FEUR

Otsikko on kai saksaa ja tarkoittaa kai(?) tulta. Se on jäänyt mieleen huikeasta Band of Brothers sarjasta ja sopii nyt tähän otsikoksi. Ehkä.

Sieltä kuorien, suojakerrosten ja ja vaikka minkä tyrannipanssareitten takaa löytyy liekki, made by life. Se liekki on enemmänkin lapsenmielinen, herkkä, utelias, leikkisä, suora, rehellinen kuin tavoitekeskeinen menestys hakuinen "aikuinen". Jossain vaiheessa luultavasti jokainen meistä tulkitsee että hitto vie ei tässä maailmassa pärjää ellei ole vakava, tosissaan ja vakuuttava. Liekin läpi tunteet saa tulla ja mennä, se ei tiedä mitä on tunteiden "nieleminen" , kieltäminen tai tukahduttaminen. Oli kyseessä sitten suru tai ilo. Kuoria on raskasta ja yksinäistä kannatella.

Liekkiä ei voi menettää. Sen voi kyllä tosin tukahduttaa. Millä tavalla herkistyykään sisimpään kuulemaan, se on hyvä. Sen ei tarvitse olla mitään mystishenkistä, se voi olla jotain huoletonta ja hauskaa jota tehdessä unohdat "itsesi" ja tärkeät roolisi. Minulle sellaisia asioita ovat mm. luonnossa hengailu, kokkaaminen, piirtely, usein liikkuminenkin, milloin mikäkin.

Kuorien näkeminen on suoraan sanottuna välillä melkoista sheibaa, vaikka voisi kai sitä ihan imelyyttään sanoa että on se aina kivaa kun joku aiemmin kahlinnut ja jähmettänyt kuori on "läpinähty". 

Suloista aamua <3

https://www.youtube.com/watch?v=FlsBObg-1BQ&feature=kp

Minä Haisen!

Me haluaisimme luoda vaikutelman itsestämme Jonkinlaisena. Ehkä itsenäisenä, menestyneenä, henkisenä, vapaana tai mitä se pieni mieli on ikinä keksinytkään pitää arvostettavana ja turvallisena. Henkisyyteen "hurahduttua" ehkä haluaa luoda kuvan itsestään aina läsnäolevana, eteerisen liitelevänä, pelottomana tai jolle mikään ei merkitse mitään. Ehkä tosiaan itsekkin uskomme nyt olevamme tätä Jotakin. Se, mitä olemme itsessämme ja salassa, ei tyydytä meitä eikä ole tarpeeksi. Kirjat, yhteiskunta, ihmiset ympärillä ja media ovat luoneet kuvaa siitä millainen on vaikkapa onnellinen ihminen. Tai vapaa että ihminen on Tietynlainen. Me alamme haluta sitä samaa. Jos me näemme asiat pinnallisesti, me alamme haluta sitä, miltä asiat näyttävät, emmekä sitä joka on totta.

Uskalletaan unohtaa ja pudottaa näitä käsityksiä millaisena ollaan viimein riittäviä, toivottavia ja jollekkin kelpaavia. Jokainen voi tehdä tämän vain itse kohdallaan.Eikä se tottavie ole helpointa erottaa mikä on näytelmää. Me koitamme tulla Buddhaksi imitoimalla Buddhaa (tai jotain muuta).Mitä jos oikeasti uskaltaisi katsoa itse? Toki niiltä Buddhilta ja muilta voi saada hyviä suuntaviivoja joihinkin hetkiin, mutta lopulta on unohdettava nekin ja mentävä/tutkittava/tunnistettava itse.Silloin vain on sitä mitä on. Eikä ole sitä syytä puolustella tai selitellä. Sitä on mahdotonta kieltää. Jos haisen, niin sitten haisen. Voi voi :) Haju ei kuitenkaan ole ongelma, ellei mielessä ole käsitystä että "ei saisi haista" tai " kelpaan vaan kunhan tuoksun". Jos jo kerta haisee, niin sitten se on totta nyt. Ei se tarkoita ettei myöhemmin voisi käydä pesulla ja tuoksua. Mutta silloin mielen luoma leima Minä haiseva korvaantuu Minä tuoksuvalla. Haiseminen tai tuoksuminen ei koskaan voi määrittää sitä mitä todella olemme, niinkuin ei yhtään ja mikään muukaan. Mielellään sitä irroittaa niistä "negatiivisista" käsityksistään, mutta voi kuinka se mieli haluaa vaalia ihania ja positiivia kuvia itsestään. Ihan kuin voisi aina tuoksua. Minä olen yrittänyt aina " tuoksua" ( kyse on siis vertauskuvasta..). Olen koittanut kieltää ja piilottaa hajua. Olen koittanut mantrata sitä, luoda siitä käänteisiä uskomuksia ja energiahoitaa hajua :D Ja silti näköjään edelleen haisen. Mitä vähemmän teen hajusta numeroa, enkä anna sen määrittää sitä kuka olen, voin haista vapaammin. Ehkä se on muille ongelma, mutta koitan olla tekemättä siitä uutta tulkintaa että kaikki on hyvin kunhan kukaan muu ei häiriinny hajustani. Haiskaa ihmiset, omalla uniikilla hajullanne jonka vivahteet ei ole koskaan vangittavissa <3

Ps. Myöskään minä kuva siitä että minä en koskaan yritä tai erehdy antamaan itsestäni antamaan mitään kuvaa ei ole tarpeellinen.

Kauneus keskellä pettymystä

Kukapa nyt pettymyksistä pitäisi?
Olen ollut aikas huono sietämään pettymyksiä, tai no joo, suoraan sanottuna surkea. Oma pieni maailmani on ollut lasin ohut ja mennyt säpäleiksi viiltäen sirpaleillaan, jos kohtasin pettymyksen.
Minulle kivuliaimpia kohtia ovat olleet ne, kun olen kokenut että minä tuotin jollekkin pettymyksen. Minä olin syyllinen. Se oli minun vika!
Vaikka järjellä olisin ymmärtänyt, että sen olevan turhaa, riistävä riittämättömyys on iskenyt. Mikä sitten tuottaa pettymyksen? Se , että mitä ajattelen ja toivon ei olekkaan linjassa sen kanssa mikä on todellista.Oli ne sitten miten suloisia tai positiivisia ajatuksia tahansa.Nämä ovat myös kirpaisseet silloin kun olisin halunnut auttaa jotakin, ja sitten huomaan että ei, en pystynytkään,ainakaan sillä tavalla kun mieli olisi halunnut. Kysymys kuuluukin tällöin, autanko toista todella haluamalla auttaa? Eikö halu auttaa ole enemmänkin halua kokea itsensä tärkeäksi?
Auts, tuonkin myöntäminen sattuu. Parhaiten autan monesti sillä, että annan sen siirtyä sivuun joka haluaa kokea itsensä tärkeäksi ja auttaa, ja olla läsnä, tutkia yhdessä rehellisesti. Itselleen rehellisenä oleminen on aika ” herkkää puuhaa”. Se kun ei ole aina kivaa. Se ei aina ole suuria oivalluksia ja vapautumisia, vaan välillä myös hämmennystä ja tunnetta ettei saa mistään kiinni. Näin monisti silloin, kun perustavan isot uskomukset ja käsitykset nousevat pintaan.

Pettymyksen tunne ei ole ongelma, kuten ei hämmennyksenkään. Ajatukset siitä voivat tuntua ongelmallisilta.Reaktion omaisesti olemme halunneet päästä näistä äkkiä eroon.Haluan selkeyden NYT! En halua olla hämilläni!Pettymys ja hämmennys muistuttavat meitä siitä jännästä asiasta, että me emme kontrolloi elämää. Vaikka miten haluaisimme hallita ja pitää “langat käsissä” -kaikki ei vaan aina mene niin. Jos uskomme että tekemällä jotain toisin olisimme voineet onnistua paremmin/välttää jotain, väännämme veistä haavassa. Helppoa se on jälki viisaana sanoa  Kohtaamalla nöyrästi tunteemme voimme huomata odotusten ja ajatusten välisen yhteyden tuntemuksiimme. Jos kaikki menee niin kuin haluan, JES onnistuin. Jos kaikki ei mene niin kuin halusin, NOOOOY Epäonnistuin. Sen ei tarvitse olla noin mustavalkoista. On rohkeaa uskaltaa toimia ja elää ilman kuvitelmia siitä mitä pitäisi tapahtua ja mitä ei. Ja luottaa elämään. Se ei tietenkään tarkoita että pitäisi heittäytyä tuuliajoille , eikä suunnitella enää mitään. Ne asiat jotka nousevat innoituksesta ja silkasta tekemisen ilosta monesti kantavat “hedelmää”. Ei niinkään mitä tekee ja mihin sen tulisi johtaa, vaan millä energialla sitä tekee. Vapaa energia uskaltaa ottaa hypyn ja luottaa että varjo kantaa. Hyppääjä ei kuitenkaan tiedä, minne lopulta laskeutuu. Mutta hän hyppää, nauttii maisemista. Ja laskeutuu juuri sinne minne kuuluukin.
Yrittämällä aina varmistella lopputuloksia koitamme ottaa sellaisia ohjia käteemme joita ego ei vaan kykene hallitsemaan.Mikä helpotus onkaan, kun todella näkee haurautensa pelkäämättä.Se on kutsu elää.

Olen halunnut välttää pettymysten kokemisen, se on ollut kuin sotkuinen ja likainen kaappi, jonka ovia en ole halunnut avata etten näkisi sisällä olevaa kaaosta. Olen halunnut äkkiä turruttaa sen. Aiemmin harrastin pettymysten ilmetessä myös itseni ” rääkkäämistä” jollain tavalla, henkisesti tai fyysisesti treenaamalla itseni henkihieveriin. Olinhan sentään ollut mielessäni täysi nolla ja ansaisin rangaistuksen. Nyt tämä kaikki tuntuu jopa huvittavalta ja suloiselta. Sillon kun tuossa draamassa oli mukana, se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin huvittavaa.

Pelokas mieli haluaa välttää pettymystä. Se ottaa roolin ja suojakaavun ylleen. Se varmistelee ja mittailee. Jos sen tuntosarvet ( jotka ovat vuosien huolellisten vääristymien tuotosta kehkeytyneet ) aistivat ” pettymys riskin” se aloittaa hyvittely pelin tai pakenemisen. Se koittaa keinolla millä hyvänsä kiertää sitä, että au nyt saattaa sattua. Jos tilanteessa on muita, näytellään tietysti että hei kaikki hyvin, kyllä mä olen ihan ookoo tän kanssa. Tai sitten voi kokea suoraan, nähdä rehellisesti että hups, nyt mieli oli luonut jonkun toiveen tai odotuksen. Ja Se saa kirpaista. Kirpaisu on tilaisuus. Sen voi myös katsoa, sitä voi havannoida ulkopuolelta. Nähdä inhimillisenä sen, joka toivoi ja halusi. Kysyy rohkeutta olla ihmissuhteissa aito, ja kokea pelkäämättä. Toinen osapuoli ei ole vastuussa pertymyksestä, mutta voi rehellisesti kanssani kokea inhimillisen hetken. Jos vaikka uskallan jakaa tuon hetken toisen kanssa. Raakana. Läsnä. Selittelemättä. Etsimättä oikeutuksia.Kokien sen lahjan joka löytyy pettymyksen takaa.

Isännöinti toimistosta päivää!

“Drop your opinionated mind and move inside. There, you can relax into your own deepest truth, where the difference between dreams and reality is already known.” – Osho

Kun mieli ei ole isännöimässä, jatkuva analysointi ja kommentoiti sekä arvottaminen hiljenee. Voi kokea täydesti, kevyesti ja aidosti. Se ei ole hyvää eikä huonoa. Se on enemmänkin neutraalia, muttei kuitenkaan. Kuka arvottaisi, kun ei ole sitä jolla on mielipide siitä miten ” pitäisi olla” tai “ei pitäisi olla”. Mielen kommentaattori on vähänkuin urheiluselostaja. Jatkuvasti kommentoimassa. Mieli toimii myös kuin leimasin, se haluaa käsittää asiat ja pyrkii siksi luomaan kaikesta kokemastaan jonkun ymmärrettävältä tuntuvan lokeroinnin. Ja lokerikoitahan meillä riittää.Itsestämme, elämästä, ja muistakin ihmisistä. Tietoisen mielen on toki helppo ajatella että en lokeroi, mutta luultavasti alitajuntamme on täynnä käsityksiä ja lokeroita jotka ovat vaan tuntuneet niin itsestäänselviltä. Lokerot paljastuvat meille mm. silloin jos kohtaamme elämässä turbulenssia tai vastustelua. Ärsytystä, pelkoa tai hämmennystä. Mieli tykkää puolustella omia lokerikoitaan. Hämmennys voi olla mielen kokemus esimerkiksi silloin, kun se ei saa kiinni, se ei saa lokeroitua. Myös silloin, kun jotakin sinne aiemmin luotua kuplaa hellästi puhkotaan. Maapallo ei ollutkaan litteä. Joskus olin kiukkuinen mielelle, miksi se sahaa linssiin? Miksi se pyristelee vastaan, miksi se koittaa luoda rajottavia käsitteitä elämän mysteeristä? Kuka oli se joka vastusteli? Mieli tietysti. Todellisuus ei vastusta mitään. Se kokee kaiken täysin. Kun ei tarvitse vastustaa vastustamista, ei ole mitään vastustettavaa.Aah. Jäljelle jää vapaus.

Mielen ja tunteiden hallinta keinot voi olla hyviä mielen hiljentämiseen. Mieli ei kuitenkaan antaudu kontrolloimalla tai hallitsemalla. Se antautuu luottamalla ja irtipäästämällä. Se on rutkasti helpompaa, kun mieli ei ole kiinnittynyt junnaaviin ajatuksiin tai tunteisiin. Sitä voi juosta loputtomiin karkuun itseään tai sitten sitä voi jahdata ympäristöstä kaikkea mahdollista kokeakseen itse jotain. Mutta kun ei voi. Jos vielä pitää jahdata tai juosta, niin juokse ja jahtaa  Siinä ei ole mitään pahaa tai väärää. Mutta ethän erehdy kuvittelemaan että olet “sittenkun” enemmän jotain, rauhallisempi tai riittävämpi? Mitä jos vaan voisi kokea jo nyt että riittää.Ei tarvitse pyristellä , ei tarvitse vastustaa.

Itseään voi etsiä loputtomiin, kuitenkaan löytämättä. Mistä ihmeestä sen löytäisi? Mitä jos kaiken sen ajan jonka koitti etsiä, koitti tulla paremmaksi ja yritti välttää jotain ELÄISI. Mitä tekisit jos olisit täysin vapaa? Mitä tekisit jos et antaisi muiden mielipiteille sitä arvoa, jota niillä ei todellisuudessa ole  ? Oletko varma ettet ole jo vapaa? Tässä kohdin ainakin täällä päässä nousee ajatuksia ja pelkoja vastuuttomuudesta ja järjettömyydestä. Ne ovat niitä uskomuksia ja lukkoja jotka jarruttavat sitä luontaista virtausta. ” Eihän se nyt voi noin helppoa olla”. ” Mitä jos käy tavalla x ja y?” . Suomalainen kulttuuri ( ja moni muukin   on täynnä uskomuksia jotka jo valmistavat meitä olemaan varuillamme, jatkuvasti. Kel onni on se onnen kätkeköön. Ok. Itku pitkästä ilosta. Pahan päivän varalle. Kuuseen kurkottava katajaan kapsahtaa. Routa porsaan kotiin ajaa. Mitä käy jos uskoo noihin ajatuksiin? Kuka olisi ilman niitä?

Muistakaa ihmiset ihanat, että on lupa iloita. On lupa kokea kaikki tunteet. Mitä muuta me voisimme olla tässä elämässä loppupeleissä tekemässä kuin elämässä?  Muistutan tämän myös itselleni. Anna mielen olla. Todellisuus on paljon ihmeellisempi miltä se mielestä näyttää, tai mitä edes fyysiset silmät kykenevät näkemään.

Kuka Siellä?

Eckahart Tolle kertoi huikeassa ja monen monen monen elämän muuttaneessa kirjassaan läsnäolon voimassa miten hän oli kokenut ” heräämisen” pysähdyttyään ajatuksen ” En kestä itseäni ” äärelle. Hän oli oivaltanut että “minä”on vähän kuin jakaantunut kahtia, jos on joku minä , joka ei voi kestää toista itseään. Eckhart tolle puhuu paljon mm. valeminästä ja olemisesta. Oleminen vaan on, sillä on aina rauha sen kanssa mikä on läsnä. Huomaan usein oivaltavani parhaiten kysymysten kautta. En pyri etsimään vastausta, vaan enemmänkin tunnustelemaan ja maistelemaan kysymystä leikitellen. Silloin siis jos koen jotain ” ristiriitaa” tai vanhoja ehdollistumia, en ole jatkuvassa kyselyiässä  Kuka ohjaa, pelko ja valeitse, vai oleminen? Olemisen ei sitä tosin tarvitse edes kysyä 

Kuka on se joka pettyy kun asiat eivät menekkään niin kuin olisi halunnut?
Mielen osa joka on kiinnittynyt tulevaan.

Kuka on se joka toruu ja tuomitsee?
Mielen osa joka vertaa menneisiin käsityksiin.

Kuka on se joka haaveilee saavutuksista, asemista ja menestyksestä?
Mielen osa joka pelkää pysähtymistä ja takertuu tulevaan.

Kuka on se joka ajattelee ” tämän pitäisi olla toisin” tai ” näin ei saisi tapahtua”?
Mielen osa joka vastustaa todellisuutta ja rakastaa mielikuviaan.

Kuka koittaa kontroilloida ja hallita?
Mielen osa joka pelkää antautua elämälle ja luottaa.Se luulee voivansa hallinnalla saada turvaa ja järjestystä.

Kuka jahtaa ainaa parempaa, enemmän ja hohdokkaampaa?
Mielen osa joka joka uskoo riittämättömyyteensä.

Kuka on se joka kieltää itseltään kauneuden, ilon ja virtaavuuden?
Mielen osa joka uskoo että rakkaudella ja vastaanottamisella on rajansa.

Kuka on se joka tietää ”miten tuon vain tulisi tehdä”?
Mielen osa joka on luonut matemaattisen kaavan menneisyyteen ja käsityksiin perustuen.

Kuka on se joka on huolissaan menettämisestä ja hylkäämisestä?Kuka on se joka koittaa hallita tulevaisuutta?
Se osa mieltä, joka kertoo tarinoita.

Mikä on se joka on vapaa?
Se joka voi katsella tuota kaikkea palkitsematta, tuomitsematta, kieltämättä, paheksumatta, hylkimättä, tietämättä , arvostelematta. Uudelleen nyt. Ja taas nyt.
Se joka ei kohtaa elämää menneestä käsin tämän hetken ihmettä. Se joka ei ole aivojensa huijattavissa. Vapaus ei ole mitään, ja se on kaikkialla. Sen ei tarvitse päästä eroon mielestä. Sen ei tarvitse muuttaa mitään. Sen ei tarvitse lakata ajattelemista. Se voi vaan katsella sitä kaikkea neutraalisti, kietoutuen läsnäoloon.

Sen joka on vapaa ei tarvitse turruttaa, syyllistää, pelotella. Se tanssii tyhjyyden kanssa.
Se näkee sydämmellä, ei silmillä.

” Dancing with emptiness”. – Adyashanti

Mieletön mieli

Olen tälläinen huithapeli. En voisi koskaan olla yrittäjä. Olen ruma ja epäonnistunut. Kykenen tienaamaan max tämän ja tuon verran rahaa. En kuitenkaan oppisi sitä. Muut pitävät minua tyhmänä jos sanon näin. Minun tulee liikkua tällä tavalla. Hänen ei pitäisi toimia noin. Minun on oltava kiltti jotta olen turvassa. On vaarallista antaa oman tahdon kuulua. Minut hylätään jos sitä ja tätä. Raha on turvallisuus. Olen vastuussa muiden onnellisuudesta. Kunnioitus on ansaittava, Olen vahva jos toimin näin. Voin arvostaa itseäni jos saan kiitosta. Haluan sitä tätä ja tuota . En halua että käy näin, koska pelkään että muserrun.Olen erilainen, Olen erillinen.Jne, jne. Ja vino pino lisää potaskaa. Siinä pintaraapaisu joistakin helmi uskomuksista jotka joskus tuntuivat niin kovin tosilta.

Yhteiskunta, media, kulttuuri ja historiakin ovat omiaan luomaan erilaisia käsityksiä , kuin kirjoittamattomia käyttäytymis sääntöjä tai kuvitelmia siihen mihin olisi hyvä pyrkiä.Unohtamatta niitä suloisia ja niin kovin rakkaita uskomuksia joita olemme oppineet mallista lapsena suodattimien ollessa kovin herkillä. Perheeltä, lähipiiriltä, ja aiemmista kokemuksista. Ketään ei ole syyttäminen näiden synnystä. Se on jopa aika kaunista ja inhimillistä millaisia väärinkäsityksiä olemme täynnä. Kokemuksista voi toki ottaa oppia, mutta menneeen ei todellakaan tarvitse määrittää tulevaisuutta mitenkään.Todellisuudessa se ei edes kykene niin tekemään, sillä mennyttä ja tulevaisuutta ei ole. Se on vain mieli joka joko vertaa mennesseen, tai takertuu tulevaan. Emme koskaan kertakaikkiaan voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu, joten miksi käyttää aikaa sen jatkuvaan märehtimiseen ja suunnitteluun? Se ei tietenkään tarkoita että mitään ei voisi suunnitella. Mutta useimmilla meistä mieli tosiaan käy kuumana ja suorastaan räjähdys alttiina, jos emme lainkaan tiedosta tuota apinamieltä selostuksineen päivineen valheeksi.
Kokeile huviksesi vaikka yhden päivän ajan toimia ” ajatus vahtina”. Vähän kuin olisit vahtikoira ( ei vihainen ) , ja tarkastelisit jokaisen pihapiiriisi tulevan muukalaisen. Muukalaiset ovat ajatuksia , jotka tupsahtavat tietoisuuteesi, tai yllätys yllätys jopa tiedostamattomuuteesi.

Monen monituista kertaa päivän aikana olemme ” autopilotilla” ja yhtäkkiä sitä voi havahtua ikäänkuin takaisin tähän hetkeen. Mieli pyöritteli juuri jotain, joka ei millään tavalla ollut oleellista juuri nyt. Monet tällaisista ajatuksista ovat täysin ” neutraaleja” ja harmittomia, mutta ne ovat hyviä osoittamaan mielen luonnetta: se joko muistelee jotain mennyttä, tai suunnittelee jo tulevaa.Keho voi olla vaikka liikenne valoissa, mutta mieli on tekemässä kauppalistaa. Keho voi olla vaikka ruokailemassa, mutta mieli voi visioida tulevaa esiintymistä. Mieli on siinä mielessä kimurantti juttu, että sillä on tapana vääristellä asioita. Sen lisäksi se yleistää ja poisjättää paljon informaatiota.Suurentelee asioita, tai vastaavasti pienentelee ja kenties vähättelee. Mielen ja ajatusten antamaan informaatioon ei vaan kertakaikkiaan kannata sokeasti uskoa. Todellinen näkökyky tulee ihan muualta kuin silmien välityksellä.

Mieltä kannattaa kokemukseni mukaan tutkia , mutta mahdollisimman neutraalisti.Kun tuntee valhekuvan toimintaa, on mahdollista ns. ” ylittää mieli”eikä ajatutua sen vietäväksi. Missä se mieli edes on? Voiko sitä koskea? Entä nähdä? Haistaa? Kollektiivinen mieli pitää sisällään paljon enemmän, kuin tietoinen mieli voi huomata. Siksi myös kysymys ” Onko tämä edes minun ajatukseni?” voi olla välillä ihan tarpeen. Se ei ole henkilökohtaista, ellet tee siitä sellaista.

Mieltä voi käyttää sitä kuin hyödyllistä työvälinettä, ja sen jälkeen laskea sen työkalu pakkiin odottamaan ja elää läsnäolevassa hetkessä.On turhaa lähteä sotaan mieltä vastaan, kuin myös tehdä siitä jotain kaikkivoipaa jumalaa. Ajatukselle voi todeta ” huomasin sinut, kiitos” ja olla taas suorassa kokemuksessa, ilman tulkintaa. Ei mikään helpoin nakki tänä päivänä! Huomaan itse yhä uudelleen ja uudelleen miten yksinkertainen mieli loppupeleissä on. Se koittaa luoda matemaattisia kaavoja ja x=y suhteita perustuen mielikuviin ja käsityksiin. Jos huomaa jotain voimakkaita tai vaikka heikompiakin tuntemuksia vaikka kiukusta, ärsytyksestä, pettymyksestä, surusta, stressistä, tai liudasta muita ” kireyttä” aiheuttavista fiiliksistä voi olla melkoisen varma että taustalla on joku mojoVa uskomus tai kuvitelma joko siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi tapahtua, tai mitä ei saisi tapahtua. Sen sijaan että nuo tunteet kokisi ikävinä, ne voi todellakin ottaa vastaan uteliaasti. Niistä ei todellakaan kannata koittaa päästä eroon, jos voi mielummin kysyä ” mikä uskomus tämän takana on”? Ja vapautua siitä. Tai voihan ne uskomukset pitääkkin. Se vaan näyttäisi olevan mahdotonta alkaa uskomaan uudelleen joulupukkiinkaan, kun sen on kerran todennut satuhahmoksi. Omasta kokemuksesta voi sanoa vaihdelleeni vähän kuin kahden maailman välillä. Sitä on saanut varmaan sen 10 00 kertaa kysyä ” Olenko mielummin peloissani vai vapaa?”. Vaikka mieli vastaisi että no vapaa tietenkin, joku vanha ehdollistuma on silti saanut lähtemään samaistumaan huoliin. Onneksi nämä hetket ovat yhä lyhyempiä ja harvinaisempia, ainakin näillä näkymin 

Isoin uskomus joka minullakin ( ja varmaan jokaisella on ainakin jollain tasolla ollut) on ollut ja johon välillä putoan edelleen jos unohdun mielen maailmaan on se että olisi joku erillinen minä.
Se minä koostuu vääristetyistä käsityksistä, kokemuksista ja tarinoista joita mieli uskoo todeksi.
Tänään aamulla ollessani kävelyllä huomasin ajatuksen ” Voi miten ihanaa olla läsnä, anna minun olla läsnä jatkossakin”. Kunnes tajusin jo tuon ajatuksen rajallisuuden. Ei ”minä” voi mitenkään olla läsnä! Minää ei ole, minä perustuu menneeseen tai tuleviin haaveisiin, se ei mitenkään voi olla läsnä. Se joka on, jumala, rakkaus, elämä tai voihan sitä vaikka kissan pennuksikin nimittää on aina läsnä. Se ei ole mielikuva, menneisyyden muisto, eikä sen myöskään nojaa tulevaisuuteen. Se vaan on. Läsnäoloa ei tarvitse etsiä, se on kyllä paikalla. Kurkista vain.

Mielihyvän ja ilon välinen ero on myös helppo bongata. Ilo ei tarvitse syytä, se on vaan olemisessa. Se ei johdu mistään ulkoisesta, eikä sen koomin mistään saavutuksesta. Mielihyvä on mielen tuntemus jolloin mieli on hetken aikaa onnistunut täyttämään yhtä pyrkimystään: välttää kärsimystä tai saavuttaa jotain. Kuten useimmat meistä tietävät, mielelle ei lopulta riitä mikään. Voi olla varma, että se keksii huolia, tai jotain muuta ristiriitaa ennemmin tai myöhemmin. Onneksi mielelle voi hymyillä. Se ei halua pahaa, se vaan pelkää. Tämä on helppo havaita, jos kykenet tarkastelemaan ajatuksia vain ohi lipuvana virtana. Aikaa jää kummasti oleelliselle. Elämälle itselleen. Ja kaikki tarvittava tulee kyllä tehtyä. Tekee sen , mitä tekee niin täysillä. Ei ole järkeä maata sohvalla ja potea omaa tuntoa siitä että ei ole lenkillä. Lenkillä on myöskään turha miettiä tulevaa työpäivää. Anna aistien herätä. Huomaa mitkä tutinat voi saada vaikka siitä että laittaa sukan jalkaan, kun sen tekee täydesti. On jo sinällään ihme, että meillä ihmisillä on jalat, me kyetään liikkumaan ja jopa puhumaan. Aistit voi turruttaa pelkillä ulkoisilla ärsykkeillä, mutta aika äkkiä voi huomata olevansa sisältä myös aika turta. Ihmeitä tapahtuu jatkuvasti. Antaudu elämälle ja katso sydämmellä.

Sylihoitoa

Minulla oli joskus unelma, josta pääsin kasvamaan ohi. Sain ilon ja kunnian elämässä lähteä toteuttamaan tuota haavetta. Jossain kohdin huomasin että homma rupesi tökkimään. Siirsin tekemistä sivuun, syyllistin itseäni laiskuudesta sen suhteen, koin ristiriitasia tuntemuksia siitä onko tämä nyt sitten hyvä juttu ollenkaan. Tein muutama viikko sitten päätöksen, että kuuntelen nyt niin rehellisesti kuin suinkaan kykenen sydämen ääntä, enkä tee asioita enää pelosta ” koska ne olisivat fiksuja” ( mielen mielestä ). Kuuntelen entistä rohkeammin tilanteen ns. energialatausta. Onko energia hämmentynyt, pelokas taikka rakkaudellinen ja vapaa?  Entä aie toiminnan takana? Lähteekö se puhtaudesta ja ilosta, vai kuvitelmista tulevaisuuteen liittyen. Elämme aikaa jossa on helppo haluta, vaikka ja mitä. Useiden halujen taakse kätkeytyy uskomus siitä että kunhan minulla on x , tai saavutan y olen onnellinen, onnistunut ja riittävä. Sitä sittenkun juttua, kyllä te tiiätte. Tässä ajassa tuntuu myös olevan arvossa menestys eri muodoissaan, näkyvyys ja aikaansaaminen. Voisiko olla että se ilo ja aitous on tekemisessä tärkeintä? Ja että motiivina on rakkaus, puhdas hyvä olo asian tekemisestä sen itsensä vuoksi, ei lopputuloksen? Maailmassa on niin käsittämättömän paljon mielenkiintoisia juttuja, mutta joka saakelin kattilaa tuskin tarvitsee olla hämmentämässä. ” Minun tulisi saavuttaa jotain” – on aika hurjan iso uskomus. Onko se aivan varmasti totta?  Toki unelmiaan kannattaa kuunnella, mutta ei se juttu ole siellä jossain sitten, vaan se on juuri tässä ja nyt! Kannustan jokaista jolla on tulevaisuuden unelmia kysymään itseltään: mitä uskot sinulla olevan sitten enemmän/paremmin/helpompaa? Ulkoisilla asioilla ei ole merkitystä, sisäisellä kokemuksella on. Jos vastaus olisi rahaa, tarkottaisitko turvallisuutta ja mahdollisuuksia?  Estääkö jokin kokemasta hyvää oloa ennen kuin olet unelmassasi? Ulkoinen maailma on heijastus sisäisestä kokemuksesta. Voitko nauttia matkasta, riippumatta lopputuloksesta?Ainut mitä meidän ”täytyy” juuri nyt tässä elämässä tehdä, on olla kaikessa rauhassa juuri sitä mitä olemme – ja mehän olemme ihania olentoja, joissa virtaa ilo, onni ja rakkaus. Huomasi sitä tai ei.

Viime viikolla oli palaveri koskien tätä ” unelmaa”. Menin avoinna, jossain sydämen kolkassa tietäen että kyseinen projekti ei tule jatkumaan. Sen jatkaminen olisi ollut pelon palvelua. Se olisi ollut mielen mielestä ” fiksua, kannattavaa, ja mahdollistanut hienoja asioita”. Mieli myös koitti pelotella ajatuksilla siitä että “kesken jättäminen on häpeällistä, et pystynyt tähänkään, mitä muutkin ajattelee”. Onneksi en enää pelkää ajatuksia. Sen sijaan että olisin vastustellut noita ajatuksia, koin ne. Otin ne syliin, ja rakastin. Näin ne pieninä lapsina jotka kaipasivat sylihoitoa. Kun asia raukesi, käsittämätön määrä energiaa vapautui. En ollut edes huomannut miten paljon alitajuista energiaa se oli vienyt. Tirautin jopa muutaman kyyneleen, muiden hämmästykseksi. Enkä edes tuntenut tarvetta selitellä, hävetä, tai mitään muutakaan. Kaikki oli täydellistä juuri niin. Aiemmin olisin ehkä kokenut pettymystä. Nyt tiedän että olisi huvittavaa pettyä, tämä meni juuri  niinkuin pitikin. Elämässä kaikki on aina juuri nyt niinkuin juuri nyt tuleekin olla. Vain ajatukset ja määritelmät tilanteesta voivat tuotaa kärsimystä tai vastustelua sitä kohtaan mikä on. Ei tämä ole henkilökohtaista  Vanhoista haaveista irtipäästäminen kirpaisee. Toisaalta se helpottaa ja avaa niin suuren vapauden että sydän hykertelee.

Ihan joka hetki, me olemme vapaita toimimaan tavoilla jotka lähtevät vapaudesta, rakkaudesta ja ilosta. Kukaan meistä ei ole maailmalle, eikä kellekkään muulle velkaa yhtään mitään. Jos uskaltaa päästää irti käsityksistään, ei ole tarvetta saavuttaa mitään, olla mitään tai päästä eroon jostain. On jo täysin riittävä, ehjä ja täydellinen ilman mitään. Mikä on niin ihanaa, niin aidosti kivaa että voisi vaikka maksaa saadakseen tehdä sitä? Se on tuskin mitään staattista ja pysyvää, sen voi löytää joka päivä uudelleen.

Ajatuksiin ei kannata uskoa, ne voi aina nähdä harhoiksi jos olet valmis avoimesti tutkimaan sitä mikä on aivan varmasti totta. Elämä on ihme, ja se tapahtuu mielessä. Herää aamulla uusin silmin, ja katso millaisia ihmeitä se juuri nyt näyttää? Mitä jää, jollet enää samaistu tarinoihin ja käsityksiin? Ei ole mitään yleisiä totuuksia. On vain iso turruttava uni, massa hypnoosi josta voi ihan yhtä hyvin herätä. Se uni voi tuntua todella todelta, olemme saaneet siihen hyvän koulutuksen. Yhtä tosilta öiset unet tuntuvat, kunnes herää. Herätä ei voi koskaan tulevaisuudessa, eikä kukaan varsinaisesti edes herää. Se vain tapahtuu. Samalla tavalla kun et kontrolloi sitä hetkeä kun nukahdat, et kontrolloi sitä että heräät.Kaikessa on läsnä niiin käsittämätön rakkaus, jonka voi kyllä huomata, kun katsoo.

Tulevaisuus on nyt täysin avoinna. Ei ole hajuakaan mitä tapahtuu. Toisaalta, todellisuudessa sitä ei ole koskaan ollutkaan  Vain kuvitelmia, tahtoja, haluja, suunnitelmia. Nyt voi olla suunnitelmia, jotka saavat joko tapahtua tai olla tapahtumatta. Ihan vapaasti. Ehkä löydän itseni hevosten hoitajana, marjan poimijana tai energia hoitajana, ihan sama. Se asia joka on varmaa, mitä ikinä teenkään, sydän ja rakkaus ovat työvälineet. Mikään ” rooli” ei ole toista parempi. Ilo on paras palkinto. Rakkaus on paras työväline.