Two sides of the story

Elämä on parhaimmillaan virtaa. Ja se virtaa muuten silloinkin kun tuntuu että on jotenkin ” tukossa”. Egoa tuskin on mahdollisinta nähdä läpi yhdessä silmänräpäyksessä. Lempeys voi olla hyvä matkaopas. Mielen tehtävä on vastata mm. siitä että toimintakyky säilyy. Kaikista kivuliaimpia pisteitä se suojelee kuin uskollinen vahtikoira. Kuorista ja rooleista luopuminen tapahtuu uniikilla tavalla ja sitä tahtia kuin tapahtuu. Ei sitä tarvitse huolia tai pelätä, kaikki menee juuri kuten kuuluukin. Välillä hengittäen sisään, välillä ulos.Välillä hengitys saattaa jopa hetkeksi salpautua.

Hiljaisuudessa on äärettömän kaunis voima. Hiljaisuudella en tarkoita äänettömyyttä, vaan enemmänkin sen kaltaista tilaa, joka on ennen kuin mieli on tehnyt tulkintansa havainnoistaan. Hiljaisuus on liikettä, välillä paikallaan oloa. Sillä ei ole sääntöjä, ei ehdottomuuksia.

Sanat ovat kovin rajallisia kuvaamaan todellisuutta, kuten myös siitä tekemämme tulkinnat. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on välillä tuntunut haastavalta, miten kuvailla jotain jota on mahdotonta kuvata, ilman että se luo vastakkainasettelua. Mitä edes tarvitsisi kuvata   Kieli on itsessään dualistista, siinä on aina hyvä-paha, ylhäällä-alhaalla, oikea-väärä, vahva-heikko asetelmat mukana. Ja se on ihan jees.Mutta jos haluaa ymmärtää elämää syvällisemmin jonka voisi toisaalta ilmaista myös niin että olla tietämättä sitä mitä luuli ymmärtävänsä, on sukellettava sanojen ja ajatusten taakse. Ajatukset luultavasti tekevät sen mitä ne parhaiten osaavat: ovat asiasta jotain mieltä. Mielelle tietämättömyys voi olla kovin pelottavaa. Mitä me todella voimme edes koskaan varmasti tietää ? Olemmeko todellisuudessa koskaan tienneet mitään? Olisiko siitä niin varma, jos on oma pää panttina ja ase ohimolla?

Elämän käsikirjoitus ei ole aina sama, mitä erillinen itse haluaa. Ja se on osa tätä peliä  Miksi koittaa hallita jotain, jota ei kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan? Miksi käyttää aikaansa pelkäämään mitä saattaa käydä kun voi irroittaa turvavyönsä ja nauttia pompuista? Mieli sanoo että se on vastuutonta. Se on sen yksi tärkeä pelottelu keino, hyvänä ystävänään mm. häpeä, paremmuuden ja huonommuuden tunteet sekä syyllisyys. Ja entä jos noissa tunteissa ei olekkaan mitään negatiivista? Vain ajatus jostain kokemuksesta voi olla ” negatiivinen vai positiivinen”. Riippuen siitä vastustaako, vai hyväksyykö. Ja saa tottakai vastustaa! Ei vastustamista tarvitse vastustaa. Jos vastustat, niin hyväksy se sitten ensi alkuun.

Keskittymällä pelkkään positiivisuuteen ja kieltämällä ( monesti kovin tiedostamatta) kaiken “epämukavan” kerryttää herkästi paljon hämmennystä ja riittämättömyyden energiaa.Mitä jos ei tarvitsisi pelätä yhtään tunnetta, eikä yhtään ajatusta? Mitä jos ei koittaisi päästä eroon mistään tunteesta, vaan tekisi niiden kanssa rauhan? Ei merikään koita päästä eroon aalloista. Meri voi yhtä hyvin olla tänään tyyni, huomenna myrskyisempi. Ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat yksittäisiä aaltoja elämän meressä. Mikään ei niistä ole toista oikeampi, parempi, huonompi tai kauniimpi. Ne ovat. Ne ovat yhteinäinen kokonaisuus jota voi kutsua mereksi. Josta yksikään aalto ei ole erillinen.

Viime viikot ovat olleet huikeaa aaltojen tykitystä. Jokainen aalto saa olla, tai se saa olla myös olematta. Mielelle se on joskus kovin kivuliasta, sen hetken kun se uskoo tarinaansa. Monet tarinat ovat olleet kenties parikymmentä vuotta systeemissä pyöriviä malleja, joissa on ollut melkoinen tunnelataus mukana. Vahva tunnesidos, mutta todellisuus arvo lööppien tasolla. Jaksan yllättyä varmaan yhä uudelleen ja uudelleen miten paljon tiedostamaton mieli kätkeekään sisälleen.  Ja silti näissä ei ole mitään negatiivista tai väärää. Sekään ei auta hokea : “olen ihan ok tämän kanssa! ” jos todellisuudessa kokee hämmennystä. Mieli on taitava hämäämään ja huijaamaan jopa nojaten “henkisiin” ajatuksiin. Minun pitäisi vaan antaa anteeksi, yms. Entä jos sisimmissään onkin pettynyt ja vihainen? Kannattaako noiden tunteiden upea energia vielä kerran lytätä, ja kohdata sitten joskus? Ei. Tunteet voi kokea, ja anteeksi anto tapahtuu itsestään, kun se tapahtuu.

“Anna itsesi aina tuntea sitä, mitä kulloinkin rehellisesti tunnet. Tunteittesi torjuminen on aina keino pitää niistä kiinni, se ei ole tapa vapautua niistä, eikä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä minkään tunteen takia. Tunteet eivät ole tosiasioita. Niillä ei ole kerrassaan mitään vaikutusta totuuteen. Tunteet ainoastaan osoittavat sen, millaisia uskomuksia niiden takana on. Miten muuten sinä voisit tehdä tyhjäksi “väärät” uskomukset, kuin katsomalla niitä? Ja kaikki negatiiviset tunteet ovat merkkinä niistä vääristä uskomuksista, jotka ovat esteitä rauhalle. Tunteet ovat ystäviä.” -Liz Cronkhit

Mieletön mieli

Olen tälläinen huithapeli. En voisi koskaan olla yrittäjä. Olen ruma ja epäonnistunut. Kykenen tienaamaan max tämän ja tuon verran rahaa. En kuitenkaan oppisi sitä. Muut pitävät minua tyhmänä jos sanon näin. Minun tulee liikkua tällä tavalla. Hänen ei pitäisi toimia noin. Minun on oltava kiltti jotta olen turvassa. On vaarallista antaa oman tahdon kuulua. Minut hylätään jos sitä ja tätä. Raha on turvallisuus. Olen vastuussa muiden onnellisuudesta. Kunnioitus on ansaittava, Olen vahva jos toimin näin. Voin arvostaa itseäni jos saan kiitosta. Haluan sitä tätä ja tuota . En halua että käy näin, koska pelkään että muserrun.Olen erilainen, Olen erillinen.Jne, jne. Ja vino pino lisää potaskaa. Siinä pintaraapaisu joistakin helmi uskomuksista jotka joskus tuntuivat niin kovin tosilta.

Yhteiskunta, media, kulttuuri ja historiakin ovat omiaan luomaan erilaisia käsityksiä , kuin kirjoittamattomia käyttäytymis sääntöjä tai kuvitelmia siihen mihin olisi hyvä pyrkiä.Unohtamatta niitä suloisia ja niin kovin rakkaita uskomuksia joita olemme oppineet mallista lapsena suodattimien ollessa kovin herkillä. Perheeltä, lähipiiriltä, ja aiemmista kokemuksista. Ketään ei ole syyttäminen näiden synnystä. Se on jopa aika kaunista ja inhimillistä millaisia väärinkäsityksiä olemme täynnä. Kokemuksista voi toki ottaa oppia, mutta menneeen ei todellakaan tarvitse määrittää tulevaisuutta mitenkään.Todellisuudessa se ei edes kykene niin tekemään, sillä mennyttä ja tulevaisuutta ei ole. Se on vain mieli joka joko vertaa mennesseen, tai takertuu tulevaan. Emme koskaan kertakaikkiaan voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu, joten miksi käyttää aikaa sen jatkuvaan märehtimiseen ja suunnitteluun? Se ei tietenkään tarkoita että mitään ei voisi suunnitella. Mutta useimmilla meistä mieli tosiaan käy kuumana ja suorastaan räjähdys alttiina, jos emme lainkaan tiedosta tuota apinamieltä selostuksineen päivineen valheeksi.
Kokeile huviksesi vaikka yhden päivän ajan toimia ” ajatus vahtina”. Vähän kuin olisit vahtikoira ( ei vihainen ) , ja tarkastelisit jokaisen pihapiiriisi tulevan muukalaisen. Muukalaiset ovat ajatuksia , jotka tupsahtavat tietoisuuteesi, tai yllätys yllätys jopa tiedostamattomuuteesi.

Monen monituista kertaa päivän aikana olemme ” autopilotilla” ja yhtäkkiä sitä voi havahtua ikäänkuin takaisin tähän hetkeen. Mieli pyöritteli juuri jotain, joka ei millään tavalla ollut oleellista juuri nyt. Monet tällaisista ajatuksista ovat täysin ” neutraaleja” ja harmittomia, mutta ne ovat hyviä osoittamaan mielen luonnetta: se joko muistelee jotain mennyttä, tai suunnittelee jo tulevaa.Keho voi olla vaikka liikenne valoissa, mutta mieli on tekemässä kauppalistaa. Keho voi olla vaikka ruokailemassa, mutta mieli voi visioida tulevaa esiintymistä. Mieli on siinä mielessä kimurantti juttu, että sillä on tapana vääristellä asioita. Sen lisäksi se yleistää ja poisjättää paljon informaatiota.Suurentelee asioita, tai vastaavasti pienentelee ja kenties vähättelee. Mielen ja ajatusten antamaan informaatioon ei vaan kertakaikkiaan kannata sokeasti uskoa. Todellinen näkökyky tulee ihan muualta kuin silmien välityksellä.

Mieltä kannattaa kokemukseni mukaan tutkia , mutta mahdollisimman neutraalisti.Kun tuntee valhekuvan toimintaa, on mahdollista ns. ” ylittää mieli”eikä ajatutua sen vietäväksi. Missä se mieli edes on? Voiko sitä koskea? Entä nähdä? Haistaa? Kollektiivinen mieli pitää sisällään paljon enemmän, kuin tietoinen mieli voi huomata. Siksi myös kysymys ” Onko tämä edes minun ajatukseni?” voi olla välillä ihan tarpeen. Se ei ole henkilökohtaista, ellet tee siitä sellaista.

Mieltä voi käyttää sitä kuin hyödyllistä työvälinettä, ja sen jälkeen laskea sen työkalu pakkiin odottamaan ja elää läsnäolevassa hetkessä.On turhaa lähteä sotaan mieltä vastaan, kuin myös tehdä siitä jotain kaikkivoipaa jumalaa. Ajatukselle voi todeta ” huomasin sinut, kiitos” ja olla taas suorassa kokemuksessa, ilman tulkintaa. Ei mikään helpoin nakki tänä päivänä! Huomaan itse yhä uudelleen ja uudelleen miten yksinkertainen mieli loppupeleissä on. Se koittaa luoda matemaattisia kaavoja ja x=y suhteita perustuen mielikuviin ja käsityksiin. Jos huomaa jotain voimakkaita tai vaikka heikompiakin tuntemuksia vaikka kiukusta, ärsytyksestä, pettymyksestä, surusta, stressistä, tai liudasta muita ” kireyttä” aiheuttavista fiiliksistä voi olla melkoisen varma että taustalla on joku mojoVa uskomus tai kuvitelma joko siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi tapahtua, tai mitä ei saisi tapahtua. Sen sijaan että nuo tunteet kokisi ikävinä, ne voi todellakin ottaa vastaan uteliaasti. Niistä ei todellakaan kannata koittaa päästä eroon, jos voi mielummin kysyä ” mikä uskomus tämän takana on”? Ja vapautua siitä. Tai voihan ne uskomukset pitääkkin. Se vaan näyttäisi olevan mahdotonta alkaa uskomaan uudelleen joulupukkiinkaan, kun sen on kerran todennut satuhahmoksi. Omasta kokemuksesta voi sanoa vaihdelleeni vähän kuin kahden maailman välillä. Sitä on saanut varmaan sen 10 00 kertaa kysyä ” Olenko mielummin peloissani vai vapaa?”. Vaikka mieli vastaisi että no vapaa tietenkin, joku vanha ehdollistuma on silti saanut lähtemään samaistumaan huoliin. Onneksi nämä hetket ovat yhä lyhyempiä ja harvinaisempia, ainakin näillä näkymin 

Isoin uskomus joka minullakin ( ja varmaan jokaisella on ainakin jollain tasolla ollut) on ollut ja johon välillä putoan edelleen jos unohdun mielen maailmaan on se että olisi joku erillinen minä.
Se minä koostuu vääristetyistä käsityksistä, kokemuksista ja tarinoista joita mieli uskoo todeksi.
Tänään aamulla ollessani kävelyllä huomasin ajatuksen ” Voi miten ihanaa olla läsnä, anna minun olla läsnä jatkossakin”. Kunnes tajusin jo tuon ajatuksen rajallisuuden. Ei ”minä” voi mitenkään olla läsnä! Minää ei ole, minä perustuu menneeseen tai tuleviin haaveisiin, se ei mitenkään voi olla läsnä. Se joka on, jumala, rakkaus, elämä tai voihan sitä vaikka kissan pennuksikin nimittää on aina läsnä. Se ei ole mielikuva, menneisyyden muisto, eikä sen myöskään nojaa tulevaisuuteen. Se vaan on. Läsnäoloa ei tarvitse etsiä, se on kyllä paikalla. Kurkista vain.

Mielihyvän ja ilon välinen ero on myös helppo bongata. Ilo ei tarvitse syytä, se on vaan olemisessa. Se ei johdu mistään ulkoisesta, eikä sen koomin mistään saavutuksesta. Mielihyvä on mielen tuntemus jolloin mieli on hetken aikaa onnistunut täyttämään yhtä pyrkimystään: välttää kärsimystä tai saavuttaa jotain. Kuten useimmat meistä tietävät, mielelle ei lopulta riitä mikään. Voi olla varma, että se keksii huolia, tai jotain muuta ristiriitaa ennemmin tai myöhemmin. Onneksi mielelle voi hymyillä. Se ei halua pahaa, se vaan pelkää. Tämä on helppo havaita, jos kykenet tarkastelemaan ajatuksia vain ohi lipuvana virtana. Aikaa jää kummasti oleelliselle. Elämälle itselleen. Ja kaikki tarvittava tulee kyllä tehtyä. Tekee sen , mitä tekee niin täysillä. Ei ole järkeä maata sohvalla ja potea omaa tuntoa siitä että ei ole lenkillä. Lenkillä on myöskään turha miettiä tulevaa työpäivää. Anna aistien herätä. Huomaa mitkä tutinat voi saada vaikka siitä että laittaa sukan jalkaan, kun sen tekee täydesti. On jo sinällään ihme, että meillä ihmisillä on jalat, me kyetään liikkumaan ja jopa puhumaan. Aistit voi turruttaa pelkillä ulkoisilla ärsykkeillä, mutta aika äkkiä voi huomata olevansa sisältä myös aika turta. Ihmeitä tapahtuu jatkuvasti. Antaudu elämälle ja katso sydämmellä.