Ystävyys, auts ja kiitos

En muista missä olin viime ystävänpäivänä, mutta tuntuu hienolta huomata tänään miten paljon viime vuosi on opettanut minulle ystävyydestä. Erityisesti naisten välisestä ystävyydestä. 

Kaikilla meillä on omia haavojamme ystävyyden saralla. Omaan taustaan kuuluu lapsesta alkaen kolmio draamoja, ulkopuolelelle jättöjä sun muita paineita olla tietynlainen. Itselläni on toki osuus noissa touhuissa. Nämä kokemukset jätti vuosiksi uskomuksen että naisiin ei voi luottaa, naisten välinen ystävyys ei ole mahdollista. Herkkyyttä panssaroin koittamalla olla "hyvä jätkä" ja hengaamalla lähinnä poikien kanssa.

Muutama vuosi sitten naisystäviä on taas alkanut hiipua elämään, varovaisin askelin. En alkuun ole uskaltanut antaa itsestäni muuta kuin positiivista ja reipasta kuvaa. Vasta nyt huomaan miten jännittävää ystävyys on ollut. Naisilla on usein suurempi herkkyys aistia mitä pinnan alla tapahtuu, kovan jätkän pelit ei mennytkään läpi. Hyvä niin. Aina hassua, mutta olen todella pelännyt omia ystäviäni.

Viime vuoden yksi isoimmista teemoista on ollut minuna oleminen, valoineni ja varjoineni. Minuna oleminen suhteessa muihin. On meinaan helpompi näennäisesti säilyä rauhassa kun on itsekseen, kukaan ei pääse tökkimään mihinkään mikä saattaisi tehdä kipeää, mihinkään missä voisi olla aika kasvaa. 

On niin paljon helpompaa olla jossain roolissa kuin itsessään. Voi olla huolehtija, voi olla tsemppaaja, voi olla aina muka ymmärtämässä, voi olla se joka koittaa ratkaista. Entä voiko vaan olla? Suostuuko kokemaan mitä todella kokee, selittelemättä?
Se on minulle ainakin haastavaa.

Jossain kohdissa on ollut hyvä opetella pyytämään anteeksi, jossain kohdissa lakata pyytelemästä anteeksi. Tämän vuoden aikana sain kokea asioita joita ei voi kokea yksin. On itketty, naurettu, istuttu hiljaa... Jaettu. Ihmetelty. Kohdattu. Myös oltu erimieltä. Välillä tarvittu etäisyyttä. Vuosi on ollut syvälle sisuksiin menevä. Ilmassa tuoksuu kepeys. Ehkä tänä vuonna luvassa on enemmän filosofoinnin ja syvä sukellusten sijaan tanssia, leikkiä ja kaikkea "sweetness of doing nothing" osastoa. Ehkä Hymiö wink

Ystävyys ei ole helppoa. En aiemmin osannut arvostaa sitä, koska en ollut kokenut sitä. Olin kokenut jotain sinnepäin, näytelmiä ystävyydestä. Kiitos niistä kokemuksista, ne opetti erottelukykyä. Vastuunottoa. Sitä mikä ei tunnu oikealta.

Ja toki, vuoteen mahtuu yhhälailla yksinäisiä hetkiä, erillisyyden tunnetta ja vertailua. Ne on myös osa elämää, juuri niitä asioita joita voi ja ehkä kannattaakin rohkeasti jakaa ystävien kanssa.

Siispä kiitos. Kiitos. Kiitos. Joskus on pelottavaa sanoa miten paljon joku merkitsee, miten paljon tykkää. Koitan muistaa ja uskaltaa tehdä sitä enemmän livenäkin. 

Hyvää ystävän päivää <3 terveiset iglusta!

F*cking Perfect

Kaikista yrityksistä tulla täydelliseksi, miellyttäväksi ja oikeanlaiseksi on saanut maksaa kovan hinnan. Se hinta on elämä joka ei tunnu omalta, elämä joka tuntuu tyhjältä. Kun omia suloisia ja inhimillisiä (lue raastavia) kelpaamis yrityksiä riisutaan, se voi tuntua pieneltä kuolemalta. Käärme vain luo nahkaansa, ja sieltä alta TODELLAKIN löytyy jotain..luonnollisempaa. 

Olen onnellinen että pelokkaan minun harhakuvat ovat romahtaneet kerta toisensa jälkeen. Perkele että olivatkin todentuntuisia ja uskottavia. Kun pienen mielen pelot käyvät toteen, voi olla jännän paradoksin äärellä. Eihän tämä ole yhtään niin kauheaa mitä kuvittelin! Sitä ennen on usein kahlannut pelkojen tulimeren läpi, mutta kuitenkin siellä keskellä tietämättömyyttä on selkeys.

Mitä jos lakkaan pitämästä kuvitelmiani yllä? Mitä jos lakkaan leikkaa, liimaa ja korjaa pelini? Katson mitä jää jäljelle.En enää koitakkaan pitää pystyssä sellaista joka ei ole todellista, joka ei voi koskaan pysyä pystyssä. Ja tällä matkalla olen tietysti 100x mennyt takaisin leikkaamaan ja liimaamaan. Kunnes tulee kohta jossa vanhentunut liimapurkki kädessä tajuaa että jos se ei tällä pysy, niin olkoon pysymättä. Tekee tilaa sille joka ei ole päälleliimatun jenkkihymyilevän amerikkalainen unelma, vaan jotain aitoa. Räkää, kyyneliä, naurua, elämän makuista elämää.

Omistettu kaikille särkyneille, olette rohkeampia kuin tiedättekään.

We are not asked to be perfect.
We are asked to be human.
And that is good enough.

-Joku viisas Art of healing levyllä

Sweet spots

Ah kuinka herkullista! Ihminen on jännä olio. Ja mikä on vielä jännempää, on se mieli jonka asetukset ja ohjelmointi tuntuu pyrkivän toimivan niin kovin loogisesti ja järjestelmällisesti. Mutta ei sitten kuitenkaan ole todellisuuden kanssa missään tekemisissä. Aina välillä sanon leikkimielisesti kursseillakin, että meidät on vähän kuin “massa hypnotisoitu” elämään ja uskomaan monenlaisia asioita mm. itsestämme ja elämästä itsestään. Ja arvaappa kuka on se taitavin hypnotisoija? Omat ajatuksesi. Tai kenties se , että pidämme niitä niin auliisti tosina. Tai voiko niitä edes omiksi ajatuksiksi kutsua, se voisi olla mielenkiintoista tutkittavaa myös..Kenen ajatus on se että pitää tehdä enemmän riittääkseen? Kenen ajatus on se että vaikkapa et voisi elää onnellisena jo nyt? Kenen käsitys on se miltä sinun pitäisi näyttää? Syyllistä on turha etsiä. Tuomitseminen on yksi egon käyttämä väline. Tuomitsemisen tuomitseminen myös. Rakkaus vain huomaa ja havaitsee.

Mieli on kollektiivinen. Ei ole minun ajatuksia, ei ole sinun ajatuksia. On vain ajatuksia. Mitä ajatuksia sitten poimimme? Se riippuu paljonkin mm. tunnetiloistamme, uskomuksistamme ja ehdollistumistamme. Ajatuksista syntyy uskomuksia helposti jos niihin liittyy voimakkaita tunnetiloja ja ne toistuvat. Näin rakentuvat sekä positiiviset että negatiivisetkin uskomukset. Tai todellisuudessahan ei ole mitään ” positiivista tai negatiivista”, asiat vain on neutraaleja. Mieli antaa merkitykset.

Jotkut uskomukset ovat niin syvällä mielen sopukoissa, että niitä voi olla hankala tiedostaa. Niitten ohjailemana on kenties elänyt vuosikymmeniä, joten niitä voisi kutsua vähän kuin perus asetuksiksi.Yhtä itsestään selviksi kuin se , että minulla on nenä. Olen varmaan moneen kertaan aiemminkin sanonut että elämä itsessään on paras opettaja. Millaisia kaavoja siellä ehkä toistuu? Ne ovat hyviä paikkoja tulla tietoisiksi jostain omista mahdollisesti kovin alkukantaisista asetuksistaan. Ja jos haluaa olla todella vapaa, se on sitten all the way Mieli osaa kyllä takertua ja väistellä kohtaamasta kipeämpiä paikkoja oikein taitavasti.

Voi sitä iloa (lopulta) kun pääsi löytämään yhden hyvin kimurantisti piiloutuneen mallin. Tarve miellyttää, ja tarve olla hyväksytty. Ei siinä mitään, mutta kun se vaan vie ihan turhaa energiaa. Miten tämä näkyi? Aiemmin useammalla tavalla, joista on jo paljon kuoriutunut pois. Nyt viimeisempänä huomasin, että minulla on ollut taipumus haluta “auttaa kaikkea ja kaikkia”. Ja ihankuin joku tarvitsisi apuani  Tästä on seurannut se, että olen kokenut velvollisuudekseni tsempata, auttaa ja jopa joskus tehdä muiden puolesta. Parhaimmillaan rakkaus ja auttaminen on täysin pyytteetöntä, mutta silloin  siinä ei ole egon tarpeet olla mukana. Egon pahin pelko tässä tapauksessa on ollut se , että en ole riittävä jos…En ole rakkauden arvoinen jos… Siellä on tällöin ehtoja ja rajoja ja turhia paineita. Poks.  Näistä malleista voi tulla hyvin tietoiseksi ihan tarkkailemalla NEUTRAALISTI ( tuomitsematta tai arvostelematta) omia motiivejaan ja mallejaan. Ihana piirre on tässä se, että tiedostaminen ja rehellisyys riittää. Sokeimpia kohtiaan on joskus vaikea nähdä. Ja voi sitä iloa kun tajuaa, että ei tarvitse. Se on kaikki harhaa.

Voi kumpa me kaikki tajuttaisiin, että me ei olla ne mielen kertomat tarinat. Kuinka ihanaa elämä on , kun se saa olla mitä se on. Ilman tarinoita. Ne kipeimmät paikat on usein niitä herkullisimpia sweet spotteja, jotka voi nähdä hyväksynnän ja rakkauden valossa. Ne voi valaista.