Onko ihminen kokemustensa summa?

On aika jännästi sanottu että ihminen on kokemustensa summa. Toisaalta se tuntuu olevan juuri niin. Itse ainakin huomaan miten monet kokemukset ovat muovanneet sitä miten regoin/toimin/tunnen/ajattelen. On hyvin hyvin ymmärrettävää että jos jossain tilanteessa on joskus sattunut, kipua haluaa välttää tulevaisuudessa. Itselleni on usein käynyt niin että olen varuillani ja peloissani jonkun tässä olevan asian kanssa, koska joskus aiemmin samankaltaisessa asiassa "on saanut näpilleen". 

Taas vastaavasti on niitäkin kokemuksia joissa olisi ollu hyvä jo ajat sitten tajuta että "tämä ei tee mulle hyvää". Ilmassa on haissut palaneen käry, jokin osa on tuntenut että kaikki ei ole ihan kohdallaan... Ja silti halunnut uskoa. Ehkä mä vaan kuvittelin, hei! 
Rajat on hyvin mielenkiintoinen teema. Joskus niistä on tarpeen uskaltaa hellittää, joskus on rohkeutta vetää niitä.

Menneet kokemukset vaikuttaa siihen ns. sponttaaniin reaktioon joka tulee kun elämä tökkäisee johonkin kohtaan joka on ollut vereslihalla tai haavalla. Itse olen lukuisia kertoja mennyt siihen ansaan että häpeän haavojani, häpeän sitä kipua jota olen joskus kokenut/koen. Paraneminen ei tarkoita sitä että ei enää koskaan sattuisi, vaan sitä että voi alkaa tuntea itse itseään kohtaan myötätuntoa siellä, missä ei aiemmin kyennyt. 

Tänä aamuna mieleen palasi kokemus 10 vuoden takaa, kokemus ja ajanjakso joka oli minulle silloin vaikea. En tuolloin kyennyt käsittelemään kipua, koin olevani täysin yksin sen kanssa. Jotta en olisi tuota kipua nähnyt, tarvitsin tietysti selviytymiskeinoksi kontrollointia ja kuvitteellista hallintaa. Mikä silmänkääntö temppu. Myöhemmin taas häpesin kontrollointiani, vihasin sitä ja koitin esittää rentoa. (Jota en ollut...)

Vaikka pahimmista kontrollinmuodoista on paljon jo reunoja hiottu ja kohdattu kipeyksiä joita niillä on koittanut peittää..oli jotain isoa jäänyt. Meinaan juuri se häpeä omasta kontrollista. Tuon muiston noustessa esiin kysyin 10 vuoden takaiselta itseltäni mitä hän olisi kaivannut. Myötätuntoa. Jotain joka sanoisi "Se on ihan ok että sattuu". En ollut osannut antaa sitä itselleni, joten sen sijaan halveksuin itseäni. Itsensä halveksuminen on yksi tuhoisimmista asioista ihmisen elämässä. Se vääjäämättä heijastuu ulospäin. 

Tämän ja monen muunkin kokemuksen myötä taas vahvistuu käsitys siitä miten me pohjimmiltamme kaipaamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, erityisesti niissä kohdissa kun se on meille itselle hankalaa.

Ystävyys, auts ja kiitos

En muista missä olin viime ystävänpäivänä, mutta tuntuu hienolta huomata tänään miten paljon viime vuosi on opettanut minulle ystävyydestä. Erityisesti naisten välisestä ystävyydestä. 

Kaikilla meillä on omia haavojamme ystävyyden saralla. Omaan taustaan kuuluu lapsesta alkaen kolmio draamoja, ulkopuolelelle jättöjä sun muita paineita olla tietynlainen. Itselläni on toki osuus noissa touhuissa. Nämä kokemukset jätti vuosiksi uskomuksen että naisiin ei voi luottaa, naisten välinen ystävyys ei ole mahdollista. Herkkyyttä panssaroin koittamalla olla "hyvä jätkä" ja hengaamalla lähinnä poikien kanssa.

Muutama vuosi sitten naisystäviä on taas alkanut hiipua elämään, varovaisin askelin. En alkuun ole uskaltanut antaa itsestäni muuta kuin positiivista ja reipasta kuvaa. Vasta nyt huomaan miten jännittävää ystävyys on ollut. Naisilla on usein suurempi herkkyys aistia mitä pinnan alla tapahtuu, kovan jätkän pelit ei mennytkään läpi. Hyvä niin. Aina hassua, mutta olen todella pelännyt omia ystäviäni.

Viime vuoden yksi isoimmista teemoista on ollut minuna oleminen, valoineni ja varjoineni. Minuna oleminen suhteessa muihin. On meinaan helpompi näennäisesti säilyä rauhassa kun on itsekseen, kukaan ei pääse tökkimään mihinkään mikä saattaisi tehdä kipeää, mihinkään missä voisi olla aika kasvaa. 

On niin paljon helpompaa olla jossain roolissa kuin itsessään. Voi olla huolehtija, voi olla tsemppaaja, voi olla aina muka ymmärtämässä, voi olla se joka koittaa ratkaista. Entä voiko vaan olla? Suostuuko kokemaan mitä todella kokee, selittelemättä?
Se on minulle ainakin haastavaa.

Jossain kohdissa on ollut hyvä opetella pyytämään anteeksi, jossain kohdissa lakata pyytelemästä anteeksi. Tämän vuoden aikana sain kokea asioita joita ei voi kokea yksin. On itketty, naurettu, istuttu hiljaa... Jaettu. Ihmetelty. Kohdattu. Myös oltu erimieltä. Välillä tarvittu etäisyyttä. Vuosi on ollut syvälle sisuksiin menevä. Ilmassa tuoksuu kepeys. Ehkä tänä vuonna luvassa on enemmän filosofoinnin ja syvä sukellusten sijaan tanssia, leikkiä ja kaikkea "sweetness of doing nothing" osastoa. Ehkä Hymiö wink

Ystävyys ei ole helppoa. En aiemmin osannut arvostaa sitä, koska en ollut kokenut sitä. Olin kokenut jotain sinnepäin, näytelmiä ystävyydestä. Kiitos niistä kokemuksista, ne opetti erottelukykyä. Vastuunottoa. Sitä mikä ei tunnu oikealta.

Ja toki, vuoteen mahtuu yhhälailla yksinäisiä hetkiä, erillisyyden tunnetta ja vertailua. Ne on myös osa elämää, juuri niitä asioita joita voi ja ehkä kannattaakin rohkeasti jakaa ystävien kanssa.

Siispä kiitos. Kiitos. Kiitos. Joskus on pelottavaa sanoa miten paljon joku merkitsee, miten paljon tykkää. Koitan muistaa ja uskaltaa tehdä sitä enemmän livenäkin. 

Hyvää ystävän päivää <3 terveiset iglusta!

Ystävyydestä

Tunnustus. Minun käsitykseni ystävyydestä on ollut hyvin alkeellinen, pelkoon perustuva ja erillinen.Olen oikeastaan niin pitkään kuin muistan ollut vähän erakko luonteinen ja yksinäinen susi, vaikka kavereita on aina ollutkin. Vasta nyt ihan hiljattain olen oppinut ja oppimassa päästämään ihmisiä oikeasti lähelle henkisesti. On ollut paljon helpompaa ja näennäisesti turvallisempaa elää omassa luolassaan, jonne ei valo paljon paista mutta eipä hei kukaan pääse satuttamaankaan.

Ystävyys ei tarkoita sitä että aina ollaan samaa mieltä, ei välttämättä tarvitse edes tykätä samoista asioista, ikä eroakin voi olla vaikka 20-vuotta tai enemmän, ihan yhdentekevää.Taas palaa sen äärelle miten paljon ihminen voi pelätä haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään. Ystävyys ei ole välttämättä erimielisyyksien tai ristiriitojenkaan puutetta, vaan toisen kuin itsensä ehdotonta hyväksyntää siitä huolimatta. Jotkut ystävyydet kestävät aikansa, ja se on ihan ok. Joidenkin kanssa kuljemme pienen matkan, joidenkin pidemmän. Ystävyyden ei mielestäni pitäisi olla velvollisuus, siellä on tilaa sanoa kyllä, ei, ehkä ja en tiedä.

Upea Brene Brown kirjoitti kauniin mutta "munakkaan" esimerkin ystävyydestä jota nyt pikkaisen muutan omalle suulleeni sopivammaksi. Ajatellaan että jokainen on täällä vähän niinkuin oman elämänsä nyrkkeilykehässä. Välillä tulee turpaan ja romahtaa maahan.  Katsomosta voi tietysti vittuilla,arvostella ja huudella mitä huvittavaa. Ystävä on se joka on henkisesti kanssasi ottamassa turpiin. Ystävä joskus näkee paremmin ulkopuolisena mitä lyöntiä kannattaisi hioa, ja minkälainen turha kukkoilu tai kulmaan vetäytyminen kannattaisi unohtaa. Ystävä uskaltaa rohkeasti sanoa, tietäen että et aina edes tykkää kuulemastasi. Se on ihan ok sillä ystävä tekee sen rakkauden hengessä ja tietäen että sinä teet aina ratkaisusi lopulta itse. 

Olen todellakin ollut katsomosta huutelija, kuten varmasti ajoittain kaikki meistä. Nykyisin otan mielummin turpaan tai kieltäydyn kokonaan "ottelemasta" jos se ei vain tunnu oikealta. Toisin kuin nyrkkeilyssä, ystävyydessä ei ole kyse kilpailusta, voittamisesta tai häviämisestä. Siinä on kyse rohkeudesta elää.

Joten nyt uskallan sanoa nyt Kiitos ystävät. Tutut ja tuntemattomat. 

<3

# Imelää #hattaraa # uuh uuh