(Ei läheskään…) Aikuinen Nainen

Naiseus. Todellisuudessa niin hemmetin helppoa ja yksinkertaista mutta käytännössä itselleni ainakin välillä kovin hankalaa. Havahduin muutama vuosi sitten huomaamaan millainen oli käsitykseni naisesta "huolehtiva, auttava, pärjäävä". Kuulostaa aika raskaalta elää vain noita kuvitelmiaan täyttäen. Nainen ja nautinto? Nainen ja oma tahto? Nainen ja vastaanottaminen? Nämä asiat ovat olleet ja ovat edelleen opettelussa.Olen myös oppinut mallin jossa kaiken tekemisen pitää olla jotenkin "hyödyllistä". On ollut vahva tarve olla "kunnollinen".Koska en kertakaikkiaan osannut istua ja mahtua kunnollisen tytön rooliin tietämällä tai olemalla koulussa hyvä tein kehosta paikan joka piti koittaa hallita täydellisesti. Sain tai keho sai huomiota ulkopuolelta joten taisin erehtyä luulemaan että jos vaan keho on tarpeeksi jotain niin sitten kelpaan ehkä muutenkin. Kasvatin kehosta suojakuoren, menin piiloon sen taakse. Aika äkkiä elämä on tällöin vain konemaiseta ja väritöntä. Ei tunnu paljon miltään, eikä liikkumisen ilosta ole enää tietoakaan. Yhtäkkiä koko elämä alkoi olla suoritus jossa sisimpään ei ole enää yhteyttä. Kuten muutkin illuusiot, tämäkin onneksi pääsi romahtamaan., vaikka se joka on kutsu elämään ensin näyttääkin kuolemalta.Henkinen toipuminen on kestänyt ylä ja alamäkineen reilun viisi vuotta. Vanhat mallit ovat hemmetin tiukassa, niiden suhteen saa olla todella valppaana.&nbsp;<br><br>Sain tästä varsin hauskan esimerkin tänä aamuna.Olin nähnyt unta jossa olin viettänyt kesän katsoen vain Sopranos sarjaa ja kokien elämää. Herätessäni olo oli syyllinen ja häpeilevä, hätäinen. Olin hädissäni siitä että olin Unessa ollut tekemättä mitään hyödyllistä ja olin nyt vähintäänkin pilannut koko elämäni laiskuudelllani. Ok,viesti tuli perille&nbsp;&nbsp;<br><br>Ja on itseasiassa aivan totta että minussa on olemassa laiska puoleni. Minussa olen olemassa kaikki se jota olen kieltänyt. Se kaikki pääsee pirskahtelemaan esiin kun en niin kauheasti yritä. Joskus se pirskahtaa kyyneleitä, joskus sponttaanina sammakko hyppelynä. Huomaan että en oikeastaan ole yhtään se joka koitin niin kauan olla.Oli ihan kiva tutustua siihenkin jääkalikkaan, mutta nyt se saa sulaa mielummin. Ja ihan vaan vitt#illakseni unelleni teen tänään jotain totaalisen hyödytöntä ja syön jäätelöä perään.<br><br>Itsensä hyväksyminen ei ole tietenkään vain naisten haaste, luulen sen koskevan ihan meitä jokaista.&nbsp;<br><br>Hienoa naistenpäivää <3

Jäätelöä sullekkin?

Mietin tänään arvostelua.Siinä lienee asia josta tuskin yksikään ihminen voi käsi sydämmellään sanoa että on täysin ylittänyt sen puolen itsestään. Tietysti hienoa jos niin on ja voin todella sanoa olevani avoimesti kateellinen. Hew Len taisi joskus luvata sille joka kykenee olevan päivän kokonaan arvostelematta mitään (muita,itseään,säätä,liikennettä,mitä näitä nyt on) ison jäätelö annoksen. Arvostelu näyttäisi olevan jotain joka vaan tapahtuu, like it or not. Kyse ei ole siitä ettei niin saisi tapahtua tai että se pitäisi kieltää vaan siihen ei tarvitse uskoa. Sitä ei tarvitse ottaa tosissaan. Ja voi hitto, kyllä se silti ajoittain todella todelliselta tuntuu.

Arvostelun pelko voi estää meitä elämästä elämää joka tuntuu omalta, se voi saada meidät piilottelemaan puolia itsessämme joidenka emme usko olevan "sopivia". Toisaalta löydämme itsemme arvostelemasta tai tuomitsemasta muita silloin kun emme itse elä täydesti. En nyt tarkoita mitään jeejeehypehype täyttymystä, vaan enempikin jotain sen tyyppistä että tuntee elävänsä itselleen rehellisenä. (Joka ei muuten ole aina ihan kaikista helpointa.)

Esimerkki tästä löytyy tietysti omasta elämästä. Olen tehnyt mieheni kanssa töitä yhdessä muutaman vuoden. Yritys oli alunperin mieheni johon sitten lähdin mukaan, yrittäen mahduttaa itseäni rooliin joka ei ollut minua varten tai minulle luonteva. Meni vieläpä helevetin kauan tajuta se :) kukaan ei vaatinut, kukaan ei pyytänyt. Tein sen kaiken ihan itse. Koska en elänyt itselleni rehellisenä, aloin sisäisesti kärsimään. Ja koska olen vatipää enkä aina suostu itseäni katsomaan itseäni peiliin mieli alkoi täyttyä yhä enemmän arvostelusta,vertailusta ja muista syöpäläisistä jotka kahlitsevat kenen tahansa paikallaan. Vastaus löytyy viimekädessä taas sieltä peilistä.

Sekin on todella rohkeaa että uskaltaa nousta "arvostelemaan". Ehkä kyseessä on jälleen se ero arvosteleeko henkilön läpeensä mädäksi (mitä kukaan ei ole) vai tekemisiä. Ehkä just siksi osa meistä sitä arvosteluakin pelkää. Luulemme että meidät ihmisenä leimataan ikuiseksi ajaksi pelleksi ja teemme samoin itsekin itsellemme, otamme arvostelun liian henkilökohtaisesti. Kyllä on hyvä olla myös kykyä ottaa palautetta vastaan ja tarkastella sitä omalla kohdallaan. 
Näin ainakin itse ajattelen ja teen.

Olen pelännyt ja edelleenkin pelkään arvostelua, kukapa siitä nyt tykkäisi. Onneksi nahka on paksuuntunut huomattavasti ja huomaan että moniin arvosteluihin on ollut ihan syynsä,on niistä aina oppinut jotain ellei muuta niin sitten kestämään sitä että ei kaikkien tartte tykätä. Itse olen tyyppinä aika rauhaa rakastava ja ihanne maailmassano kaikki olisi hyvällä mielellä ja sovussa keskenään. No ei se ihan niin aina mene ;) ihailen salaa ihmisiä jotka uskaltavat rohkeasti olla oikeasti radikaalejakin mielipiteissään. Kyllä minultakin henkistä munaa löytyy mutta en vaan itse saa kiksejä rehaamisesta, väittelystä tai kuka on oikeassa keskusteluista. Suosittelen todellakin tänä päivänä pitämään avointa arvostelukykyä mukana, nykyään kun on vippaskonsteja ja ihmepillereitä ja vaikka mitä liikkeessä. Sokea ja aina hyvä uskoinenkaan ei kannata olla.
 

Arvostelu taitaa olla asia jossa todellakin kylvää sitä mitä niittää. Luulen kuitenkin että iso osa meistä on viimekädessä itse itsensä pahin arvostelija. Jalat maahan jooko senkin suhteen. Vähän aikaa sitten päähän leijaili ajatus että "mitäköhän ihmettä Eevi pitäisi tapahtua että voisit riittää itselles?". Se oli helvetin hyvä kysymys. Ei voi tapahtua mitään sellaista. Sitä ei voi edes ansaita mitenkään. Eikä Eevi hahmona koskaan riitäkään! Se on inhimillinen,höntti ja haisevakin. Mutta siinä tyypissä mä tätä elämää vietän, joten vois jo alkaa kelpaamaan.

Mitä sinä uskaltaisit tehdä enemmän jos et pelkäisi muiden arvostelua?

Mitä uskaltaisit tehdä vähemmän/jättää tekemättä kokonaan jos et pelkäisi putoavasi kyydistä?

Ystävyydestä

Tunnustus. Minun käsitykseni ystävyydestä on ollut hyvin alkeellinen, pelkoon perustuva ja erillinen.Olen oikeastaan niin pitkään kuin muistan ollut vähän erakko luonteinen ja yksinäinen susi, vaikka kavereita on aina ollutkin. Vasta nyt ihan hiljattain olen oppinut ja oppimassa päästämään ihmisiä oikeasti lähelle henkisesti. On ollut paljon helpompaa ja näennäisesti turvallisempaa elää omassa luolassaan, jonne ei valo paljon paista mutta eipä hei kukaan pääse satuttamaankaan.

Ystävyys ei tarkoita sitä että aina ollaan samaa mieltä, ei välttämättä tarvitse edes tykätä samoista asioista, ikä eroakin voi olla vaikka 20-vuotta tai enemmän, ihan yhdentekevää.Taas palaa sen äärelle miten paljon ihminen voi pelätä haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään. Ystävyys ei ole välttämättä erimielisyyksien tai ristiriitojenkaan puutetta, vaan toisen kuin itsensä ehdotonta hyväksyntää siitä huolimatta. Jotkut ystävyydet kestävät aikansa, ja se on ihan ok. Joidenkin kanssa kuljemme pienen matkan, joidenkin pidemmän. Ystävyyden ei mielestäni pitäisi olla velvollisuus, siellä on tilaa sanoa kyllä, ei, ehkä ja en tiedä.

Upea Brene Brown kirjoitti kauniin mutta "munakkaan" esimerkin ystävyydestä jota nyt pikkaisen muutan omalle suulleeni sopivammaksi. Ajatellaan että jokainen on täällä vähän niinkuin oman elämänsä nyrkkeilykehässä. Välillä tulee turpaan ja romahtaa maahan.  Katsomosta voi tietysti vittuilla,arvostella ja huudella mitä huvittavaa. Ystävä on se joka on henkisesti kanssasi ottamassa turpiin. Ystävä joskus näkee paremmin ulkopuolisena mitä lyöntiä kannattaisi hioa, ja minkälainen turha kukkoilu tai kulmaan vetäytyminen kannattaisi unohtaa. Ystävä uskaltaa rohkeasti sanoa, tietäen että et aina edes tykkää kuulemastasi. Se on ihan ok sillä ystävä tekee sen rakkauden hengessä ja tietäen että sinä teet aina ratkaisusi lopulta itse. 

Olen todellakin ollut katsomosta huutelija, kuten varmasti ajoittain kaikki meistä. Nykyisin otan mielummin turpaan tai kieltäydyn kokonaan "ottelemasta" jos se ei vain tunnu oikealta. Toisin kuin nyrkkeilyssä, ystävyydessä ei ole kyse kilpailusta, voittamisesta tai häviämisestä. Siinä on kyse rohkeudesta elää.

Joten nyt uskallan sanoa nyt Kiitos ystävät. Tutut ja tuntemattomat. 

<3

# Imelää #hattaraa # uuh uuh

Tuomion kätilöt

Olen tässä miettinyt näinkin maallista asiaa että mikä ihme saa ihmisen tuomitsemaan muita? Tästä päästään tietysti samalla siihen tosiasiaan, että koska asia koskettaa minuakin. Voi joko tuomita muita tuomitsemisesta, tai nähdä koko tuomitsemisen läpi. Antamalla anteeksi itselleen ne kerrat kun on tuominnut tai ollut liian ehdoton ja kapea katseinen mielipiteissään. Todellisuudessa me emme tiedä.Mielipiteisiin on toki oikeus, ja niillä voi olla hauska pallotellakkin, mutta jo sana itsessään kuvaa mielipiteen luonteen hyvin. Mielen pidike. Jotain josta mieli pitää kiinni. Jos mieli pitää jostain kiinni, se on luonnostaankin suljettu kokonaisuudelle. Sä näkee vain pienen pisaran oman suodattimensa läpi, joka luo mielipiteensä menneisyyden kokemuksiinsa perustuen.

Tuomitseminen ja arvostelu juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minun linjaukseni ja polkuni on parempi kuin sinun, lälläslää! Hänen pitäisi vain tehdä tavalla x… Tuon ei olisi pitänyt koskaan sanoa noin. Miten hän pystyikin sanomaan niin? And Drama goes on. Olen niin lopen kyllästynyt erilaiseen draamaan ja spekulointiin. Entä jos kaikki on todellakin juuri niinkuin kuuluukin. Elämä on kummallisen helppoa kun voi hyväksyä itsensä, muut, säätilan, raha tilanteen ja villa koirat sängyn alla sellaisenaan kuin on. Vaikein hyväksyttävä ainakin täällä päässä näyttäisi olevan ” oma itse”.  Ja mikä se itse sitten edes on? Ei ihmisen sisällä ole mitään ihmistä, ei puun sisällä ole mitään muuta. Missä on se itse, jota olemme itsenämme tottuneet pitämään? Se on mielessä. Se on niissä ajatuksissa, joita itsestämme ruokimme, ja jotka automaattisesti uskomme. Omalla kohdalla näyttää siltä, että se että haluaa nähdä egon läpi, se täytyy tehdä täysin näkyväksi. Kädet multaan vaan ja katsomaan mitä sieltä löytyy. Ja voi kun se kaikki ei aina mielyttäkkään  Silti, jos vastustelemme ja koitamme kieltää jotain ajatusta, on sama kuin pitäisimme tuota ajatusta jotenkin vääränä. Tämä kerryttää helposti suuren määrän häpeää ja syyllisyyttä. Voiko ajatuksista tuomita ketään? Onko se koskaan auttanut? Mielestäni ei. Ajatukset on mysteeri. Ei ehkä ole kaikista kannattavinta uskoa ajatuksiinsa. Persoonalle kuuluu tietyt uniikit mieltymykset ja ominaisuudet.  Koivu on ihan toisenlainen kuin mänty. Mutta kumpi niistä on parempi tai tärkeämpi? Hah Beatles on lurittanut ehkä parhaimman mantran ikinä. Let it be. Jos huomaa mielessä jotain turhaa ajanhukka ajatusta, tämän biisin voi vaikka laittaa päälle  Ja muistaa että se mitä ajattelet muista , ajattelet lopulta itsestäsi.

Huomio miten mieli toimii. Miten se jatkuvasti kuvailee, arvostelee ( en tarkoita tätä negatiivisesti) ja mittailee kaikkea? Jalka on jalka.Kasa soluja, lihaksia, verisuonia, yms. Mieli voi sanoa että se on liian lihava. Tai että sen pitäisi olla kiinteämpi.  Entä mitä mieli hölöttää vaikka kaupassa kun jonotat? Mitä toikin tossa edessä hidastelee ja toi ei osta edes luomua!!!! Kääk  Entä jos sama hemmo olisi joskus auttamassa sinua ulos palavasta talosta, luultavasti aika äkkiä unohtuisi kaikki ärsytys ja tuominta. Me ollaan palavassa talossa  Ja se ihanuus onkin just siinä. Tässä on myös se ainutlaatuisen ihana asia, että koska tuomintakin on vain toisen kokemukseen perustuva ulos anti, sitä ei missään tapauksessa kannata “ottaa itseensä”. Oppia voi ja voi katsoa rehellisesti. Joskus opimme parhaiten juuri silloinkuin joku läväyttää kasvoille sen mitä mieli ei haluasi kuulla. Kypsä ihminen voi kuitenkin tehdä sen ” hellästi” , tietäen että on joskus itsekkin vältellyt ja suojellut. Tällöin kyseessä ei ole enää edes arvostelu, vaan kanssa kulkijan tökkiminen lämmöllä, silti tietämättä mikä on toisella parhaaksi.Jos on itse pudonnut johonkin ojaan, voi olla ihan reilua varoittaa toista ojasta. Jos hän sitten kävelee ojaan, sitten hän kävelee sinne. Monesti opimme ääripäiden kautta että hitsi kun tää ei ookkaan ihan niin mustavalkosta. Jokainen kuitenkin avaa silmänsä itse.

Whose Business Are You In?
Notice when you hurt that you are mentally out of your business.
If you’re not sure, stop and ask, “Mentally, whose business am I in?”
There are only three kinds of business in the universe: mine, yours, and God’s.
Whose business is it if an earthquake happens? God’s business.
Whose business is it if your neighbor down the street has an ugly lawn? Your neighbor’s business.
Whose business is it if you are angry at your neighbor down the street because he has an ugly lawn? Your business.
Life is simple—it is internal.
Count, in five minute intervals, how many times you are in someone else’s business mentally. Notice when you give uninvited advice or offer your opinion about something (aloud or silently).
Ask yourself: “Am I in their business? Did they ask me for my advice?” And more importantly, “Can I take the advice I am offering and apply it to my life?”
-Byron Katie

“Ja kaipa sitä voi loppuun vielä siteerata eilistä fb päivitystäkin:

Joskus opimme elämässä juuri niistä kivuliaimmilta tuntuvista hetkistä. Parhaat “opettajamme” ilmenevät usein konflikteissa. Kun huomaa itsessään vahvan reaktion, puolustelua, syyllistämistä tai hyökkäystä voi rohkeasti uhriksi leimautumatta tutkia mitä omaaa käsitystä ja uskomusta on juuri uhattu? Vitsi on siinä kun ei ole mitään suojeltavaa, ei ole pelättävääkään. Onneksi saamme myös niitä opettajia vastaan jotka opettavat rakkaudella ja anteeksiannolla, kenties täysin ilman sanoja. Kumpi mahtaa palvella paremmin, pelosta lähtevä sivallus vai rakkauden ” isku” ? Toisen virheiden tuomitsematta jättäminen on kenties suurimpia puhtaan rakkauden ilmentymiä. Tietenkään todellisuudessa mitään virhettä ei ole edes tapahtunut, vain tulkintamme siitä voi olla virheellinen. Ajatukset eivät kykene satuttamaan, korkeintaan se mitä ajattelee ajatuksista.”