Turvallisuuden tunteesta

Turvallisuudentunne on yksi tärkeimmistä tunteistamme. Turvattomuus, oli se sitten fyysistä tai emotionaalista koskee. Repii sydäntä auki, nostaa epävarmuutta.

Jokaisella meistä on myös omat konstinsa etsiä turvaa, joskus ihan näennäisesti järjettömillä keinoilla. Näin ainakin itsellä, se miten haen turvaa ei välttämättä kestä tarkempaa katselua. 

Uskon että on hyvä sopivassa suhteessa kyseenalaistaa omia turvanhakukeinojaan. Se on pelottavaa ja nostaa esiin hetkeksi pelkoa, epävarmuutta...
Mutta se myös vapauttaa näkemään että ei ehkä tarvitsekaan.
Ei ehkä tarvitsekaan joogata joka aamu ollakseen ok. Ei ehkä tarvitse rikastua ollakseen on. 
Ei ehkä tarvitse olla tietyssä rasvaprosentissa. Olen ihan ok vaikka olenkin väsynyt. 
Olen ihan ok vaikka söinkin pizzan. Olen ihan ok vaikka olenkin sairaslomalla. 
Olen ihan ok vaikka en tiedäkkään mitä tehdä. Olen ihan ok. Olen ihminen.

Sitten on myös sellaista turvattomuutta, johon kannustan puuttumaan. 
Ihmissuhteissa epäluottamus, valehtelu, pelien pelaaminen, epäkunnioitus, puhumattakaan henkisestä väkivallasta.

Liian usein törmää ihmisiin ja törmään itsessäni yrityksiin hyväksyä jotain jota ei tarvitsisi katsoa sormien läpi. Liian usein uskon silloin tarinoihini ”Mutta ei toista voi tuomita” ”Ei ole reilua vaatia”
”Jos pyydän häntä lopettamaan hän kuitenkin…” ”Jos puhun tästä hän kuitenkin….” ”Kyllä se varmaan siitä”. Tilanteen myöntäminen pelottaa. Mutta samalla se vapauttaa. 

Jos energia ei kulu enää todellisten tunteiden kieltämiseen tai tilanteen torjumiseen, energia voi vapautua tilanteen eheytymiseen, siitä oppimiseen. Mitä tilanne opettaa minulle on ehkä eriasia mitä se opettaa sinulle. Emme ehkä kaikista toiveistani huolimatta päädy ihanaan yhteisymmärrykseen. 

Joskus askel kohti sisäistä turvaa kulkee turvattomuuden läpi. 

F*cking scary, mutta kannattaa. Siitä oikeasti pääsee läpi.

Erottelukykyä

Kukapa tykkäisi tulla arvostelluksi tai ilkeilyn kohteeksi. Tietysti järjellä tiedämme että ”ei pidä välittää” mutta kun itse vuorollamme osumme arvostelun kohteeksi, harva meistä todella on niin Buddha että missään ei värähtäisi. Joskus meille opetetaan itsemme hyväksymistä mitä haastavimmilla tavoilla ja se saattaa kysyä meiltä munaa vetää rajaamme. 

Hirmuisen helposti tekisi mieli puolustautua, hyökätä takaisin tai sitten yritämme ostaa arvostelijalta hyväksyntää hylkäämällä itseämme, usein heikoin lopputuloksin. 

Koska olemme ihmisiä, ihan takuulla jokaisesta löytyy jotain mistä voi arvostella. 
Ja siis asialliselle palautteelle ja itsereflektiolle on aina tilaa, ja monen meistä on hyvä harjoitella ottamaan sitä vastaan. Mutta usein me itse olemme hyvin tietoisia kipeistä kohdistamme, ja inhimillisyyksistämme, niistä kohdista joidenka kanssa olemme epävarmoja ja haemme paikkaamme. Kyllä, jokaisessa meissä on arvosteltavaa. Minä en ole kaikista pikkutarkoin. Olen erityisen taitava kirjoitusvirheissä. Saatan joskus innostuksissani puhua liikaa. Saatan vahingossa sanoa jotain joka on omasta mielestäni hauskaa mutta ei olekkaan muiden mielestä. En aina osaa ilmaista mitä todella tarkoitan. Minussa on paljon arvosteltavaa. 

Ehkä haasteeni onkin hyväksyä itseni kaikesta siitä huolimatta, tekemättä siitä oikeutusta. Se mitä kieltää on vaikea kehittää. Siinä missä tiedän ja tunnustan olevani hauraalla, minulla on mahdollisuus olla itselleni paremmin läsnä ja sitä kautta kasvaa. 

Ehkäpä meillä on joka päivä harjoiteltava tässäkin erottelukykyä:

Milloin ilmaista ja MITEN?Ja onko se tarpeellista todella? 
(Huom! Joskus on todellakin tarpeen avata suu, mutta senkin voi 90% ajasta tehdä napakasti olematta ilkeä)
Mitä itse saan arvostelusta? Tekeekö se minulle paremman olon itsestäni?
Miksi juuri minua kiinnostaa tämän toisen henkilön heikkoudet? Mikä niissä osuu minuun? Kenestä ne ehkä muistuttavat?
Miltä minusta tuntuu kun minua arvostellaan?
Osaanko erottaa mikä on asiallista palautetta toiminnastani siitä mikä on ilkeilyä?
Saanko myös olla itse itseni tukena ja voida sallia sen että se kirvelee hetken?
Saanko myös harjoitella erottelukykyä milloin palaute tulee kuunnella ja milloin voi kieltäytyä kuuntelemasta enempää. 

Me ihmiset olemme aina peilejä toisillemme. Joku peilaa minulle kohtia joissa olen itsekkin epävarma, joku peilaa minulle mahdollisuutta arvostaa omaa tilaani, joku jotain muuta. Näen aina itseni, lopulta.

Uusi äänite ihmissuhteista

Toivottu äänite ihmissuhteista joka tosin odotutti itseään lähemmäs vuoden...

Ehkä olen juuri siellä missä nyt kuuluukin?

Joskus kun tuntuu siltä että elämä ei mene niinkuin olisit halunnut, toivonut ja pyytänyt, voiko olla että asiat ovatkin juuri järjestymässä tavalla joka on sinulle lopulta luonnollisempi, pakottomampi, aidompi?
Jos kaipaat aidompaa kohtaamista ihmisten kanssa, entä jos se on mahdollista vasta kun ”kissat on nostettu pöydälle”? Minä olen muutamia kertoja elämässä, syvissä surun, yksinäisyyden ja riittämttömyyden tunteissa kaivannut rakkautta, jotain syvempää kuin ”tykkään susta niin kauan kuin teet mitä tahdon” leikit ovat. Tuohon pyyntöön on aina vastattu. Ei ehkä niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan ei koskaan niin kuin olisin halunnut. Joskus elämästä on sitä ennen kuin ”siivottu” vanhaa pois, asenteita,suojakerroksia,kieltoja,paikkoja, ihmisiä…Asioita jotka eivät ole linjassa sen kanssa mitä itse olin, joita kuitenkin koitin saada väkisin mahtumaan mieleni haluihin. 

Joskus kriisi,kaaos,epäselkeys on vain kahlattava läpi. Itseään oppii kuuntelemaan myös sitä kautta ”mikä ei ainakaan tunnu nyt minulle oikealta”. Uskallammeko kohdata sen tyhjyyden, kun emme tiedä mitä edessä on? Uskallammeko pysyä silloin tässä ja nyt, menemättä täysin pelkojen valtaan? Ja jos sinne pelkojen valtaan menee, ei haittaa! Jokainen on siellä käynyt. 

Life is a series of natural and spontaneous changes. Don’t resist them; that only creates sorrow. Let reality be reality. Let things flow naturally forward in whatever way they like. – Lao Tzu

Hard Rock, Hallelujah

Joillekkin meistä on syvään luihin ja ytimiin iskostunut malli että konfliktit ja ns. välien selvittelyt ovat huono, pelottava ja viimeiseen asti vältettävä asia. Itse kuulun siihen joukkoon. On hyvä muistaa että nämä pelot eivät ole ”omaatyhmyyttä” vaan luultavasti kyseessä on joskus muinoin opittu selviytymismalli joka uskottelee ”poissa silmistä, poissa mielestä” tai ”jos sitä ei sanota ääneen sitä ei ole olemassa”. 

Entä jos ne konfliktit, riidat ja niin sanotusti tulisemmat kohtaamiset ovatkin ARVOKKAITA selkeyttäjiä, ilman puhdistajia ja ehkä joskus myös rajan vetoja? Uskommeko oikeasti siihen että riidan keskellä välittäminen katoaa kokonaan? Miltä tuntuisi uskaltaa kohdata ns. pelottavat kissojen nostot pöydälle jos tietäisi että sen voi tehdä turvassa? Miltä tuntuisi jopa kesken riitaa sanoa toiselle ”Olet tärkeä”.
Miltä tuntuisi uskaltaa joskus jopa ottaa se riski että syntyy konflikti sen vuoksi että SINÄ olet tärkeä, sinun kokemuksesi, rajasi, tarpeesi ja se mitä usein intuitiivisesti tilanteista bongaamme?
Mitä jos erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa: Olen hylätty, Olin väärässä, tms?

Minä olen saanut opetella oman voimani kunnioittamista uskaltamalla avata suuni hetkissä joissa aiemmin olisin niellyt (ja salaa katkeroitunut) ja epäillyt lähinnä itseäni. Se ei ole pidemmän päälle tervettä. Herääkö luottamus ihmiseen joka on aina vakuuttava ja ”kliininen", vai ihmiseen joka uskaltaa olla erehtyvä, ihminen, likainen,tunteva, puhdas,rakas, aito? 

Minulle turvallisempaa on nykyisin räiskyväkin,tunteva, eloisa, elävä, joskus riistävä totuus omista tunteista, kuin se kalskean kylmä hiljaisuus, hämmennys ja väkinäiset yritykset pitää näytelmää yllä lasin siruilla kävellen. Tunteet voi kokea ja silti olla jymähtämättä ja jäämättä niihin, uhriutumatta. Mitä jos ei olekkaan paha juttu TUNTEA?
Voiko olla konflikti ja rakastaa ja silti?

Mitä jos konflikti voi olla MAHDOLLISUUS rakastaa syvemmin?

Prahan patsastelijat säikäytti, onko ne eläviä kuolleita? Olenko minä elävä kuollut?

Lessons learned in life

Lessons learned in life: se että liikut elämässä eteenpäin ei aina miellytä kaikkia. Eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Minulla on ollut vähän Naivi ja suloinen käsitys että ihmissuhteiden pitäisi ainakin päättyä yhteisymmärryksessä, yhteistä aikaa kunnioittaen ja toiselle parasta toivoen. Toinen osapuoli ei sitä aina halua tai ole siinä hetkessä siihen valmis. Ja silti voi lähteä eri suuntiin. Vastassa voi olla vallankäytön keinoja uhkailusta syyllistämiseen, joskus jopa alistamiseen. Tosi elämä on välillä vittua ja perkelettä ja se on ihan ok.

Voi olla hyvä muistaa että hyökkäävät reaktiot kertovat enemmänkin pelosta ja surusta johon viha voi olla väylä. Mitäpä sitä kieltämään, me kiinnymme, kaipaamme ja pelkäämme ehkä mitä olemme ilman jotain toista. Irtipäästämimen ei ole aina jos koskaan helppoa. Ehkä vähän liian usein koitamme olla sinut luopumisen kuvistakin liian nopeasti. Miksei se saisi tuntua surulliselta? Entä jos suru onkin luonnollinen, jopa kaunis osa sitä että elämä saa mennä eteenpäin. Ei tarvitse osata ohittaa surua. 
Joskus toinen osapuoli tarvitsee vihaa irrotautuakseen.Koitetaan muistaa silloin että kyse ei ole meistä tai meidän huonoudestamme. 

Voi olla pelottavaa kohdata se että joku on vihainen kun koet että olet itse ehkä viimein uskaltanut kuunnella itseäsi ja alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistasi. Syyllisyys voi olla pitkään syy sille että ei uskalla kuunnella itseään. 
Mitä sitten käy jos aina vaan uhraudumme ja jätämme itsemme sivuun? Alamme ehkä katkeroitua, arvostelemaan muita, pelkäämään, turtumaan ja kadottamaan kipinää elämää kohtaan. Minulle on ainakin näin käynyt enkä silloin kyllä viihdy itsekkään nahoissani. Me tarvitsemme läheisiä ja rakkaita jotka voivat auttaa meitä näkemään niitä kohtia joita emme itse näe, ja sen kuuleminen ei ole aina kivaa.

Me olemme joskus myös ollut se joka kapinoi ja vastustaa toisen muuntumista. Ehkä sen muistaminen auttaa silloin kun itse kohtaat vuorostasi samaa.

Miten olla itselleen hyvä ja sen kautta kohdata muitakin aidommin, siinäpä vasta hommaa elämän mitaksi.

The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.  

F*cking Perfect

Kaikista yrityksistä tulla täydelliseksi, miellyttäväksi ja oikeanlaiseksi on saanut maksaa kovan hinnan. Se hinta on elämä joka ei tunnu omalta, elämä joka tuntuu tyhjältä. Kun omia suloisia ja inhimillisiä (lue raastavia) kelpaamis yrityksiä riisutaan, se voi tuntua pieneltä kuolemalta. Käärme vain luo nahkaansa, ja sieltä alta TODELLAKIN löytyy jotain..luonnollisempaa. 

Olen onnellinen että pelokkaan minun harhakuvat ovat romahtaneet kerta toisensa jälkeen. Perkele että olivatkin todentuntuisia ja uskottavia. Kun pienen mielen pelot käyvät toteen, voi olla jännän paradoksin äärellä. Eihän tämä ole yhtään niin kauheaa mitä kuvittelin! Sitä ennen on usein kahlannut pelkojen tulimeren läpi, mutta kuitenkin siellä keskellä tietämättömyyttä on selkeys.

Mitä jos lakkaan pitämästä kuvitelmiani yllä? Mitä jos lakkaan leikkaa, liimaa ja korjaa pelini? Katson mitä jää jäljelle.En enää koitakkaan pitää pystyssä sellaista joka ei ole todellista, joka ei voi koskaan pysyä pystyssä. Ja tällä matkalla olen tietysti 100x mennyt takaisin leikkaamaan ja liimaamaan. Kunnes tulee kohta jossa vanhentunut liimapurkki kädessä tajuaa että jos se ei tällä pysy, niin olkoon pysymättä. Tekee tilaa sille joka ei ole päälleliimatun jenkkihymyilevän amerikkalainen unelma, vaan jotain aitoa. Räkää, kyyneliä, naurua, elämän makuista elämää.

Omistettu kaikille särkyneille, olette rohkeampia kuin tiedättekään.

We are not asked to be perfect.
We are asked to be human.
And that is good enough.

-Joku viisas Art of healing levyllä

Kaksi vanahaa puuta.

Olin vastaamassa ihmissuhteisiin liittyvään kyselyyn. Juha Pitkänen on kirjoittanut kirjan Vapaus Valita, ja on nyt kirjoittamassa kirjaa ihmissuhteista. Juha on yksi minun tielleni siunaantunut tärkeä suunnannäyttäjä. Juhan viiltävä ja rehellinen huumori, kaunistelemattomuus ja asioista asioiden oikeilla nimillä puhuminen purevat minuun. Täältä voi käydä lukemassa kokonaisen luvun Juhan kirjasta:

No mutta joo. Mietiskelin mikä ihmissuhteissa on haastavinta. Mieleen nousi lähinnä kysymyksiä. Joskus ne kertovat paljon enemmän kuin yksikään vastaus. Mitä kysymys minussa herättää. 

Mikä ihmissuhteissa on haastavinta?
Erottaa kuka itse on. Mikä on "omaa" tahtoa, mikä on toisen miellyttämistä ja kontrollointia. Toisen kuviteltuun kuvaan soluttautumista. Mitä oletan toisen minulta odottavan, ja miten tiedostan etten vain yritä mahtua toisen oletuksiin? Mitä minä odotan toiselta? Mistä olen oppinut nämä odotukset, ovatko ne "omiani" vai kuviteltuja ihanteita.Mikä ero on riippuvuudella ja riippumattomuudella, kohtaavatko nekin lopulta toisensa. Miten tietää ja tunnistaa milloin jäädä, milloin lähteä? Sitä voi jäädä pelosta tai halusta pitää asiat ennallaan hinnalla millä hyvänsä. Milloin lähteminen on karkaamista? Voinko antaa itselleni sen mitä toiselta tarvitsen? Vai antaako elämä? Enhän minä lopulta anna mitään. Miten en mielessäni tee itsestäni turhan tärkeää, mutta en kuitenkaan väheksy arvoani. Itserakkauden ja ylimielisyyden välinen raja voi olla häilyvä. Suostunko näkemään itsessäni kaiken mitä toinen minulle peilaa? Suostuuko kohtaamaan ne tunteet jonka läheinen suhde nostaa pintaan? Uskallanko paljastaa rehellisesti epäröintini ja "pimeän" puoleni silläkin uhalla että toinen ei sitä halua nähdä? Varmistelenko aina toisen mielenrauhaa ja siten omaani? Olenko opetellut skannaamaan toisen herkät kohdat ja varon osumasta niihin konfliktin pelossa? Osaanko kantaa itseni ilman anteeksipyytelyä tai toisen kokemuksen väheksyntää? Kykenenkö kohtaamaan toisen kokemuksen, oli se sitten mitä hyvänsä. Tuomitsenko rehellisyydestä silloin jos kuulemani ei minua miellytä, vai Suostunko menemään epätietoisuuden ja pettymyksen läpi? Voinko antaa itseni kokea mitä koen älyllustämättä sitä tai tietämättä mitä "pitäisi" kokea. Voinko olla tästä rehellinen yrittämättä kuitenkaan muuttaa toista väkisin?Voinko antaa toiselle sen mitä itse haluan? Voinko antaa itselleni ensin sen mitä toiselta haluan/etsin? Toistanko vanhoja ihmissuhteista oppimiani malleja sokeasti? Saako kumppanini kokea edellisten kumppanien "virheet"? Hyväksynkö sen että toisella on menneisyys ja niin on minullakin?
Jälleen kerran, voinko rakastaa omaa vajavaista, täydellisen epätäydellistä itseäni?
Valitsenko paeta kipua, vai uskallanko kohdata sen? Kylmetänkö sydämen ettei vaan koskaan enää satu, yrittäen sammuttaa sen pienen Liekin joka jään takaa on valmis polttamaan pelon? Yksin tai yhdessä. 

"Sä alat vihdoin viimein käsittää, ettet sä tartte lupaa keneltäkään

Oot liian kaunus häpeemään, etkä voi yhtään mitään menettää

Joten Anna mennä, Anna mennä

Kaunis Rietas Onnellinen"

-Kaija Koo

P.s. Kiitos ihanat ihmiset jotka olette olemassa olollanne opettaneet minulle enemmän kuin yksikään kirja tai kurssi. Elämä on live-lähetys.

Ymminä.

Miksi sanon ymmärrän, vaikka en oikeasti ymmärrä?
Miksi sanon ei se haittaa, vaikka oikeasti pahoitin mieleni?
Miksi koitan pusertaa kovempaa vaikka joku osa itsestä kuiskaa "anna olla"?
Miksi annan olla ja luovutan kun jokin osa itsestä kuiskaa "mene vaan"?
Miksi vetäydyn ja menen kauemmaksi juuri silloinkun olisi mahdollisuus rehelliseen kohtaamiseen?
Miksi puhun silloinkin kun ei ole mitään puhuttavaa.
Miksi järkeistän tai etsin syyllistä ololleni ulkoapäin?
Pelko. 

Miksi pelkään pelkoa? 
Häpeä. Luulen että olen ainoa. Luulen että jos paljastan itseni ( ei silleee, pervert!) minut haukutaan pystyyn. Pelkään leimaantumista. Hipiksi, Urpoksi, hörhöksi, kusettajaksi, feikiksi, itsekkääksi, epävarmaksi, idiootiksi, tyhmäksi, jne. 
Jos pelkään leimaantumista, miten toimin?Miten valikoin sanojani, miltä koitan näyttää ulospäin?Jos haluan leimaantua hyväksi ihmiseksi, viisaaksi ihmiseksi, henkiseksi, tietäväksi, rauhalliseksi, jne miten se saa minut pelaamaan? Mitä se saa minut välttämään? Miten koitan laskelmoidusti kontrolloida kuvaa jota koitan muille luoda?
Kiusaten lopulta vain itseäni. Mitä minä teen muiden kuvitelmilla? Mitä minä kostun jos muut eivät vaan kuvittele? En mitään.

Kiusaan vain itseäni, pitäen itseni erillisyydessä leikkimällä taas "jotain".Pelokas mieli saa turvansa kun voi samaistua johonkin kuvaan. Minä olen jotain. Minä kuulun johonkin. Tätä minä olen. Tämä kertoo minusta.

Olin oppinut samaistumaan "minun pitää pärjätä" itse rooliin. Jotta olisin voinut itsekkin uskoa tähän, minun piti karkoittaa itsestäni kaikki tarvitsevuus ja heikkous. Enhän minä. Olin etäinen, itsellenikin. Pahin painajainen olisi ollut pyytää apua tai kohdata se että yksin en selviäisi. Ei minulla ollut lupaa ottaa vastaan tukea, sehän olisi tarkoittanut että olen heikko ja tyhmä. Tämä prosessi tai itsetutkiskelun matka ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa, vahvempaa, pärjäävämpää, positiivisempaa tai onnellisempaa. Mutta se on tehnyt sopua kaiken sen kanssa mitä olen pelännyt ja kammoksunut. Onkin sinut heikkoutensa, surunsa, avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä kanssa. Tai harjoittelee näiden kanssa sinuiksi tuloa. En enää jaksa niitä paeta tai pelätä, joten kohti vaan.Ja silti välillä todellakin pakenen, enkä edes huomaa sitä itse! Rauha ei tule varmistelemalla, välttämällä tai kieltämällä. Rauhan voi tavoittaa kohtaamalla. Juuri siellä, epävarmuudessa, myrskynsilmässä ja elämän vapaa pudotuksessa. Sanomalla sillekkin sitten kyllä. Ja kun olet sen kohdannut, ei pelkoa tarvitse samoin enää pelätä. Se ei tarkoita ettei koskaan enää sattuisi, jos sattuu se kohdataan sitten silloin. Lakkaa pehmustelemasta ympäristöään ja rakentamasta muureja ympärilleen. Mutta energiaa ei kulu niin paljon enää sen välttämiseen ettei satu. Uskallat antaa "oman"ainutlaatuisen liekkisi loistaa, luopumalla yrityksestä kontrolloida kipua.

Kyllä me tiedämme ettei muiden mielipiteistä pitäisi liikaa välittää. Silti me näköjään välitämme. No, ehkä me ollaan vaan ihmisiä. Sen sijaan että järkeillään kokemusta pois, mitä jos sen kohtaisi. Tässä ja nyt sellaisenaan. Se on mitä se on. Se ei ehkä ole oppikirjojen tai ihanteiden mukaista. Mutta se on mitä se on. 

Kings of leon - The End

<3

Suru ja rakkaus samassa paketissa

Et voi olla kenenkään muun nahoissa kuin olet.Kukaan muu ei ole kulkenut juuri sitä tietä jonka sinä olet.Ihmiseen vaikuttaa niin hirmuisen monia asioita, että vierestä jeesustelu mitä jonkun vaan pitäisi tehdä/tajuta/ymmärtää/olla tekemättä lienee turhaa. Ja kuinka taitavia erityisesti itsesyytöksiin ja ankaruuteen taipuvaiset yksilöt ovatkaan sitten häpeämään tai piilottelemaan niitä asioita ja "tekoja" itsessään jotka nyt leimaa vääräksi/pahaksi/egokeskeiseksi/tms.

Lopulta on annettava anteeksi itselleen, jollei halua jäädä katkeruuden vangiksi. Sama anteeksianto koskee ihan jokaista muutakin. Silloin ymmärtää että ei voi tietää ennen kuin tietää. Ja sitä ennen tekee juuri sen minkä kykenee, sillä ymmärryksellä ja kokemuksella joka siihen mennessä on kertynyt. Usein se se ymmärrys voi olla hyvin vääristynyt ja virheellinen. 

Onneksi elämä on armollinen ja tuo valepukuisia piiloutuneita opettajia erilaisine tapahtumineen ja ihmisineen vastaan. Joskus sen opit tuntuvat sydämen rinnasta irti repimiseltä, ja kaikkea muuta kuin sunnuntai kahvien filosofioinneilta. Kun perusta jolla psyyke on rakentanut turvallisuuden tunnettaan rakoilee tai romahtaa, ei välttämättä naurata. Ne haavat jotka on joskus kieltänyt, jonka päälle haparasti on ihoa kasvanut päälle rävähtävät vereslihalle. Sitä luuli olevansa " kypsä aikuinen" , mutta löytääkin itsestään nyt pienen lapsen, sen suremattomat surut, pettymykset, vihat ja kaikki. Tunteissa ei ole tarpeen velloa, mutta näyttäisi siltä että ne on vaan koettava läpi. Tätä olen ainakin itse koittanut aktiivisesti välttää. Tunne ei kerro tilanteesta "totuutta", usein jopa päinvastoin. Tunne ei oikeuta mihinkään, mutta jos se tunne on sinulle totta kokemuksessasi, se on. Ja arvaa mikä sattuu ja viiltää? Kokemuksen kieltäminen. Sanotko ystävällesi " Et saa kokea surua"?  Sanotko itsellesi niin?

Tunteisiin kuten varmaan kaikkeen muuhunkin liittyy ääripäät. Joko ne kiellettään lähes kokonaan kovan ja viileän kuoren taakse ja kaikki järkeillään/analysoidaan puhki tai sitten vastaavasti tunteista kierimisestä saa jotain kliimaksia ja mieli kipittää pailkalleen heittämään vettä myllyyn "minä raukka" ja "minä kaltoinkohdeltu" tarinoillaan. Tunteita ei kannata kieltää kuin niihin takertuakkaan. Antaa niiden kulkea läpi. Se mitä nousee esiin, nousee. Halusi sitä tai ei. Mitä enemmän olen itse koittanut välttää (usein tiedostamattani) vaikkapa surua, kiukkua tai mitä tahansa muutakaan tunnetta ,sen enempi näytän elämässä vetäväni puoleeni kokemuksia jossa näitä tunteita pääsen katsomaan ja kohtaamaan.

Minulle lämmön ja tuen vastaanottaminen on ollut hankalaa. Voi kyllä jälkeenpäin kertoa että olinpas tuolloin ja tuolloin paskana,mutta vasta sitten kun olen sen ensin hiljaa yksinäisyydessäni käynyt läpi. Minä en osannut ja uskaltanut "romahtaa" ( mut sit mie romahin!) oikein kenenkään edessä.

Kunnes sekin sitten kävi. Ja voi että miten upea hetki se oli. Elämälle kiitos, että henkilö joka tällöin oli paikalla, kykeni vain olemaan kanssani hiljaisuudessa. Sain vain olla. Hän ei koittanut "nostaa minua" tai edes sillä ei ollut väliä mitä oli tapahtunut. Hetki kesti ehkä viisi minuuttia, mutta se oli ehkä parantavin viisi minuuttia mitä olen hetkeen elänyt. Kiitos. 

Kuka olen, riippumatta tunteista?

Kuka olen, riippumatta ajatuksista?

Kuka olen, kun en yritä niin kauheasti olla? 

MINÄ itte.

" Jos emme pysty vastaanottamaan avoimin sylin, emme myöskään koskaan pysty antamaan avoimin sylin"- Brene Brown.

Tämä lause jäi tunnusteltavaksi tälle aamulle.
Eletään aikaa jossa toisaalta ihannoidaan hirveästi itsenäisyyttä, pärjäämistä ja minä en tartte ketään meininkiä.
Sitten taas toisaalta saatetaan hinnalla millä hyvänsä olla suhteissa koska pelätään sitä yksinoloa. Yksinolo itsessään tuskin kenellekkään on se pahin mörkö, vaan siihen liittyvät tausta tarinat kuten en pärjää yksin, olen jotenkin viallinen tai riittämätön jos olen yksin, minun pitäisi olla toisenlainen niin en olisi yksin ja niin edelleen. Ei ole ihan helpointa oppia tunnistamaan milloin antaa saadakseen. Oddotettavat saamingit eivät välttämättä ole materiaa, vaan enempikin tunteita. Jos teen näin- > saan hyväksyntää. Jos teen näin -> Pidät vielä minusta. Jos pidän tämän itselläni-> En tule hylätyksi. jne. 

Omalla kohdalla näyttäisi siltä että omien motiivien tutkiminen on jatkuvaa. Ei se ollutkaan mikään sellainen juttu että siinä tulisi jotenkin valmiiksi. Hämmentävintä voi olla se, että ei tiedä. En osaa rehellisesti sanoa onko aikeeni nyt ns. puhtaat vai pyrinkö tällä saavuttamaan taas ITSELLENI jotain. Seuraava kysymys lieneekin, että onko edes mahdollista toimia täysin 100% epäitsekkäästi? Ja ei, en etsi nyt vastauksia Buddhilta tai Jeesuksien teoista, vaan katson itse. Uskon ja koen että on, mutta se ei tarkoita että niin tekisin. 

En myöskään tarkoita etteikö saisi haluta tai tarvita asioita, sitäkin on kokeiltu enkä ainakaan kurinalaisista yrityksistä huolimatta onnistunut poistamaan itsestäni tuota ah niin syntistä haluamista ja tarvitsemista  En nähnyt että sehän se emo halu vasta olikin. Haluta olla haluamatta. 
Olen myös kuollakseni pelännyt tarvita mitään/ketään. Pitää olla niin saakelin itsenäinen ja pärjäävä! Olisi suorastaan synti "tarvita" ketään tai mitään. Niin huvittavaa kuin se onkin, kieltämällä sitä että tarvitsen, ajoin itseni poteroon.

Poterossa ollessaan sitä tietysti mielummin jättäisi katsomasta että on sinne ihan itse kaivautunut. Ei siksi että olisi tyhmä tai paha, vaan siksi koska pelkäsi. Pelosta käsin toimiminen on sokeaa. Se on tiedostamatonta. Silmien avaaminen voi todellakin häikäistä, mutta se kannattaa. Vaikka ei vielä tietäisikään mitä siitä seuraa.

Walk the walk.

Mä hei ajattelen vaan sun parasta!

Mä ajattelen vaan sun parasta on yksi tärkeä peli nappula ihmissuhde peleissä. Voi olla vähän hurjan tuntuista puhua ihmissuhteista pelinä, mutta sen kaltaisia ominaisuuksia ne tarkemman katselun alla kuitenkin näyttävät omaavan sääntöineen ja kaupankäynti keinoineen. Hyviksiä ja pahiksia ja niin edelleen. Entä jos ei sittenkään?
On ehkä hurjinta nähdä omalla kohdallaan miten tulikaan pelanneeksi, vaikka vilpittömästi on kuvitellut olevansa aitona ja puhtain aikein liikkeellä.

Jälleen kerran huomaa miten vähän me tiedostamme, tai enemmänkin teemmekö juuri mitään tietoisesti valiten? Usein toimintamme ja ajattelumme on reaktiivista, eli olemme oppineet jonkun käsityksen mikä on "oikein tai väärin" ja jos tämä käsityksemme ei toteudu niin sehän sitten harmittaa. Ja silloin saattaa juuri tulla ajatelleeksi mitä niiden toisten vaan pitäisi tehdä enemmän/vähemmän.

Jollain on ihanne käsitys vaikkapa että hyvä ihminen on järkevä, asiallinen, tunnollinen ja kiltti. Sitten hän vaikkapa saakin lapsen joka on luonnostaan spontaanimpi, intuitiivisempi ja herkkä. Leikitään että häntä kasvatetaan pyrkimyksenä muovata toinen oman ihannekuvan mukaiseksi. Voisiko olla että tämä lapsi saa alitajuisen viestin "en ole hyväksytty ja toivottu sellaisena kuin olen"?
Jokainen tietää miten voi sattua jos on vilpittömän iloisena tehnyt jotain, joka onkin sitten jonkun "isomman" puolesta todettu joko vääräksi tai häpeällisesti. Ai. Sellaista kipua ei voi edes sanoin kuvata. Ja sitähän pitää välttää, niin ei saa enää koskaan käydä. Ja me alamme oppimaan niitä turva kuoria, rooleja ja toimintoja joilla pyritään olemaan toivottuja ja kelpaavia.
Tuottaa pitkässä juoksussa enemmän kipua jossain sopukoissaan uskoa että on jotenkin vääränlainen ja ei toivottu. Tunteet arvottomuudesta ja riittämättömyydestä syntyvät niistä tarinoista joita itse itsellemme kerromme. Valitettavan usein tiedostamattamme. Minä olen ajatellut olevani vahva ja hyvän itsetunnon omaava tietoisesti, mutta se paljastuikin niin hyvin vedetyksi rooliksi että menin siihen itsekin lankaan!

Konemusta löytyy "mä ajattelen vaan sun parasta" pelistä sen molemmin puolin. Olen ollut se joka alkoi itsekin uskomaan että minun pitäisi olla toisenlainen, tai että minun ylipäätään pitäisi olla "jotain". Opin myös mitä ei saa olla, mitä ei ole turvallista olla.
Minä tein ne tulkinnat. Mieli voi sanoa että henkilö x ei hyväksy minua, jos vaan Y olisi rakastanut minua, jne. Jos vaan niin.Mutta kun se nyt ei vaan mee niin :) ja ihan täydestä sydämestäni tiedän että nekin jotka "ovat minun parhaaksemi"neuvoneet ja vaatineet ovat todella uskoneet neuvoillaan mm. Suojelevansa minua tai jotain muuta vastaavaa. On jälleen kerran taidetta löytää se kultainen keskitie jossa ollaan valmiita kuuntelemaan muita avoimesti ja kunnioittaen, mutta olemaan uskomatta sokeasti kenenkään muun käsitykseen siitä mikä olisi meille "oikein". Luota viimekädessä vain itseesi ei tarkoita ylpisty äläkä kuuntele ketään.

Olen tietysti myös itse koittanut parantaa ja auttaa varmaan kaikkea mikä elää ja hengittää. Ajatellen "oikeasti" sen toisen parasta. Näkemättä että näin vain käsitykseni. Anteeksi vaan kaikki exät ;)
Sokea todellakin talutti sokeaa. Ja vilpittömästi jälleen luulin auttavani. Koitin saada kapakka elämästä nauttivaa miestä innostumaan liikunnasta. Hänen parhaakseen tietenkin. Koitin saada miestä joka oli  usein varsin omistushaluinen näkemään asiat avarammin.Koitin saada työstään valittavaa ystävää miettimään miten voisi joko löytää mukavamman työn tai suhtautua siihen itse toisin. Hänen parhaakseen tietenkin. "Ongelmana"tässä on ainoastaan se, etten minä oikeasti tiedä mikä on kenenkin parhaaksi.
Onko tämä jollain lailla ristiriidassa sen kanssa että tekee "auttamis työtä".Ehkä näennäisesti, mutta eikö elämä nyt muutenkin mielen mielestä ole aika ristiriitaista :) ?

Auttaminen ei ole käsitykseni mukaan ratkaisujen tai neuvojen saamista ulkopuolelta. Enempikin koen että parhaiten ihminen lopulta auttaa itse itseään. En jaksa olla yllättymättä miten upeasti ihminen tämän tekee ollessaan itselleen rehellinen.Ehkä se toinen tarvitseekin juuri tilan ja paikan jossa on turvallista pysähtyä katsomaan.

En omalla kohdalla ole saanut koskaan pitkäkestoista apua tai ymmärrystä vain uskomalla muiden ohjeita ja viisauksia, vaikka ne ovatkin huikean hyviä tienviittoja olleet ja olen todella kiitollinen niille jotka ovat uskaltaneet "neuvoa" minua silloinkin kun en sitä missään tapauksessa olisi halunnut ja kuppi on niin sanotusti ollut täynnä. Enkö nyt puhu taas vähän ristiin? No todellakin :) 

Voi helpottaa ymmärtää että jokainen katsoo elämää omista opituista käsityksistään käsin. Sen "paremmin tietävän" käsitysmaailma on vaan erilainen. Hänen maailmaastan käsin voi näyttää juuri siltä, että Jos sinä vain tekisit sitä ja tätä niin kaikki olisi paremmin. Mutta hän ei joudukkaan/saa elää sinun nahoissasi. 

Vedän nyt myös ihan fyysisen treenin ryhmää joka on tuonut minulle paljon iloa, kiitos siitä. Kuulin viimeviikolla siellä sanovani " Pidä kädet kevyesti korvilla pään tukena, älä kannattele päätä." Pää kantaa itse itsensä.
Ja voe pojat se tekee sen hienosti. Vaikka sitten pienellä tuella.
 

"Jossain vaiheessa on lakattava etsimästä vahvistusta ulkopuolelta, vanhemmilta, ystäviltä tai yhteiskunnasta, jos haluamme elää vapaata elämää. Jonakin hetkenä  on otettava valtava loikka todelliseen voimaantumiseen, mikä merkitsee sitä, että todella uskot itseesi ja todella kunnioitat luontaisia taipumuksiasi ja sisäistä tietämystäsi sekä toimit niiden pohjalta." - Pamela Kribbe

In My Face

Todellinen kohtaaminen voi syntyä vain rehellisyydessä.
On mahdollista olla vuosia yhdessä/tuntea vuosia kohtaamatta todella lainkaan.
Aito kohtaaminen voi olla pelottavaa egon näkökulmasta joka on tottunut rakkauden ostamisen peliin, näytänhän ulospäin tarpeeksi moitteettomalta/henkiseltä/menestyneeltä/sinua paremmalta tai huonommalta peliin. Näissä ihmissuhteissa on kyse siitä mitä minä saan sinulta. Saanko sinulta tunteen että kuulun johonkin? Saanko sinulta tunteen että olen tärkeä? Saanko sinulta tunteen että olen turvassa? Saanko sinulta tunteen että kelpaan tai olen hyvä äiti/puoliso/tytär?

Jos annamme toiselle vallan kertoa kuka olemme annamme hänelle myös vallan mielessämme olla ehto omalle rakastettavuudellemme. Minulla menee hyvin kunhan saan sinulta rakkautta. Ja jos en enää saakkaan, sinä tuotit minulle pettymyksen! Sinä hylkäsit!

Rehellinen kohtaaminen ei ole helpointa. Me olemme monet oppineet saamaan palkintoja rehellisten tunteiden ja ajatuksien piilottamisesta. Rehellistä ei ole se että tietää että minun ei pitäisi riippua toisessa, ja tietämällä tämän kieltäytyy katsomasta toimintaansa. Mielellä tietäminen jättää kylmäksi, se jättää erillisyyden tunteen. Rehellisempää voi olla myöntää että näköjään joissain tilanteissa vielä kuvittelen että tuon toisen tehtävä on rakastaa minut eheäksi. Et tuomitse tästä itseäsi, vaan olet kiitollinen nähdessäsi ja muistaessasi että se on sinun tehtäväsi. Toinen saa olla siinä mukana, tai olla olematta. Se on hänen vapautensa.

En tarkoita nyt että rehellisyyden nimissä olisi jotenkin lupa alkaa käyttäytymään kuin pieni 5-vuotias. Mutta jos kiellämme että joskus (usein!) ne tulkintamme ovat joskus 5-vuotiaan tasoisia, emme niistä oikein voi vapautuakkaan. 

Meillä kaikilla on varmasti kokemuksia kohtaamisista jossa kaksi kuorta on hoitanut roolinsa hyvin. Minulle nämä pitkässä juoksussa jättivät hämmentyneen ja pelokkaankin olon. Niin paljon että aloin välttämään ihmissuhteita. Eniten kuitenkin vältin kohtaamasta itseäni. Tai sitä miksi itseäni luulin. 

Kukaan meistä ei ole aina empaattinen. Kukaan ei ole aina ymmärtävä. Kukaan ei. Ei ole mitään yhtä ainoaa minää - tätä olen aina. Nyt kun kirjoitan , kirjoitan. Olenko sen vuoksi kirjoittaja? Kohta menen kauppaan. Sitten olen kaupassa kävijä. ( Jos pääsen sinne asti :) ). Myöhemmin käyn ehkä kuntosalilla. Sitten olen kuntosalilla kävijä. Illalla näen ystävää. Silloin olen ystävä. Maanantaina olen kouluttamassa. Silloin olen muutaman tunnin kouluttaja. Kun tilanne on ohi, se on ohi. Jos mieleni on kiinnittynyt ideaan " Minä olen henkinen kouluttaja" , millaista roolia vedän kaupassa, kuntosalilla, ystävän kanssa? Tuo usein tiedostamaton käsitykseni " ihanne minästä" saa vain kumma kyllä kärsimään ja stressaamaan. Silloin ei mukaan mahdu ne todelliset kohtaamiset. Ne joissa ei oleellista ole "mitä saan sinulta" tai "mitä käsitystä minusta itsestäni sinä vahvistat". 

Henkisyyteen kuuluu paljon ohjeita, jotka ovat toki todella hyviä. Helposti erehdymme syyllistämään ja piilottelemaan itseämme jos emme sitten aina pystykään antamaan anteeksi, päästämään irti tai hyväksymään kaikkea heti. Muihin on turha verrata. Aito kohtaaminen voi olla siellä jossa jeesustelun sijaan on tilaa kohdata itsessään ja toisessa keskeneräisyys.

Vaikka ehkä vaikuttaa että kirjoitan tätä sinulle, kirjoitan tätä itselleni. Nähden minkälaisen mutkan voi itseään kiertää uskomalla häpeään ja syyllisyyteen ja pitämällä niitä pahoina. 

Kun lakkaan juoksemasta pelkojani ja puolustamiani mielikuvia karkuun, kohtaan ja olen siinä mikä on. Kaikki saa kulkea sen läpi. Siinä itse koen luonnollisista rakkautta joka ei kohdistu mihinkään,joka enemmänkin on vain syvää rauhaa. Siellä minun on tilaa kohdata sinut. Vaikka oikeasti kohtaan aina vain itseni. 

En tiedä kuka näin on sanonut mutta se on jostain tajuntaani jäänyt ja tuntuu kovin paikkansa pitävältä: Et voi antaa muille jotain mitä sinulla itsellä ei ole. Toistepäin, Kohtelet muita juuri niinkuin kohtelet itseäsi. Jos en ole sinut oman herkkyyteni kanssa, luultavasti muiden herkkyys ärsyttää minua tai jotenkin tökkii. Jos kohtelen sinua alistaen, se kertoo vaan siitä että koen itse olevani alistettu, Kyllä se hitto vie vaatii munaa nähdä tällaisia malleja itsessään. Ja monesti nämäkin huomaa vasta jälkeenpäin. Mutta tämä näkeminen parantaa. Se ei ehkä saa meitä sädehtimään ihanneminä valossa, se ei kiinteytä reisiämme tai ole mitenkään mediaseksikästä eikä siitä varmaan tule tehtyä yhtään facebook päivitystä. Eikä tarvitsekkaan. Toivon kuitenkin, että jokaisella olisi ystävä kenelle voi harjoitella uskaltaa olla täysin rehellinen. Aloita sillä että olet se ystävä itse itsellesi. <3

P.s Ihanan Katrin hienot kirjoitukset irtipäästöstä kannattaa myös lukea:

http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/06/letting-go-milloin-on-aika-paastaa-irti/

 

http://elamanflow.wordpress.com/2014/01/11/letting-go-osa-2-mista-irtipaastamisessa-on-kysymys/

 

Ja sit täs ois hei viel tällänen ihana kukka kuva imelyydellä varustettuna <3 

Kysymys

Kuka olet ilman ajatusta että sinun pitäisi tehdä vaikutus johonkin/kehenkään? Kysyy Katie Byron.

Todella hyvä kysymys. Luultavasti meistä jokainen on oppinut hyväksynnän hakemisen pelin. On omaksuttu käsityksiä millaisina me olemme toivottuja ja kelvataan. Sille on tietenkin ne ehdot. Kunhan olen kiltti tyttö ( mitä ikinä se tarkoittaakaan), kunhan minulla on tarpeeksi valtaa, kunhan muut vaan ovat samaa mieltä kanssani, kunhan minua arvostetaan tarpeeksi, kunhan olen tarpeeksi vahva, kunhan vaan peitän heikkouteni, kunhan en vaan näyttäisi hölmöltä, kunhan vaan osaan käyttäytyä kuten minun odotetaan käyttäytyvän, kunhan olen ystävällinen, kunhan tottelen, kunhan kiellän omat tarpeeni, ja niin edelleen.

Suosittelen katsomaan rehellisesti toimintaansa ja salaisia motiivejaan. Kyllä se voi kirvellä nähdä mitä kaikkea onkaan tehnyt, sanonut, vältellyt ja kieltänyt vain yrittääkseen muovata sitä miten joku muu/muut näkevät sinut. Minua ainakin kirvelee. Sillon en tiedosta. Silloin näen vain haluamani lopputuloksen, joka ei ole edes minun hallinnassani. Se lopputulos on kuvitelma siitä että viimein kelpaisin tai että välttäisin erimielisyyden. Palkintona on ehkä hetken helpotus, joka pitkässä juoksussa alkaa muuttumaan hemmetin kovaksi darraksi ja tuottaa huonovointisuutta.

Jos rohkeasti itsessäsi näet missä kohdin motiivina on ollut vaikuttaa muiden ajatuksiin sinusta, älä tuomitse itseäsi tai syyllistä. Kiitä sen sijaan itseäsi, että uskalsit olla rehellinen ja katsoa.

Raivo Raitista päivää ;)

Syyllistyminen ja syyllistäminen

Syyllistäminen ja syyllistyminen ovat aika voimakkaita ilmiöitä jotka voi nähdä ja havaita pienellä tarkkailulla. Kumpikaan noista ei luonnollisestikkaan ole kovin tervettä, mutta egon maailmassa nyt kauheasti mitään tervettä olekkaan. Syyllistämällä ja syyllistymällä viemme vähänkuin "omaa voimaamme" ja vastuutamme kuin vapauttammekin asioista pois. Voimmeko laittaa ketään muuta vastuuseen tunteistamme tai toiminnastamme? Mieli etsii loogisia päätelmiä ( jotka eivät sitten kuitenkaan ole niin kauhean loogisia) X -> Y. 
- Tuo teki noin ja minulle tuli paha mieli 
-Minä tein näin ja sain toruja, se tekee minusta pahan
-Hän loukkaantui kun en tehnytkään kuten hän olisi halunnut ( oli siis minun vikani että hän loukkaantui)

Ja myös

- Koska sain häneltä kehuja, olen siis hyvä ( tee lisää noin niin saat kehuja)
- Hän sanoo että jos vaan teen näin ja näin, valaistun
- Heidän mukaansa tämä on oikein... ( Joten en itse ajattele ja sysään vastuuni katsoa itse sivuun)

Molempia on tullut tehtyä, syyllistyttyä ja kuviteltua että on vastuussa toisen tunteista, kuin myös syyllistänyt jotain toista omista tunteitsaan. Täysin järjettömiä päätelmiä, joihin ajatukset ovat heittäneet vettä kiukaalle. Katkeruuden ja häpeän oravanpyörä on valmis. Nyt koitan parhaani mukaan olla menemättä noihin peleihin mukaan. Aina se ei onnistu. Nämä tapahtuu monesti, yllätys yllätys siellä tiedostamattomalla tasolla.

Tämä prosessi jota jollain itsensä ja kuvitelmiensa kanssa on käynyt on vienyt kyllä katsomaan myös omaa syyllisyyttä. Sitä missä tilanteissa on toiminut niin sokeasti pelosta käsin. Ja kyllä se on satuttanut muita. Kun katson ulkopuolisen silmin Eevin toimintaa n. 5-6 vuoden päähän, se ei todellakaan näytä kauniilta. Kyllä, minun tekoni ja valintani ovat varmasti satuttaneet joitakin. Olen myös itse kertonut tarinoita itselleni että koska XXXXX teki silloin näin, olen nyt tällainen. Nyt en näe muuta vaihtoehtoa, kuin antaa anteeksi. Päästä irti, jättää mennyt taakse ja ymmärtää että se on ohi. Voisin koko loppuelämäni sääliä itseäni kaikesta siitä mitä tämä hahmo on joskus tehnyt. Jos haluaisin katkeroitua, tekisin sen. 

Tämä oppi on ollut minulle itselle tärkeä, vaikka se ehkä radikaalilta kuulostaakin " Kukaan muu ei voi minua oikeasti satuttaa, vaan mitä itse ajattelen tapahtumasta". Kukaan muu ei voi meitä oikeasti hylätä, vaan me itse voimme senkin tehdä. Jos annamme maailman tapahtumien määrittää itsemme, olemme aika äkkiä kusessa. Toisaalta, ego nyt on kusinen ja maailman tapahtumat ovat suoraa peiliä sisäisestä maailmasta joten jump in. Ei kukaan ole luvannut että se aina kivaa olisi. Mutta myöskään kukaan muu ei voi antaa anteeksi sinulle, kuin sinä itse.Kukaan muu ei voi jatkaa elämää, kuin sinä itse.

En tarkoita tällä että ihmissuhteiden pitäisi muuttua itsekkäiksi tantereiksi, oman kokemukseni mukaan tämä ymmärrys nimenomaan vapauttaa ihmissuhteessa molemmat olemaan rehellisempiä ja aidompia. Reaktioista käsin tätä ei nää.

Ja jotta ei rupeaisi syyllistämään itseä siitä että joskus syyllistää, niin relax. Silloin riittää että näkee että Ok, nyt syyllistän toista ja sekin on ihan ok. Älä tee tästä älyllistä peliä, se vain kylmettää ja kovettaa sitä kuorta jonka oikeasti haluat sulattaa.

Anteeksi. Kiitos.

Annan olla

Rohkeus kokea sitä mitä todella kokee on vapauttavaa. Tämä on tietysti huomattavasti helpompaa kun on yksin. Mutta teeppä se seurassa. Ei ole ihan mäkeen mennyt lausahdus siitä että ihmissuhteissa oppii eniten itsestään. Vuorovaikutus tilanteet ovat mitä parhaimpia tilaisuuksia nähdä ja havaita myös egon toimintaa. Missä kohdin se näyttelee viihdytän muita- roolia, missä kohdin se hymyilee vaikka ei hymyilytä, missä kohdin se puhuu vaikka ei ole mitään sanottavaa. Entä milloin se on hiljaa nurkassa, vaikka sydän kokee iloa jota voisi vaikka tanssia?  Ihmisen elämä näyttää olevan vähänkuin tietynlaista peliä. Jossa pelataan tietyillä, sanattomasti sovituilla säännöillä joita emme ole välttämättä tulleet omakohtaisesti ” tarkistaneeksi”. Ihminen on olentona sellainen, jonka perimmäisin motiivi on säilyä hengissä. Ja tämän ympärillä pyöriikin sitten lähes kaikki toimintamme. Ohjelmointimme siitä mitä pidämme ” tähän tilanteeseen sopivana” – jotta säilymme turvassa.

Turvallisuuden halu on kovin luonnollinen halu. Joskin unohdamme sen, että elämä itsessään ei ole turvallista. Elämä on aina mennyt, ja tulee varmasti aina menemään ihan omia uriaan, juuri niinkuin sen kuuluukin mennä, piti meidän henkilökohtaiset halumme ja pelkomme siitä tai eivät. Tiedostamalla niitä ohjelmointeja joita on kenties itse oppinut, voi vapautua niiden vallasta. Niitä ei tarvitse korjata, puhdistaa, pestä eikä palsamoida. Tiedostamisen harjoittajan voi olla hyvä muistaa, että emme näe mailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme. Näemme ja koemme maailman aika kapean suppilon suodattamana. Emme siis mitenkään voi luottaa siihen mitä näemme tai koemme. Tämän ymmärtäminen syvällisesti on kutsu tietämättömyyteen, ja turvattomuuteen. Vitsi lienee se, että kun tähän todella suostuu ja antautuu ( kenties kymmeniä tuhansia kertoja, vahva mielemme kun hanakasti koittaa veivata tästäkin erilaisia teorioita)  saa sen mistä uskaltaa irroittaa. Kysymys ei ole se mitä voin haalia itselleni lisää, vaan mistä voin irroittaa.

Olen ollut erityisen hyvä piileskelemään ja piilottautumaan, ihmisuhteissa erityisesti. Vietimme eilen hääjuhlaa, joka oli ihana tilaisuus huomata sitä miten moni jännittyneisyys, pelko ja vaikeus vaan olla oli pudonnut pois tältä pelihahmolta. Jossain kohdin huomasin kovasti jännittäväni miten muut viihtyvät, toivottavasti kaikilla on kivaa, Kunnes taas muistin että a) Jokainen on itse vastuussa kokemuskestaan( ja orgasmeistaan)  ja b) Ei kaikilla edes tarvitse olla kivaa. Olisi Eeviltä jopa aika itsekästä odottaa että kaikkien on viihdyttävä juhlissamme. Enemmänkin tajusin, että arvokkainta on se että jokainen voi ja saa kokea sitä mitä ikinä kokeekaan. Ihmisen elämässä on sarja erilaisia muuttujia  jotka voivat vaikuttaa tunnetilaan, joten on hassua edes ajatella että voisin siihen jotenkin vaikuttaa. Meillä on eräs ystävä, jonka rehellisyyttä jaksan aina ihailla. Hänellä oli eilen raskas päivä, ja se oli täysin ok. Hän ei lähtenyt työntämään sitä pois, näyttelemään sen päälle, vaan antoi sen olla. Se on rohkea veto tilaisuudessa, johon yleisesti yhdistetään ilo ja juhla. Että todella uskaltaa itsensä olla rikki, silti luomatta mitään draamaa tai muutakaan. Väitän että olisi ollut 100x kivuliaampaa näytellä hyvin menee peliä, kun antaa pelihahmon kokea mitä silloin kokee.  Keskellä rikkinäisyyttä on ydin jota voi kutsua vaikkapa rakkaudeksi, johon ei pääse kiinni yrittämällä tai tarttumalla draamaan.

Ystävänä oli hieno muistaa se, etten lähde ” yrittämään parantaa toisen mieltä” , tällöinhän kolikon kääntöpuolena kerron että ei ole ok olla surullinen. Se on. Tiedän että ystäväni ei ole surunsa uhri. Hän vapautuu siitä katsomalla sen läpi. Elämässä on tilaa kaikelle. Ilolle, surulle, naurulle, hiljaisuudelle, kaikelle. Kaikki ovat tänne yhtä kutsuttuja, eikä ketään käännetä pois. Todellisuudessa kenellekään ei ole koskaan mitään hätää <3 Emme ole se hahmo, joka kokee hätää vaan rakkaus joka antaa sen olla.

Inhimilliset ihmissuhteet

Ihmissuhteet teemana kaikissa kasvoissaan ovat pompsahdelleet vastaan niin sanotusti joka tuutista,että ehkä niistä voisi kirjoittaa sanaisen.

Eiköhän jokaisella ole kokemusta ihmissuhde draamoista ja peleistä. Eiköhän myös aikalailla jokainen ole joskus maalannut toisesta haavekuvia ja odottanut toisen jollain mystisellä tavalla tuottavan onnea ja helpotusta. Ehkä kaikki meistä ovat tarvinneet kokemuksia siitä mitä on ripustautua ja mitä on jos joku ripustautuu. Voi tietysti myös lähteä leikkimään ” en tarvitse ketään” peliä uhmakkaasti vaikka todellisuudessa haluaa vain välttää kipua eikä vaikkapa tämän vuoksi päästä ketään oikeasti lähelle. Esteenä lähelle päästämiselle voi olla sekin, että antaa itsestään ulospäin vain sellaista kuvaa kun odottaa toisen kaipaavan. Ei se ole läheisyyttä, se on teesekentelyä.Tätä ei jälleen kerran tarvitse ajatella soo soo sormipystyssä teeskentelynä, vaan enemmänkin hyvin yleisenä taipumuksena joillakin persoonilla välttää pelkoa hylätyksi tulemisesta.Ihmisillä on jokaisella omat selviytymisstrategiansa, niitä voisi verrata myös fyysisiin hätätila reagointeihin. Taistele, jähmety tai pakene. Ole siinä sitten läsnä tai tiedosta jos muinainen selviytymisvietti iskee kehiin  Näiden tiedostaminen vaikka jälkeenkin päin voi auttaa vapautumaan siitä että ns. seuraavalla kerralla ei tarvitsekkaan reagoida alkeellisten mallien mukaan kuin petoeläin.

Kulissit kunnossa suhde on myös hieno kokemus. Paperilla kaikki on hyvin ja perhepotrettikin on oikein edustava mutta miksi sisällä on tyhjää? No ehkä se elämä vain on tällaista? Tai ehkä kuitenkin saan tuon toisen jotenkin muuttumaan minun mieleni mukaiseksi? Ihmissuhteissa on pitkälti kyse suhtestamme itseemme.Ihmissuhteen molempien osapuolien halutessa olla rehellisiä (vaikka se sattuisi ja välillä se sattuukin, kuitenkaan tyrmäämättä tai hyökkäämättä) on suhde mitä ainutlaatuisin paikka kasvaa. Tai no joo, kuoria sekä avautua. Ja antaa toisen tehdä samoin. Yrittämättä pelastaa, muuttaa, tai mitään muutakaan.
Leikkimättä itse ” minä tiedän nämä jutut ja olen aina oikeassa peliä” vaan olemalla läsnä. Itselleen ja toiselle.

Uskaltamalla tunnistaa rajojaan ja toisen rajoja.Ja olla karkaamatta tai menemättä piiloon. Ja taas antaa toisen olla. Ketään ei tarvitse nostaa, voi istua vieressä.
Sekoittamatta itseään pelko pohjaisiin reaktioihin. Olla näyttelemättä ” kaikki on hyvin” jos oikeasti kokee jotain muuta. Myöntymällä huomaamaan milloin on itse aika katsoa peiliin.Hyväksyen nostaa peili toisen eteen.
Nähden että toinen ei ole hänestä luomasi tarina.
Uskaltaa katsoa kuoren taakse itseltäsi ja toiselta.
Ottaa vastaan kiitollisuudella paikat tiedostaa ja vapautua vanhoista ohjelmoinneistaan.
Uskallusta katsoa tuoreesti, sydän avoinna.

Vaikka olen ollut elämässäni lukuisissa ihmissuhteissa, koen että olen ensimmäistä kertaa saanut olla Ihminen suhteessa. En tarkoita vaan parisuhdetta, vaan ihan joka ainotta suhdetta.

Vanha viisaus sanoo että jos joku kertoo olevansa valaistunut, kysy hänen puolisoltaan ja läheisiltään  eikö olisi jo korkea aika unohtaa mielikuvat täydellisestä om mani padme hum olennosta ja muistaa että vaikka ihminen olisi millaisessa asemassa, hän on ihminen. Asema ei kerro siitä mitään.

En tiedä loppuuko ihmisyyteen liittyvät kommervenkit koskaan täysin, mutta koen että niiden katsontakulma voi muuttua täysin. Ne on lahja, ne on siunaus. Tai sitten voi muuttaa tietysti vuorille ulvomaan täyden kuun aikaan ja sekin on ihan ok.

Kiitos ihanat ihmiset elämässä! Kiitos erityisesti ne, jotka ovat laittaneet tämän hahmon venymään ja ratkeamaan liitoksistaan. Kiitos pelikaverit, elämä on hiton lyhyt joten fuck sake eiköhän ole aika lakata suojelemasta pelkojaan ja antautua elämään. Kyllä se välillä sattuu, voi voi <3

Olin perseenreikä!

Anteeksi raflaavasta otsikosta 

Seuraava perustuu tosi tapahtumiin.

Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa, ja höpistyämme siinä jonkun aikaa aloin huomaamaan ärsyynnystä.Reaktiona vastaukseni olivat tympeitä ja turhautuneita. Aloin etsimään ystäväni sanomisista epäkohtia. Menin mukaan mielen höpsöön peliin, jossa sillä on näennäisesti merkitystä kuka on “oikeassa”. Olin tehnyt tulkinnan (joka ei siis ole todellisuus) että ystäväni koittaa mitata olemmeko tarpeeksi ” samaa mieltä” asioista. Tästä pikkuinen ja pelkoon perustuva egoseni otti nokkiinsa ja koki heti uhan tulla hylätyksi. Se saattoi ajatella ” Apua! Nyt tuo henkilö etsii minulta oikeaa vastausta, en osaa antaa sellaista”. Puolustusjärjestelmän pamahtaessa päälle en näe asiaa enää rakkaudesta/neutrauliudesta käsin. Avoimen ja haavoittuvaisen sydämeni ylle pamahtaa jääkylmä, kyyninen ja kova suojakerros. Ettei katso vaan sattuisi. Kun tämä kylmä kuori on läsnä, en näe toista todella. Näen vain omat ajatukseni toisesta. Niimpä humahdin rooliin, jossa koitin saada ystävääni näkemään että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin mielipiteet joskus kertovat. Näkemättä että tuokin oli mielipide. Menin ” tietämisen peliin”. Jos olisin säilynyt läsnä, enkä automaatiolla humpsahtanut Eevin rooliin (jota täytyy aina jotenkin suojella, koska Eevin suurin pelko on olla ei mitään, jota se todellisuudessa onkin. Ilman negatiivisuutta tai draamaa). Puhelu meni älylliseksi peliksi, se ei enää ollut ns. rehellistä ja aitoa. Keskustelimme kokoajan kyllä ihan asiallisesti, ja puhelukin loppui asiallisesti. Tarkoittaa sitä että kukaan ei huutanut, syytellyt tai mitään muutakaan. Ilmassa kuitenkin suorastaan lemusi ristiriitainen energia. Itse asiassa olisimme kenties olleet rehellisempiä ja aidompia toisillemme, jos olisimme suoraan keskustelun aikana voineet sanoa ” Nyt olen hämilläni, mitä tapahtuu”, kuin vetää vahvaa rooliaan loppuun asti.

Puhelun jälkeen vasta havahduin todella näkemään miten olinkaan mennyt mielipiteiden imuun. Aloin heti katsoa peiliin.Mikä tuossa tilanteessa oli aktvioinut Eevin?Mitä luulin nyt tietäväni paremmin? Mikä siinä oli uhannut kuvitteellista minäkuvaani? Mikä siinä ärsytti? Mitä ihmettä puolustelin?Miksen todella voinut olla toiselle läsnä? Tutkiessani tätä en syytellyt toista, vaan näin oman pelkoni ja hämmennykseni. Näin selkeästi miten toimin jos seuraan pelkoa. En enää katsonut avoimesti, vaan rajallisesti. Yllätys yllätys, se oli nimenomaan asia joka minua tilanteessa tökki. Rajaaminen. Hyvä esimerkki taas siitä että monesti koira älähtää usein siellä missä kolahtaa omaan nilkkaan. Ei hemmetti ei kai se mikään koira ole joka älähtää? No kuitenkin, ehkä pointti tuli selväksi 

Nähtyäni että nyt Eevissä oli vain aktivoitunut puolustusjärjestelmät päälle, soitin ystävälle melkein heti perään ja pyysin anteeksi.
Pyysin anteeksi etten ollut todella nähnyt ja kuullut selkeästi. Tästä seurasi todella antoisa, rehellinen ja rakkauden täyteinen keskustelu, jossa molemmat tuntuivatkin yhtäkkiä keskustelevan ihan jollain toisella tavalla kun mielipiteissään roikkuen. Emme luoneet syy seuraus yhteyksiä eikä kumpikaan yrittänyt olla mitään tai puolustaa enää mitään. Päinvastoin avauduimme ihan uudenlaiselle rehellisyydelle, inhimillisyydelle ja aidolle kohtaamiselle. Näimme myös molemmat omia “sokeita pisteitämme” ja persoonillemme tyypillisiä toimintamalleja jotka menivät näennäisesti ristiin. Saimme todistaa oikein mallikasta esimerkkiä millaiseksi energia menee jos toimimme mielen motiivien mukaan.

Tarinan opetuksen voi tietysti jokainen päättää itse. Jokainen ymmärtää ja tulkitsee tämänkin tarinan eritavalla. Niin kuin tuo kokemuskin oli erilainen minulle ja ystävälleni. Kenenkään kokemus ei voi olla väärä tai huono.Jos tällä tarinalla pyrin jotain sanomaan, se olisi se että vapaus ei tarkoita täydellisyyttä tai sitä että ettei koskaan erehtyisi. Silloin kun koen tämän, olen joka hetki avoin olemaan totaalisen väärässä. Tutkin avoimesti, katson ja leikittelen vaihtoehdoilla. En yritä tietää. Koettavaa sen sijaan on. Rajattomasti. Keksimme ystäväni kanssa tähän liittyvän hauskan vertaus kuvan. Niin kauan kun tutkimme asioita kuin kaksi uteliasta lasta hiekkalaatikolla, keskustelu säilyy tuoreena. Kokeillen kannattaako sitä hiekkaa laittaa suuhun ja millainen kakku syntyy jos lapiota käyttää näin meiningillä sen sijasta että väittelisimme siitä kumman lapio on parempi ja kenen hiekkakakku on parempi ilmaisu.
Sanat tuskin koskaan voivat kuvata täydellisesti sitä mitä yritämme kertoa. Sanat tarjoavat parhaimmillaan vaan kuvauksia. Ja kyllä voi olla varma, että jokainen kuulee asiat täysin omien merkityksiensä kautta. Älyllinen ja sanallinen verbaaliakrobatiikka on ehkä jonkun mielestä hauskaa, mutta itse en taida sitä jaksaa enää ollenkaan.

Lienee varmaan sattuma, että olin aamulla kirjoittanut puhelimeni muistioon ylös seuraavan lauseen ” mikä ero on sillä katsonko elämää mielen kautta, vai avoimesti, sydän auki ja haavoittuvaisenakin? No ainakin sain siihen käytännön vastauksen 

Kaikkiin maailman ristiriitoihin tunnun keksivän enää vain yhden ratkaisun. Läsnäolo. Hiljaisuus. Hyväksyntä. Ottaa askeleen taaksepäin teatterinäyttämöltä. On vain rauha jäljellä.

Mitä on rakkaus?

Mitä on rakkaus?

En kysy mieleltä tai ajatuksilta. Kysyn siltä sinulta, joka ei elä menettämisen pelosta tai tarpeesta tavoitella. Kysyn siltä sinulta, joka on yhtä kaiken kanssa, joka ei ole erillinen. Kysyn siltä sinulta, joka ei oikeastaan ole edes “sinä” vaan enemmänkin elämä sinussa. Joka on läsnä joka hetki, ei pidä mekkalaa itsestään, ei vaadi huomiota, ei kiristä, ei palkitse, ei pelkää. Se vaan on. Se on siellä hulisevan, huolehtivan ja analysoivan mielen takana. Sen voi huomata vaikkapa hiljentymällä. Sen voi huomata vaikka hyväksymällä. Se mielen osa joka ei ole totta jota egoksi voi myös kutsua elää ripustautumisesta, haluamisesta, pelosta, menettämisestä, saamisesta, velvollisuudesta, häpeästä ja yhdestä sun toisesta tarinasta. Mieli usein myös luo kuvitelmia ” kunhan vain” ja ” sitten kun”. Kunhan vain löydän rakkauden. Kunhan vain saavutan sitä. Kunhan vain saan enemmän huomioita. Kunhan vain näytän paremmalta. Kunhan vain pääsen eroon tästä.Liiba laaba  Pää voi olla täynnä kuvitelmia siitä, mitä pitäisi tapahtua ennenkuin voi olla vapaa. Tällöin ajattelu on hyvin ja kovin minä keskeistä. Mitä minä saan? Mistä minä jään paitsi? Mieli ja minäkuva voi toki olla kovinkin positiivinen asia, mutta voi olla hyvä nähdä sekin vain KUVAKSI. Ei miksikään todelliseksi. Todellisuudessa ei ole sinua. Ei ole minua. On tarinaa siitä millainen olen, ja millainen sinä olet. Mitä muuta ne ovat kuin kuvauksia? Menneisyys koittaa puskea tähän hetkeen. Jos tätä hetkeä koetaan mielestä käsin, näemme ainoastaan kimpun vääristyksiä ja yleistyksiä.

Ego voi arvostella ja tuomita muita, itseään ja tietää aina paremmin mitä muiden vaan tulisi tehdä. Egoa on turha tuomita, riittää että huomaa sen! Päässä voi olla kuin kahden äänen välinen vuoropuhelu, joista toinen kannustaa ja toinen latistaa. Tunnetilat sitten vaihtelevat sen mukaan kumpaa ääntä ruokkii. Mitä jos lakkaisi uskomasta? Mitä jos lakkaisi tuomitsemasta? Mitä jos vain todistaisi? Meistä ei tule sen pyhempiä tai parempia jos kiellämme mustasukkaisuutta, riippuvuutta tai pelkoa ja uskottelemme itsellemme että ” minun ei pitäisi kokea tätä” . Unohda itsesi siitä välikädestä, ja ainoastaan seuraa mitä tapahtuu. On tärkeää, että voit katsella mieltä erillisinenä sinusta, sillä se et ole sinä.

Voi kuinka monen monta kertaa sitä on saanut huomata vähänkuin nukahtaneensa uudelleen. Silloin huomaan räpisteleväni jotain vastaan. Silloin ego koittaa tulla ottamaan kontrollia, ja kärsii kun huomaa ettei se piru vie saa mistään kiinni. Mieleen voi hyppiä huolia, ja pelkoja joittenka tarinaan lähden uskomaan ja egohan siitä riemastuu heittäen usein lisää löylyä kiukaalle. Sitten se mieli koittaa vapautua. Se on luonut käsitteen siitä mitä olisi olla vapaa ja läsnä. Ja se haluaa sinne. Mutta ei se ole siellä, se on nyt! Mieli pyrkii luomaan käsitteitä ja matemaattisia kaavoja kaikesta. Myös siitä mitä on rakkaus ja mitä on vapaus. Myös siitä mitä on läsnäolo. Drop it.  Se on taas uutta.

Juuri tässä hetkessä kuvaisin rakkautta virtana.Riippumattomana.Vaatimattomana ja vapaana. Odotuksettomana.Kiinnittymättömänä. Rehellisenä.Luottamuksena.

Peloissani koitan kontrolloida enkä luota elämään. Kunnes muistan että voin valita.Voin unohtaa tarinat, ja huomata että ilman tarinaa ei ole mitään. Kaikki vaan on ja liikkuu eikä pysähdy koskaan.Vain mieli voi koittaa pitää kiinni.Rakkaus voi irroittaa ja luottaa.