Lessons learned in life

Lessons learned in life: se että liikut elämässä eteenpäin ei aina miellytä kaikkia. Eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Minulla on ollut vähän Naivi ja suloinen käsitys että ihmissuhteiden pitäisi ainakin päättyä yhteisymmärryksessä, yhteistä aikaa kunnioittaen ja toiselle parasta toivoen. Toinen osapuoli ei sitä aina halua tai ole siinä hetkessä siihen valmis. Ja silti voi lähteä eri suuntiin. Vastassa voi olla vallankäytön keinoja uhkailusta syyllistämiseen, joskus jopa alistamiseen. Tosi elämä on välillä vittua ja perkelettä ja se on ihan ok.

Voi olla hyvä muistaa että hyökkäävät reaktiot kertovat enemmänkin pelosta ja surusta johon viha voi olla väylä. Mitäpä sitä kieltämään, me kiinnymme, kaipaamme ja pelkäämme ehkä mitä olemme ilman jotain toista. Irtipäästämimen ei ole aina jos koskaan helppoa. Ehkä vähän liian usein koitamme olla sinut luopumisen kuvistakin liian nopeasti. Miksei se saisi tuntua surulliselta? Entä jos suru onkin luonnollinen, jopa kaunis osa sitä että elämä saa mennä eteenpäin. Ei tarvitse osata ohittaa surua. 
Joskus toinen osapuoli tarvitsee vihaa irrotautuakseen.Koitetaan muistaa silloin että kyse ei ole meistä tai meidän huonoudestamme. 

Voi olla pelottavaa kohdata se että joku on vihainen kun koet että olet itse ehkä viimein uskaltanut kuunnella itseäsi ja alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistasi. Syyllisyys voi olla pitkään syy sille että ei uskalla kuunnella itseään. 
Mitä sitten käy jos aina vaan uhraudumme ja jätämme itsemme sivuun? Alamme ehkä katkeroitua, arvostelemaan muita, pelkäämään, turtumaan ja kadottamaan kipinää elämää kohtaan. Minulle on ainakin näin käynyt enkä silloin kyllä viihdy itsekkään nahoissani. Me tarvitsemme läheisiä ja rakkaita jotka voivat auttaa meitä näkemään niitä kohtia joita emme itse näe, ja sen kuuleminen ei ole aina kivaa.

Me olemme joskus myös ollut se joka kapinoi ja vastustaa toisen muuntumista. Ehkä sen muistaminen auttaa silloin kun itse kohtaat vuorostasi samaa.

Miten olla itselleen hyvä ja sen kautta kohdata muitakin aidommin, siinäpä vasta hommaa elämän mitaksi.

Totuus tulee lapsen suusta?

Tutkin erilaisia rooleja ja selviytymiskeinoja joita kaikki olemme oppineet selviytyäksemme. Jotta opittuja malleja voi kyseenalaistaa (jos sen siis kokee omakseen), ne pitää ensin tiedostaa.

Olen kyllä ollut tietoinen että vihan tunne, omien rajojen vetäminen ja mm. terve puolieni pitäminen on minulle vaikeaa mutta eilen se jotenkin kolahti kun totuus tuli taas lapsen suusta kun iloinen kuusi vuotias tokaisi että "Eevi ei koskaan suutu". Onko minun roolini mennyt niin täydestä että lapsikin on luonut siitä käsityksen? Sillä sitä se todellakin on, rooli asu, naamio, näytelmä. Se ei ole totta että en koskaan suutu. Se on totta että olen oppinut kuvittelemaan että en saa suuttua, minun tunteille ei ole täällä tilaa, olen ilkeä ja itsekäs jos olen vihainen. Tätä kompesoimaan keksin sitten että minun pitää olla aina ymmärtävä, kiltti ja hyväksyvä.
Huh, huomaatko miten helvetin jalo marrtyyrin kruunu päähän kasvaa  ? Uhrautumisessa ja itsensä kieltämisessä ei ole mitään kaunista. Se on peli joka ei koskaan lopu ellei sitä ala itse edes vähän kyseenalaistamaan. Aloittaen ihan sillä että alkaa kuulemaan itseään ja todellisia tunteitaan ehkä vähän opitun buddha naaman takaa. Ehkä tässä maailmassa nyt voikin olla tilaa minulle, Minuna? Ehkä minun tulisi aloittaa siitä että otan itse itseni myös vakavasti ja kunnioittaen. ( en nyt tarkoita sellaista jähmeää vakavuutta ja turhantärkeyttä).

Olen tuhannen kiitollinen omille opastajilleni ja peileilleni jotka ovat haastaneet minua lämmöllä ja välittäen tekemään tilaa myös vihalle minussa ja näkemään senkin sisältämät lahjat. Matka jatkuu.

Let the energy move. Mikään tukittu ja kielletty ei katoa, se vain odottaa sitä hetkeä että on sen valmis sallimaan ja sanomaan sillekkin kyllä.

Räiskyvä ja kiivaskin on parempi kuin näennäinen rauha jota pitää kepuli konstein pitää yllä. Räiskyvä ja kiivas antaa mahdollisuuden puhdistua, uudistua, muuntua ja kasvaa. Kieltäminen vahvistaa sitä tarinaa joka sanoo "minulle ei ole tilaa minuna".

Päivän biisi on 3 doors down-let me be my self ( ja sen luvan voi tietysti antaa ihan itse)

The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.  

Slap in my face <3

Tyyneysrukous (tai myrskyvaroitus, ihan miten vaan) tälle päivälle ja ehkä muutamalle tulevallekkin:

Riippumatta ”onnistumisistani ja epäonnistumisistani” anna minun muistaa että olen ihminen, inhimillinen sellainen. Anna minun muistaa että en mielessä todella tiedä mikä on onnistumista ja mikä ei. Anna minun pudottaa määritelmäni niistä.

Anna minun hyväksyä se mitä koen ja missä olen, vaikka se ei olisikaan aina niin hohdokasta ja mediaseksikästä tai edes ihailtavaa. Ja tietysti sekin että en aina todellakaan hyväksy. Anna minun muistaa ettei hyväksyntä tarkoita sitä että kuuluu niellä paskaa tai pysyä paikoillaan.

Anna minun muistaa, erityisesti koska teen ohjau työtä että minä tarvitsen myös. Anna minun muistaa että se kuinka ”paljon tekee hyvää” (mikä on oikeasti hyvää kenellekkin?) ei vaikuta siihen kuka olen ihmisenä. Anna minun muistaa että ohjaustyössä ei ole kyse siitä kuinka hyvän olon toiselle tekee. Voisin siinä tapauksessa perustaa perseennuolemis palvelun. Mitä tuumitte, olisiko kysyntää?Toisin sanottuna, älä anna minun pönkittää itseäni millään pyhä auttaja kuvitelmilla. Isointa Bullshittiä muuten .Ohjaustyössä tai ylipäätänsä muiden kanssa kommunikoinnissa ei kauneinta ole suinkaan että ”saa toisen tajuamaan jotain”. 

Anna minun pitää sydän avoinna, mieli nöyränä ja antaa kokemusten kulkea lävitseni.
Anna minun nähdä rehellisesti 3-vuotias lapsellinen puoleni ja voimaa hyväksyä sekin.
Kaikessa ahnaassa inhimillisyydessään. ”Vaarallista” ei ole se että ihminen kokee vaikkapa kateutta, vaan vaarallisempaa on se jos sitä ei tiedosta ja se hallitsee käytöstä. Rohkeaa on se joka uskaltaa myöntää ainakin itselleen rehellisen kokemuksensa joka muuten itsellä on paljon nynnympi ja nössökämpi mitä annan ymmärtää ;) 

Aamulla mieleen tuli ajatus. Joskus on rohkeampaa lähteä kuin jäädä. Joskus taas on rohkeampaa jäädä kuin lähteä. Sinä päätät. Ja joskus (tai ehkä jopa useimmiten) ei ole hajuakaan. On rohkeampaa olla olematta niin saakelin rohkea ja antautua. ANTAA TUNTUA.

Kipua kinuskikuorrutuksella

Kipuun tuntuu aina olevan joku hyvä syy. Emme ehkä koskaan edes saa tietää tuota syytä, ja sekin on ihan ookoo. On helppo siirtää ja turruttaa tai kieltää kokemuksensa ja siirtää hienovaraiset sydämen kuiskaukset sivuun. Eihän tämä maailma nyt sillain hei pyöri että me kaikki täällä vaan hempeiltäisiin. Se "sydämen" kuuntelu on välillä ihan kaikkea muuta kuin hempeilyä. Joskus jopa ihan hemmetin järjetöntä, hullua ja pelottavaa. Ei yhtään niin koreaa ja vaaleanpunaista miltä kuulostaa. Voi se tokin sitäkin varmaan olla. Ihanaa jos niin.  Jos sisimpämme ei saa meitä muuten kuulolle tai pysähtymään se usein pukkaa kovemmat aseet käyttöön. 

Jos meilllä on kipu/haava kehossa, sitä ei pääsekkään pakoon ajattelemalla positiiviesti tai uskomalla että "kyllä se sitten joskus helpottaa". Kipu on nyt. Jos Jalassa on vuotava haava, teeskentelemmekö että sitä ei ole? Uskottelemmeko itsellemme että jos vaan muutamme maailmaa niin haavakin katoaa. Vai koitammeko kenties vain olla ajattelematta haavaa? Kipu "pakottaa" olemaan läsnä. Se ei myöskään enää päästä karkuun. Se vetää nöyräksi ja avuttomaksikin. Tämä on itselleni ollut vaan hyvä. Olen päässyt kohtamaan itsessäni tunteita joita en muuten olisi ehkä suostunut kokemaan, en tietenkään ennenkuin on pakko. Tämä on lahja juuri sen vuoksi, että saa kokea sen miten turhaa lopulta tunteita on pelätä. 

Jäätävä itse viha jota koittaa turruttaa vaikkapa yrittämällä pärjätä vähän kovemmin ei lopulta kestäkkään siinä hetkessä kun sitä ei enää pakoon pääse kuin ehkä kymmeniä sekuntteja. Juoksinko karkuun kymmenen sekuntin kipua? Mikä vitsi.  Ja miten äkkiä jopa niinkin voimakas tunne voi muuttua ihan toiseksi. Siellä takana onkin ehkä suru. Kohta ehkä jo nauru, helpotus tai rauha.

Alan ehkä vähän ymmärtämään mitä tarkoitetaan sillä että vaikka sanotaan että pelkäämme kuolemaa, niin kyllä se elämisen pelko näyttää melkeinpä vahvemmalta. Tai elämään liittyvien tunteiden pelko.

Henkinen kasvu,tiedostaminen, what ever on käytännössä ainakin omalla kohdalla sata kertaa rajumpaa mitä kirjat antavat ymmärtää. Hitto soikoon. Viisauksia on helppo lukea mutta ai hempukka kun ne kipeät kohdat alkavat tulla oikeasti kohdattavaksi muunakin kuin älyllisenä ymmärryksenä kyllä tekisi mieli jarrua painaa tai laittaa pää pussiin :)On tässä toki ihanat, vapauttavat ja peilityynet hetkensä, mutta kun viidakkorumpu soi ja ehdollistumat sekä sokeat pisteet saa osumaa niin morjens vaan. En kirjoita tätä siksi että haluaisin pelotella tai että ihannoisin jotain kärsimystä tai mitään muutakaan. Ehkä kirjoioitan siitä enemmänkin sen vuoksi, että koen sen olevan inhimillistä. Koen niiden fiilisten olevan niitä joista me monesti luullaan että kukaan muu ei koskaan koe tai tunne näin ja mä olen jotenkin viallinen. On tietysti herkkyys eroja ihmisissä. Voi perkele miten kovasti olisin OIKEASTI halunnut olla se vahva, kivikova ja kaiken kestävä pärjäävä yli-ihminen joka yritin kovasti olla.

Kipu on sitten kuitenkin aina lopulta ollut ystävä. Kauhean imelää. Olen pahoillani. Tai en ole.

Herkälle ihmiselle voi olla tuttua epämääräiset olot, pelot ja ahdistukset vaikka järjellä minkään ei pitäisi olla hassusti. Nämä ovat usein alitajuisia tukahdutettuja tunteita jotka koittavat puskea pinnalle ja nähdyiksi. Minulle toimivia keinoja purkaa näitä on erilaiset kehon kuuntelu harjoitukset, hengitys. Kivun kokemusta voi lievittää itselleen myötäämällä sitä, näin ainakin itse olen kokenut. Ottamalla se vastaan, tutkimalla. Joskus siihenkään ei pysty ja sitten vaan huudetaan keuhkot tyhjiksi pahin pois. Sitten niin. Loppuun vielä siteeraus viisaammalta. Eli tällä kertaa Robert Burneysta.

"Kun ajattelemme, "Haluan muuttua tässä asiassa", niin itse asiassa sanomme, "En hyväksy tätä itsessäni, joten minun on paras muuttaa se". Miksi me haluaisimme muuttaa sen? Siihen saattaa todellakin olla hyviä syitä, mutta ne voidaan löytää vain tutkimalla asiaa rauhassa ja hyväksymisen kautta. Jos tulemme lopputulokseen liian nopeasti emmekä levosta käsin, me pakenemme olennaisia kysymyksiä. Juoksemme karkuun pelon, häpeän ja torjunnan takia. Häpeämme itseämme. Emme hyväksy itseämme, vaan juoksemme kauhistuneina pakoon. Ajattelemme olevamme virheellisiä ja huonompia kuin muut. Me luulemme, että jokin meissä on perustavalla tavalla pielessä ja hävettävää. Me luulemme, että emme ansaitse tulla hyväksytyiksi omana itsenämme, ilman muuttumista. Minun on pitänyt muistuttaa itseäni monta kertaa seuraavin sanoin:Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät."

Tekstin tarkoitus ei ole mitenkään ihannoida kärsimystä tai kieltää iloa. Ei todellakaan. Iloitaan sydämmemme kyllyydestä kun on sen aika. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan tai jotain. Ja tosiaan, tekstiä on ihan tahalleen ja tarkoituksella maustettu. 

MINÄ itte.

" Jos emme pysty vastaanottamaan avoimin sylin, emme myöskään koskaan pysty antamaan avoimin sylin"- Brene Brown.

Tämä lause jäi tunnusteltavaksi tälle aamulle.
Eletään aikaa jossa toisaalta ihannoidaan hirveästi itsenäisyyttä, pärjäämistä ja minä en tartte ketään meininkiä.
Sitten taas toisaalta saatetaan hinnalla millä hyvänsä olla suhteissa koska pelätään sitä yksinoloa. Yksinolo itsessään tuskin kenellekkään on se pahin mörkö, vaan siihen liittyvät tausta tarinat kuten en pärjää yksin, olen jotenkin viallinen tai riittämätön jos olen yksin, minun pitäisi olla toisenlainen niin en olisi yksin ja niin edelleen. Ei ole ihan helpointa oppia tunnistamaan milloin antaa saadakseen. Oddotettavat saamingit eivät välttämättä ole materiaa, vaan enempikin tunteita. Jos teen näin- > saan hyväksyntää. Jos teen näin -> Pidät vielä minusta. Jos pidän tämän itselläni-> En tule hylätyksi. jne. 

Omalla kohdalla näyttäisi siltä että omien motiivien tutkiminen on jatkuvaa. Ei se ollutkaan mikään sellainen juttu että siinä tulisi jotenkin valmiiksi. Hämmentävintä voi olla se, että ei tiedä. En osaa rehellisesti sanoa onko aikeeni nyt ns. puhtaat vai pyrinkö tällä saavuttamaan taas ITSELLENI jotain. Seuraava kysymys lieneekin, että onko edes mahdollista toimia täysin 100% epäitsekkäästi? Ja ei, en etsi nyt vastauksia Buddhilta tai Jeesuksien teoista, vaan katson itse. Uskon ja koen että on, mutta se ei tarkoita että niin tekisin. 

En myöskään tarkoita etteikö saisi haluta tai tarvita asioita, sitäkin on kokeiltu enkä ainakaan kurinalaisista yrityksistä huolimatta onnistunut poistamaan itsestäni tuota ah niin syntistä haluamista ja tarvitsemista  En nähnyt että sehän se emo halu vasta olikin. Haluta olla haluamatta. 
Olen myös kuollakseni pelännyt tarvita mitään/ketään. Pitää olla niin saakelin itsenäinen ja pärjäävä! Olisi suorastaan synti "tarvita" ketään tai mitään. Niin huvittavaa kuin se onkin, kieltämällä sitä että tarvitsen, ajoin itseni poteroon.

Poterossa ollessaan sitä tietysti mielummin jättäisi katsomasta että on sinne ihan itse kaivautunut. Ei siksi että olisi tyhmä tai paha, vaan siksi koska pelkäsi. Pelosta käsin toimiminen on sokeaa. Se on tiedostamatonta. Silmien avaaminen voi todellakin häikäistä, mutta se kannattaa. Vaikka ei vielä tietäisikään mitä siitä seuraa.

Walk the walk.

Kysymys

Kuka olet ilman ajatusta että sinun pitäisi tehdä vaikutus johonkin/kehenkään? Kysyy Katie Byron.

Todella hyvä kysymys. Luultavasti meistä jokainen on oppinut hyväksynnän hakemisen pelin. On omaksuttu käsityksiä millaisina me olemme toivottuja ja kelvataan. Sille on tietenkin ne ehdot. Kunhan olen kiltti tyttö ( mitä ikinä se tarkoittaakaan), kunhan minulla on tarpeeksi valtaa, kunhan muut vaan ovat samaa mieltä kanssani, kunhan minua arvostetaan tarpeeksi, kunhan olen tarpeeksi vahva, kunhan vaan peitän heikkouteni, kunhan en vaan näyttäisi hölmöltä, kunhan vaan osaan käyttäytyä kuten minun odotetaan käyttäytyvän, kunhan olen ystävällinen, kunhan tottelen, kunhan kiellän omat tarpeeni, ja niin edelleen.

Suosittelen katsomaan rehellisesti toimintaansa ja salaisia motiivejaan. Kyllä se voi kirvellä nähdä mitä kaikkea onkaan tehnyt, sanonut, vältellyt ja kieltänyt vain yrittääkseen muovata sitä miten joku muu/muut näkevät sinut. Minua ainakin kirvelee. Sillon en tiedosta. Silloin näen vain haluamani lopputuloksen, joka ei ole edes minun hallinnassani. Se lopputulos on kuvitelma siitä että viimein kelpaisin tai että välttäisin erimielisyyden. Palkintona on ehkä hetken helpotus, joka pitkässä juoksussa alkaa muuttumaan hemmetin kovaksi darraksi ja tuottaa huonovointisuutta.

Jos rohkeasti itsessäsi näet missä kohdin motiivina on ollut vaikuttaa muiden ajatuksiin sinusta, älä tuomitse itseäsi tai syyllistä. Kiitä sen sijaan itseäsi, että uskalsit olla rehellinen ja katsoa.

Raivo Raitista päivää ;)

Julistus uudelle vuodelle

Tämä ei ole kirjoitettu niin hirveän vakavissaan, mutta sopivan tosissaan kuitenkin. Niin monta tykkäystä kun tämä saa lupaan yhtä monta päivää valita:

Vastustelun ja vikinän sijaan hyväksynnän
Etten taistele ajatuksilla tai käsityksillä elämää vastaan
Muistaa etten tiedä mitään sen sijaan että pätisi 
Sen sijaan että osoittelen muita/ympäristöä/tapahtumia katsoa peiliin
Sen sijaan että arvostelen itseäni tai ketään muutakaan muistan että kaikki on täydellisesti epätäydellisyydessä
Katkeruuden tai kaunan sijaan annan anteeksi, myös itselleni
Itselleni/muille selittelyn sijaan myönnän olleeni väärässä
Sen sijaan että ottaisin itseni/jonkun tilanteen liian vakavasti nauran 
Sen sijaan että kiellän tunteeni myönnän ne rehellisesti mutta en suostu antamaan niille valtaa reagoida tai vetää johtopäätöksiä
Muistan että näen kaikkialla itseni
Sen sijaan että toimin pelosta käsin kysyn miten rauha toimisi?
En yritä olla mitään muuta mitä rehellisesti siinä hetkessä koen
En yritä muuttaa ketään muuta vain minun mieleni mukaiseksi
Neuvojen antamisen sijaan kuuntelen ja olen läsnä
Olla mielummin rehellinen kuin epärehellinen silläkin uhalla että se ei tunnu minusta kivalta
Sen sijaan että luulen tietäväni jo jotain, tarkastelen avoimesti käsityksiäni asiasta
Sen sijaan että yritän tehdä mitään väkisin ja pakolla, päästän irti ja luotan että kaikki tapahtuu aina ajallaan
Minä, minä, nyt, nyt! Asenteen sijaan olen kärsivällinen ja näen muutkin
Listaa voisi jatkaa vielä pidempäänkin, mutta eiköhän näillä pääse jo alkuun. 

Tulen takuulla epäonnistumaan satoja kertoja, mutta hyväksyn senkin.
Yhtenä extrana lupaan vielä ravinnon suhteen ehdottomuuksien ja vouhkaamisen sijaan ottaa tsillisti. Syödä hyvin, ravinteikkaasti ja ennen kaikkea hyvällä mielellä.

Jästipää ( vai jänishousu?)

Me emme näe maailmaa sellaisena kuin se on vaan sellaisena kuin itse olemme. Joo joo, onhan tätä nyt kuultu ja hoettu mutta miten se vaan aina ja uudelleen joka ikinen päivä tulee vastaan. Vastustelun ei todellakaan tarvitse olla mitään suurta ja mullistavaa, pienikin ärsytys tai puolustelun tarve voi näyttää minkä asian suhteen ei ole vielä sujut. Ai minua ärsyttää jonkun hidastelu, missä itse hidastelen? 

Ai minä petyn kun joku ei pitänyt lupaustaan? Mitä lupauksia en itse ole pitänyt? Ai tuomitsen mielessäni huomionkipeää kiukuttelevaa lasta, enkä näe että juuri tuollaisen kiukuttelun olen itseltäni kieltänyt. Mieli on antanut sille leiman " PAHA". En sano että kiukuttelu on hyväkään, mutta perinteisesti se mitä kielletään ei katoa vaan nakertaa jossain sisuksissa. Jos minussa on kiellettyä kiukuttelua, projisoin maailmaan juuri sitä. Jos en suostu näkemään ja kuulemaan itsessäni "johdatusta", projisoin sen vaikkapa johonkin guruun tai annan milloin minkäkin suuntauksen kertoa kuka olen. 

Jästipää kun olen, en aina todellakaan halua nähdä. On niin paljon helpompaa alkaa pitää ongelmia tosina eikä nähdä että ajatus on niiden lähde. Ajatus, jonka kanssa ei ole vielä lyöty yläfemmaa ja tehty sopua. Sopua ei tietenkään tarvitse tehdä. Mutta voit senkin seuraukset nähdä pian. Sota sisällä on sota ulkona. Sisällä on ulkona. Niiden välissä ei ole mitään muuta kuin ajatus. Eikä ajatus itsessään ole ongelma. Viisas ystäväni tokaisi kerran osuvasti että hänen ainoa ongelmansa on muistaa ettei ole mitään ongelmia. Ja kuitenkin ne "ongelmat" on lahjoja. Odotan innolla että pääsen niitä avaamaan. Ai minussa on vielä sotaa tätäkin vastaan! Kiitos että saan sen nähdä. Ai minä koitan vielä suojella itsessäni tätäkin? Ai tuokin herättää vastustusta, mahtavaa! 

Ja sitten välillä unohdun tien varteen polttelemaan sikaria ja unohdan katsoa. Luulen löytäneeni viimein jotain. Kunnes sekin luisuu käsistä, sikari polttaa huuleen lommon ja matka saa jatkua. Ja se matka onkin määränpää. En enää välitä pääsenkö minnekkään, ehkä en edes enää halua " minnekkään". <3. Koittamalla ratkaista vain ulkoista maailmaa en lopulta ratkaise mitään kuin ehkä hetkeksi. Näkemällä ajatuksen joka sanoo "ongelma" se ulkoinen maailma ( jonka minä nään tavallani ja sinä omallasi) näyttää muuntuvan mukanani. 

Hylätyksitulon pelko

Hylätyksitulon pelko on yksi yleisimpiä ihmisen pelkoja. Se on minullekin vanha tuttu. Pelon ollessa otteissa toimimme varsin manipulatiivisesti ( onkohan tuo sana...). Sen nimissä on valehdeltu, uskoteltu, ostettu toisia auttamalla ja vetämättä omia rajojaan, miellytetty, piiloteltu, oltu epärehellisiä ja niin edelleen. 

En tiedä onko pelon otteesta vapautumiseen muuta keinoa, kuin tiedostaa ja tunnistaa missä arkisissakin tilanteissa se on takana motiivina. Minulle on ainakin ollut välillä hämmentävää ja todella häpeällistäkin nähdä miten tuo lurjus hahmossani esiintyy..kunnes senkin voi sitten nähdä hyväksyen. Sitä on kulkenut kuin särkyvän lasin päällä, ettei vaan ottaisi riskiä tulla torjutuksi. Ja minä kun olin luullut olevani vahva ja itsenäinen! On ihan hyvä silloin tällöin tarkastella miksi toimii niinkuin toimii. Ego on herkkähipiäinen kaveri, se voi tulkita pienen viattoman hämmästyneen kulmienkohautuksenkin torjunnaksi. Omaan kokemukseen ja tulkintaan ei siis ole aina todellakaan luottamista.

Voiko kukaan muu minua todella hylätä paitsi minä itse? Sen olen tehnyt moneen kertaan ja varmaan teen vielä jatkossakin.on kuitenkin vain yhden henkäyksen päässä että voin muistaa ettei kukaan muu voi minua hylätä. Aina se ei ole helppoa.Hylkään itseni silloin, kun kiellän tai torjun hahmossani tai jonkun muun hahmossa jotain. Olen taas antanut liikaa peliaikaa mielelle ja alkanut arvostelemaan jotain joka ei käsityksissäni ole tervetullutta. Mutta missä on se minä jonka hylkään? Se ei ole ajatus, se ei ole tunne. En ole kehokaan (vaikka siltä uskottavasti tuntuukin) joten hylkäänkö lopulta mitään? Entä kuka sitten hylkää? Sitäkään ei löydy, joten ehkä kukaan ei sitten oikeasti koskaan hylkää ketään. On vain ajatuksia hylkäämisestä.

Tarkoittaako tämä sitä että pitää kieltää tuo pelko? Ei todellakaan. Tarkoittaako tämä sitä että se ei saa tuntua pahalta? Kyllä se voi tuntua pahalta, mutta sille isäntää leikkivälle rengelle ei tarvitse kumartaa.

Fiksaatio

"Saanhan helpotettua oloasi" tarve voi olla aika petollinen.Joskus toiselle kanssakulkijalle hienoin ja aidoin teko minkä todella voi tehdä on olla tekemättä mitään, olla yrittämättä aina fiksata tai korjata toisen oloa. Jos koemme (usein tiedostamattamme) että olemme vastuussa toisen tunteista, meillä on tarve saada toinen äkkiä äkkiä voimaan hyvin.

Onko aina mahdollista voida hyvin? Ihminen on inhimillinen. Tuskin me kaipaamme latteuksia, vaan jonkun joka kuulee ja hyväksyy rehelliset tunteesi. Korjaus yrityksillämme sanomme toiselle käänteisesti että tuo mitä koet ei ole hyvä, sinusta ei pitäisi tuntua siltä!Emme itse kestä toisten surua, pahaa mieltä tai ärsytystä joten koitamme aina " ratkaista" sen jotenkin. Tämä on melkoisen iso oppiläksy minulle kuin varmasti monelle muullekkin. On toisaalta suloista ja söpöä että haluamme helpottaa toisen oloa, mutta voisimmeko antaa tunteiden tulla ja mennä, koittamatta sen kummemmin puuttua niihin? Ei surussa ole mitään pelättävää. Hyväksymällä rehellisen reaktionsa, kokemuksensa saa mahdollisuuden olla rehellinen itselleen. Se on rohkeaa tänä päivänä jossa sulkia kerätään hattuun mm. aina positiivista täydellisyyden ruumiillistumaa näyttelemällä 
Oletko huomannut, että usein helpointa ja luonnollisinta on niiden ihmisten seurassa, jossa on tilaa rehellisyydelle.
Lakataan jooko puuttumasta liikaa toisten elämään, ihan kuin meillä voisi oikeasti olla joku käsitys siitä " miten tuon toisen vaan pitäisi olla".

Universumi on pysynyt pystyssä pari miljardia vuotta vissiin ilman mielipiteitäni, ehkä se pysyy jatkossakin :)

Two sides of the story

Elämä on parhaimmillaan virtaa. Ja se virtaa muuten silloinkin kun tuntuu että on jotenkin ” tukossa”. Egoa tuskin on mahdollisinta nähdä läpi yhdessä silmänräpäyksessä. Lempeys voi olla hyvä matkaopas. Mielen tehtävä on vastata mm. siitä että toimintakyky säilyy. Kaikista kivuliaimpia pisteitä se suojelee kuin uskollinen vahtikoira. Kuorista ja rooleista luopuminen tapahtuu uniikilla tavalla ja sitä tahtia kuin tapahtuu. Ei sitä tarvitse huolia tai pelätä, kaikki menee juuri kuten kuuluukin. Välillä hengittäen sisään, välillä ulos.Välillä hengitys saattaa jopa hetkeksi salpautua.

Hiljaisuudessa on äärettömän kaunis voima. Hiljaisuudella en tarkoita äänettömyyttä, vaan enemmänkin sen kaltaista tilaa, joka on ennen kuin mieli on tehnyt tulkintansa havainnoistaan. Hiljaisuus on liikettä, välillä paikallaan oloa. Sillä ei ole sääntöjä, ei ehdottomuuksia.

Sanat ovat kovin rajallisia kuvaamaan todellisuutta, kuten myös siitä tekemämme tulkinnat. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on välillä tuntunut haastavalta, miten kuvailla jotain jota on mahdotonta kuvata, ilman että se luo vastakkainasettelua. Mitä edes tarvitsisi kuvata   Kieli on itsessään dualistista, siinä on aina hyvä-paha, ylhäällä-alhaalla, oikea-väärä, vahva-heikko asetelmat mukana. Ja se on ihan jees.Mutta jos haluaa ymmärtää elämää syvällisemmin jonka voisi toisaalta ilmaista myös niin että olla tietämättä sitä mitä luuli ymmärtävänsä, on sukellettava sanojen ja ajatusten taakse. Ajatukset luultavasti tekevät sen mitä ne parhaiten osaavat: ovat asiasta jotain mieltä. Mielelle tietämättömyys voi olla kovin pelottavaa. Mitä me todella voimme edes koskaan varmasti tietää ? Olemmeko todellisuudessa koskaan tienneet mitään? Olisiko siitä niin varma, jos on oma pää panttina ja ase ohimolla?

Elämän käsikirjoitus ei ole aina sama, mitä erillinen itse haluaa. Ja se on osa tätä peliä  Miksi koittaa hallita jotain, jota ei kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan? Miksi käyttää aikaansa pelkäämään mitä saattaa käydä kun voi irroittaa turvavyönsä ja nauttia pompuista? Mieli sanoo että se on vastuutonta. Se on sen yksi tärkeä pelottelu keino, hyvänä ystävänään mm. häpeä, paremmuuden ja huonommuuden tunteet sekä syyllisyys. Ja entä jos noissa tunteissa ei olekkaan mitään negatiivista? Vain ajatus jostain kokemuksesta voi olla ” negatiivinen vai positiivinen”. Riippuen siitä vastustaako, vai hyväksyykö. Ja saa tottakai vastustaa! Ei vastustamista tarvitse vastustaa. Jos vastustat, niin hyväksy se sitten ensi alkuun.

Keskittymällä pelkkään positiivisuuteen ja kieltämällä ( monesti kovin tiedostamatta) kaiken “epämukavan” kerryttää herkästi paljon hämmennystä ja riittämättömyyden energiaa.Mitä jos ei tarvitsisi pelätä yhtään tunnetta, eikä yhtään ajatusta? Mitä jos ei koittaisi päästä eroon mistään tunteesta, vaan tekisi niiden kanssa rauhan? Ei merikään koita päästä eroon aalloista. Meri voi yhtä hyvin olla tänään tyyni, huomenna myrskyisempi. Ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat yksittäisiä aaltoja elämän meressä. Mikään ei niistä ole toista oikeampi, parempi, huonompi tai kauniimpi. Ne ovat. Ne ovat yhteinäinen kokonaisuus jota voi kutsua mereksi. Josta yksikään aalto ei ole erillinen.

Viime viikot ovat olleet huikeaa aaltojen tykitystä. Jokainen aalto saa olla, tai se saa olla myös olematta. Mielelle se on joskus kovin kivuliasta, sen hetken kun se uskoo tarinaansa. Monet tarinat ovat olleet kenties parikymmentä vuotta systeemissä pyöriviä malleja, joissa on ollut melkoinen tunnelataus mukana. Vahva tunnesidos, mutta todellisuus arvo lööppien tasolla. Jaksan yllättyä varmaan yhä uudelleen ja uudelleen miten paljon tiedostamaton mieli kätkeekään sisälleen.  Ja silti näissä ei ole mitään negatiivista tai väärää. Sekään ei auta hokea : “olen ihan ok tämän kanssa! ” jos todellisuudessa kokee hämmennystä. Mieli on taitava hämäämään ja huijaamaan jopa nojaten “henkisiin” ajatuksiin. Minun pitäisi vaan antaa anteeksi, yms. Entä jos sisimmissään onkin pettynyt ja vihainen? Kannattaako noiden tunteiden upea energia vielä kerran lytätä, ja kohdata sitten joskus? Ei. Tunteet voi kokea, ja anteeksi anto tapahtuu itsestään, kun se tapahtuu.

“Anna itsesi aina tuntea sitä, mitä kulloinkin rehellisesti tunnet. Tunteittesi torjuminen on aina keino pitää niistä kiinni, se ei ole tapa vapautua niistä, eikä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä minkään tunteen takia. Tunteet eivät ole tosiasioita. Niillä ei ole kerrassaan mitään vaikutusta totuuteen. Tunteet ainoastaan osoittavat sen, millaisia uskomuksia niiden takana on. Miten muuten sinä voisit tehdä tyhjäksi “väärät” uskomukset, kuin katsomalla niitä? Ja kaikki negatiiviset tunteet ovat merkkinä niistä vääristä uskomuksista, jotka ovat esteitä rauhalle. Tunteet ovat ystäviä.” -Liz Cronkhit

Rakkaus

Olipa kerran kaunis päivä, jolloin makoilin aamulla kalliolla tuijottelemassa taivaalle. Sitten Rakkaus tuli esittäytymään   - voihan vaahtomakeinen!

Nimeni on rakkaus. Voit kutsua myös olemiseksi, jumalaksi, tyhjyydeksi, hyväksynnäksi tai vaikka kulmakievarin Kaleviksi. Sillä miksi minua kutsut, ei ole merkitystä, minua ei kuitenkaan sanat pysty koskaan tavoittamaan.

Olen taustalla kaikessa, olen valkokangas, jolle kuva heijastetaan, olen se viisaus, joka saa tuulen tuulemaan, auringon paistamaan ja sateen satamaan. Elämän elämään.
En välitä mitä ajattelet, rakastan sinua silti. En välitä miten paljon sinulla on omaisuutta tai menestystä, rakastan sinua silti. Minua ei kiinnosta mitä olet joskus tehnyt, rakastin sinua silloinkin. Olen niin voimallinen, ettei mieli kykene minua ymmärtämään. Ihmeet ja johdatus kuuluvat harrastuksiini silloinkin, kun et niitä huomaa.

Vastaan siitä, että olet aina siellä, missä sinun kuuluukin olla- Huolehdin siitä, että saat elämääsi juuri oikeat opettajat oikeaan aikaan. Joskus ne ilmenevät paikoissa, joita et olisi osannut odottaa, äänellä jolla et olisi kuvittellut sen ilmenevän. Voit nähdä minut kaikkialla. Kun katsot peiliin, näet minut. Kun tunnet maton jalkojesi alla, tunnet minut. Kun kuulet äänesi, kuulet minut. Minulla ei kuitenkaan ole muotoa, vaan olen kaikkien kuorien sisällä, tyhjyydessä.

Minä en tiedä oikeaa tai väärää. Kukaan ei ole minulle huonompi tai parempi. En voi omistaa mitään, en osaa takertua. Saan aina sen mitä tarvitsen, oli ajatukset siitä mitä mieltä hyvänsä. Minulla ei ole historiaa, eikä tulevaisuutta.
Olen alku ja loppu, synnyn joka hetki uudelleen. Näen likaisimmankin puhtaana. Tunnen naamioiden ja roolien taakse piiloutuneen valon. En kiellä mitään, en tuomitse taikka vertaa. Olen katsoja, näyttelijä ja valkokangas. Olen katsominen.

Olen niin ilmiselvä, että minua voi olla hankala huomata. En odota tai vaadi sinulta mitään. Olet täysin vapaa. Et ole minulle mitään velkaa. Et voi minua löytää, en ole koskaan poissa ollutkaan. Voit muistaa minut, unohtamalla esteet, jotka olet suojaksesi rakentanut. Kun heräät unesta, joka perustui rakkauden ja hyväksynnän jahtaamiseen, lakkaat jahtaamasta sitä mikä sinulla on aina ollutkin, sinä olet Se. Uni ei katoa tämän jälkeen, vaikka sekä joka uneksii katoaa.
Kauniita unia  <3

Olin perseenreikä!

Anteeksi raflaavasta otsikosta 

Seuraava perustuu tosi tapahtumiin.

Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa, ja höpistyämme siinä jonkun aikaa aloin huomaamaan ärsyynnystä.Reaktiona vastaukseni olivat tympeitä ja turhautuneita. Aloin etsimään ystäväni sanomisista epäkohtia. Menin mukaan mielen höpsöön peliin, jossa sillä on näennäisesti merkitystä kuka on “oikeassa”. Olin tehnyt tulkinnan (joka ei siis ole todellisuus) että ystäväni koittaa mitata olemmeko tarpeeksi ” samaa mieltä” asioista. Tästä pikkuinen ja pelkoon perustuva egoseni otti nokkiinsa ja koki heti uhan tulla hylätyksi. Se saattoi ajatella ” Apua! Nyt tuo henkilö etsii minulta oikeaa vastausta, en osaa antaa sellaista”. Puolustusjärjestelmän pamahtaessa päälle en näe asiaa enää rakkaudesta/neutrauliudesta käsin. Avoimen ja haavoittuvaisen sydämeni ylle pamahtaa jääkylmä, kyyninen ja kova suojakerros. Ettei katso vaan sattuisi. Kun tämä kylmä kuori on läsnä, en näe toista todella. Näen vain omat ajatukseni toisesta. Niimpä humahdin rooliin, jossa koitin saada ystävääni näkemään että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin mielipiteet joskus kertovat. Näkemättä että tuokin oli mielipide. Menin ” tietämisen peliin”. Jos olisin säilynyt läsnä, enkä automaatiolla humpsahtanut Eevin rooliin (jota täytyy aina jotenkin suojella, koska Eevin suurin pelko on olla ei mitään, jota se todellisuudessa onkin. Ilman negatiivisuutta tai draamaa). Puhelu meni älylliseksi peliksi, se ei enää ollut ns. rehellistä ja aitoa. Keskustelimme kokoajan kyllä ihan asiallisesti, ja puhelukin loppui asiallisesti. Tarkoittaa sitä että kukaan ei huutanut, syytellyt tai mitään muutakaan. Ilmassa kuitenkin suorastaan lemusi ristiriitainen energia. Itse asiassa olisimme kenties olleet rehellisempiä ja aidompia toisillemme, jos olisimme suoraan keskustelun aikana voineet sanoa ” Nyt olen hämilläni, mitä tapahtuu”, kuin vetää vahvaa rooliaan loppuun asti.

Puhelun jälkeen vasta havahduin todella näkemään miten olinkaan mennyt mielipiteiden imuun. Aloin heti katsoa peiliin.Mikä tuossa tilanteessa oli aktvioinut Eevin?Mitä luulin nyt tietäväni paremmin? Mikä siinä oli uhannut kuvitteellista minäkuvaani? Mikä siinä ärsytti? Mitä ihmettä puolustelin?Miksen todella voinut olla toiselle läsnä? Tutkiessani tätä en syytellyt toista, vaan näin oman pelkoni ja hämmennykseni. Näin selkeästi miten toimin jos seuraan pelkoa. En enää katsonut avoimesti, vaan rajallisesti. Yllätys yllätys, se oli nimenomaan asia joka minua tilanteessa tökki. Rajaaminen. Hyvä esimerkki taas siitä että monesti koira älähtää usein siellä missä kolahtaa omaan nilkkaan. Ei hemmetti ei kai se mikään koira ole joka älähtää? No kuitenkin, ehkä pointti tuli selväksi 

Nähtyäni että nyt Eevissä oli vain aktivoitunut puolustusjärjestelmät päälle, soitin ystävälle melkein heti perään ja pyysin anteeksi.
Pyysin anteeksi etten ollut todella nähnyt ja kuullut selkeästi. Tästä seurasi todella antoisa, rehellinen ja rakkauden täyteinen keskustelu, jossa molemmat tuntuivatkin yhtäkkiä keskustelevan ihan jollain toisella tavalla kun mielipiteissään roikkuen. Emme luoneet syy seuraus yhteyksiä eikä kumpikaan yrittänyt olla mitään tai puolustaa enää mitään. Päinvastoin avauduimme ihan uudenlaiselle rehellisyydelle, inhimillisyydelle ja aidolle kohtaamiselle. Näimme myös molemmat omia “sokeita pisteitämme” ja persoonillemme tyypillisiä toimintamalleja jotka menivät näennäisesti ristiin. Saimme todistaa oikein mallikasta esimerkkiä millaiseksi energia menee jos toimimme mielen motiivien mukaan.

Tarinan opetuksen voi tietysti jokainen päättää itse. Jokainen ymmärtää ja tulkitsee tämänkin tarinan eritavalla. Niin kuin tuo kokemuskin oli erilainen minulle ja ystävälleni. Kenenkään kokemus ei voi olla väärä tai huono.Jos tällä tarinalla pyrin jotain sanomaan, se olisi se että vapaus ei tarkoita täydellisyyttä tai sitä että ettei koskaan erehtyisi. Silloin kun koen tämän, olen joka hetki avoin olemaan totaalisen väärässä. Tutkin avoimesti, katson ja leikittelen vaihtoehdoilla. En yritä tietää. Koettavaa sen sijaan on. Rajattomasti. Keksimme ystäväni kanssa tähän liittyvän hauskan vertaus kuvan. Niin kauan kun tutkimme asioita kuin kaksi uteliasta lasta hiekkalaatikolla, keskustelu säilyy tuoreena. Kokeillen kannattaako sitä hiekkaa laittaa suuhun ja millainen kakku syntyy jos lapiota käyttää näin meiningillä sen sijasta että väittelisimme siitä kumman lapio on parempi ja kenen hiekkakakku on parempi ilmaisu.
Sanat tuskin koskaan voivat kuvata täydellisesti sitä mitä yritämme kertoa. Sanat tarjoavat parhaimmillaan vaan kuvauksia. Ja kyllä voi olla varma, että jokainen kuulee asiat täysin omien merkityksiensä kautta. Älyllinen ja sanallinen verbaaliakrobatiikka on ehkä jonkun mielestä hauskaa, mutta itse en taida sitä jaksaa enää ollenkaan.

Lienee varmaan sattuma, että olin aamulla kirjoittanut puhelimeni muistioon ylös seuraavan lauseen ” mikä ero on sillä katsonko elämää mielen kautta, vai avoimesti, sydän auki ja haavoittuvaisenakin? No ainakin sain siihen käytännön vastauksen 

Kaikkiin maailman ristiriitoihin tunnun keksivän enää vain yhden ratkaisun. Läsnäolo. Hiljaisuus. Hyväksyntä. Ottaa askeleen taaksepäin teatterinäyttämöltä. On vain rauha jäljellä.

Kuinka olla oma itsensä

Kuinka olla oma itsensä? Tämä kysymys tulee aika ajoin vastaan. Miten olla mahdollisimman helposti oma itsensä? Kuinka olisi helppo olla muiden seurassa rentona? Tässäpä siitä pientä pohdintaa.

Kuinka siis olla oma itsensä?

Unohtamalla itsensä. Unohda pyrkiä olla jotain tai mitään. Unohda mihin tämän pitää johtaa tai millainen mielesi haluaisi sinun olevan. Et ole käyttäytymisesi et ole kahlittuna mihinkään tiettyyn malliin. Ole tai ole  jos olet todella läsnä, unohdat itsesi ja aikeesi. Kun mieli ei pyri mihinkään tai välttämään mitään, se on rento. Se on aito. Unohda ne mallit  joita on kenties oppinut siitä millainen kuva tulisi luoda. Sinun ei tarvitse tehdä mitään ollaksesi riittävä.Riität kyllä jo. Mielen voi olla vaikea tämä tajuta, jos se on kovin ehdollistunut vanhentuneisiin käsityksiin. Mieli usein pelkää että jos hyväksyisi jo itsensä että seuraisi joku totaali pysähtyminen. Se pelkää että jos nautit olostasi ilman mitään syytä että se tarkottaisi vastuuttomuutta. Entä jos ei kuitenkaan?

Olen ollut kiinni ties millaisissa käsityksissä siinä millainen kuva itsestä pitäisi luoda. On aika raskasta loppuviimein koittaa olla jotain  mitä jos vaan antaisi olla ja olisi itse rehellinen. Kun olet itsellesi rehellinen, olet aito eikä ole tarvetta miettiä aina vaan minua, minua ja minua. Ja voit rakastaa sitäkin osaa itsessäsi joka haluaisi olla jotain. Nää sen läpi lempeydellä.

Kun annat itsellesi luvan olla kaikkea ja ei mitään, hyväksyt myös muut. Tuominta ja arvottaminen lakkaa, kun mieli ei ole kiinni fantasioissaan  Jäljelle jää vapaus ja keveys, jotka virtaavat itsestään.

Kun menet kohtaamisiin vapaana lopputuloksesta viet mukanasi energian joka on helppo.Sinun on helppo olla ja seurassasi on helppo olla, kun voi olla.sitä mitä juuri silloin on. Ja seuraavassa hetkessä on taas lupa olla uusi.

Missä on se oma itse joka sinun pitäisi olla? Se ainoastaa mielessä. Kun lakkaat yrittämästä olla mielikuva tai ihanne, teet ja olet luonnostasi virtaava ja vapaa. Se johtaa käytännössä väistämättä siihen että olet yksinkertaisesti onnellinen olematta mitään, ja juuri siksi voit saada ihan kaiken.

Armahia neuvonantajia

Elämä todellakin tarjoilee herkullisia hetkiä päästää irti ja nähdä niitä mielen reagointimalleja, joita on kenties miten pitkään toistanut. Aamuna se oppi ilmeni läheisen muodossa. Hän soitti syyllistäen, neuvoen ja tietäen mitä Eevin pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Se tiesi myös Eevin olevan välinpitämätön ja töykeä. Se koitti painella Eevin kipeimpiä kohtia ja onnistuikin siinä hetkellisesti. Eevi sai nähdä itsessään nousevan syyllisyyden, kuin myös syyllistämisen. Hetken hänkin syyllisti toista siitä, että tämä syyllisti. Onneksi sanojen ei tarvitse antaa satuttaa. Vain se voi satuttaa, mitä ajattelee sanoista. Ja silti sanatkin voivat sattua ja se että sattuu on ihan ookoo.

Onko yksikään sana tai toisen lausahdus täysin totta? Eeville sanottiin, että hän ei mm. välitä isovanhemmistaan ja kunnioita heitä tarpeeksi. Eeville myös kerrottiin hänen olevan liian nuori puhumaan ja tietämään (mitäköhän Eevi on väittänyt tietävänsä) ja siitä, että pitäisi katsoa peiliin. Toisessa voi kuitenkin nähdä pienen lapsen, joka pelkää ja huutaa rakkautta. Juuri kuten Eevikin. Tai sitten ei, sillä sekin on tulkintaa ja sanahelinää  Olkoon niin.

Hän on varastoinut sisälleen vaikka mitä, vältellääkseen konflikteja ja sitten poks. Ihan kuten Eevikin. Viha on vain vihaa. Yhtään tunnetta ei tarvitse pelätä. Kuka on se joka syyllistyy? Se, joka jollain tavalla vielä uskoo itsekin syyllisyyteen. Totuuksia esitetään rakkauden virtana. Anteeksi. Ehkä Eevikin on joskus niin tehnyt. Rakas elämä, älä koskaan anna Eevin julistaa viimeisiä totuuksia. Eeviä syytettiin toisten arvostelusta ja tietämisestä. Eevin kirjoituksia myös arvosteltiin, koska niissä ei ole mitään punaista lankaa, mitään mistä saisi kiinni. Mutta onneksi henkilö silti tiesi nimetä kirjan josta löytyy kaikki 

Eevi on myös arvostellut muita. Tämänkin puhelun aikana Eevi arvosteli arvostelijaa. Millainen tyyppi Eevi sitten on? Eevi on roolihahmo ja asu. Eevi oppi tuosta puhelusta kovin paljon. Eevi oppi miten tärkeää on kokea viha. Tuo puhelu herätti pitkään uinuneen vihan koettavaksi. Viha oli vain puhdas tunne. Ei mitään sen pelottavampaa. Nyt se ehkä pahimpia mielen pelkoja sitten tapahtui: Konflikti (joita Eevi oli tiedostamattaan koittanut vältellä varmaan jo kymmenen vuotta). Oli samalla upeaa ja hurjaa istua siinä sohvalla kuuntelemassa toisen vuodatusta ja kokea syyllisyys, syyllistäminen, pelko hylätyksi tulosta, halu karata, jähmettyminen ja tärinä. Ja katsoa sitäkin ulkopuolisen silmin ja todeta ”ai tuolla se nyt kokee surua ja syyllisyyttä”.

Miten voi olla osa näytelmää ja silti siitä ulkona 

Hetkeäkään en toivoisi että noin ei olisi käynyt. Tuntuu, että olisin saanut ison osan rohkeutta olla sitä mitä todella olen takaisin, ironisesti juuri silloin, kun se mitä olen tai en ole, tuomittiin ja arvosteltiin. Sanat ovat vain sanoja ja jokaisella on todellakin oikeus kokea se mitä kokee. Luulen, että tämä kokemus jollain tavalla opetti myös toista osapuolta. Olen iloinen ja onnellinen ettei hän pitänyt tuota sisällä kuohahtelevaa energiaa sisällään. Tunteita ei todellakaan tarvitse pelätä! Eikä rehellisyyttä. Toisaalta mitä tekemistä rehellisyydellä on todellisuuden kanssa? Dualistisessa näkökannassa on hyvä ja paha, oikea ja väärä. Ykseydessä kaikki vain on. Siellä saa olla viha, siellä saa olla ilo. Kumpikaan ei sulje toistaan pois, niissä ei tarvitse olla mitään henkilökohtaista. Se mitä vastaan toinen julisti, oli hänen mielensä tuotosta. Hän näkee omien linssiensä läpi, omista uskomuksistaan käsin ja omista tarpeistaan käsin. Kuten Eevikin teki. Niin kauan kun Eevin henkilökohtaisuus ja mielipiteet oli mukana, niin kauan mukana oli kärsimys.

Ei hitsi miten makeeta! Tunteet on tehty koettaviksi; koska tuo kaikki tuli Eevin kokemukseen, sen on oltava lahja. Täydellinen maailmankaikkeus ei tee virheitä. Se, että voi kääntää toisenkin poskensa ei tarvitse tarkoittaa alistumista. Se voi olla ihan sitäkin, että hyväksyy sen mitä tapahtuu. Näkee toisessa itsensä. Kokee vapaasti. Antaa anteeksi toiselle, mutta ennen kaikkea antaa anteeksi sille osalle itseään, joka luuli, että sen pitäisi olla jotain tiettyä. Kiitän elämää siitä, että en syyllisty, jollen ole sellainen kuin joku muu haluaisi minun olevan. Enkä myöskään halua haluta kenenkään muun muuttuvan. Voin hyväksyä senkin, että joku ei hyväksy. Elämä saa olla täydellistä epätäydellisyydessään. Kiitos kiitos kiitos 

Uskalletaan jooko olla just sitä mitä ollaan, pelkäämättä muiden hyökkäyksiä. Ei ole ketään muuta, joka voi todellisuudessa siuna vastaan hyökätä , kuin ”sinä” itse.

Ihanaa päivää ja tässä vielä linkki huippuartikkeliin, josta hyviä työkaluja “varjotyöskentelyyn”: http://www.kiloby.com/writings.php?offset=0&writingid=263″>http://www.kiloby.com/writings.php?offset=0&writingid=263

P.S. Luonnollisestikin, kun käytetään sanoja kuvaamaan jotain, se automaattisesti vääristää. Tämäkin teksti on vain yksi vääristys muiden joukossa 

Mitä on rakkaus?

Mitä on rakkaus?

En kysy mieleltä tai ajatuksilta. Kysyn siltä sinulta, joka ei elä menettämisen pelosta tai tarpeesta tavoitella. Kysyn siltä sinulta, joka on yhtä kaiken kanssa, joka ei ole erillinen. Kysyn siltä sinulta, joka ei oikeastaan ole edes “sinä” vaan enemmänkin elämä sinussa. Joka on läsnä joka hetki, ei pidä mekkalaa itsestään, ei vaadi huomiota, ei kiristä, ei palkitse, ei pelkää. Se vaan on. Se on siellä hulisevan, huolehtivan ja analysoivan mielen takana. Sen voi huomata vaikkapa hiljentymällä. Sen voi huomata vaikka hyväksymällä. Se mielen osa joka ei ole totta jota egoksi voi myös kutsua elää ripustautumisesta, haluamisesta, pelosta, menettämisestä, saamisesta, velvollisuudesta, häpeästä ja yhdestä sun toisesta tarinasta. Mieli usein myös luo kuvitelmia ” kunhan vain” ja ” sitten kun”. Kunhan vain löydän rakkauden. Kunhan vain saavutan sitä. Kunhan vain saan enemmän huomioita. Kunhan vain näytän paremmalta. Kunhan vain pääsen eroon tästä.Liiba laaba  Pää voi olla täynnä kuvitelmia siitä, mitä pitäisi tapahtua ennenkuin voi olla vapaa. Tällöin ajattelu on hyvin ja kovin minä keskeistä. Mitä minä saan? Mistä minä jään paitsi? Mieli ja minäkuva voi toki olla kovinkin positiivinen asia, mutta voi olla hyvä nähdä sekin vain KUVAKSI. Ei miksikään todelliseksi. Todellisuudessa ei ole sinua. Ei ole minua. On tarinaa siitä millainen olen, ja millainen sinä olet. Mitä muuta ne ovat kuin kuvauksia? Menneisyys koittaa puskea tähän hetkeen. Jos tätä hetkeä koetaan mielestä käsin, näemme ainoastaan kimpun vääristyksiä ja yleistyksiä.

Ego voi arvostella ja tuomita muita, itseään ja tietää aina paremmin mitä muiden vaan tulisi tehdä. Egoa on turha tuomita, riittää että huomaa sen! Päässä voi olla kuin kahden äänen välinen vuoropuhelu, joista toinen kannustaa ja toinen latistaa. Tunnetilat sitten vaihtelevat sen mukaan kumpaa ääntä ruokkii. Mitä jos lakkaisi uskomasta? Mitä jos lakkaisi tuomitsemasta? Mitä jos vain todistaisi? Meistä ei tule sen pyhempiä tai parempia jos kiellämme mustasukkaisuutta, riippuvuutta tai pelkoa ja uskottelemme itsellemme että ” minun ei pitäisi kokea tätä” . Unohda itsesi siitä välikädestä, ja ainoastaan seuraa mitä tapahtuu. On tärkeää, että voit katsella mieltä erillisinenä sinusta, sillä se et ole sinä.

Voi kuinka monen monta kertaa sitä on saanut huomata vähänkuin nukahtaneensa uudelleen. Silloin huomaan räpisteleväni jotain vastaan. Silloin ego koittaa tulla ottamaan kontrollia, ja kärsii kun huomaa ettei se piru vie saa mistään kiinni. Mieleen voi hyppiä huolia, ja pelkoja joittenka tarinaan lähden uskomaan ja egohan siitä riemastuu heittäen usein lisää löylyä kiukaalle. Sitten se mieli koittaa vapautua. Se on luonut käsitteen siitä mitä olisi olla vapaa ja läsnä. Ja se haluaa sinne. Mutta ei se ole siellä, se on nyt! Mieli pyrkii luomaan käsitteitä ja matemaattisia kaavoja kaikesta. Myös siitä mitä on rakkaus ja mitä on vapaus. Myös siitä mitä on läsnäolo. Drop it.  Se on taas uutta.

Juuri tässä hetkessä kuvaisin rakkautta virtana.Riippumattomana.Vaatimattomana ja vapaana. Odotuksettomana.Kiinnittymättömänä. Rehellisenä.Luottamuksena.

Peloissani koitan kontrolloida enkä luota elämään. Kunnes muistan että voin valita.Voin unohtaa tarinat, ja huomata että ilman tarinaa ei ole mitään. Kaikki vaan on ja liikkuu eikä pysähdy koskaan.Vain mieli voi koittaa pitää kiinni.Rakkaus voi irroittaa ja luottaa.

Elämä päivänkorentona

Päiväkorennot elävät vain yhden päivän. Aika melkoista! Tämä sai mielessä leikkimään ajatuksella mitä ohjeita antaisin jollekkin vastasyntyneelle elämälle. Ihan ensimmäiseksi sanoisin että älä usko mitään mitä sanon , vaan tutki itse. Uusista uskomuksista ja ohjeista ei ole mitään iloa jos ne otetaan kirjaimellisesti ja vakavasti 

Mieleen tuli ainakin 4 ohjetta jotka olisi voinut olla hyödyllistä pakata minullekkin synnytyslaitoksella mukaan. Todellisuudessa en toivo että mikään olisi mennyt toisin kuin on mennyt.Mikään ei olisi mitenkään edes voinut mennä niinkuin on mennyt. Siinä lepää suuren suuri rakkaus. Tässä alla kuitenkin yksi mieleen tulleista ohjeista. Julkaisen loput varmaan myöhemmin. Jokaisesta neljästä ohjeesta löytyi hauskoja paradokseja. Ohjeiden kirjoittaminen on jo itsessään paradoksi, koska  useimmiten meitä näyttäisi juuri pitävän jumissa jotkut tietyt ohjeet, totuudet ja uskomukset ja mielikuvat siitä “miten pitäisi olla”.

Dear Eki,

Olet jo perillä. Mene eteenpäin.

Kaikki on juuri nyt juuri niinkuin juuri nyt kuuluukin olla. Eilen oli eilen, viisi vuotta sitten oli viisi vuotta sitten. Nyt on nyt. Se joka on nyt on kohta historiaa. Älä nojaa menneisiin käsityksiin ja tulkintoihin.Ei tarvitse olla mitään enempää, parempaa, hohdokkaampaa. Ei tarvitse etsiä tasapainoa tai rauhaa, katso ensin oletko varma ettei rauha ja tasapaino ole kokoajan mukanasi. Huomaa vain mitä teet mielessä, jollet sitä huomaa. Mielikuvasi, ajatuksesi ja uskomuksesi eivät kerro mitään todellista. Kun et halua mitään, sinulta ei puutu mitään. Mitä voi tästä hetkestä puuttua? Vain ajatuksissa voi puuttua jotain. Voit nauttia kokemuksista ja tekemisestä vain sen itsensä takia, ilman että jahtaat parempaa oloa tekemällä jotain. Se on harhaa. Et ole harrastuksesi, et ole ihmissuhteesi, et ole vaatteesi, et ole ajatuksesi, et ole kehosi, et ole se mitä luulet olevasi. Et ole tarina jota itsestäsi kerrot. Olet elossa.

On lupa iloita. Kaikki on ohikiitävää. Älä totu mihinkään. Synny joka päivä uusin silmin katsomaan elämää, ihmisiä ympärilläsi, merta, kiviä, kaikkea! Lumi sulaa vedeksi, jäätyy jääksi ja haihtuu höryn lailla ilman. Energia muuttaa muotoaan kokoajan. Sinun ei tarvitse olla mitään. Katso niitä rakkaimpia uskomuksiasi syvälle silmiin rohkeasti. Sinun ei tarvitse muuttaa mitään, kaikki muuttuu kokoajan. Älä pysähdy, elämä on jatkuvaa liikettä. Jos tuntuu hyvältä hyppiä, hypi. Jos tuntuu tarpeelliselta itkeä itke. Älä vastusta mitään vaan anna kaiken virrata. Rock’n roll forever.

Jotain odottamatonta tapahtuu. Kaikki ei mene käsikirjoitukseen mukaan. Voi ei! Mitä nyt teen?Yllättävät tilanteet ja muutokset näyttävät hyvin ihmisen todellista sopeutumiskykyä. Ennen oma päivä saattoi mennä voivotteluun jos suunnitelmani ja kuvitelmani eivät toteutuntkaan. No voi kyynel  Onneksi sitä on saanut oppia joustavuutta, ja nähdä jokaisen ” ei se mennytkään niin kuin ajattelin” tilanteen mahdollisuutena.
Rakastan julkista liikennettä! Mikään ei ole parempi paikka kuin metro tai bussi toteuttaa omaa pientä salaliitto teoriaa. Tavoitteena on joka päivä edes yksi ihminen saada hymyilemään, vaikkapa vain sitten pieneksi punaiseksi hetkeksi. Julkinen liikenne on myös huikea paikka tutkia ihmisiä ja käyttäytymistä yleensäkkin.Huolestuttavaa on melkein jo se miten monella katse on maahan ja ryhti lysyssä.

Keho ja mieli toimivat yhteydessä, ja on varmasti hankalampaa kokea ” virtaavuutta” jos keho on tukossa ja lysyssä. Mm. Ayurvedan mukaan uskotaan että sisällä pidetyt tunteet varastoitunvat tunnekuonaksi joka aiheuttaa mm. epätasapainoa ja oireilua kehossa.

Eilen bussilla matkustaessani bussikuskilla taisi olla ajatukset vähän surisemassa ja hän ajoi vahingossa väärää reittiä. Ei se kovin vaarallista ole. Ystävällisesti huuteli pahoittelunsa, ja kertoi palaavansa takaisin. Bussissa istuskeli kuitenkin herras mies, jolle asia ei ollut ihan niin ookoo. Hän haukkui kuskia törkeästi menemällä henkilökohtaisuuksiin ja mesoi muutenkin sitä mallia että bussin yleisenergia alkoi muuttua kireäksi kuin viulun kieli. Minkä pitää olla totta ihmisen maailmassa juuri tuolla hetkellä, jotta reagoi näin?

Ei ole kovin paljon joustavuutta. Koska kaikki ei mennyt niinkuin oli suunniteltu, päivä oli pilalla.Meneekö elämässä aina kaikki niinkuin on suunniteltu? Eikö olisi fiksumpaa osata hyväksyä se, mikä selkeästi näyttäisi juuri nyt pitävän kutinsa ja voivottelun sijaan sopeutua ja luoda uusi ratkaisu.Joustavuus on yksi piirre joka on löydetty lukuisissa tutkimuksissa joissa on tutkittu mm. onnellisten ihmisten strategioita. Heillä on toiminnassaan, käytöksessään ja ajattelussaan liikkumavaraa. Elämä voi tapahtua rauhassa, ja suhtautuminen, katsonta kulma ja toiminta voi joustaa tilanteen vaatimalla tavalla. Myöskään herra tuskin kykeni hahmottamaan suurempaa kokonaisuutta. Entä jos tuo bussikuskin moka olisi vaikka pelastanut hänen henkensä? Mistä sitä koskaan tietää. Todellinen hätä on silloin jos tiikeri hyökkää kimppuun, mutta silloin sitä ei tarvitse edes ajatella.Keho on selvitymis kone.

Kokeile heti helppoa pientä koetta.Katso maahan ja laita kehoa lysyyn.Sano sen jälkeen mielessäsi tai jopa rohkeasti ääneen että “hyvin menee”. Onko uskottavaa? Kokeile seuraavaksi sitä että suoristat selkärangan, avaat kehon ryhtiä ja katsot ylös. Sano sen jälkeen mielessäsi ” Päivä on pilalla.” Ei jotenkin stemmaa.

Vastaavasti voi myös koittaa myös pomppia lattialla ja ajatella miten vaikeaa elämä on. Ajatus vaan menettää tunnelatauksensa jos kehon fysiologia ja ” aivomehut” muuttuvat.
Silmillämme haemme jatkuvasti tietoa ympäröivästä maailmasta. Silmämallin mukaan sisäinen keskustelu ja tunnepitoisten muistojen informaatio haetaan alhaalta. Usein silloin jos pyörittelee ja analysoi liiallisesti asioita on katse alaspäin. Kokeile joskus jos huomaat olevasi jumissa jossain tietyssä ajatuksessa mitä tapahtuu jos ajattelet saman asian samaan aikaan pomppimalla. Joskus meillä ihmisillä on tapana ottaa ne ajatukset ja elämä vähän turhan liian vakavasti ja tosissaan. Mikä on loppupeleissä oikeasti tärkeää? Juteltiin kaverin kanssa facebookissa tietynlaisista haasteista ja hän laittoi niin mainioin sutkautuksen että se on pakko jakaa: “ Se on aina yhtä ihanaa kun tajuaa olevansa pieni ja tyhmä ihminen. Niin kovin vapauttavaa. Paras hyvinvointi tulee siitä kun muistaa olevansa vain ja ainoastaan ihmislapsi elämän virrassa. Tai jotain sinnepäin ”.Niimpä. Ainoa ongelma tuntuu välillä olevan se, että muistaa että ei ole ongelmia. Suhtautuminen ratkaisee.

Päivän ei suinkaan kannattaisi antaa mennä pilalle jostain jota ympäristössä tapahtuu. Sen sijaan että koittaa muuttaa ympäristöään, mitä jos näkisi vähän laajemmin? Saahan sitä ketuttaa jos kaikki ei mene niinkuin on halunnut, mutta hei siihen kannattaa tässä elämässä tottua.On rikkaus oppia nauramaan itselleen ja elämällekkin. Mitäköhän hyvää tästä seuraa, jota en vielä tiedä? Elämä tapahtuu juuri silloin kun mieli suunnitelee jotain muuta. Olin uppotuneena omiin juuri sillä hetkellä muka niin tärkeisiin ajatuksiin kunnes havahduin närkästyneen ukon meuhaamiseen. Olin surullinen tuon miehen puolesta, tarvitsee olla sisällä melkoisen kurja olla jos rupeaa tuolla tavalla syyttelemään ulkopuolisia. Se meni jo. Ihmiset erehtyvät. Mutta en usko että tässä elämässä tapahtuu yhden ainoaa virhettä.Ennen kuin syyttää ketään, voisi vaikka itse varmistaa sitä ennen että on täydellinen  ?

Eilen oma oloni oli melkoisen tuuli ajoilla ja ajatukset jylläsivät. Lisäksi olin edellisenä päivänä ajatellut tekeväni ja ” saavani aikaan” vaikka ja mitä. In my dreams. Suunnitelmat menivät täysin uusiksi, minusta riippumattomista syistä. Loppupeleissä se oli paras siunaus eiliselle.Sain tilaisuuden päästä auttamaan ystävää rempassa, sain tilaisuuden tehdä ja kokea monenlaista mitä en olisi kokenut jos kaikki olisi mennyt sen ihanan suunnitelman mukaan. Mielen joustavuutta koetteli aina välillä ajatukset siitä ” että en olekkaan hyödyksi”. Hyödyksi kenelle? Kuka sitäkin mittaa? Hassu mieli.

Hyvä-Hyvä Hyväksyntä!

Yksi yleisisimpiä henkisiä “ohjeita” on hyväksy kaikki sellaisenaan kuin se on ja ilmenee.Käsittämtättömän yksinkertaista, ehkä siksi juuri välillä niin hankalaa. Olemme melkoisen ehdollistettuja tavoittelemaan aina jotain, onnea, hyvää oloa, menestystä, parempaa kuntoa, rahaa, kaikki kelpaa. Sen sijaan että kysyisi miten voisi tulla vapaammaksi ja onnellisemmaksi, voisi tutkia sitä, mitä jatkuvasti tekee kun ei huomaa taustalla olevinta syvintä olemista. Silloin jollain tavalla vastustelee ja kieltää sitä, mikä on.

” Voikun tässä hetkessä olisi vielä lisäksi x”.  

 ”Voikun ei sataisi”

“Haluan olla iloisempi”

“En saisi kokea surua”

“Hän ei saisi käyttäytyä noin”, yms. 

 Kaikki yllä olevat ovat esimerkkejä vastustamisesta. Tästä ei pidä päästä eroon, huomaaminen riittää aivan hyvin. Muutenhan sitä vastustelee vastustamista, kieltää kieltämisen. Just be with it.

Miksi sitten ajoittain ( toiset enemmän, toiset vähemmän) koemme tyytymättömyyttä, stressiä tai jotain muuta tunnetta joka ikäväksi määritellään? En todellakaan tiedä, mutta helpommalla näyttäisi pääsevän kun ei käytä aikaansa minkään vastustamiseen. On yleistä että haluamme äkkiä päästä eroon “ikävistä” fiiliksistä, tai sitten emme kestä tylsyyttä, yksinkertaisuutta ja etsimme jatkuvasti viihdykettä tai ärsykkeitä vaikkapa televisiota tuijottamalla, facebookissa roikkumalla, syömällä , juomalla, jollain.
Miten hankalaa voikaan olla vain olla hetken, ilman mitään suoritettavaa tehtävää?
Minua kutsuttiin nuorempana levottomaksi sieluksi, oli lähes mahdotonta vain olla. Koin myös myöhemmin voimakkaasti merkitystä vain tekemisen kautta. Pää oli täynnä sinne kehkeytyneitä syy-seuraus suhteita – jotka olivat kaikki puhdasta potaskaa.
Aiemmin pidin sitä hyvänä asiana. Kuvittelin että vierivä kivi ei sammaloidu ja niin edelleen.
Elämä kuitenkin heittää eteen tilaisuuksia stopata, vaikka väkisin jollei muuten itse tajua. Nämä stopit on parhaimmillaan mahdollisuuksia päivittää oman sisäisen kompassinsa näyttämiä suuntia. Kuitenkaan arvostelematta mitään aiempaa. Mikään aiempi ei ole huono tai väärin. Ei voisi olla siinä missä on nyt ilman aiempia kokemuksiaan. Temppu onkin siinä että päästää aiemmista kokemuksista irti, sillä ne meni jo. Helpommin sanottu kuitenkin kuin tehty. Se ei ole temppu ollenkaan, saati mielen hallussa. Mieli koittaa tästäkin tehdä itselleen säännön " Kunhan vaan päästän irti niin helpottaa". 

On kuitenkin varmaan 99,9% asioita, joiden kanssa on täysin ok koko ajan. Vai vastusteleeko sitä vaikka ruuansulatustaan? Taivaan tähtiä? Jalkapöytäänsä? Alppeja? Ne ovat ja sillä selvä. Vastusteleeko talvi kevään tuloa? Ei. Se vaan tapahtuu.
Voisiko olla että 99% kärsimyksistämme ( stressit , pelot,yms) katoaisivat, jollemme taistelisi niitä vastaan emmekä antaisi niille sen kummempia merkityksiä? Antaisikin vain pelon olla. Ehkä jopa koittaisi kasvattaa sitä, vieden kerrankin loppuun asti. Ehkä pelollekin voi olla kiitollinen?
Sen sijaan että tunnetta tai ajatusta määrittelisi hyväksi tai huonoksi, suhtautuisikin siihen suurella uteliaisuudella. Wow, mitä tapahtuu?

Mieli koittaa tarttua kiinni hyviinkin kokemuksiin. Se pelkää menettävänsä, miettii miten jonkun “tilan” voisi ylläpitää, miten tämän voisi tehdä paremmaksi, miten saada tätä lisää. Lisää! Enemmän! Tästäkään ei tule koittaa päästä eroon, vaan hyväksyä nekin ajatukset ja nähdä niiden läpi.

Mieltä pääasiassa motivoi kaksi asiaa:
- Välttää epämukavuutta, pelkoa ja kärsimystä
- Saada enemmän hyvää oloa, parempaa, lisää ,hohdokkaampaa ja niin edelleen.

Tarvitseeko tämä hetki ja läsnäolo motiivia? Ei. Se saa olla ihan rauhassa sellainen kun on. Molemmat näistä motiiveista lähtevät unesta, eivät vapaudesta.Vapaudessa on kaikki juuri niinkuin on. Olimme juuri reissussa Portugalissa, ja kävelimme n. 500m korkeudessa, ajoittain todella kapeissa paikoissa, joissa ei todellakaan ollut kaiteita. Yksikin horjahdus olisi ollut hengenvaarallinen. Sieltä kun olisi pudonnut, se olisi ollut adios amigos! Fyysistä pelkoa oli upeaa kokea! Sen rinnalla mikään kuviteltu stressi, pelko tai märehteminen tuntuu lähinnä sketsiltä.Vahvin vietti ihmisellä on hengissä säilyminen.Ihminen ei ole kuitenkaan vain kehonsa, mielensä tai tunteensa.Mitä pelättävää on edes kuolemassa , jos ei voi olla varma että elämä edes päättyy ruumiin kuolemaan?Sen näkee sitten.Perjaatteessa meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tämä hetki.Hyväksyntä ei tietenkään ole passiivista ovimatoksi heittäytymistä, se on uhriutta sitten se. Hyväksyntä on sitä että rakastaa myös pelkoa, ja kaikkia ilmeniviä ajatuksia ja tunteita- sekoittamatta niitä itseensä. Ja taas seuraavaa hetkeä uudelleen.