Onko ihminen kokemustensa summa?

On aika jännästi sanottu että ihminen on kokemustensa summa. Toisaalta se tuntuu olevan juuri niin. Itse ainakin huomaan miten monet kokemukset ovat muovanneet sitä miten regoin/toimin/tunnen/ajattelen. On hyvin hyvin ymmärrettävää että jos jossain tilanteessa on joskus sattunut, kipua haluaa välttää tulevaisuudessa. Itselleni on usein käynyt niin että olen varuillani ja peloissani jonkun tässä olevan asian kanssa, koska joskus aiemmin samankaltaisessa asiassa "on saanut näpilleen". 

Taas vastaavasti on niitäkin kokemuksia joissa olisi ollu hyvä jo ajat sitten tajuta että "tämä ei tee mulle hyvää". Ilmassa on haissut palaneen käry, jokin osa on tuntenut että kaikki ei ole ihan kohdallaan... Ja silti halunnut uskoa. Ehkä mä vaan kuvittelin, hei! 
Rajat on hyvin mielenkiintoinen teema. Joskus niistä on tarpeen uskaltaa hellittää, joskus on rohkeutta vetää niitä.

Menneet kokemukset vaikuttaa siihen ns. sponttaaniin reaktioon joka tulee kun elämä tökkäisee johonkin kohtaan joka on ollut vereslihalla tai haavalla. Itse olen lukuisia kertoja mennyt siihen ansaan että häpeän haavojani, häpeän sitä kipua jota olen joskus kokenut/koen. Paraneminen ei tarkoita sitä että ei enää koskaan sattuisi, vaan sitä että voi alkaa tuntea itse itseään kohtaan myötätuntoa siellä, missä ei aiemmin kyennyt. 

Tänä aamuna mieleen palasi kokemus 10 vuoden takaa, kokemus ja ajanjakso joka oli minulle silloin vaikea. En tuolloin kyennyt käsittelemään kipua, koin olevani täysin yksin sen kanssa. Jotta en olisi tuota kipua nähnyt, tarvitsin tietysti selviytymiskeinoksi kontrollointia ja kuvitteellista hallintaa. Mikä silmänkääntö temppu. Myöhemmin taas häpesin kontrollointiani, vihasin sitä ja koitin esittää rentoa. (Jota en ollut...)

Vaikka pahimmista kontrollinmuodoista on paljon jo reunoja hiottu ja kohdattu kipeyksiä joita niillä on koittanut peittää..oli jotain isoa jäänyt. Meinaan juuri se häpeä omasta kontrollista. Tuon muiston noustessa esiin kysyin 10 vuoden takaiselta itseltäni mitä hän olisi kaivannut. Myötätuntoa. Jotain joka sanoisi "Se on ihan ok että sattuu". En ollut osannut antaa sitä itselleni, joten sen sijaan halveksuin itseäni. Itsensä halveksuminen on yksi tuhoisimmista asioista ihmisen elämässä. Se vääjäämättä heijastuu ulospäin. 

Tämän ja monen muunkin kokemuksen myötä taas vahvistuu käsitys siitä miten me pohjimmiltamme kaipaamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, erityisesti niissä kohdissa kun se on meille itselle hankalaa.

Mitä on vaikea kohdata elämässä?

Mitä minun on vaikea kohdata elämässäni?

Terveisiä retriitiltä jolla itse olen. Minun vastaus tänään juuri on vihaa. Olen pelännyt vihaa, omaani ja muiden niin paljon että sen kieltäminen, välttäminen, tukahduttaminen on tosiaan saanut lamaantumaan.
Vihan energia on vapauttavaa. Se uskaltaa ottaa paikkansa maailmassa. Huom. Se ei tarkoita toisten lyttäämistä, kaltoinkohtelua tai oikeuta ulkoistamaan itseään toiseen. Mutta tunne itsessään, on itseasiassa hemmetin hedelmällinen. Siinä missä muutkin tunteet, se on osa elämänkirjoa. Halusin tai en, pakenin sitä tai en. Sanoin sille ei tai kyllä. Tänään sanoin kyllä. 

Hienosti sai huomata miten mielen defenssit koittaa suojata kipeältä tunteelta. Ensin tulee vastustus, sitten ehkä nauru. Nauru jolla koittaa välttää mitä kokee. Kyllä se nauruun saa tulla. On erilaista nauraa "suojelu naurua" kuin "helpotus naurua". 

Kaikelle on tilaa.itsensä kohtaaminen voi olla kaikkea muuta kuin mukavaa. Rohkeutta, ymmärrystä ja vielä kerran ymmärrystä sille tielle <3

Hömppä, hassu ja kömpelö

Välillä hävettää miten sokea, nolo ja hömppä onkaan ollut. Niin kuin tiedetään häpeän tai syyllisyyden verkkoihin ei kannata uiskennella. Haavojaan pitää ehkä hetki nuolla, mutta sitten move on.  Halaukset ja yläfemmat ihanille lajitovereille!!!!

Harjoitus:
Kirjoita itsellesi kirje. Se voi olla juuri niin lyhyt tai pitkä kuin luonnolliselta tuntuu. Kirjeen teema on “Minulla on lupa olla erehtyväinen ja oppia”.
Vaikka tekisi mieli luistaa tästä, älä luista. Kirjoita se ihan oikeasti ja säästä itsellesi. Voit kaivaa kirjeen esiin jonain hetkenä matkallasi jos kaipaat muistutusta siitä että sinulla on lupa olla inhimillinen. 

“Eevi rakas, voisitko antaa itsellesi vähän armoa? Huomaatko miten kovasti alennat itseäsi? On ihan ookoo erehtyä. Kaikki me erehdymme joskus, jopa useita kertoja päivässä. On ihan ookoo jos epäonnistuminen tuntuu ikävältä, sitten voit kokea sen tunteen pois. Mutta älä rakas ystävä kaivaudu sinne syyllisyyden ja häpeän kuoppaan elämää piiloon. Sinusta katoaa syke ja elämä kun alat varomaan ettet vaan mokaa. Mikä on niin kamala jos mokaat? Se tunne. Sinä ystäväni pelkäät tunnetta. Tunteeseen ei voi kuolla. Sen tunteen ei tarvitse määrittää sitä mitä voit jatkossa tehdä. Entä jos nekin asiat joita pidit virheinä olivatkin tärkeä osa polkuasi? Eikö vain että opit niistäkin jotain? Oppiminen ja kasvaminen ei käy niin että me saamme kirkkaampia kruunuja ja hienoja henkisiä kokemuksia. Se on joskus sitä että mattoja vedetään alta, mutta sieltäkin löytyy lahja. Sinun ei tarvitse esittää reippaampaa, mutta älä ystävä rakas enää suojaa itseäsi elämältä. Sinulla on myös ihania ihmisiä ympärillä jotka ovat kanssasi silloinkin kun räkä valuu ja et tiedä miten päin olla. Jas en ystävän voi löytää itsestäsikin”.

Slap in my face <3

Tyyneysrukous (tai myrskyvaroitus, ihan miten vaan) tälle päivälle ja ehkä muutamalle tulevallekkin:

Riippumatta ”onnistumisistani ja epäonnistumisistani” anna minun muistaa että olen ihminen, inhimillinen sellainen. Anna minun muistaa että en mielessä todella tiedä mikä on onnistumista ja mikä ei. Anna minun pudottaa määritelmäni niistä.

Anna minun hyväksyä se mitä koen ja missä olen, vaikka se ei olisikaan aina niin hohdokasta ja mediaseksikästä tai edes ihailtavaa. Ja tietysti sekin että en aina todellakaan hyväksy. Anna minun muistaa ettei hyväksyntä tarkoita sitä että kuuluu niellä paskaa tai pysyä paikoillaan.

Anna minun muistaa, erityisesti koska teen ohjau työtä että minä tarvitsen myös. Anna minun muistaa että se kuinka ”paljon tekee hyvää” (mikä on oikeasti hyvää kenellekkin?) ei vaikuta siihen kuka olen ihmisenä. Anna minun muistaa että ohjaustyössä ei ole kyse siitä kuinka hyvän olon toiselle tekee. Voisin siinä tapauksessa perustaa perseennuolemis palvelun. Mitä tuumitte, olisiko kysyntää?Toisin sanottuna, älä anna minun pönkittää itseäni millään pyhä auttaja kuvitelmilla. Isointa Bullshittiä muuten .Ohjaustyössä tai ylipäätänsä muiden kanssa kommunikoinnissa ei kauneinta ole suinkaan että ”saa toisen tajuamaan jotain”. 

Anna minun pitää sydän avoinna, mieli nöyränä ja antaa kokemusten kulkea lävitseni.
Anna minun nähdä rehellisesti 3-vuotias lapsellinen puoleni ja voimaa hyväksyä sekin.
Kaikessa ahnaassa inhimillisyydessään. ”Vaarallista” ei ole se että ihminen kokee vaikkapa kateutta, vaan vaarallisempaa on se jos sitä ei tiedosta ja se hallitsee käytöstä. Rohkeaa on se joka uskaltaa myöntää ainakin itselleen rehellisen kokemuksensa joka muuten itsellä on paljon nynnympi ja nössökämpi mitä annan ymmärtää ;) 

Aamulla mieleen tuli ajatus. Joskus on rohkeampaa lähteä kuin jäädä. Joskus taas on rohkeampaa jäädä kuin lähteä. Sinä päätät. Ja joskus (tai ehkä jopa useimmiten) ei ole hajuakaan. On rohkeampaa olla olematta niin saakelin rohkea ja antautua. ANTAA TUNTUA.

Suru ja rakkaus samassa paketissa

Et voi olla kenenkään muun nahoissa kuin olet.Kukaan muu ei ole kulkenut juuri sitä tietä jonka sinä olet.Ihmiseen vaikuttaa niin hirmuisen monia asioita, että vierestä jeesustelu mitä jonkun vaan pitäisi tehdä/tajuta/ymmärtää/olla tekemättä lienee turhaa. Ja kuinka taitavia erityisesti itsesyytöksiin ja ankaruuteen taipuvaiset yksilöt ovatkaan sitten häpeämään tai piilottelemaan niitä asioita ja "tekoja" itsessään jotka nyt leimaa vääräksi/pahaksi/egokeskeiseksi/tms.

Lopulta on annettava anteeksi itselleen, jollei halua jäädä katkeruuden vangiksi. Sama anteeksianto koskee ihan jokaista muutakin. Silloin ymmärtää että ei voi tietää ennen kuin tietää. Ja sitä ennen tekee juuri sen minkä kykenee, sillä ymmärryksellä ja kokemuksella joka siihen mennessä on kertynyt. Usein se se ymmärrys voi olla hyvin vääristynyt ja virheellinen. 

Onneksi elämä on armollinen ja tuo valepukuisia piiloutuneita opettajia erilaisine tapahtumineen ja ihmisineen vastaan. Joskus sen opit tuntuvat sydämen rinnasta irti repimiseltä, ja kaikkea muuta kuin sunnuntai kahvien filosofioinneilta. Kun perusta jolla psyyke on rakentanut turvallisuuden tunnettaan rakoilee tai romahtaa, ei välttämättä naurata. Ne haavat jotka on joskus kieltänyt, jonka päälle haparasti on ihoa kasvanut päälle rävähtävät vereslihalle. Sitä luuli olevansa " kypsä aikuinen" , mutta löytääkin itsestään nyt pienen lapsen, sen suremattomat surut, pettymykset, vihat ja kaikki. Tunteissa ei ole tarpeen velloa, mutta näyttäisi siltä että ne on vaan koettava läpi. Tätä olen ainakin itse koittanut aktiivisesti välttää. Tunne ei kerro tilanteesta "totuutta", usein jopa päinvastoin. Tunne ei oikeuta mihinkään, mutta jos se tunne on sinulle totta kokemuksessasi, se on. Ja arvaa mikä sattuu ja viiltää? Kokemuksen kieltäminen. Sanotko ystävällesi " Et saa kokea surua"?  Sanotko itsellesi niin?

Tunteisiin kuten varmaan kaikkeen muuhunkin liittyy ääripäät. Joko ne kiellettään lähes kokonaan kovan ja viileän kuoren taakse ja kaikki järkeillään/analysoidaan puhki tai sitten vastaavasti tunteista kierimisestä saa jotain kliimaksia ja mieli kipittää pailkalleen heittämään vettä myllyyn "minä raukka" ja "minä kaltoinkohdeltu" tarinoillaan. Tunteita ei kannata kieltää kuin niihin takertuakkaan. Antaa niiden kulkea läpi. Se mitä nousee esiin, nousee. Halusi sitä tai ei. Mitä enemmän olen itse koittanut välttää (usein tiedostamattani) vaikkapa surua, kiukkua tai mitä tahansa muutakaan tunnetta ,sen enempi näytän elämässä vetäväni puoleeni kokemuksia jossa näitä tunteita pääsen katsomaan ja kohtaamaan.

Minulle lämmön ja tuen vastaanottaminen on ollut hankalaa. Voi kyllä jälkeenpäin kertoa että olinpas tuolloin ja tuolloin paskana,mutta vasta sitten kun olen sen ensin hiljaa yksinäisyydessäni käynyt läpi. Minä en osannut ja uskaltanut "romahtaa" ( mut sit mie romahin!) oikein kenenkään edessä.

Kunnes sekin sitten kävi. Ja voi että miten upea hetki se oli. Elämälle kiitos, että henkilö joka tällöin oli paikalla, kykeni vain olemaan kanssani hiljaisuudessa. Sain vain olla. Hän ei koittanut "nostaa minua" tai edes sillä ei ollut väliä mitä oli tapahtunut. Hetki kesti ehkä viisi minuuttia, mutta se oli ehkä parantavin viisi minuuttia mitä olen hetkeen elänyt. Kiitos. 

Kuka olen, riippumatta tunteista?

Kuka olen, riippumatta ajatuksista?

Kuka olen, kun en yritä niin kauheasti olla? 

Sudentuntien tunnustukset

Aamuyö klo 3. 
Sudentunteina huomaan herkemmin levottoman alitajunnan. Sieltä haluaa tulla jotain nähdyksi. Katsotuksi.Tietoisen mielen järkeilyn verho on karannut yön tieltä esiin. 

Pyörin enkä saa unta. Tiedän ettei kuulukaan saada. Muuten nukkuisin jo. Haluan saada kiinni tästä! Edellisenä päivänä jo huomasin jonkun olevan tuloillaan. Leikkisän eevin otsa oli kurtulla ja vähän ärsytti. Tuo olo on tuttu. Jos sillä ololla olisi nimi, se olisi Tiedän että alan tiedostamaan jotain jota en vielä nää. Koska se on niin tarkoin kätketty suojamekanismien taakse, voin olettaa että kyseessä ei ole hattaraa.

Mistä näin äsken unta? Unessa eräs läheiseni koitti suostutella ja manipuloida minua tekemään asioita joita en halunnut. Unissa asiat näytetään ylikirostuneesti, jotta niistä pöllömpi voisi saada kiinni. En kuitenkaan unessa kehdannut selkeästi sanoa ei. Manipuloin siis toista itsekin. Tämä manipulaatio ei ole ehkä niin selkeä, mutta kun tarkemmin katsoo sen voin nähdä. Uni näytti minulle kuvitelmani että kunhan vaan en loukkaa ketään niin olen onnistunut.

Jos tuotan jonnekkin pettymyksen (oikeasti minä en voi kellekkään pettymystä tuottaa, sen voi jokainen tehdä vain omissa ajatuksissaan) -> olen häpeällinen ja epäonnistunut. 
Tunnistin myös muistot jossa tällaisen epäloogisen draama päätelmiä olin omassa mielessäni tehnyt. Se ei ole kenenkään ulkopuolisen syy vaikka egoni mielellään osoittelisi minua "kaltoinkohdelleet" henkilöt syyllisiksi. Se nyt vaan kuului tähän tarinaan.Tiedostan myös miten helposti suojelen ja puolustan minua loukanneita ihmisiä. Minä hei ymmärrän ! Sillä oli vaan huono päivä, oikeesti se halus vaan mun parasta! Sitä vaan itseä pelottaa, siksi se uhkailee mua! Jne. Tilanteista "vahvana ja kypsänä" heti selviytymään kiellän tai piilotan itseltänikin kokemani surun. Olin surullinen ja sydäntä raastoi. Mutta sen peittäminen ei ole vaikeaa jos sitä on 20-vuotta tehnyt. Ammattinäyttelijä unohtuu roolinsa itsekkin.

Jos minulla on alitajuinen käsitys siitä että jos tuotan muille pettymyksen olen epäonnistunut ja jos vaan saan muut hyväksymään minut olen onnistunut, millaista peliä elämä on? Ymmärrän myös että ne valheelliset defenssit ovat suojelleet minua joskus. Mutta viimeiset 10- vuotta ne ovat lähinnä saaneet kokemaan erillisyyttä, pelkoa ja kärsimystä joka on väreillen kutkutellut pinnan alla. Niin kauan kun sen siellä tulikin olla. Nyt se on nähty.
Kolikon molemmat puolet. Äkkiä koko hahmon tarina näyttää aika selvältä. Tottakai se on säntäillyt juuri noin. Tottakai se on itsekin hylännyt ja "kaltoinkohdellut". Tottakai se on ajautunut juuri tuollaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin! Se on ohjelmansa ohjaamana mennyt, robotin lailla. Sen ohjelma on ollut " vältä kipua ja etsi jotain joka helpottaa tai saa unohtamaan".
Error.

Kuten muistaakseni jossain lasten ohjelmassa laulettiin " Kannatti herätä!".
Minulle kirjoittaminen tai sisäisen dialogin tekeminen ovat olleet parhaita työkaluja saada nähdä ja tunnistaa. Onneksi minut sitten vaikka herätetään yöllä tajuntaani penkomaan. Näkeminen sisältää paradoksin. 
Se asia vaan on. Siihen mahtuu rakkaus ja pettymys. Siihen mahtuu oman syyllisyyden ja syyttömyyden näkeminen, vaikka tietää ettei kukaan oikeasti ole syyllinen. Armo. Kiitos ja anteeksi.

Irtipäästämistä

Kävin aamulla lenkillä ulkona. Valoisalla tutuilla teillä mieli harhaili ties missä, spekuloi täysin tarpeettomia asioita.joka välissä sai havahtua takaisin siihen hetkeen. Tulin pimeän metsän kohdalle, eteenpäin ei vaan näe . Ensin ajattelin että pysyn valoisalla, kunnes tajusin vertauskuvallisesti miten jään kiertämään kehää jos aina menen sinne minne näen ( tai luulen näkeväni). Valitsin pimeän. Mielestä putosi turha pois, oli vain seuraava askel. pimeää halutaan välttää, ja joskus sen kiertely onnistuukin pitkään. Joskus se ei vaan enää ole mahdollista ja on mentävä läpi. Mieli koittaa pelotella hiippareilla ja vaikka millä. Se tekee sen mitä se parhaiten osaa. Sen kertovat tarinat ja kauhukuvat eivät kuitenkaan ole totta NYT. Kukaan ei lupaa että vaikka en antaisikaan pelkojen vaikuttaa, mitään kamalaa ei tapahtuisi. Ei ole lupauksia mistään. Tämä muistuttaa siitä, että mikään elämässä ei lopulta ole luvattua. Edes seuraava askel. Me eletään käytännössä jatkuvasti kielekkeen reunalla, ehkä edes tietämättä sitä. Kun tajuaa olevansa reunalla, voi säikähtää. Kunnes muistaa ja tajuaa, että on ihan koko ajan lopulta ollut siellä reunalla. Ja silti se on kuitenkin kantanut tähän. Se että ei ole muuta kuin NYT konkretisoituu. Se mikä on nyt on nyt. Sitä voi pelätä, vastustella, koittaa pitää kiinni, räpiköidä, haluta jotain muuta tai vaikka kiukutella. Luultavasti välillä kaikki teemme niin. Elämän polut jotka on vaan kuljettava läpi ilman valaistusta ovat kuitenkin niitä joista monesti jälkeen päin sanotaan " sen vaan piti mennä niin". 

Omalla kohdalla ainakin olen huomannut että tällä tiellä mitä tahansa pelkoja kiertää kohtaamasta, ne löytyvät kyllä vastasta. Saan levähtää niiltä hetken, kun olenkin vielä paennut. Yleensä en oikeasti opi tai irroita ennenkuin ei ole muuta vaihtoehtoa. Minkäs jästipää itselleen voi. Miten hieno tunne onkaan se, kun viimein nostaa kädet ylös ratkaisu yrityksiltään. Toteaa että en tiedä. Ei ole hajuakaan. En tiedä miten tästä mennään läpi. Ja yhtäkkiä sekin on ok. Se on sitä mitä on nyt. 

Hienoa itsenäisyyspäivää soturit <3

Syyllistyminen ja syyllistäminen

Syyllistäminen ja syyllistyminen ovat aika voimakkaita ilmiöitä jotka voi nähdä ja havaita pienellä tarkkailulla. Kumpikaan noista ei luonnollisestikkaan ole kovin tervettä, mutta egon maailmassa nyt kauheasti mitään tervettä olekkaan. Syyllistämällä ja syyllistymällä viemme vähänkuin "omaa voimaamme" ja vastuutamme kuin vapauttammekin asioista pois. Voimmeko laittaa ketään muuta vastuuseen tunteistamme tai toiminnastamme? Mieli etsii loogisia päätelmiä ( jotka eivät sitten kuitenkaan ole niin kauhean loogisia) X -> Y. 
- Tuo teki noin ja minulle tuli paha mieli 
-Minä tein näin ja sain toruja, se tekee minusta pahan
-Hän loukkaantui kun en tehnytkään kuten hän olisi halunnut ( oli siis minun vikani että hän loukkaantui)

Ja myös

- Koska sain häneltä kehuja, olen siis hyvä ( tee lisää noin niin saat kehuja)
- Hän sanoo että jos vaan teen näin ja näin, valaistun
- Heidän mukaansa tämä on oikein... ( Joten en itse ajattele ja sysään vastuuni katsoa itse sivuun)

Molempia on tullut tehtyä, syyllistyttyä ja kuviteltua että on vastuussa toisen tunteista, kuin myös syyllistänyt jotain toista omista tunteitsaan. Täysin järjettömiä päätelmiä, joihin ajatukset ovat heittäneet vettä kiukaalle. Katkeruuden ja häpeän oravanpyörä on valmis. Nyt koitan parhaani mukaan olla menemättä noihin peleihin mukaan. Aina se ei onnistu. Nämä tapahtuu monesti, yllätys yllätys siellä tiedostamattomalla tasolla.

Tämä prosessi jota jollain itsensä ja kuvitelmiensa kanssa on käynyt on vienyt kyllä katsomaan myös omaa syyllisyyttä. Sitä missä tilanteissa on toiminut niin sokeasti pelosta käsin. Ja kyllä se on satuttanut muita. Kun katson ulkopuolisen silmin Eevin toimintaa n. 5-6 vuoden päähän, se ei todellakaan näytä kauniilta. Kyllä, minun tekoni ja valintani ovat varmasti satuttaneet joitakin. Olen myös itse kertonut tarinoita itselleni että koska XXXXX teki silloin näin, olen nyt tällainen. Nyt en näe muuta vaihtoehtoa, kuin antaa anteeksi. Päästä irti, jättää mennyt taakse ja ymmärtää että se on ohi. Voisin koko loppuelämäni sääliä itseäni kaikesta siitä mitä tämä hahmo on joskus tehnyt. Jos haluaisin katkeroitua, tekisin sen. 

Tämä oppi on ollut minulle itselle tärkeä, vaikka se ehkä radikaalilta kuulostaakin " Kukaan muu ei voi minua oikeasti satuttaa, vaan mitä itse ajattelen tapahtumasta". Kukaan muu ei voi meitä oikeasti hylätä, vaan me itse voimme senkin tehdä. Jos annamme maailman tapahtumien määrittää itsemme, olemme aika äkkiä kusessa. Toisaalta, ego nyt on kusinen ja maailman tapahtumat ovat suoraa peiliä sisäisestä maailmasta joten jump in. Ei kukaan ole luvannut että se aina kivaa olisi. Mutta myöskään kukaan muu ei voi antaa anteeksi sinulle, kuin sinä itse.Kukaan muu ei voi jatkaa elämää, kuin sinä itse.

En tarkoita tällä että ihmissuhteiden pitäisi muuttua itsekkäiksi tantereiksi, oman kokemukseni mukaan tämä ymmärrys nimenomaan vapauttaa ihmissuhteessa molemmat olemaan rehellisempiä ja aidompia. Reaktioista käsin tätä ei nää.

Ja jotta ei rupeaisi syyllistämään itseä siitä että joskus syyllistää, niin relax. Silloin riittää että näkee että Ok, nyt syyllistän toista ja sekin on ihan ok. Älä tee tästä älyllistä peliä, se vain kylmettää ja kovettaa sitä kuorta jonka oikeasti haluat sulattaa.

Anteeksi. Kiitos.

Two sides of the story

Elämä on parhaimmillaan virtaa. Ja se virtaa muuten silloinkin kun tuntuu että on jotenkin ” tukossa”. Egoa tuskin on mahdollisinta nähdä läpi yhdessä silmänräpäyksessä. Lempeys voi olla hyvä matkaopas. Mielen tehtävä on vastata mm. siitä että toimintakyky säilyy. Kaikista kivuliaimpia pisteitä se suojelee kuin uskollinen vahtikoira. Kuorista ja rooleista luopuminen tapahtuu uniikilla tavalla ja sitä tahtia kuin tapahtuu. Ei sitä tarvitse huolia tai pelätä, kaikki menee juuri kuten kuuluukin. Välillä hengittäen sisään, välillä ulos.Välillä hengitys saattaa jopa hetkeksi salpautua.

Hiljaisuudessa on äärettömän kaunis voima. Hiljaisuudella en tarkoita äänettömyyttä, vaan enemmänkin sen kaltaista tilaa, joka on ennen kuin mieli on tehnyt tulkintansa havainnoistaan. Hiljaisuus on liikettä, välillä paikallaan oloa. Sillä ei ole sääntöjä, ei ehdottomuuksia.

Sanat ovat kovin rajallisia kuvaamaan todellisuutta, kuten myös siitä tekemämme tulkinnat. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on välillä tuntunut haastavalta, miten kuvailla jotain jota on mahdotonta kuvata, ilman että se luo vastakkainasettelua. Mitä edes tarvitsisi kuvata   Kieli on itsessään dualistista, siinä on aina hyvä-paha, ylhäällä-alhaalla, oikea-väärä, vahva-heikko asetelmat mukana. Ja se on ihan jees.Mutta jos haluaa ymmärtää elämää syvällisemmin jonka voisi toisaalta ilmaista myös niin että olla tietämättä sitä mitä luuli ymmärtävänsä, on sukellettava sanojen ja ajatusten taakse. Ajatukset luultavasti tekevät sen mitä ne parhaiten osaavat: ovat asiasta jotain mieltä. Mielelle tietämättömyys voi olla kovin pelottavaa. Mitä me todella voimme edes koskaan varmasti tietää ? Olemmeko todellisuudessa koskaan tienneet mitään? Olisiko siitä niin varma, jos on oma pää panttina ja ase ohimolla?

Elämän käsikirjoitus ei ole aina sama, mitä erillinen itse haluaa. Ja se on osa tätä peliä  Miksi koittaa hallita jotain, jota ei kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan? Miksi käyttää aikaansa pelkäämään mitä saattaa käydä kun voi irroittaa turvavyönsä ja nauttia pompuista? Mieli sanoo että se on vastuutonta. Se on sen yksi tärkeä pelottelu keino, hyvänä ystävänään mm. häpeä, paremmuuden ja huonommuuden tunteet sekä syyllisyys. Ja entä jos noissa tunteissa ei olekkaan mitään negatiivista? Vain ajatus jostain kokemuksesta voi olla ” negatiivinen vai positiivinen”. Riippuen siitä vastustaako, vai hyväksyykö. Ja saa tottakai vastustaa! Ei vastustamista tarvitse vastustaa. Jos vastustat, niin hyväksy se sitten ensi alkuun.

Keskittymällä pelkkään positiivisuuteen ja kieltämällä ( monesti kovin tiedostamatta) kaiken “epämukavan” kerryttää herkästi paljon hämmennystä ja riittämättömyyden energiaa.Mitä jos ei tarvitsisi pelätä yhtään tunnetta, eikä yhtään ajatusta? Mitä jos ei koittaisi päästä eroon mistään tunteesta, vaan tekisi niiden kanssa rauhan? Ei merikään koita päästä eroon aalloista. Meri voi yhtä hyvin olla tänään tyyni, huomenna myrskyisempi. Ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat yksittäisiä aaltoja elämän meressä. Mikään ei niistä ole toista oikeampi, parempi, huonompi tai kauniimpi. Ne ovat. Ne ovat yhteinäinen kokonaisuus jota voi kutsua mereksi. Josta yksikään aalto ei ole erillinen.

Viime viikot ovat olleet huikeaa aaltojen tykitystä. Jokainen aalto saa olla, tai se saa olla myös olematta. Mielelle se on joskus kovin kivuliasta, sen hetken kun se uskoo tarinaansa. Monet tarinat ovat olleet kenties parikymmentä vuotta systeemissä pyöriviä malleja, joissa on ollut melkoinen tunnelataus mukana. Vahva tunnesidos, mutta todellisuus arvo lööppien tasolla. Jaksan yllättyä varmaan yhä uudelleen ja uudelleen miten paljon tiedostamaton mieli kätkeekään sisälleen.  Ja silti näissä ei ole mitään negatiivista tai väärää. Sekään ei auta hokea : “olen ihan ok tämän kanssa! ” jos todellisuudessa kokee hämmennystä. Mieli on taitava hämäämään ja huijaamaan jopa nojaten “henkisiin” ajatuksiin. Minun pitäisi vaan antaa anteeksi, yms. Entä jos sisimmissään onkin pettynyt ja vihainen? Kannattaako noiden tunteiden upea energia vielä kerran lytätä, ja kohdata sitten joskus? Ei. Tunteet voi kokea, ja anteeksi anto tapahtuu itsestään, kun se tapahtuu.

“Anna itsesi aina tuntea sitä, mitä kulloinkin rehellisesti tunnet. Tunteittesi torjuminen on aina keino pitää niistä kiinni, se ei ole tapa vapautua niistä, eikä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä minkään tunteen takia. Tunteet eivät ole tosiasioita. Niillä ei ole kerrassaan mitään vaikutusta totuuteen. Tunteet ainoastaan osoittavat sen, millaisia uskomuksia niiden takana on. Miten muuten sinä voisit tehdä tyhjäksi “väärät” uskomukset, kuin katsomalla niitä? Ja kaikki negatiiviset tunteet ovat merkkinä niistä vääristä uskomuksista, jotka ovat esteitä rauhalle. Tunteet ovat ystäviä.” -Liz Cronkhit

Push and pull

Suhtaudumme kärsimykseen usein torjunnalla, yritämme työntää kipua ja ahdistusta loitommas itsestämme. Tietysti mieli tekee kaikkensa jottemme tätä kohtaisi. Monen monta vuotta pidin itseni tuli perseen alla, etten vaan olisi joutunut pysähtymään ja kohtaamaan itseäni. Tai sitä joksi itseäni luulin. Tällä tavoin kuitenkin vain ylläpidämme omaa tuskaamme. Ainoa tapa millä voimme selvitä kärsimyksestä on hyväksyä se sellaisena kuin se on, ottaa se omaan sydämeen ja antaa sille tilaa. Taistelematta, kieltämättä. Mielelle se kuulostaa pelottavalta, mutta mieli ei tunnekkaan sitä kantavaa rakkautta, joka odottaa egon suojamekanismien takana.

“It hurts and hurts and hurts and it keeps on hurting. And then it heals.”-Isabel Kliegman

Aikamoinen määrä voi mennä ihmisellä energiaa roolin vetämiseen siitä että kaikki on hyvin. Heh,heh näettehän te varmasti että Minä olen tosi tasapainoinen ja hyvinvoiva? Ja kun tarpeeksi kauan näyttelee tiettyä roolia, voi humpsahtaa rooliinsa niin syvällisesti että ei enää muista näyttelevänsä. Mutta jossain sisällä nakertelee tunne ja epäilys siitä että kaikki ei ole nyt sitä miltä näyttää. Tätä tunnetta koitamme monesti kiertää ja kaartaa sekä vältellä. Tunnetta siitä että olemme totaalisen hämillämme ja peloissamme. Mieli on tottunut etsimään syitä, ja näihin se mielellään myös takertuu. Nakertava tunne ei katoa kuin siihen menemällä, sen kohtaamalla tässä hetkessä, raakana ja ilman tarinaa. Auts. Mennä tunteen ytimeen, ja kerrankin myöntää itselleen: kyllä, nyt koen näin. Ja se on ok. Kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Tunne ei johdu siitä mitä joku on tehnyt, miten jonkun olisi pitänyt toimia vaan siitä mitä ajattelen asiasta.Mitä rakasta käsitystäni on kenties sohaistu, jotta voisin katsoa käsityksen taakse. Jotta voisin olla käsityksestä vapaa. Jotta voisin taas rehellisesti katsoa. Vaikka se hetken sattuisi.

Voi kysyä paljonkin armoa antaa itselleen anteeksi, antaa muille anteeksi. Mutta todellisuudessa kukaan ei ole mitään väärää tehnytkään.Se on hurja väite, ja siitä saa ajatella mitä haluaa. Ajatukset ja syyllistykset eivät kuitenkaan muuta sitä joka on jo ollut. Mieli elää draamasta joten houkutus kirjoittaa tarinasta vieläkin räiskyvämpi on suuri. Lisäksi hyvä tarina tarvitsee uhrin ja pahiksen. Ai niin, ja sen komean prinssin, joka viimein pelastaa! Liekö ihme jos lapsesta alkaen kuulemme tällaisia satuja että yhä aikuisena elämässä etsimme uhria, syyllistä ja pelastavaa prinssiä. Tai kenties leikkimme tuota pelastajaa  Mitä jää jos ei samaistu yhteenkään näytelmän rooliin? Mitä kaikkia rooleja olenkaan näytellyt? Roolit voi nähdä harhaksi. Mitä jos näemme egon pelin kaikki roolit myös itsessämme? Auts, ei se ole kivaa! Mielummin myisin pääni, kuin näkisin itsessäni sen, joka ei miellytä. Niimpä heijastelen sitä muualle. Enkä muista että mitä näen, olen siellä myös. Tämä oleminen ei ole persoonaksi muotounut “minä kuva” vaan elämä itse. Kun katsoo ilman kuvia, ilman ennakko odotuksia, ilman mustia taikka vaaleanpunaisia laseja, tulen siihen tulokseen etten tiedä. Ja se on ihanaa.

Sielu sanan voi hyvin korvata vaikka elämällä. Ja oikeastaan mieltäkään ei tarvitse hiljentää. Se hiljentyy kun sen tarinat näkee valheellisina, eikä lähde niihin mukaan.

Minä pelkää konflikteja – se uhkaisi kokemusta arvottomuudesta

Minä puolustaa käsityksiään – se pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää

Minä haluaa kiitosta- se luulee että se itse teki jotain

Minä hakee turvallisuutta- se luulee että turva on sama kuin kontrollointi

Minä etsii helpotusta- se ei näe että etsiminen ylläpitää vaikeutta

Minä pelkää antautua elämälle- se ei luota vielä tarpeeksi

Minä arvostelee – se koittaa piilotella kokemustaan huonommuudesta

Minä haluaa vakuuttaa- se luulee arvonsa tulevan tietämisestä

Minä tukahduttaa ja pakenee tunteitaan- se näkee ne pahoina tai väärinä

Minä pelkää loputtomasti- se ei ymmärrä että pelko on vain energiaa

Minä haluaa omistaa- se uskoo sen tuovan tyyneyttä

Minä haluaa olla jotain- se tietää että tyhjyydessä harhakuvat haihtuu

Minä haluaa olla vapaa- se ei tiedä että se jo on

Minä odottaa jotain suurempaa- se uskoo mielummin kuvitelmiaan
Minä hyökkää ja uhoaa, se ei osaa muuten puolustautua kun kokee olevansa uhattuna.

Minä haluaa pitää oivallukset itsellään, se ei näe ettei ole kenestäkään erillään

Minä on niin levoton eikä se halua pysähtyä, se kiertää kohtaamasta hiljaisuutta tietäen sen paikaksi jossa ei voi hengittää.Minää ei ole siellä missä ei ole tarinaa.
Ja jäljelle jää….                           .

<3

Ja kyllä puhuin vain omasta vinoutuneesta kokemuksestani. Jossa tuo minä vierailee riemukseni. Jotta voin muistaa, että se joka havaitsee tuon minän, ei ole minä. Se joka Minä hahmoa katsoo, voisi  jopa sanoa että se rakastaa. Koska ei ole mitään mitä se ei rakastaisi. Kukaan eikä mikään jää ulkopuolelle. Ei ole eroa sillä, mikä on sisällä ja mikä ulkona. Olipa taas omituista horinaa  ;)

Anteeksi ( ja kiitos)

Anteeksi että luulin tietäväni

Anteeksi että näin vain egomieleni tarpeet

Anteeksi että en todella kuullut sinua (minua)

Anteeksi että en ollut todella läsnä sinulle (minulle)

Anteeksi että tein sinusta tulkintoja menneen perusteella ( itsestäni)

Anteeksi että leimasin sinut mielessä joksikin ( itseni myös)

Anteeksi että kuvittelin tietäväni mitä sinun vain pitäisi tehdä / olla tekemättä

Anteeksi että olin hiljaa silloin kuin olisi ollut aika puhua

Anteeksi että puhuin kun en uskaltanut kohdata hiljaisuutta

Anteeksi että loin virheellisiä mielikuvia sinusta ( ja itsestäni)

Anteeksi että koitin esittää ” parempaa”

Anteeksi että syytin sinua (minua myös)

Anteeksi että tuputin apua

Anteeksi että ripustauduin

Anteeksi etten päästänyt irti

Anteeksi että en hyväksynyt

Anteeksi että kielsin ja peittelin

Anteeksi että olin mielen vietävissä

Anteeksi että koitin kontrolloida

Kiitos ja anteeksi, en vaihtaisi päivääkään <3

( Loppu kevennykseksi voisi kai laittaa että “Anteeksi että olen olemassa” 

“When the heart is innocent and the walls have disappeared, you are bridged with infinity.”