Erottelukykyä

Kukapa tykkäisi tulla arvostelluksi tai ilkeilyn kohteeksi. Tietysti järjellä tiedämme että ”ei pidä välittää” mutta kun itse vuorollamme osumme arvostelun kohteeksi, harva meistä todella on niin Buddha että missään ei värähtäisi. Joskus meille opetetaan itsemme hyväksymistä mitä haastavimmilla tavoilla ja se saattaa kysyä meiltä munaa vetää rajaamme. 

Hirmuisen helposti tekisi mieli puolustautua, hyökätä takaisin tai sitten yritämme ostaa arvostelijalta hyväksyntää hylkäämällä itseämme, usein heikoin lopputuloksin. 

Koska olemme ihmisiä, ihan takuulla jokaisesta löytyy jotain mistä voi arvostella. 
Ja siis asialliselle palautteelle ja itsereflektiolle on aina tilaa, ja monen meistä on hyvä harjoitella ottamaan sitä vastaan. Mutta usein me itse olemme hyvin tietoisia kipeistä kohdistamme, ja inhimillisyyksistämme, niistä kohdista joidenka kanssa olemme epävarmoja ja haemme paikkaamme. Kyllä, jokaisessa meissä on arvosteltavaa. Minä en ole kaikista pikkutarkoin. Olen erityisen taitava kirjoitusvirheissä. Saatan joskus innostuksissani puhua liikaa. Saatan vahingossa sanoa jotain joka on omasta mielestäni hauskaa mutta ei olekkaan muiden mielestä. En aina osaa ilmaista mitä todella tarkoitan. Minussa on paljon arvosteltavaa. 

Ehkä haasteeni onkin hyväksyä itseni kaikesta siitä huolimatta, tekemättä siitä oikeutusta. Se mitä kieltää on vaikea kehittää. Siinä missä tiedän ja tunnustan olevani hauraalla, minulla on mahdollisuus olla itselleni paremmin läsnä ja sitä kautta kasvaa. 

Ehkäpä meillä on joka päivä harjoiteltava tässäkin erottelukykyä:

Milloin ilmaista ja MITEN?Ja onko se tarpeellista todella? 
(Huom! Joskus on todellakin tarpeen avata suu, mutta senkin voi 90% ajasta tehdä napakasti olematta ilkeä)
Mitä itse saan arvostelusta? Tekeekö se minulle paremman olon itsestäni?
Miksi juuri minua kiinnostaa tämän toisen henkilön heikkoudet? Mikä niissä osuu minuun? Kenestä ne ehkä muistuttavat?
Miltä minusta tuntuu kun minua arvostellaan?
Osaanko erottaa mikä on asiallista palautetta toiminnastani siitä mikä on ilkeilyä?
Saanko myös olla itse itseni tukena ja voida sallia sen että se kirvelee hetken?
Saanko myös harjoitella erottelukykyä milloin palaute tulee kuunnella ja milloin voi kieltäytyä kuuntelemasta enempää. 

Me ihmiset olemme aina peilejä toisillemme. Joku peilaa minulle kohtia joissa olen itsekkin epävarma, joku peilaa minulle mahdollisuutta arvostaa omaa tilaani, joku jotain muuta. Näen aina itseni, lopulta.

Hiljaisuus voi olla hallintaa tai herkkyyttä

Puhukaa rakkaat ihmiset, rohkeasti ja avoimesti! Tämähän oli ihan kuin julistus huudahdus, mutta niin tärkeältä asia tuntuu. 

Viime viikon kurssilla pohdimme hiljaisuutta ja puhumista. Miten erilaisia latauksia kumpikin voi pitää sisällään. Tiedäthän sen hiljaisuuden joka on enemmänkin vallankäytön väline, ehkä sitä marttyyriydeksikin kutsutaan. Olen tätä itse käyttänyt silloin kun olen liian ylpeä (lue peloissani) kertomaan mitä todella kaipaan tai koen. Kun tämän reaktion huomaa itsessään voi viimein valita, kuka tässä mitään voittaa? Kumpi on tärkeämpää se miten oikeutettua mikäkin on vai se että kaksi ihmistä voisi todella kohdata?
Ja sitten on sitä hiljaisuutta jossa sanoja ei tarvita, jossa on vaan hyvä olla niin. Näillä kahdella on suuri ero. 

Samoin myös puhuminen kätkee taakseen paljon. Höpötänkö jatkuvasti vain siksi että vaivaannun hiljaisuudesta? Puhunko yrityksenä saada toisen "ostamaan" näkökulmani? Puhunko selitelläkseni ja etsien toiselta komppausta? Sanotaan että liiallinen puhuminen voi olla joskus merkki siitä että ei oikein kuule itseään. 
Vai onko puhuminen avointa, jopa "paljastavaa"? Entä kuuleeko todella toista vai koittaakin jo miettiä mitä toiselle vastaa? Minä olen ainakin keskeyttänyt, ollut oikeasti kuulematta en siksi että olisin ilkeä vaan koska ihmisen aito kohtaaminen on yllättävän haavoittuvaista ja luonnollisesti silloin jännittävää jollei ole sinut sen puolen kanssa itseään. Opetellaan..

Sain kuitenkin taas elämässä kokea miten oleellisen tärkeää on läheisessä suhteessa uskaltaa puhua mm. Tarpeistaan. Sitä voi olla oppinut mallin jossa mitään ei saa tarvita, Hyh sentään! Siiheen voi sisältyä harhainen uskomus että omien tarpeiden ilmaisu olisi itsekästä tai vaatisi toiselta liikaa. On taas ero kuin yöllä ja päivällä sillä vaatiiko toista antamaan itselleen jotain kuin toiselle avoimesti tarpeensa kertominen hyväksyen vastaukseksi sekä kyllä tai ei. Pyytäminen on kenties niin vaikeaa siksi että pelkää torjutuksi tuloa. Mutta eihän se ole edes torjunta! Annetaan itsellemme ja toisillemme mahdollisuus tulla kuulluiksi.

Minä tarvitsen omaa tilaa.
Minä tarvitsen tukea.
Minä tarvitsen sponttaaniutta ja iloa.
Minä tarvitsen. Ja se on ihan ok.

Kuvassa rakkautta jakaa the terapia koira <3

Ystävyydestä

Tunnustus. Minun käsitykseni ystävyydestä on ollut hyvin alkeellinen, pelkoon perustuva ja erillinen.Olen oikeastaan niin pitkään kuin muistan ollut vähän erakko luonteinen ja yksinäinen susi, vaikka kavereita on aina ollutkin. Vasta nyt ihan hiljattain olen oppinut ja oppimassa päästämään ihmisiä oikeasti lähelle henkisesti. On ollut paljon helpompaa ja näennäisesti turvallisempaa elää omassa luolassaan, jonne ei valo paljon paista mutta eipä hei kukaan pääse satuttamaankaan.

Ystävyys ei tarkoita sitä että aina ollaan samaa mieltä, ei välttämättä tarvitse edes tykätä samoista asioista, ikä eroakin voi olla vaikka 20-vuotta tai enemmän, ihan yhdentekevää.Taas palaa sen äärelle miten paljon ihminen voi pelätä haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään. Ystävyys ei ole välttämättä erimielisyyksien tai ristiriitojenkaan puutetta, vaan toisen kuin itsensä ehdotonta hyväksyntää siitä huolimatta. Jotkut ystävyydet kestävät aikansa, ja se on ihan ok. Joidenkin kanssa kuljemme pienen matkan, joidenkin pidemmän. Ystävyyden ei mielestäni pitäisi olla velvollisuus, siellä on tilaa sanoa kyllä, ei, ehkä ja en tiedä.

Upea Brene Brown kirjoitti kauniin mutta "munakkaan" esimerkin ystävyydestä jota nyt pikkaisen muutan omalle suulleeni sopivammaksi. Ajatellaan että jokainen on täällä vähän niinkuin oman elämänsä nyrkkeilykehässä. Välillä tulee turpaan ja romahtaa maahan.  Katsomosta voi tietysti vittuilla,arvostella ja huudella mitä huvittavaa. Ystävä on se joka on henkisesti kanssasi ottamassa turpiin. Ystävä joskus näkee paremmin ulkopuolisena mitä lyöntiä kannattaisi hioa, ja minkälainen turha kukkoilu tai kulmaan vetäytyminen kannattaisi unohtaa. Ystävä uskaltaa rohkeasti sanoa, tietäen että et aina edes tykkää kuulemastasi. Se on ihan ok sillä ystävä tekee sen rakkauden hengessä ja tietäen että sinä teet aina ratkaisusi lopulta itse. 

Olen todellakin ollut katsomosta huutelija, kuten varmasti ajoittain kaikki meistä. Nykyisin otan mielummin turpaan tai kieltäydyn kokonaan "ottelemasta" jos se ei vain tunnu oikealta. Toisin kuin nyrkkeilyssä, ystävyydessä ei ole kyse kilpailusta, voittamisesta tai häviämisestä. Siinä on kyse rohkeudesta elää.

Joten nyt uskallan sanoa nyt Kiitos ystävät. Tutut ja tuntemattomat. 

<3

# Imelää #hattaraa # uuh uuh

Kuinka olla oma itsensä

Kuinka olla oma itsensä? Tämä kysymys tulee aika ajoin vastaan. Miten olla mahdollisimman helposti oma itsensä? Kuinka olisi helppo olla muiden seurassa rentona? Tässäpä siitä pientä pohdintaa.

Kuinka siis olla oma itsensä?

Unohtamalla itsensä. Unohda pyrkiä olla jotain tai mitään. Unohda mihin tämän pitää johtaa tai millainen mielesi haluaisi sinun olevan. Et ole käyttäytymisesi et ole kahlittuna mihinkään tiettyyn malliin. Ole tai ole  jos olet todella läsnä, unohdat itsesi ja aikeesi. Kun mieli ei pyri mihinkään tai välttämään mitään, se on rento. Se on aito. Unohda ne mallit  joita on kenties oppinut siitä millainen kuva tulisi luoda. Sinun ei tarvitse tehdä mitään ollaksesi riittävä.Riität kyllä jo. Mielen voi olla vaikea tämä tajuta, jos se on kovin ehdollistunut vanhentuneisiin käsityksiin. Mieli usein pelkää että jos hyväksyisi jo itsensä että seuraisi joku totaali pysähtyminen. Se pelkää että jos nautit olostasi ilman mitään syytä että se tarkottaisi vastuuttomuutta. Entä jos ei kuitenkaan?

Olen ollut kiinni ties millaisissa käsityksissä siinä millainen kuva itsestä pitäisi luoda. On aika raskasta loppuviimein koittaa olla jotain  mitä jos vaan antaisi olla ja olisi itse rehellinen. Kun olet itsellesi rehellinen, olet aito eikä ole tarvetta miettiä aina vaan minua, minua ja minua. Ja voit rakastaa sitäkin osaa itsessäsi joka haluaisi olla jotain. Nää sen läpi lempeydellä.

Kun annat itsellesi luvan olla kaikkea ja ei mitään, hyväksyt myös muut. Tuominta ja arvottaminen lakkaa, kun mieli ei ole kiinni fantasioissaan  Jäljelle jää vapaus ja keveys, jotka virtaavat itsestään.

Kun menet kohtaamisiin vapaana lopputuloksesta viet mukanasi energian joka on helppo.Sinun on helppo olla ja seurassasi on helppo olla, kun voi olla.sitä mitä juuri silloin on. Ja seuraavassa hetkessä on taas lupa olla uusi.

Missä on se oma itse joka sinun pitäisi olla? Se ainoastaa mielessä. Kun lakkaat yrittämästä olla mielikuva tai ihanne, teet ja olet luonnostasi virtaava ja vapaa. Se johtaa käytännössä väistämättä siihen että olet yksinkertaisesti onnellinen olematta mitään, ja juuri siksi voit saada ihan kaiken.