenenkään edessä.
Kunnes sekin sitten kävi. Ja voi että miten upea hetki se oli. Elämälle kiitos, että henkilö joka tällöin oli paikalla, kykeni vain olemaan kanssani hiljaisuudessa. Sain vain olla. Hän ei koittanut "nostaa minua" tai edes sillä ei ollut väliä mitä oli tapahtunut. Hetki kesti ehkä viisi minuuttia, mutta se oli ehkä parantavin viisi minuuttia mitä olen hetkeen elänyt. Kiitos.
Kuka olen, riippumatta tunteista?
Kuka olen, riippumatta ajatuksista?
Kuka olen, kun en yritä niin kauheasti olla?
" Jos emme pysty vastaanottamaan avoimin sylin, emme myöskään koskaan pysty antamaan avoimin sylin"- Brene Brown.
Tämä lause jäi tunnusteltavaksi tälle aamulle.
Eletään aikaa jossa toisaalta ihannoidaan hirveästi itsenäisyyttä, pärjäämistä ja minä en tartte ketään meininkiä.
Sitten taas toisaalta saatetaan hinnalla millä hyvänsä olla suhteissa koska pelätään sitä yksinoloa. Yksinolo itsessään tuskin kenellekkään on se pahin mörkö, vaan siihen liittyvät tausta tarinat kuten en pärjää yksin, olen jotenkin viallinen tai riittämätön jos olen yksin, minun pitäisi olla toisenlainen niin en olisi yksin ja niin edelleen. Ei ole ihan helpointa oppia tunnistamaan milloin antaa saadakseen. Oddotettavat saamingit eivät välttämättä ole materiaa, vaan enempikin tunteita. Jos teen näin- > saan hyväksyntää. Jos teen näin -> Pidät vielä minusta. Jos pidän tämän itselläni-> En tule hylätyksi. jne.
Omalla kohdalla näyttäisi siltä että omien motiivien tutkiminen on jatkuvaa. Ei se ollutkaan mikään sellainen juttu että siinä tulisi jotenkin valmiiksi. Hämmentävintä voi olla se, että ei tiedä. En osaa rehellisesti sanoa onko aikeeni nyt ns. puhtaat vai pyrinkö tällä saavuttamaan taas ITSELLENI jotain. Seuraava kysymys lieneekin, että onko edes mahdollista toimia täysin 100% epäitsekkäästi? Ja ei, en etsi nyt vastauksia Buddhilta tai Jeesuksien teoista, vaan katson itse. Uskon ja koen että on, mutta se ei tarkoita että niin tekisin.
En myöskään tarkoita etteikö saisi haluta tai tarvita asioita, sitäkin on kokeiltu enkä ainakaan kurinalaisista yrityksistä huolimatta onnistunut poistamaan itsestäni tuota ah niin syntistä haluamista ja tarvitsemista En nähnyt että sehän se emo halu vasta olikin. Haluta olla haluamatta.
Olen myös kuollakseni pelännyt tarvita mitään/ketään. Pitää olla niin saakelin itsenäinen ja pärjäävä! Olisi suorastaan synti "tarvita" ketään tai mitään. Niin huvittavaa kuin se onkin, kieltämällä sitä että tarvitsen, ajoin itseni poteroon.
Poterossa ollessaan sitä tietysti mielummin jättäisi katsomasta että on sinne ihan itse kaivautunut. Ei siksi että olisi tyhmä tai paha, vaan siksi koska pelkäsi. Pelosta käsin toimiminen on sokeaa. Se on tiedostamatonta. Silmien avaaminen voi todellakin häikäistä, mutta se kannattaa. Vaikka ei vielä tietäisikään mitä siitä seuraa.
Walk the walk.
Aamuyö klo 3.
Sudentunteina huomaan herkemmin levottoman alitajunnan. Sieltä haluaa tulla jotain nähdyksi. Katsotuksi.Tietoisen mielen järkeilyn verho on karannut yön tieltä esiin.
Pyörin enkä saa unta. Tiedän ettei kuulukaan saada. Muuten nukkuisin jo. Haluan saada kiinni tästä! Edellisenä päivänä jo huomasin jonkun olevan tuloillaan. Leikkisän eevin otsa oli kurtulla ja vähän ärsytti. Tuo olo on tuttu. Jos sillä ololla olisi nimi, se olisi Tiedän että alan tiedostamaan jotain jota en vielä nää. Koska se on niin tarkoin kätketty suojamekanismien taakse, voin olettaa että kyseessä ei ole hattaraa.
Mistä näin äsken unta? Unessa eräs läheiseni koitti suostutella ja manipuloida minua tekemään asioita joita en halunnut. Unissa asiat näytetään ylikirostuneesti, jotta niistä pöllömpi voisi saada kiinni. En kuitenkaan unessa kehdannut selkeästi sanoa ei. Manipuloin siis toista itsekin. Tämä manipulaatio ei ole ehkä niin selkeä, mutta kun tarkemmin katsoo sen voin nähdä. Uni näytti minulle kuvitelmani että kunhan vaan en loukkaa ketään niin olen onnistunut.
Jos tuotan jonnekkin pettymyksen (oikeasti minä en voi kellekkään pettymystä tuottaa, sen voi jokainen tehdä vain omissa ajatuksissaan) -> olen häpeällinen ja epäonnistunut.
Tunnistin myös muistot jossa tällaisen epäloogisen draama päätelmiä olin omassa mielessäni tehnyt. Se ei ole kenenkään ulkopuolisen syy vaikka egoni mielellään osoittelisi minua "kaltoinkohdelleet" henkilöt syyllisiksi. Se nyt vaan kuului tähän tarinaan.Tiedostan myös miten helposti suojelen ja puolustan minua loukanneita ihmisiä. Minä hei ymmärrän ! Sillä oli vaan huono päivä, oikeesti se halus vaan mun parasta! Sitä vaan itseä pelottaa, siksi se uhkailee mua! Jne. Tilanteista "vahvana ja kypsänä" heti selviytymään kiellän tai piilotan itseltänikin kokemani surun. Olin surullinen ja sydäntä raastoi. Mutta sen peittäminen ei ole vaikeaa jos sitä on 20-vuotta tehnyt. Ammattinäyttelijä unohtuu roolinsa itsekkin.
Jos minulla on alitajuinen käsitys siitä että jos tuotan muille pettymyksen olen epäonnistunut ja jos vaan saan muut hyväksymään minut olen onnistunut, millaista peliä elämä on? Ymmärrän myös että ne valheelliset defenssit ovat suojelleet minua joskus. Mutta viimeiset 10- vuotta ne ovat lähinnä saaneet kokemaan erillisyyttä, pelkoa ja kärsimystä joka on väreillen kutkutellut pinnan alla. Niin kauan kun sen siellä tulikin olla. Nyt se on nähty.
Kolikon molemmat puolet. Äkkiä koko hahmon tarina näyttää aika selvältä. Tottakai se on säntäillyt juuri noin. Tottakai se on itsekin hylännyt ja "kaltoinkohdellut". Tottakai se on ajautunut juuri tuollaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin! Se on ohjelmansa ohjaamana mennyt, robotin lailla. Sen ohjelma on ollut " vältä kipua ja etsi jotain joka helpottaa tai saa unohtamaan".
Error.
Kuten muistaakseni jossain lasten ohjelmassa laulettiin " Kannatti herätä!".
Minulle kirjoittaminen tai sisäisen dialogin tekeminen ovat olleet parhaita työkaluja saada nähdä ja tunnistaa. Onneksi minut sitten vaikka herätetään yöllä tajuntaani penkomaan. Näkeminen sisältää paradoksin.
Se asia vaan on. Siihen mahtuu rakkaus ja pettymys. Siihen mahtuu oman syyllisyyden ja syyttömyyden näkeminen, vaikka tietää ettei kukaan oikeasti ole syyllinen. Armo. Kiitos ja anteeksi.
Tämä ei ole kirjoitettu niin hirveän vakavissaan, mutta sopivan tosissaan kuitenkin. Niin monta tykkäystä kun tämä saa lupaan yhtä monta päivää valita:
Vastustelun ja vikinän sijaan hyväksynnän
Etten taistele ajatuksilla tai käsityksillä elämää vastaan
Muistaa etten tiedä mitään sen sijaan että pätisi
Sen sijaan että osoittelen muita/ympäristöä/tapahtumia katsoa peiliin
Sen sijaan että arvostelen itseäni tai ketään muutakaan muistan että kaikki on täydellisesti epätäydellisyydessä
Katkeruuden tai kaunan sijaan annan anteeksi, myös itselleni
Itselleni/muille selittelyn sijaan myönnän olleeni väärässä
Sen sijaan että ottaisin itseni/jonkun tilanteen liian vakavasti nauran
Sen sijaan että kiellän tunteeni myönnän ne rehellisesti mutta en suostu antamaan niille valtaa reagoida tai vetää johtopäätöksiä
Muistan että näen kaikkialla itseni
Sen sijaan että toimin pelosta käsin kysyn miten rauha toimisi?
En yritä olla mitään muuta mitä rehellisesti siinä hetkessä koen
En yritä muuttaa ketään muuta vain minun mieleni mukaiseksi
Neuvojen antamisen sijaan kuuntelen ja olen läsnä
Olla mielummin rehellinen kuin epärehellinen silläkin uhalla että se ei tunnu minusta kivalta
Sen sijaan että luulen tietäväni jo jotain, tarkastelen avoimesti käsityksiäni asiasta
Sen sijaan että yritän tehdä mitään väkisin ja pakolla, päästän irti ja luotan että kaikki tapahtuu aina ajallaan
Minä, minä, nyt, nyt! Asenteen sijaan olen kärsivällinen ja näen muutkin
Listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin, mutta eiköhän näillä pääse jo alkuun.
Tulen takuulla epäonnistumaan satoja kertoja, mutta hyväksyn senkin.
Yhtenä extrana lupaan vielä ravinnon suhteen ehdottomuuksien ja vouhkaamisen sijaan ottaa tsillisti. Syödä hyvin, ravinteikkaasti ja ennen kaikkea hyvällä mielellä.
Hylätyksitulon pelko on yksi yleisimpiä ihmisen pelkoja. Se on minullekin vanha tuttu. Pelon ollessa otteissa toimimme varsin manipulatiivisesti ( onkohan tuo sana...). Sen nimissä on valehdeltu, uskoteltu, ostettu toisia auttamalla ja vetämättä omia rajojaan, miellytetty, piiloteltu, oltu epärehellisiä ja niin edelleen.
En tiedä onko pelon otteesta vapautumiseen muuta keinoa, kuin tiedostaa ja tunnistaa missä arkisissakin tilanteissa se on takana motiivina. Minulle on ainakin ollut välillä hämmentävää ja todella häpeällistäkin nähdä miten tuo lurjus hahmossani esiintyy..kunnes senkin voi sitten nähdä hyväksyen. Sitä on kulkenut kuin särkyvän lasin päällä, ettei vaan ottaisi riskiä tulla torjutuksi. Ja minä kun olin luullut olevani vahva ja itsenäinen! On ihan hyvä silloin tällöin tarkastella miksi toimii niinkuin toimii. Ego on herkkähipiäinen kaveri, se voi tulkita pienen viattoman hämmästyneen kulmienkohautuksenkin torjunnaksi. Omaan kokemukseen ja tulkintaan ei siis ole aina todellakaan luottamista.
Voiko kukaan muu minua todella hylätä paitsi minä itse? Sen olen tehnyt moneen kertaan ja varmaan teen vielä jatkossakin.on kuitenkin vain yhden henkäyksen päässä että voin muistaa ettei kukaan muu voi minua hylätä. Aina se ei ole helppoa.Hylkään itseni silloin, kun kiellän tai torjun hahmossani tai jonkun muun hahmossa jotain. Olen taas antanut liikaa peliaikaa mielelle ja alkanut arvostelemaan jotain joka ei käsityksissäni ole tervetullutta. Mutta missä on se minä jonka hylkään? Se ei ole ajatus, se ei ole tunne. En ole kehokaan (vaikka siltä uskottavasti tuntuukin) joten hylkäänkö lopulta mitään? Entä kuka sitten hylkää? Sitäkään ei löydy, joten ehkä kukaan ei sitten oikeasti koskaan hylkää ketään. On vain ajatuksia hylkäämisestä.
Tarkoittaako tämä sitä että pitää kieltää tuo pelko? Ei todellakaan. Tarkoittaako tämä sitä että se ei saa tuntua pahalta? Kyllä se voi tuntua pahalta, mutta sille isäntää leikkivälle rengelle ei tarvitse kumartaa.
Kävin aamulla lenkillä ulkona. Valoisalla tutuilla teillä mieli harhaili ties missä, spekuloi täysin tarpeettomia asioita.joka välissä sai havahtua takaisin siihen hetkeen. Tulin pimeän metsän kohdalle, eteenpäin ei vaan näe . Ensin ajattelin että pysyn valoisalla, kunnes tajusin vertauskuvallisesti miten jään kiertämään kehää jos aina menen sinne minne näen ( tai luulen näkeväni). Valitsin pimeän. Mielestä putosi turha pois, oli vain seuraava askel. pimeää halutaan välttää, ja joskus sen kiertely onnistuukin pitkään. Joskus se ei vaan enää ole mahdollista ja on mentävä läpi. Mieli koittaa pelotella hiippareilla ja vaikka millä. Se tekee sen mitä se parhaiten osaa. Sen kertovat tarinat ja kauhukuvat eivät kuitenkaan ole totta NYT. Kukaan ei lupaa että vaikka en antaisikaan pelkojen vaikuttaa, mitään kamalaa ei tapahtuisi. Ei ole lupauksia mistään. Tämä muistuttaa siitä, että mikään elämässä ei lopulta ole luvattua. Edes seuraava askel. Me eletään käytännössä jatkuvasti kielekkeen reunalla, ehkä edes tietämättä sitä. Kun tajuaa olevansa reunalla, voi säikähtää. Kunnes muistaa ja tajuaa, että on ihan koko ajan lopulta ollut siellä reunalla. Ja silti se on kuitenkin kantanut tähän. Se että ei ole muuta kuin NYT konkretisoituu. Se mikä on nyt on nyt. Sitä voi pelätä, vastustella, koittaa pitää kiinni, räpiköidä, haluta jotain muuta tai vaikka kiukutella. Luultavasti välillä kaikki teemme niin. Elämän polut jotka on vaan kuljettava läpi ilman valaistusta ovat kuitenkin niitä joista monesti jälkeen päin sanotaan " sen vaan piti mennä niin".
Omalla kohdalla ainakin olen huomannut että tällä tiellä mitä tahansa pelkoja kiertää kohtaamasta, ne löytyvät kyllä vastasta. Saan levähtää niiltä hetken, kun olenkin vielä paennut. Yleensä en oikeasti opi tai irroita ennenkuin ei ole muuta vaihtoehtoa. Minkäs jästipää itselleen voi. Miten hieno tunne onkaan se, kun viimein nostaa kädet ylös ratkaisu yrityksiltään. Toteaa että en tiedä. Ei ole hajuakaan. En tiedä miten tästä mennään läpi. Ja yhtäkkiä sekin on ok. Se on sitä mitä on nyt.
Hienoa itsenäisyyspäivää soturit <3
Anteeksianto voi olla kauneimpia, avartavampia ja ihmeellisimpiä asioita joita saa kohdata. Kaiken näennäisen rumuuden, kylmyyden ja itsekkyydenkin takana on rakkauden ja hyväksynnän kaipuinen ihminen. Joskus kätketty pelko ja syyllisyys saavat meidät kohtelemaan muita kuin vastustajia. Ja voi että miten tärkeältä silloin voi tuntua olla oikeassa, puolustaa, selitellä ja hyökätä. Tähän lankaan on tullut monet kerrat mentyä 10-0. Ei ole nöyrempää, kauniimpaa hetkeä kuin myöntää ja näkee oman "erheensä". Kun meillä on sopivasti etäisyyttä itseemme, voi myös huomata että se joka toimii pelosta käsin, ei ole se mitä todellisuudessa olemme. Pelosta toimiminen on reaktiivista, puolustelevaa tai hyökkävää, jotain joka laukeaa salamaakin nopeammin jos johonkin tarkkaan varjeltuun kipupisteeseen on osuttu. Kyllä se voi sattua myöntää erheensä, eikä sitä tuskin teekkään ellei näe että se joka reagoi oli tiedostamaton. Tiedostamalla taika voi viimein raueta, jos olemme sitä Viimein valmiit katsomaan. Ei kukaan halua olla ilkeä, arvosteleva, paremmuuden tuntoinen, kaikkitietävä, yms. Ja silti, se on kaikki jotain jota meissä kaikissa on joskus ilmennyt ja saattaa ilmetä edelleenkin. Näyttelemällä pyhimystä ei kuseta kuin itseään, hetken. Anteeksiantaminen on hyväksyntää. Sen näkemistä että tämä meni nyt näin. Joskus sen näkemistä että sattui ja että se ei ollut kivaa. Joskus sen näkemistä että itse satutti eikä se ollut kivaa. Mitä enemmän tiedostaa ja haluaa nähdä itsessään myös sitä mitä ei tietenkään haluaisi nähdä, reaktiivisten mallien otteet voivat heiketä kun todella valitsemme NYT ja aina uudelleen NYT olla lähtemättä siihen mielen draamaan mukaan. Se on valinta jonka voi tehdä aina uudelleen, ja valinta jonka kuitenkin satoja kertoja unohtaa tehdä. Senkin voi hyväksyä.
Kiitos elämä että tökit ja tuupit sinne minne en itse haluaisi katsoa <3
Unet ovat niin pitkään kuin muistan kiehtoneet minua. Nyt viime vuosina myös yöunien lisäksi tämä ” päivä uni “, mutta nyt halusin kirjoitella ihan niistä unista joita öisin saa olla todistamassa, johtuen viime öisestä kokemuksestani joka taas vaan tuntui niin luissa ja ytimissä. Näin ja koin unta jossa ensin koin suorastaan raastavaa yksinäisyyttä ja erillisyyden tuskaa. Se oli niin kivuliasta, että heräsin yöllä siihen että itkin Nukahdin kuitenkin pian uudelleen ja unessa näytettiin sekä sain kokea ykseyden . Sanat eivät riitä kuvaamaan sitä tunnetta, ei vaan mitenkään. Heräsin aamulla mielettömään rauhaan ja erillisyyteen mielen tullessa taas analysoimaan kokemustaan
Ajattele jo miten kiehtovaa, että vaikka keho nukkuu , niin tietoisuus vetelee ihan omiaan. Entä kuka aamulla herää? Yöllä ei ole rajoja, ei missään. Miksi kuitenkin aamulla herätessämme lähdemme helposti “suorittamaan” tietyn roolihahmon elämää ikäänkuin automaatiolla? Joskus kun hajoilin itse ” onko minulla kontrollia mihinkään kysymyksen kanssa” sain ohjeen unen välityksellä alkaa katsomaan elämää elokuvan lailla herätessä. Miten keho nousee täysin itsestään, miten mieli rekisteröi nousemisen viiveellä. Huomaa miten kaikki tapahtuu itsestään. Kaikki. Tietenkään en uskonut että kaikki voisi tapahtua itsestään. Toistaiseksi en ole kuitenkaan löytänyt mitään joka ei tapahdu itsestään. Ei löydy sitä ” Minää” joka ohjaisi tätä kaikkea. Hitto. Verikin kiertää itsestään, solut uusiutuu itsestään ja näköjään juuri nyt kirjoituskin tulee itsestään. Ajatukset ja tunteet nousee itsestään, ja katoavat itsestään. Mitä Minulla on tässä enää tehtävää? Katsoa elokuvaa ja nauttia kyydistä. Niihin uniin sitten taas…
Viime aikoina olen öisin kokenut jonkun verran kehosta irtaantumisia (ehkä olen näitä kokenut pidempäänkin, mutta tiedostamattani) , jotka olivat lapsuudessa kovin tuttuja. Yllätys yllätys sen kuuluisan järjen ja “realiteetti terapian” myöttä nämä kokemukset putosivat pitkiksi ajoiksi pois. Muistan nuoruudesta myös muutamia unia, joissa yöllä tiedostin nukkuvani, mutta samalla tiesin olevani unessa.Muutamia vuosia sitten pyrin myös harrastelemaan tietoista unennäkemistä, mutta yrittämistä taisi olla liikaa pelissä joten nämä geimit jäivät aika äkkiä muutamaan kokemukseen.
Nyt noin viimeisen vuoden olen ottanut unien tutkimisen mukaan eräänlaisena itsetutkiskelu työvälineenä ja saan jatkuvasti hämmästyä siitä miten ne avaavat katsonta kantojani ja tuovat tietoisuuteen asioita joita en päivätietoisuudessa kenties kykenisi vastaanottamaan. Olen siis unissa nähnyt itsestäni paljon erilaisia ” varjopuolia” , niitä joita mieluiten pitäisi pimennossa ihanalta minäkuvaltaan ( joka tietysti haluaisi kokea olevansa oikeassa ja hyvä , mutta totuudellinen…nope). Unet ovat tuoneet näytille myös asioita joissa olen päiväsaikaan ” kiinni”. Nämä unet ovat kirjaimellisesti tulleet herättelemään minua katsomaan suhdettani joihinkin asioihin uudelleen. Läpi vanhentuneiden käsitysteni. Kerran sain yöllä ohjeistusta tutkia arvojani. Olin kokenut vähän ristiriitaisia oloja, ja pyysin illalla että unet tulevat apuun.Ja nehän tulivat. Ne eivät siis tee mitään ” puolestani” tai anna mitään valmista. Herätessäni ihmettelin tätä ohjetta. ” Tiedän” että arvot ovat vain uskomuksia joita olen arvottanut korkeammalle. Arvot ovat osa tarinaa, osa opittuja malleja. Aloin kuitenkin katsomaan millaisia arvoja toiminnassani näkyy, mikä on minulle tärkeää. Löysin mm. turvallisuuden ja vapauden, jotka eivät ehkä ole se yhteensopivin pari valjakko äkkiseltään katsottuna. Huomasin että käsitykseni turvallisuudesta ja vapaudesta vaativat päivitystä, sekä suostuin näkemään että ristiriitainen tuntemus ja reagointini erässä tilanteessa oli johtunut luultavasti siitä että olin kokenut turvallisuuteni ja vapauteni jotenkin uhatuksi. Todellisuudessa mikään ei ole uhattuna, mieli oli vain humpsahtanut tietynlaiseen ansaan. Unien tulkinnassa on tietysti hyvä muistaa että tulkitseminen on kovin haurasta ja lähtee jokaisen omista käsityksistä. Sen vuoksi jos itse nään vaikka unia jostain henkilöstä joka kantaa sateenvarjoa ja myy minulle kiviä, tutkin sitä millaisia mielleyhtymiä mieli on tehnyt tuohon henkilöön, sateenvarjoon ja kiviin. Näin niinkuin for dummies versiona ilmaistuna.
Hieno kirja liittyen uniin on Uni tuntee sinut – Anne Lindholm-Kärki.
Eikun unia tutkimaan! Aluksi voi olla hankala muistaa unia, mutta siihen tottuu kovin nopeasti. Voi vielä illalla ennen nukkumaan menoa ” pyytää” että muistaa unensa aamulla mahdollisimman selkeästi. Aamulla herättyään kannattaa melkeinpä heti kirjoitella ylös mitä muistaa, sillä ne pyyhkiytyvät alkuun ainakin oman kokemuksen mukaan aika nopiaan muistista. N. parin viikon harjoituksen jälkeen aloin itse muistaa yhä enemmin ja selvemmin uniani.
Upea tunne on se, kun näkee jonkun mielen luoman veivauksen ja nöyrtyy tunnustamaan ja näkemään persoonansa pikkumaisuuden ja itsekkyyden. Vaikka kuinka persoona haluaa olla ihana, rakastettava ja hyväksytty, se on melkoinen Susi lampaan vaatteissa.
Se janoaa voivansa tietää, olla parempi, saada lisää eikä mikään näytä riittävän. Tällaisen tunnustuksen teko voi tuntua pieneltä kuolemalta. Kukapa tykkäisi todeta että ” olin väärässä” tai todeta että ” toiveeni oli itsekäs” .
Vapauden tielle lähtevä voi tuskin välttyä näiltä tunnustuksilta. Vapaus ei ole pelkkää rajoittavista uskomuksista vapautumista vaan järjettömältäkin tuntuvaa halua nähdä valheellisuuksien läpi. Ja näitähän riittää. Vapautuminen on ajoittain ihanaa ja fantastista, ajoittain se on kivuliasta ja hirveää.
Se matka sopii hänelle, joka ei voi enää jättää matkaa tekemättä. On jo niin turtana etsimisestä, takertumisesta, pelosta, riittämättömyydestä ja häpeästä. Vapaus ei voi noita kiertää, vaan se menee kohti.Alussa ehkä uhmaten ja aggressiivisesti, kuin soturi jolla ei ole käsitystäkään kuinka monta vastustajaa on edessä. Saatuaan kokemusta siitä kuinka vastustajat hajoavat soturin sydämessä herää rauha ja kiitollusuus keskellä sotaa.Se ei enää samaistu kokoajan siihen joka sotii. Se sotii itseään vastaan. Ei ketään muuta, ei ole mitään muuta. Välillä se luo fantasioita siitä että se on valmis soturi ja ansaitsee kunnia merkin. Se luuli, että se teki sen itse. Todellisuus ei sodi. Se on kylmän viileä, rauhallinen soturi, joka ei pelkää tarpeen mukaan ärähtää, joka ei pelkää olla hiljaa. Se tietää että kaikki on aina niin kuin kuuluukin, keskellä sotaakin.
Näin unen jossa pelottavan näköinen mies koitti hyökätä kimppuuni. Unessa olin peloissani, räpiköin häntä vastaan, koitin puolustautua ja hyökätä vastaan. Kunnes kuulin jostain vakaan ja rauhallisen äänen ” antaudu” . Lopetin kaiken vastustelun ja räpiköinnin. Hyökkääjä edessäni mureni palasiksi. Antautumalla.
Huomasin hiljattain jälleen yhden itsekkään mallin johon mieli oli kiinnittynyt. Se halusi todellisuuden muokkaantuvan omien halujensa mukaan. Se ei luottanut että todellisuus tietää paremmin kuin valheellinen ja pelkoon perustuva itse.Vanhan ruven repäisy kirpaisee, mutta sitten se on ohi. Tästäkin oivalluksesta mieli haluaisi luoda selkeästi ymmärrettävän konseptin. Persoona haluaa turvaa , ja sen saavuttaakseen se onkin valmis vaikka mihin. Vapautuminen on kaikkea muuta kuin turvallista, pelon näkökulmasta. Se kuitenkin kantaa, mitä ihmeellidemmällä tavalla.Palkinnoksi ei saa kiitosta, kehua, tietoa tai titteliä.
Mikä saa jatkamaan eteenpäin vaikka mitään ei ole luvattu? Se että ei voi enää kääntyä takaisinkaan.
Kun havahduin tuohon itsekkääseen malliin koin aluksi suurta häpeää. En voinut kaunistella asiaa mitenkään. Se oli vain hyväksyttävä. Häpeään ei auta jäädä kierimään.Tässä olen huomannut isoja muutoksia suhtautumisessani. Aiemmin vastaavat “pienet kuolemat” saivat kierimään häpeässä, epäonnistumisessa ja ” olen hirveä akka joka ei ansaiste elää”- fiiliksissä.Tällöin tuli lähdettyä tarinoihin mukaan ja antoi menneen määrittää sitä kuka on.Kun tiedostaa jotain, voi todella vastata siitä että samaa erhettä ei tarvitse tehdä uudelleen.
Antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin.Laskea aseet ja antautua. Kunnioittaa kanssa sotureita, ja antaa heidän sotia omat sotansa.
One does not become enlightened by imagining figures of light, but by making the darkness conscious. The latter procedure is disagreeable and therefore not popular.
C.G. Jung
… Tai mitä jos irroitat ja luotat? Eihän se voi olla niin helppoa, vastustelee mieli. Se , joka on pelokas. Se joka ei ole paha, se ei ole edes todellinen. Se on kuin uhmaikäinen joka kiukulla katsoo kuinka paljon sitä todella rakastetaan.
Juokse, juokse! Kiiruhda, hop hop! Huutaa mieli. Suunnittele, visioi, kontrolloi. Saa aikaan! Luo uutta. Nyt nyt, hop hop.Syke nousee, sydän pampattaa. Into on kova, mutta sydän huomaa sen olevan hiukan liian kova. Täysin jäsentymätön, liikaa kaasua pohjassa. Kyyti on huteraa ja kenguru bensaista. Silti kaasu jalkaa painaisi.
Sydän huutaa että hiljennä. Luota. Pysähdy! PYSÄHDY. Ei lähdetä tälle kierrokselle enää. Innostus ja visiointi on ihanaa, mutta silloin kun se lähtee rauhasta. Vaikka on vain tämä hetki, tämä voi nyt odottaa. Voi tunnistaa mielen jo niin tutuiksi käyneet merkit: innostuksen ja unelmien kautta viedä taas uneen, joka vie tästä hetkestä ja rauhasta pois. Mielen täytyy koittaa tehdä, sillä on kiire. Se on kiinni lopputuloksessa. Se odottaa palkinnoksi iloa – sitten joskus.
Kun sydän on asialla, ei ole aikaa. Se lakkaa olemasta. Elämä alkaa näyttämään merkkejä siitä, että jokin suurempi tuntuu suojelevan kaikkea. Kaikki tapahtuu helpommin, kevyemmin ja värikkäämmin kuin mieli olisi osannut edes suunnitella. Energia joka kiristää ja rajoittaa jää pois. Energia joka nostattaa vahvistuu. Ihmsiä, tilaisuuksia ja ” sattumia” alkaa pompsahdella kuin sieniä sateella.
Luotan ja päästän taas kerran irti. Muistan että elämä liikkuu usein sykleissä. Mieli haluaa kovempaa ja enemmän, vaikka sydän tietää että nyt on aika istahtaa kivelle ja katsella joutsenia. Miten ne ovatkaan virrassa. Niillä on aika kaikkea tarpeeksi. Kuten meillä muillakin. Vain pelko ja ajatukset voivat saada uskomaan että olisi jotenkin ” väärässä” paikassa. Huomaan että muutokset puskevat usein pienen tai joskus aivan jäätävän turhautumisen kanssa. Mihin olinkaan taas kerennyt tottua ja rantautua? On silloin kysyttävä. Vain menneisyys ja sen kiinnikkeet pitävät kiinni. Vain ajatukset ja kuvitelmat siitä mitä pitäisi olla. On ollut hassu tapa vähetellä ja suorastaan hävetä joitain aiempia vaiheita omalla polulla. Niistä kasvaa usein irti kasvukipujen kanssa. Lähtee lentoon pesästä, vaikkei siivet ihan vielä kanna. Ei tiedä , mitä on todella lentää. Tietää, ettei voi oppia lentämään askel kerrallaan tai suunnitellusti. Se vaan tapahtuu. Ja ne siivet kantaa.
Jos saisin tänään vain yhden sanan, se olisi LUOTTAMUS.
Kiitos <3
Jossain blogin alkumetreillä kirjoitin tarpeesta olla rehellinen. Useamman vuoden olen enempi ja vähempi tutkiskellut melko laajasti elämää ja mieltä – ja sitä mistä ihmeessä tässä kaikessa mahtaa oikein olla kysymys. Mukaan on mahtunut NLP:n ohella ayurvedaa, theta healingia, sekä monen moista muuta henkistä “oppia” . Voi pojat, enpä olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, mitä kaikkea sitä on saanut oppia ja miten monta asiaa on saanut havaita harhaksi. Nimerkillä, “se joka luuli joskus olevansa skeptikko” ja “uskon vain mitä näen”. Ja taas jälleen kerran sitä palaa sen äärelle, ettei sitä tosiaan taida olla mitään joka on 100% totta.
Varsinkaan se mitä näkee Ihan koko tätä elämäksi kutsumaamme elokuvaa / pelikenttää myöten, hörhöyksine päivineen. Olen jännittänyt siitä puhumista tai siis pieni egoseni on sitä jännittänyt. Se on raukka niin kiinni käsityksissään, velvollisuuksissaan ja “tärkeässä” roolissaan. Hymy sille.
Monta kertaa sitä on luullut tajuavansa jotain, kohta taas huomatakseen, että ei se hitsi vie niin ollutkaan. Parempi olla yrittämättä luoda mitään kaavoja tai syy-seuraus -suhteita oivalluksistaan. Ja silti mieli pyrkii tekemään niin Kun näkee, ja todella tuntee mielen vain harhaksi, kaikki muuttuu tai ainakin alkaa muuttua. Toisaalta mikään ei muutu. Elämä jatkaa kulkuaan ihan niinkuin se on aina ennenkin tehnyt: leikkisänä, arvaamattomana, vapaana ja käsittämättömän ihmeellisenä. Välillä sitä on “ytimessä” pidempään, ja sitten sitä humpsahtaa egon höpinään ja pelkoon mukaan. Voi jumaleissön mikä määrä noita ojia ja uusia harhoja onkaan tullut koluttua läpi tällä matkalla. Silti juuri niissä on pitänyt käydä.
Haastavimpina ehkä olen kokenut todella elämälle antautumisen ja siihen luottamisen. Pysähtyminen ja kuvitellusta kontrollista irroittaminen on joskus tuntunut mahdottomalta. Ystävääni lainatakseni “mieli tekee kaikki kepuli konstit ennenkuin irroittaa”. Jep. Todellakin koettu. Pelko, häpeä, epävarmuus, velvollisuuden tunne ovat olleet riittämättömyyden kanssa tuttuja vierailijoita, joita egon äänet on koittanut pamputtaa. Vastaavasti se on koittanut myös paremmuutta ja huonommuutta, oikeaa ja väärää, tavoittelua ja “tietämistä”. Kaikkensa se tekee, mutta mikään todellinen ei kuitenkaan kestä rakkauden/ olemisen/läsnäolon valoa ja voimaa. Sen ei tarvitse olla kuin yksi askel ajatteluun samaistumisen ansasta, kun on jo vapaa. Se on helppoa, jollei mieli tee siitä vaikeaa. Ja silti tätä purettavaa ja ihmeteltävää on riittänyt – ja varmaan riittää vielä eteenkin päin. Kun on todella, todella rehellinen ja avoin, sitä on enää hankala huijata itseään. Mielen kimurantit tarinat ovat saaneet purkautua, välillä sellaisten kasvukipujen kanssa, että ymmärrän hyvin kuvauksen “eihän tästä voi selvitä hengissä!” . Eikä voikaan. Se saa kuolla pois, se joka ei ole totta- ja johon silti aina välillä höpsösti on uskonut.
Koin välillä ristiriitaa mm. NLP:n ja muiden mielenhallintakeinojen kouluttamisesta, sillä sehän on juuri sitä “unen optimoimista”. Ego koitti vähän kuin puukottaa selkään yhtä itsellenikin tärkeää työkalua ja oivalluspakkia. Se piti sitä tarpeettomana. Rehellisesti sanottuna, en voi tietää olisinko ilman tiettyjä NLP:n oppeja voinut edes ymmärtää hölkäsen pöläystä kaiken illuusiosta. Tuskin. Se on ollut erityisen rakas ja tärkeä mielen “käyttöopas”, josta voi olla korvaamattoman paljon hyötyä silloin jos mieli koittaa ottaa vallan. Lisäksi kun tätä unta ja elokuvaa kerran eletään, niin mikseipä siitä voisi tehdä hauskempaa, onnellisempaa ja iloa tuottavampaa mielen keinoin myös! Jos olemme saaneet tämän elämän, miksipä tehdä siis mitään muuta kuin elää sitä.
Olen kiitollinen siitä pursuavasta ilosta jota koen taas ristiriitojen nähtyä harhaksi, voidessani kertoa niistä asioista joita olen itse havainnut hyväksi mielen suhteen, kuin myös siitä vapautumisen suhteen. Jokaisella meillä on se oma polkumme, joista yksikään askel ei rakkaudesta käsin voi olla väärä. Uskalla kuunnella sitä ominta “johdatustasi” tai intuitiotasi. Turha koittaa talloa muiden jo kulkemia polkuja, vaikka ne ovatkin heille ehkä toimineet. Turha myöskään arvostella muiden matkaa, se on heidän. Joskus on parempi antaa hetken kirjojen ja metodien olla, ja keksittyä kuuntelemaan sitä omaa sisäistä geniustaan. Silloin roolia ja pakenemista ei enää tarvita. Voi täysin vapaasti, selittelemättä ja virraten olla se aidoin itsensä, yhtä kaiken kanssa tässä elämän pelissä. Herää aamulla ja katso mitä tänään tapahtuu!
Rakasta kaikkea ( ai anna anteeksi ja hyväksy) ja tee tai ole tekemättä ROHKEASTI sitä mikä tuntuu kussakin hetkessä tuottavan eniten rehellistä iloa, riippumatta lopputuloksesta taikka menneestä sekä tulevasta. Jos mieli ei kykene rentoutumaan, hölisee vastaan, selittelee, hyökkää tai puolustelee niin suosittelen lämmöllä mielen toimintaan ja hallinta keinoihin tutustumista, luontaisestikin sinulle parhaiten resonoivalla tavalla.
“Beyond mind, there is an awareness that is intrinsic, that is not given to you by the outside, and is not an idea — and there is no experiment up to now that has found any center in the brain which corresponds to awareness. The whole work of meditation is to make you aware of all that is “mind” and disidentify yourself from it. That very separation is the greatest revolution that can happen to man.
Now you can do and act on only that which makes you more joyous, fulfills you, gives you contentment, makes your life a work of art, a beauty. But this is possible only if the master in you is awake. Right now the master is fast asleep. And the mind, the servant, is playing the role of master. And the servant is created by the outside world, it follows the outside world and its laws.
Once your awareness becomes a flame, it burns up the whole slavery that the mind has created. There is no blissfulness more precious than freedom, than being a master of your own destiny.
The Master in Zen is not a master over others, but a master of himself –and this self-mastery is reflected in his every gesture and his every word. He is not a teacher with a doctrine to impart, nor a supernatural messenger with a direct line to God, but simply one who has become a living example of the highest potential that lies within each and every human being. In the eyes of the Master, a disciple finds his own truth reflected. In the silence of the Master’s presence, the disciple can fall more easily into the silence of his own being. The community of seekers that arises around a Master becomes an energy field that supports each unique individual in finding his or her own inner light. Once that light is found, the disciple comes to understand that the outer Master was just a catalyst, a device to provoke the awakening of the inner.” -OSHO
Taas kerran Mieli on taitava kiinnittymään ja takertumaan. Unelmiin, uskomuksiin, tietämiseen, kyseenalaistamiseen, ihan mihin tahansa. Näillä erin isoin kiinnike minkä olen ” löytänyt” on kiinnike minään. Johonkin joka on vain siis käsite.
Joskus piti irroittaa valtaosin pelokkaasta ja negatiivisesta minäkuvasta, ja luoda tilalle positiivinen. Sitten jossain kohdin huomasi että hitto soikoon se positiivinen kuva itsestä on yhtälailla vain kuva. Kauniisti voisi sanoa että alkoi minän valheellisten ( mutta kovin todentuntuisten) kuorien hento kuoriminen pehmeällä ja kookosen tuoksuisella kuorintavoiteella.Toisaalta voisi sanoa, että alkoi minä kuvansa tappaminen Ainoa, joka kävi sotaa oli vain se mieli, joka kuvitteli että jostain pitää päästä eroon. Siitä mikä ei ole todellista ei tarvitse päästä eroon. Tarvitsee vain lakata uskomasta tarinoihin itsestään, muista, elämästä, siitä miten pitäisi olla ja miten ei pitäisi olla. Tarvitsee vain antatua elämälle ja luottaa. Välillä sitä on luullut jo olevansa jossain perillä, kunnes tajuaa taas että ei hitto. Mitä ihmeen perillä? Egolle virtaan antautuminen ja luottaminen kuulostaa naivilta ja suorastaan hullulta, mutta sydän tietää sen olevan ainoa vaihtoehto. Voin joko sotia, tai jättää taistelutantereen.Antautuminen ja sodan lopettaminen on pitänyt tehdä täällä varmaan tuhansia kertoja.Mieli on vahva, se koittaa etsiä matemaattisia kaavoja milloin millekkin. Rakkaus on kuitenkin vahvempi.
Jossain kohdin olin myös alkanut pitää minä-kuvaa jotenkin negatiivisena , feikkinä ja huonona asiana. Ei suinkaan vähiten siksi, että sodin omaani vastaan Enää en voi todellakaan allekirjoittaa että minäkuvassa olisi jotain väärää. On lahja erottaa mikä on kuvitelmaa ja vapautua odotusten, kuvitelmien ja “pitäisi” juttujen vallasta.Ja silti niin inhimillisesti jossain kohdin taas humpsahtaneensa johonkin kuvitelmaan tai tietämiseen. Kiitos.Kiitos että voi aina palata kysymysten äärelle, ja todeta että on niin vähän mitä tietää. Menneeseen perustuva kokemus on vanhaa ja mennyttä. Nyt on taas nyt. Ja mieli kun tahtoisi pysyhtyä ja löytää jonkun stabiilin tilan. Voiko olla että vaikka ulkoinen elämä muuttuu ja liikkuu, että kannamme mukanamme jotain jolla on aina rauha. Sitä ei ole edes vaikea löytää. Usein riittää että pysähtyy ja hyväksyy. Kaiken.
Sain taas huomata jotain irroitettavaa. Voi että miten rakastan sitä tunnetta kun ensin huomaan mielen sotivan ja virittelevän aseitaan, se taistelee vastaan ja on huolissaan. Sitten puff, sitä muistaa että rakkaus ei kanna kaunaa, ja että elämä on 100x mielipiteitä viisaampi. Luotan taas, että se mikä on, on hyvää. Luotan, vaikka mieltä pelottaa. Mieli oli kiinnittänyt haluja ja odotuksia yhteen kirja projektiin. Kirja oli osittain kirjoitettu pelosta. Myöhemmin sitä oli rakkaus silitellyt ja oikonut pelon uhmaa ja siloitellut reunoja. Kirja oli ennenkaikkea minun opettajani, vaikka sen oli alunperin tarkoitus ollut auttaa muita. Uskon edelleen, että moni voi saada siitä oivalluksia ja apua. Mutta se ei ollutkaan muita varten. Se oli minua varten. Minulle ei tarkkuus ja yksityikohtaisuus ole se suurin mielenkiinnon kohde. Toki sekin on vain tarinaa, ja voisin tietysti kehittää niitä osia, mutta rehellisesti sanottuna en jaksa. Enkä enää jaksa hävetä sitä. Kirja on kirjoitettu ns. flowssa, ja se on täynnä mm. kieliopillisia virheitä kuin kirjoitusvirheitäkin. Palkkasin ensin ystäväni korjaamaan kieliasua, mutta homma ei vain näyttänyt toimivan ja valmistuvan. ( Tästä opimme molemmat jotain <3 ). Tässä kohdin olin jo sopinut kustantajan kanssa että kirjaa ei julkaista sitä kautta. Päätin antaa kirjasta suodatetun version ilmaiseksi. Jotta jokaisella joka todella haluaisi ja kokisi omakseen saada sieltä peiliä itsellään voisi sen helposti saada luettavaksi. Tässä kohdin tunsin häpeää ja riittämättömyyttä koska en ollut alunperin osannut kirjoittaa ns. puhdasta tekstiä. Kysyin rakkaalta sukulaiseltani haluaisiko hän ottaa tekstin korjattavakseen. Ja hän otti. Muutaman päivän perästä sain kiitos viestin, korjaus oli kuulemma jäänyt sikseen kun tarina oli imenyt mukaansa. Tunsin kiitollisuutta että tarina oli voinut auttaa hotain läheistäni. Usko kasvoi että on hienoa saada tämä jakoon. Ego puuttui välillä peliin pelkoineen. ” Entä jos minut nauretaan lyttyyn?”. Tänään kuulin että sukulaisellani ei juuri nyt ole voimia tehdä korjaus työtä. Tunsin hetken pettymystä. Kunnes muistin taas luottaa. Vain mieli voi pettyä. Rakkaus voi hyväksyä. Kirja on nyt ollut korjaus tiellään syksystä, eikä ole korjaantunut. Fuck it Annan olla. Irroitan. En luovuta. Uskon nyt, että sitä ei ole tarkoitus korjata. En vielä tiedä annanko sen surkealla kieliasulla ilmaiseksi , vai annanko vain olla. Juuri nyt, annan olla. Päästän irti. Mieli luo merkityksiä asioille, joilla niitä ei todellisuudessa ole. Vaikka kirja ei ikinä auttaisi ketään, se on opettanut minulle enemmän kuin kykenen tuskin tiedostamaankaan. Kiitos.
Samaa näyttää olevan liikenteessä Aarollakin. Aaro on upea ja aito tyyppi, ja hänen kirjaansa odotan kyllä ilolla: http://hidastaelamaa.fi/2013/04/miehen-tie-luotanko-elamaan/
Päiväkorennot elävät vain yhden päivän. Aika melkoista! Tämä sai mielessä leikkimään ajatuksella mitä ohjeita antaisin jollekkin vastasyntyneelle elämälle. Ihan ensimmäiseksi sanoisin että älä usko mitään mitä sanon , vaan tutki itse. Uusista uskomuksista ja ohjeista ei ole mitään iloa jos ne otetaan kirjaimellisesti ja vakavasti
Mieleen tuli ainakin 4 ohjetta jotka olisi voinut olla hyödyllistä pakata minullekkin synnytyslaitoksella mukaan. Todellisuudessa en toivo että mikään olisi mennyt toisin kuin on mennyt.Mikään ei olisi mitenkään edes voinut mennä niinkuin on mennyt. Siinä lepää suuren suuri rakkaus. Tässä alla kuitenkin yksi mieleen tulleista ohjeista. Julkaisen loput varmaan myöhemmin. Jokaisesta neljästä ohjeesta löytyi hauskoja paradokseja. Ohjeiden kirjoittaminen on jo itsessään paradoksi, koska useimmiten meitä näyttäisi juuri pitävän jumissa jotkut tietyt ohjeet, totuudet ja uskomukset ja mielikuvat siitä “miten pitäisi olla”.
Dear Eki,
Olet jo perillä. Mene eteenpäin.
Kaikki on juuri nyt juuri niinkuin juuri nyt kuuluukin olla. Eilen oli eilen, viisi vuotta sitten oli viisi vuotta sitten. Nyt on nyt. Se joka on nyt on kohta historiaa. Älä nojaa menneisiin käsityksiin ja tulkintoihin.Ei tarvitse olla mitään enempää, parempaa, hohdokkaampaa. Ei tarvitse etsiä tasapainoa tai rauhaa, katso ensin oletko varma ettei rauha ja tasapaino ole kokoajan mukanasi. Huomaa vain mitä teet mielessä, jollet sitä huomaa. Mielikuvasi, ajatuksesi ja uskomuksesi eivät kerro mitään todellista. Kun et halua mitään, sinulta ei puutu mitään. Mitä voi tästä hetkestä puuttua? Vain ajatuksissa voi puuttua jotain. Voit nauttia kokemuksista ja tekemisestä vain sen itsensä takia, ilman että jahtaat parempaa oloa tekemällä jotain. Se on harhaa. Et ole harrastuksesi, et ole ihmissuhteesi, et ole vaatteesi, et ole ajatuksesi, et ole kehosi, et ole se mitä luulet olevasi. Et ole tarina jota itsestäsi kerrot. Olet elossa.
On lupa iloita. Kaikki on ohikiitävää. Älä totu mihinkään. Synny joka päivä uusin silmin katsomaan elämää, ihmisiä ympärilläsi, merta, kiviä, kaikkea! Lumi sulaa vedeksi, jäätyy jääksi ja haihtuu höryn lailla ilman. Energia muuttaa muotoaan kokoajan. Sinun ei tarvitse olla mitään. Katso niitä rakkaimpia uskomuksiasi syvälle silmiin rohkeasti. Sinun ei tarvitse muuttaa mitään, kaikki muuttuu kokoajan. Älä pysähdy, elämä on jatkuvaa liikettä. Jos tuntuu hyvältä hyppiä, hypi. Jos tuntuu tarpeelliselta itkeä itke. Älä vastusta mitään vaan anna kaiken virrata. Rock’n roll forever.
