Stressi Erkki täällä hei!

Ajattelin tehdä järisyttävän tunnustuksen! Minä koen stressiä!

Ei tämä tietenkään mikään järisyttävä uutinen oikeasti ole, paitsi sille ihanalle hippula vinkula egolle joka voi olla kiinni jossain ihanassa ihmiskuvassa aina leijuvasta ja läsnäolevasta henkisestä ihmisestä (NOT) jota ei mikään hievauta. 

Ajatuksia on paljon. Huomaan hengityksen olevan pinnallisempaa. Olen herkempi äänille. Kurkkua vähän puristaa ja lihakset ovat jännittyneitä. Ärsyynnyn helpommin. Kutsun tätä stressiksi.

Olen ajatusten kanssa. Huomaan että jos en lähde niihin mukaan on hiljaisuus ja tyjhyys. Olen tunteen kanssa. Kun en kiellä sitä sekään ei haittaa. Huomaan ettei puristus kurkussa ole stressiä, se on puristus kurkussa.

Ei minulla oikeasti ole stressiä, minulla on ajatuksia jotka haluavat tulla nähdyksi.
Ajatuksia kuten "Entäjos en kerkeäkkään tarpeeksi". "Entä jos mokaan". "Minun on pakko..." Ja niin edelleen. Ajatuksia jotka koittavat uskottavilla tarinoillaan saada minut luulemaan että voin kontrolloida elämää.Ajatuksia jotka pelkäävät "kasvojen menetystä". Ajatuksia jotka haluavat tulla leikkimään paremmin tietävää.

Ajatukset itsessään ei ole ongelma.Se että uskon niihin on hahmolleni ongelmallisen tuntuista. Hahmoni haluaisi ehkä kieltää ajatukset. Se ehkä keksisi jonkun kivan henkisen rimssun miten " pitäisi" ajatella sen sijaan. Tai sitten hahmo saattaa jäädä jumiin ajatukseen olen stressaantunut. Sitten se tekee kaiken niinkuin stressaantunut tekee.

Ja toistaa saman huomenna uudelleen.
Ja sitten taas.

Sitten se ihana paradoksi näyttäytyy taas! Olen stressaantunut ja en ole stressaantunut! Molempia samalla ja ei sitten kuitenkaan kumpaakaan.Voi olla että stressaavalta tuntuvia ajatuksia tulee taas kohta. Tai voi olla että ei tule. Molemmat käy hyvin.

Kun huomaan kireyden merkkejä itsessäni, minulla on tapana kirjoittaa. Haluan tutkia mitä ehkä vastustan. Millä ajatuksillani sodin elämää vastaan. Minkä ei mielestäni "pitäisi" olla niinkuin on. Mitä roolia itsessäni koitan varjella tai ylläpitää? Mitä luulen että minun pitää, vaikka ainoa vaatija on ajatus?
Kun stressaavan ajatuksen löytää ja tunnistaa, se usein jo helpottaa. Joskus sen kanssa täytyy tehdä enemmän töitä, joskus se on kasannut ympärilleen oikein verkon liitännäis ajatuksia ja toimintoja. Tällöin niiden purkaminen  ja tiedostaminen on kärsivällistä taidetta. Ja as we know, taidetta ei tehdä pakottamalla, stressaten tai puristaen. Stressistä vapautumisestakin voi stressata. Sanomattakin on varmaan selvää, että se ei toimi. Ja silti sitäkin on pitänyt kokeilla :) Kuinkakohan paljon nuo rakkaat kantapäät oikeen jaksaa?

Leppoisaa päivää!

Linkin takaa myös huikeen hyviä vinkkejä stressinhallintaan: http://drhyman.com/blog/2013/04/26/five-ways-to-never-be-stressed-again/

Sudentuntien tunnustukset

Aamuyö klo 3. 
Sudentunteina huomaan herkemmin levottoman alitajunnan. Sieltä haluaa tulla jotain nähdyksi. Katsotuksi.Tietoisen mielen järkeilyn verho on karannut yön tieltä esiin. 

Pyörin enkä saa unta. Tiedän ettei kuulukaan saada. Muuten nukkuisin jo. Haluan saada kiinni tästä! Edellisenä päivänä jo huomasin jonkun olevan tuloillaan. Leikkisän eevin otsa oli kurtulla ja vähän ärsytti. Tuo olo on tuttu. Jos sillä ololla olisi nimi, se olisi Tiedän että alan tiedostamaan jotain jota en vielä nää. Koska se on niin tarkoin kätketty suojamekanismien taakse, voin olettaa että kyseessä ei ole hattaraa.

Mistä näin äsken unta? Unessa eräs läheiseni koitti suostutella ja manipuloida minua tekemään asioita joita en halunnut. Unissa asiat näytetään ylikirostuneesti, jotta niistä pöllömpi voisi saada kiinni. En kuitenkaan unessa kehdannut selkeästi sanoa ei. Manipuloin siis toista itsekin. Tämä manipulaatio ei ole ehkä niin selkeä, mutta kun tarkemmin katsoo sen voin nähdä. Uni näytti minulle kuvitelmani että kunhan vaan en loukkaa ketään niin olen onnistunut.

Jos tuotan jonnekkin pettymyksen (oikeasti minä en voi kellekkään pettymystä tuottaa, sen voi jokainen tehdä vain omissa ajatuksissaan) -> olen häpeällinen ja epäonnistunut. 
Tunnistin myös muistot jossa tällaisen epäloogisen draama päätelmiä olin omassa mielessäni tehnyt. Se ei ole kenenkään ulkopuolisen syy vaikka egoni mielellään osoittelisi minua "kaltoinkohdelleet" henkilöt syyllisiksi. Se nyt vaan kuului tähän tarinaan.Tiedostan myös miten helposti suojelen ja puolustan minua loukanneita ihmisiä. Minä hei ymmärrän ! Sillä oli vaan huono päivä, oikeesti se halus vaan mun parasta! Sitä vaan itseä pelottaa, siksi se uhkailee mua! Jne. Tilanteista "vahvana ja kypsänä" heti selviytymään kiellän tai piilotan itseltänikin kokemani surun. Olin surullinen ja sydäntä raastoi. Mutta sen peittäminen ei ole vaikeaa jos sitä on 20-vuotta tehnyt. Ammattinäyttelijä unohtuu roolinsa itsekkin.

Jos minulla on alitajuinen käsitys siitä että jos tuotan muille pettymyksen olen epäonnistunut ja jos vaan saan muut hyväksymään minut olen onnistunut, millaista peliä elämä on? Ymmärrän myös että ne valheelliset defenssit ovat suojelleet minua joskus. Mutta viimeiset 10- vuotta ne ovat lähinnä saaneet kokemaan erillisyyttä, pelkoa ja kärsimystä joka on väreillen kutkutellut pinnan alla. Niin kauan kun sen siellä tulikin olla. Nyt se on nähty.
Kolikon molemmat puolet. Äkkiä koko hahmon tarina näyttää aika selvältä. Tottakai se on säntäillyt juuri noin. Tottakai se on itsekin hylännyt ja "kaltoinkohdellut". Tottakai se on ajautunut juuri tuollaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin! Se on ohjelmansa ohjaamana mennyt, robotin lailla. Sen ohjelma on ollut " vältä kipua ja etsi jotain joka helpottaa tai saa unohtamaan".
Error.

Kuten muistaakseni jossain lasten ohjelmassa laulettiin " Kannatti herätä!".
Minulle kirjoittaminen tai sisäisen dialogin tekeminen ovat olleet parhaita työkaluja saada nähdä ja tunnistaa. Onneksi minut sitten vaikka herätetään yöllä tajuntaani penkomaan. Näkeminen sisältää paradoksin. 
Se asia vaan on. Siihen mahtuu rakkaus ja pettymys. Siihen mahtuu oman syyllisyyden ja syyttömyyden näkeminen, vaikka tietää ettei kukaan oikeasti ole syyllinen. Armo. Kiitos ja anteeksi.

Kivun sietoa

Mietiskelin tuossa aamu töpöttelyllä henkistä kivunsieto kykyä. Jos juostaan aina "äkkiä olo helpommaksi keinolla millä hyvänsä ja kunhan se on minun mieleni mukaista" vietin perässä, saa ennenpitkää huomata juoksevansa kehää jossa edellisten kierrosten jalanjälet ennustavat tulevaa. Sitä "puske kovempaa" tahtolihasta käyttääkin nyt sen kivun sietoon, joka on mielessä. Vanhoja ehdollistumia, pelkoja. Jokin osa itsessä tietää että vanhat urat ei enää kulje. Mutta minne sitten mennä? Ai ei mennä? Pitääkö tosiaan pysähtyä? Kipu syntyy mielelle tunteesta etten hallitse tätä. Pelosta sitä tuntematonta kohtaan jota ei tiedä. 

Mutta onko tulevasta oikeasti koskaan tiennyt? Meillä on tietysti kuvitelmanme ja suunnitelmamme turvaa tuomassa, ja saa tietysti ollakkin.
Vanha viisaus vanhasta on uskallettava päästää irti ennenkuin uutta voi tulla tilalle on monet kerrat näyttänyt pitävän kutinsa. Siinä välissä on kuitenkin tyhjiö. No mans land. Tämä kohta kysyy sitä kivun sietoa. Sille antautumista ja suostumista sille ettei tiedä. Mitä enempi näitä kokemuksia on elämässä saanut, niitä ei pelkää samalla tavalla ainakaan.ajatukset ja tunteet voi hyvin vastustella, mutta niitä vastaan ei näe tarpeelliseksi aloittaa sotaa. Ymmärtää jo, että ajatukset ja tunteet tulee ja menee, ne eivät kerro todellisuudesta. 

Oman elämän eläminen vaatii kivun sietoa. Se ei aina ole mukavaa. Tiedostamisen tie ei ole mukavuudenhaluiselle. Tosin jossain kohtaa voi käydä niin että se mukavuudenhaluisinkin vedetään elämän toimesta mukaan. Kyllä se on tietysti vapauttavaa ja helpottavaakin, mutta helpotuksen haku edellä toimimatonta. Kohtaanko nyt oikeasti kaikki kasvoni vai syönkö sittenkin suklaata? Ja edes sen kohtaamisen ei täydy olla raakaa js kivuluasta, mutta se on tehtävä. Olen niin monta kertaa valinnut tutut suojakeinoni kuin katsonut tilannetta silmiin. Kaikki meistä on.

Henkiseen kivun sietoon minulle yksi toimiva tapa on vain olla ja hengittää. Ehkä jopa pyydän tunnetta tulemaan kaikella voimallaan. Mutta ajatteluun en suostu lähtemään mukaan. Mieli saa jauhaa selityksiään ja ratkaisuyrityksiään,mutta en lähde mukaan vaan huomaan ne. Olen siinä niin kauan kuin tunne haluaa olla. Muutama vuosi sitten istuin pakkasessa vartin. Se oli pieni summa siitä että kipua olisi vielä välttänyt.

Kärsimykseen liittyy toki myös paljon turhaa ihailua siinä missä välttämistäkin. Vanha kunnon pidän huolta omista asioistani voi olla ihan fiksu valinta. Sitäkään kun ei tartte tehdä silleen jääkylmästi, vaan senkin voi tehdä kunnioittaen. Vaikka me yhtä ja samaa ollaankin, mitä me ollaan muiden asioista sanomaan? Minulla on oma perse pestävänä, pesehän sinäkin omasi ;) ? Kukkahatuissa on aina niin turvallista ja mukavaa puuttua toisten elämään.
Toki vieressä voidaan olla, mutta jälleen kerran ketään muuta ei voi eikä tarvitse pelastaa, kantaa, vapahtaa tai armahtaa. Ainakaan just sillä tavalla mitä mieli ehkä haluaisi. "Jos se vaan tajuaisi sitä ja tätä". 
Minä en tiedä mikä on kenellekin parhaaksi.
Minä en varsinkaan tiedä aina mikä on itselleni parhaaksi. Ja se on ihan parasta se!

 

Mitä se kuuluisa rakkaus tässä tekisi?

Tuttu ja avartava kysymys oli tänään tarpeen. Miten rakkaus/ rauha toimisi tässä tilanteessa? Tai miten näen tilanteen rauhasta käsin? Tämä on myös teema johon liittyy paljon väärinkäsityksiä, minulla varmasti myös. Se kuuluisa rakkaus ei ainakaan oman käsitykseni mukaan ole mitään niin hirveän vaaleanpunaista ja pumpulista hempukkaa, vaan enemmänkin hiljaisuutta, tyhjyyttä. Rakkaus sanana kuvastaa sitä kuitenkin ihan hyvin, jos siitä unohtaa ne perinteiset mielleyhtymät rakkauteen tunteena.

Miten se rauha sitten näkee tämän tilanteen? Tässä ajatuksiksi muotoutunutta mössöä aiheesta. (Vaaleanpunaisia nonparelleja vielä päälle <3)

Sillä ei ole tarvetta ratkaista, mutta se ei myöskään sulje silmiään

Se on ok kaikkien lopputuloksien kanssa, myös sen että tulee vastaan hetkiä jotka hahmosta tuntuvat kaikelta muulta kun ok:lta.

Se ei halua muuttaa ketään mielensä mukaiseksi, mutta ei myöskään kiellä itseään, ei alistu

Se ei pysähdy paikalleen muoteiksi, ja toisaalta se on aina liikkumaton

Se antaa hahmoa sattua mielummin nyt kovaa, kuin tukahduttaa kokemuksensa ja antaa sydämensä hapottua

Se hyväksyy rehellisen kokemuksensa, hyväksyen senkin että ei ole oikeassa, eikä kukaan muu väärässä.

Se tietää että mikään ei ole sitä miltä näyttää, se katsoo näennäisen läpi

Se ei koita kontrolloida vaikka saattaisi huomata halun kontrolliin

Se tietää ytimiessään että mikään ei ole ikuista, yksikään uni ei kestä ikuisuutta.

Se ei mielistele tai anna voimaansa muille, eikä myöskään suostu ottamaan kenenkään voimaa heiltä itseltään, vaikka sitä kuinka tarjoiltaisiin.

Se ei jaottele. Sille katuojan mies on yhtäkuin   Presidentti. Ihminen, tarpeenaan olla hyväksytty.Se ei hämäänny rooleista.

Se ei ole kukaan erityisesti mutta se on parhaimmankin tarinan pahiksen hengenvedossa. Kaiken tämän horinankin aikana se istuu olallani ja nauraa riemukkaasti tälle koko vitsille elämästä. Joka välillä kuitenkin tuntuu niin kovin vakavasti otettavalta.

Vinetto!

Joskus on niitä päiviä. Just sellasia, jollon kaikki vaan ottaa pataan. Mitään syytä ei löydy, ei pitäisi minkään olla vialla (ajatellen että monesti koemme että vitutus on jotenkin oikeutetumpaa jos sille on tarpeeksi "hyvä syy"). Eilen oli juuri tällainen päivä. Mieli oli suhjuinen, kaikkea muuta kuin läsnäoleva ja pyörin ympyrää haahuillen. Kaikki mitä aloitin meni ns. puihin, kaikki mihin suunilleen koskin putosi. Että näin  Oikein tunsin miten jotain vanhaa, halusi nousta esiin. Jotain kauan kauan sitten kätkettyä likaa, jota oli jo niin pitkään lakaistu sivuun että se alkoi suorastaan löyhkäämään. Paskanhajuinen havahtuminen siis:) Oli vaan pysähdyttävä. Etäältä pystyy näkemään, että vaikka tarinan hahmo olisi miten väsynyt, kaikki on hyvin. Vaikka tarinan hahmon draamaan kuuluu ties millaisia oivalluksia itsestään, hahmo ei ole katsomossa. Hahmolle kaikki voi olla totista ja vakavaa. Hahmo halua aina ratkaista kaiken! Se luulee että logiikka poissa silmistä poissa mielestä olisi jotenkin kestävä. Ja niitä välttämisen ja kieltämisen keinoja jolla helpotetaan oloa hetkeksi löytyy kyllä. Jossain vaiheessa ei enää halua edes helpottaa hahmon oloa. Olkoon sitten tuskissaan. Etäältä näkee senkin, että oikeasti ei ole mitään hätää. Hahmo vain reagoi kipupisteistään ja uskomuksistaan käsin. Hahmo voi toki jeesustella olevansa niin henkinen ja valaistunut ettei hei oikeesti kirpaise missään, mutta itselleenkin kusetetut asiat tulevat kyllä vastaan sitten joskus myöhemmin, kun ollaan niitäkin valmiimpia katsomaan silmiin.
On nähtävä rehellisesti että ei vielä näe täysin rehellisesti. On haluttava nähdä se jossa ei vielä ole ollut itselleen rehellinen.
Vitutus muuttuukin ystäväksi, suunnan näyttäjäksi.Se valaisee niitä paikkoja joissa on vielä tarkoin varjeltuja käsityksiä. Silloin en haluakkaan enää välttää vitutustakaan, vaan mennä sinne hahmoni kanssa. Hahmoa saa ottaa päähän tasan niin kauan kuin tartteekin. Sille ei kuitenkaan enää halua antaa pikkusormeakaan. Jos hahmo jää vartioimatta, se on äkkiä kehittänyt jo syyllistävät tai uhriuteensa perustuvat tarinansa. Kaikessa voi olla mukana rauha. Rauhaisaa päivää :)