(Ei läheskään…) Aikuinen Nainen

Naiseus. Todellisuudessa niin hemmetin helppoa ja yksinkertaista mutta käytännössä itselleni ainakin välillä kovin hankalaa. Havahduin muutama vuosi sitten huomaamaan millainen oli käsitykseni naisesta "huolehtiva, auttava, pärjäävä". Kuulostaa aika raskaalta elää vain noita kuvitelmiaan täyttäen. Nainen ja nautinto? Nainen ja oma tahto? Nainen ja vastaanottaminen? Nämä asiat ovat olleet ja ovat edelleen opettelussa.Olen myös oppinut mallin jossa kaiken tekemisen pitää olla jotenkin "hyödyllistä". On ollut vahva tarve olla "kunnollinen".Koska en kertakaikkiaan osannut istua ja mahtua kunnollisen tytön rooliin tietämällä tai olemalla koulussa hyvä tein kehosta paikan joka piti koittaa hallita täydellisesti. Sain tai keho sai huomiota ulkopuolelta joten taisin erehtyä luulemaan että jos vaan keho on tarpeeksi jotain niin sitten kelpaan ehkä muutenkin. Kasvatin kehosta suojakuoren, menin piiloon sen taakse. Aika äkkiä elämä on tällöin vain konemaiseta ja väritöntä. Ei tunnu paljon miltään, eikä liikkumisen ilosta ole enää tietoakaan. Yhtäkkiä koko elämä alkoi olla suoritus jossa sisimpään ei ole enää yhteyttä. Kuten muutkin illuusiot, tämäkin onneksi pääsi romahtamaan., vaikka se joka on kutsu elämään ensin näyttääkin kuolemalta.Henkinen toipuminen on kestänyt ylä ja alamäkineen reilun viisi vuotta. Vanhat mallit ovat hemmetin tiukassa, niiden suhteen saa olla todella valppaana.&nbsp;<br><br>Sain tästä varsin hauskan esimerkin tänä aamuna.Olin nähnyt unta jossa olin viettänyt kesän katsoen vain Sopranos sarjaa ja kokien elämää. Herätessäni olo oli syyllinen ja häpeilevä, hätäinen. Olin hädissäni siitä että olin Unessa ollut tekemättä mitään hyödyllistä ja olin nyt vähintäänkin pilannut koko elämäni laiskuudelllani. Ok,viesti tuli perille&nbsp;&nbsp;<br><br>Ja on itseasiassa aivan totta että minussa on olemassa laiska puoleni. Minussa olen olemassa kaikki se jota olen kieltänyt. Se kaikki pääsee pirskahtelemaan esiin kun en niin kauheasti yritä. Joskus se pirskahtaa kyyneleitä, joskus sponttaanina sammakko hyppelynä. Huomaan että en oikeastaan ole yhtään se joka koitin niin kauan olla.Oli ihan kiva tutustua siihenkin jääkalikkaan, mutta nyt se saa sulaa mielummin. Ja ihan vaan vitt#illakseni unelleni teen tänään jotain totaalisen hyödytöntä ja syön jäätelöä perään.<br><br>Itsensä hyväksyminen ei ole tietenkään vain naisten haaste, luulen sen koskevan ihan meitä jokaista.&nbsp;<br><br>Hienoa naistenpäivää <3

Pysähtymisiä

Minulle itseni uuvuttaminen fyysisesti ja henkisesti on ollut tärkeä suojamekanismi. Se piti jatkuvasti liikkeessä, se vaati vetämään vielä kovempaa, enemmän ja lisää. Mikään ei sille lopulta riitä.

Ylisuorittaminen oli keino koittaa kokea olevani jotenkin vahva, pärjäävä ja edes jossain hyvä. Toisin sanottuna halusin kätkeä ja piilottaa kaiken heikkouden ja huonommuuden tunteen jota jossain kuitenkin koin. Sitä juoksee itse asettamassaan oravanpyörässä, jossa ainoa vastustaja on omat ehdollistumat ja uskomukset. Tuosta ravaamisesta pitää todella,viimeistä pisaraan myöten saada tarpeekseen jotta sieltä uskaltaa tulla pois. Tai sitten elämä järjestää tilanteen niin, että sieltä putoaa pois. " Pahin" on se vaihe, kun tiedostaa millaisen sopan on itselleen keittänyt mutta ei vielä uskalla olla syömättä sitä. Mutta tämäkin vaihe menee ohi, ellei sitä jälleen kerran sivuta ( mitä ainakin itse tein monia kertoja)

Minulle kävi niin, että oli pakko viimein pysähtyä ja kysyä mitä ihmettä olin koittanut saavuttaa ja mitä ihmettä oikein juoksin karkuun? Toipuminen ei ole ollut mikään yhden yön juttu, mutta hemmetin antoisa ja avartava matka se on ollut, kaiken joskus scheisselta tuntuvan keskellä. 

” Tietoisuus..siitä, miten olet juuttunut paikoillesi, parantaa sinut.”- Fritz Perls

Allekirjoitan.

Koko hökötys onkin ollut lahja. Tiedostamista, tunnistamista ja pelkojen läpi katsomista. Pelkoja, joita ei edes aiemmin tiedostanut omaavansa, ne oli hienosti hyllytetty piiloon alitajunnan sopukoihin. Jottei niitä olisi nähnyt, piti koko ajan tehdä, pitää itsensä kiireisenä ettei niistä pääsisi mitään tulvimaan mieleen.

Sitä pelkäsi siis omaa mieltään. Olen kiitollinen minkälaiseen myllerrykseen itsessäni olen päässyt tutustumaan. Pelkojen pihtiote voi irroita kun huomaa että sitä puristaakin itse. Kukaan muu ei voi sitä sotaa lopettaa. 

Tämä prosessi on todellakin laittanut katsomaan elämää, itseään ja ajatuksiaan suoraan silmiin. Bullshit generaattori on myös jatkuvassa käytössä, saa riittää itsensä huijaus. Paljon on muuttunut. Paljon vanhaa on pudonnut pois, niitä suojakerroksia jota joskus luulin tarvitsevani. Olen saanut tutustua siihen mikä on "aitoa" ja mikä yrittää olla aitoa.

Jossain vaiheessa matkalleni on kuitenkin ilmestynyt asia jota kutsun TaustaRauhaksi. Siinä kaikki on tervetullutta. Se on vähän kuin syvä muisto että vaikka hahmo ja ehdollistunut minä olisi miten soseessa ja hämillään, on kuitenkin osa joka on aina rauhassa. Joskus tuon Rauhan näkeminen unohtuu ja tuntuu hankalalta, mutta koen että sitä ei voi hukata. Siellä se on, koko ajan taustalla odottamassa että hahmokin huomaa sen..

Helmikuussa alkaa ryhmä kurssi Uupumuksesta toipuville. Ryhmän aikana tutkitaan mm. omia käytösmalleja, käsitystä itsestä ja elämästä sekä sitä mitä ihmettä on pohjimmiltaan pyrkinut saavuttamaan. Opetellaan tiedostamaan ja tavoittamaan se TaustaRauha, löydetään käytännön työvälineitä siihen ettei päätä enää laiteta samaan pussiin.

Vaikka aihe on hyvä ottaa tosissaan, mitä enempi kykenee suhtautumaan itseensä ja ajatuksiinsa huumorilla, sen parempi.

Jos tämä on sinua varten, tervetuloa mukaan:   http://www.eeviminkkinen.fi/tapahtumat/2013/12/3/uupumuksesta-toipuvat-tyhm?view=calendar

Verraton vertailija

Mieli on vertailu kone. Kiinnittää huomio vaikka yhden päivän ajan siihen miten ajatukset lähes jatkuvasti vertaavat. Kumpi reitti on lyhyempi? Herra x on jollain tavalla minua edellä...tai minä olen neiti Y :tä järjestelmällisempi.. Pidetäänkö minusta enemmän jos... Onko tämä oikein? Hän teki sen väärin. Kuka on nyt rehellisin? Tuolla on parempi asema ja helpompi tilanne..yms. 
Jos tuohon ajatusten sirkukseen lähtee mukaan löytää itsensä melko varmasti stressaantuneena ja hämillään. Pieni lapsi jo oppii matkimalla, seuraamalla vierestä. Omaksutaan käsityksiä siitä miten ollaan toivottuja, hyviä ja miten taas saadaan kokea olevamme riittämättömiä. Mitä tekisi, miten olisi ja eläisi jos ei antaisi tuon vertailukoneen juttujen määrittää itseään tai muutakaan? 
Todellisuudessa ei ole arvojärjestyksiä. Mieli tietysti mielellään pitää vaikkapa lääkärin työtä arvokkaampana kuin siivojan. Se arvottaa armottomasti minkä kerkeä. Huonommuus ja paremmuus on täysi illuusio, se sijaitsee vain ajattelussa. Ja silti siihen haksahtaa moneen kertaan. Vähän aikaa sitten huomasin olevani vähän kireä ja stressaantunut. Tutkittuani asiaa löysin tarinan " en tee tarpeeksi, en auta tarpeeksi,yms". Olin taas mennyt erillisyyden uneen jossa kuvittelen että pitäisi olla jotain erityistä ja ihmeellistä ( joka ei sitten kuitenkaan riitä sekään) ja että minulla olisi oikeasti joku kaikkivoipa kykeneväisyys ja velvollisuus  sööttiä, hemmetin hyvä yritys. Ihana facebookki on myös yksi paikka joka helposti luo turhaa vertailua ( monesti tiedostamatonta).

Miten koen tilanteen/ elämän jos unohdan pitää totena sitä mihin sitä vertaan? Onko oikeasti tässä ja nyt mitään ongelmaa? Mitä jos muistan että näen vaan unta, kuinka tosissani otan tämän?
Verratonta päivää :)

Kuka Siellä?

Eckahart Tolle kertoi huikeassa ja monen monen monen elämän muuttaneessa kirjassaan läsnäolon voimassa miten hän oli kokenut ” heräämisen” pysähdyttyään ajatuksen ” En kestä itseäni ” äärelle. Hän oli oivaltanut että “minä”on vähän kuin jakaantunut kahtia, jos on joku minä , joka ei voi kestää toista itseään. Eckhart tolle puhuu paljon mm. valeminästä ja olemisesta. Oleminen vaan on, sillä on aina rauha sen kanssa mikä on läsnä. Huomaan usein oivaltavani parhaiten kysymysten kautta. En pyri etsimään vastausta, vaan enemmänkin tunnustelemaan ja maistelemaan kysymystä leikitellen. Silloin siis jos koen jotain ” ristiriitaa” tai vanhoja ehdollistumia, en ole jatkuvassa kyselyiässä  Kuka ohjaa, pelko ja valeitse, vai oleminen? Olemisen ei sitä tosin tarvitse edes kysyä 

Kuka on se joka pettyy kun asiat eivät menekkään niin kuin olisi halunnut?
Mielen osa joka on kiinnittynyt tulevaan.

Kuka on se joka toruu ja tuomitsee?
Mielen osa joka vertaa menneisiin käsityksiin.

Kuka on se joka haaveilee saavutuksista, asemista ja menestyksestä?
Mielen osa joka pelkää pysähtymistä ja takertuu tulevaan.

Kuka on se joka ajattelee ” tämän pitäisi olla toisin” tai ” näin ei saisi tapahtua”?
Mielen osa joka vastustaa todellisuutta ja rakastaa mielikuviaan.

Kuka koittaa kontroilloida ja hallita?
Mielen osa joka pelkää antautua elämälle ja luottaa.Se luulee voivansa hallinnalla saada turvaa ja järjestystä.

Kuka jahtaa ainaa parempaa, enemmän ja hohdokkaampaa?
Mielen osa joka joka uskoo riittämättömyyteensä.

Kuka on se joka kieltää itseltään kauneuden, ilon ja virtaavuuden?
Mielen osa joka uskoo että rakkaudella ja vastaanottamisella on rajansa.

Kuka on se joka tietää ”miten tuon vain tulisi tehdä”?
Mielen osa joka on luonut matemaattisen kaavan menneisyyteen ja käsityksiin perustuen.

Kuka on se joka on huolissaan menettämisestä ja hylkäämisestä?Kuka on se joka koittaa hallita tulevaisuutta?
Se osa mieltä, joka kertoo tarinoita.

Mikä on se joka on vapaa?
Se joka voi katsella tuota kaikkea palkitsematta, tuomitsematta, kieltämättä, paheksumatta, hylkimättä, tietämättä , arvostelematta. Uudelleen nyt. Ja taas nyt.
Se joka ei kohtaa elämää menneestä käsin tämän hetken ihmettä. Se joka ei ole aivojensa huijattavissa. Vapaus ei ole mitään, ja se on kaikkialla. Sen ei tarvitse päästä eroon mielestä. Sen ei tarvitse muuttaa mitään. Sen ei tarvitse lakata ajattelemista. Se voi vaan katsella sitä kaikkea neutraalisti, kietoutuen läsnäoloon.

Sen joka on vapaa ei tarvitse turruttaa, syyllistää, pelotella. Se tanssii tyhjyyden kanssa.
Se näkee sydämmellä, ei silmillä.

” Dancing with emptiness”. – Adyashanti