Ymminä.

Miksi sanon ymmärrän, vaikka en oikeasti ymmärrä?
Miksi sanon ei se haittaa, vaikka oikeasti pahoitin mieleni?
Miksi koitan pusertaa kovempaa vaikka joku osa itsestä kuiskaa "anna olla"?
Miksi annan olla ja luovutan kun jokin osa itsestä kuiskaa "mene vaan"?
Miksi vetäydyn ja menen kauemmaksi juuri silloinkun olisi mahdollisuus rehelliseen kohtaamiseen?
Miksi puhun silloinkin kun ei ole mitään puhuttavaa.
Miksi järkeistän tai etsin syyllistä ololleni ulkoapäin?
Pelko. 

Miksi pelkään pelkoa? 
Häpeä. Luulen että olen ainoa. Luulen että jos paljastan itseni ( ei silleee, pervert!) minut haukutaan pystyyn. Pelkään leimaantumista. Hipiksi, Urpoksi, hörhöksi, kusettajaksi, feikiksi, itsekkääksi, epävarmaksi, idiootiksi, tyhmäksi, jne. 
Jos pelkään leimaantumista, miten toimin?Miten valikoin sanojani, miltä koitan näyttää ulospäin?Jos haluan leimaantua hyväksi ihmiseksi, viisaaksi ihmiseksi, henkiseksi, tietäväksi, rauhalliseksi, jne miten se saa minut pelaamaan? Mitä se saa minut välttämään? Miten koitan laskelmoidusti kontrolloida kuvaa jota koitan muille luoda?
Kiusaten lopulta vain itseäni. Mitä minä teen muiden kuvitelmilla? Mitä minä kostun jos muut eivät vaan kuvittele? En mitään.

Kiusaan vain itseäni, pitäen itseni erillisyydessä leikkimällä taas "jotain".Pelokas mieli saa turvansa kun voi samaistua johonkin kuvaan. Minä olen jotain. Minä kuulun johonkin. Tätä minä olen. Tämä kertoo minusta.

Olin oppinut samaistumaan "minun pitää pärjätä" itse rooliin. Jotta olisin voinut itsekkin uskoa tähän, minun piti karkoittaa itsestäni kaikki tarvitsevuus ja heikkous. Enhän minä. Olin etäinen, itsellenikin. Pahin painajainen olisi ollut pyytää apua tai kohdata se että yksin en selviäisi. Ei minulla ollut lupaa ottaa vastaan tukea, sehän olisi tarkoittanut että olen heikko ja tyhmä. Tämä prosessi tai itsetutkiskelun matka ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa, vahvempaa, pärjäävämpää, positiivisempaa tai onnellisempaa. Mutta se on tehnyt sopua kaiken sen kanssa mitä olen pelännyt ja kammoksunut. Onkin sinut heikkoutensa, surunsa, avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä kanssa. Tai harjoittelee näiden kanssa sinuiksi tuloa. En enää jaksa niitä paeta tai pelätä, joten kohti vaan.Ja silti välillä todellakin pakenen, enkä edes huomaa sitä itse! Rauha ei tule varmistelemalla, välttämällä tai kieltämällä. Rauhan voi tavoittaa kohtaamalla. Juuri siellä, epävarmuudessa, myrskynsilmässä ja elämän vapaa pudotuksessa. Sanomalla sillekkin sitten kyllä. Ja kun olet sen kohdannut, ei pelkoa tarvitse samoin enää pelätä. Se ei tarkoita ettei koskaan enää sattuisi, jos sattuu se kohdataan sitten silloin. Lakkaa pehmustelemasta ympäristöään ja rakentamasta muureja ympärilleen. Mutta energiaa ei kulu niin paljon enää sen välttämiseen ettei satu. Uskallat antaa "oman"ainutlaatuisen liekkisi loistaa, luopumalla yrityksestä kontrolloida kipua.

Kyllä me tiedämme ettei muiden mielipiteistä pitäisi liikaa välittää. Silti me näköjään välitämme. No, ehkä me ollaan vaan ihmisiä. Sen sijaan että järkeillään kokemusta pois, mitä jos sen kohtaisi. Tässä ja nyt sellaisenaan. Se on mitä se on. Se ei ehkä ole oppikirjojen tai ihanteiden mukaista. Mutta se on mitä se on. 

Kings of leon - The End

<3

Loukkaantunut Puu ja Mielistelevä kala

Oletko koskaan ihmetellyt, miksi voi olla niin paljon helpompaa kokea hengellistä yhteyttä luontoon tai eläimiin, tässä on vastauksesi. Ihmiset haavoittivat meitä.Tai niin me tulkitsimme.  Egomme kehitti puolustusjärjestelmänsä suojautuakseen ihmisiltä. Ja kyllä, mekin olemme haavoittaneet muita. Tai niin he tulkitsivat.

Eläimiin ja luontoon luottaminen voi tuntua turvallisemmalta, koska ne eivät tuomitse meitä, milloinkaan. Ne eivät yritä saada meitä muuttumaan tai mahtumaan omiin ihanne kuviinsa.  Lemmikkieläimemme ei hylkää meitä siksi, että olisimme viallisia tai epäonnistuneita.  Eivätkä ne toisaalta pönkitä egoammekaan tekemällä meistä jotenkin erityisiä, muita parempia. Koiralle kelpaa ruoka keneltä hyvänsä, kivi ei valikoi kuka sille saa istahtaa ja kuka ei. Luonto ei hylkää meitä. Jos aikoo elää loppuelämänsä vuorella yksinään, voi varmasti kokea rauhaa ja yhteyttä elämään katsomatta ihmisyyttä itsessään ja muissa rehellisesti silmiin. 

Meillä on kokemuksia ja tulkintoja siitä että emme olisi kelvanneet, olleet riittäviä tai rakastettavia. Olemme keksineet käsityksemme siitä mikä on hävettävää, viallista ja väärää.Mielen suojamekanismit eivät ole ollenkaan olleet turha juttu, ne ovat nimenomaan kasvaneet meidän suojaksemme jotta tuo kipu ja kokemus siitä etten riitäisikään ei viiltäisi meitä enää koskaan. Jed McKenna kuvaa että monen ego on vähän kuin 5-vuotias uhmaikäinen. Tämä viisivuotias meidän on itsessämme nähtävä ja tunnistettava jos emme halua enää elää turvattomuudessa ja pelossa.

Älä kuitenkaan kuvittele että 5-vuotias olisi pätevä kasvattamaan 5-vuotiasta. Ihmissuhteista voi avartua todella koskettavia, kauniita ja rehellsiä kun tuo 5-vuotias uskalletaan tiedostaa ja katsoa sen läpi.

 Maailmassa ei ole mitään vikaa, mutta tämä oman elämänsä uhmaikäinen salaa toivoo että tästä paikasta voisi tulla hippusen rakkaudellisempi ja rennompi.Ja se voi tapahtua vain mielessä. Ei rakkaus ole sitä että sitten kun ensin on maailman rauha minäkin rakastan. Tai sitten kun ensin sinulta vaan pyydetään anteeksi niin voit rakastaa. Nämä ei ole helppoja juttuja vereslihalla olevalle egolle. Ei niiden ole tarkoituskaan olla helppoja. Jos ne olisi, kaikkihan niin tekisivät. Ihminen ei voi löytää todellista rakkautta kulkematta sinne pimeän laakson läpi. Tämä on toki vain minun käsitykseni. Rakkauden valeasuja voi toki pitää jokainen kohtaamatta kaikkia kasvojaan. Sekin on ihan ok. Jännä paradoksi sekin, että mitä enempi ihminen on sinut itsekkyytensä ja pimeän puolensa kanssa, sen enempi hänessä on rauha sekä hänen seurassaan on helpompi ja luonnollisempi olla.