Sitoutuminen

Kundaliinijooga perinteessä jonka ihmiskäsitys puhuttelee minua syvällisesti sanotaan että ensimmäinen askel onnellisuuteen on sitoutuminen.

Onnellisuuden määritelmästä voisi tietysti jauhaa tovin ja toisenkin mutta ei käytetä siihen nyt kauheasti aikaa. Oma kantani on lyhyesti niin sanottu Radikaali tyytyväisyys joka ei todellakaan sisällä kipeiden tunteiden kieltämistä taikka haasteiden vähättelyä. Tunteet on totta, tapahtumat on totta. Ne on koettava, kohdattava ja juuri siihen tahtiin kun kukin siihen on valmis. Vaikka haluan uskoa ns. radikaaliin onnellisuuteen ja elämän hyväksymiseen, se ei tarkoita että aina kykenen siihen. Ehei. Ei sinne päinkään. Anthony DeMello kuvaa osuvasti "Ensimmäinen askel havahtumisen tiellä on tiedostaa että ei halua havahtua".

Mitä se tarkoittaa että ensimmäinen askel tyytyväisyyteen on sitoutuminen? Mihin oikein sitoudun? Kuuluuko siihen jotain sääntöjä? Olenko sitten jossain uudessa vankilassa? 

Sitoudu sinuun. Sitoudu sinun matkaasi. Kuulemaan sinua.

Omalla kohdallani tämä on huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. On helppo sitoutua silloin kun se on "kivaa" ja helppoa. 

Sitoudunko silloin kun sitä eniten tarvitaan? 

Yksi asia on varma: tulemme kohtaamaan vastustusta tällä matkalla. Eniten juuri silloin kun olemme eniten lähellä jotain meille vielä kipeää, jotain joka ei ole vielä eheytynyt. Jotain joka vaikuttaa elämässämme enemmän kun tietoisesti voimme tajuta. 

Sinne missä on turvattomuutta luikertelee myös kontrollinhalu. Joku osa meissä vastustaa sitä mitä on, missä on rajamme, tarpeemme. Koitamme kontrolloida itseämme, kehoamme, tunteitamme, muita ihmisiä, henkisyyttä, kontrolloimattomuuttakin. Kontrollointi taas uuvuttaa ja lisää turvattomuutta. Jep, kehä. Ympäri mennään yhteen tullaan. 

Tässä kohtaa tulee sitoutuminen kuvioihin. Suostunko huomaamaan että kontrollinhalu joka usein kovettaa, onkin turvattomuutta? Suostunko katsomaan mitä kontrolloinnilla koitan peittää, vaikka en ehkä pidä siitä mitä näen (ainakaan heti)?

Sitoudunko itseeni niin paljon että uskallan avautua tuntemattomalle?

Vai käännänkö selkäni heti kun alan tuntea epämukavuutta ja uskon mieleni lukuisia juttuja kuten:

"En vaan pysty tähän" 

"En ole koskaan ollut sellainen"

"Parempi olla yksin"

"Minut kuitenkin hylätään"

"Tuotan muille pettymyksen"

Yms.

Selän kääntäminen on ihan ok. Olen niin lukuisia kertoja tehnyt, mutta en sitten kuitenkaan ole päässyt pakoon sitä asiaa joka minun on kohdattava. Joskus on tarpeen kerätä voimia ennen kuin siihen on valmis.

Sitoutuminen kysyy nöyryyttä, luottamusta ja rohkeutta. Uskallanko antautua tälle? Uskallanko sanoa kyllä? Paradoksaalisesti sitoutuminen voi alkaa kun näkee ensin missä ei ole sitoutunut. Se on harjoitus, se on jotain jota palata muistamaan päivittäin. Kun side itseen vahvistuu terveellä tavalla, voi alkaa myös tavoittamaan turvaa itsestään. Sitä jotain jota niin kaipasi aiemmin, voikin kokea itsessään. 

Mitä se on käytännössä kun olet sitoutunut itseesi?

Mikä tukee sinua siinä?

Stop

Sometimes it's not about doing something, it's about stop doing something. 
And look what comes up.

Olen itsessäni ja työssä saanut tutkia isoa teemaa: kontrollointia ja sen eri muotoja. Huomaten miten ovela peli se on, miten taitavaksi siinäkin voi tulla. Itsehuijauksen mestariksi. Onko kontrollointi koskaan lisännyt elämään iloa, rauhaa tai selkeyttä?
Hinta jonka sillä maksan on kova. Jännite, kireys ja paine muuttuu niin tutuksi, että ei enää osaa tunnistaa ja erottaa tavallisesta.

Kontrollinhalu syntyy turvattomuudesta. Kontrollointi luo lisää turvattomuutta. Se on kehä, joka ei lopu. Miten uskaltaa alkaa löytää turva itsestään?

Tekisi mieli hypätä suoraan sinne, mutta se ei taida olla mahdollista. Miten suostua elämään sen kanssa, että minussa on osa joka jatkuvasti haluaa hallita/kontrolloida/varjella ja silti palata uudelleen ja uudelleen takaisin kotiin. 

Paraneminen alkaa siellä missä pääsee kiinni kipuun joka on kontrollinhalun taustalla. Usein käymme tämän kanssa kymmeniä kierroksia, vaihtaen välillä kontrollin kohteita ja sekin on osa matkaa. Kontrollointi väsyttää ja uuvuttaa. Niin paljon että se voi itkettää, repiä auki. Tuntea että ei enää pysty. Se on hyvä kohta. 
Vaikea. Vaativa. Mutta hyvä. 

Uskalla pudota sinne, sinua kannetaan. Mitä yllättävämmillä tavoilla.

Terveisin, n. 10000 kertaa pudonnut

Laput silmillä

Huomenta maailma! Tätä teemaa onkin hyvä tsekata aina silloin tällöin. Itselläni ainakin sotkeutuu helposti se mitä "luulen että minun pitäisi olla/tehdä/olla tekemättä" ja mikä oikeasti tuntuisi aidolta ja luonnolliselta. Silloin kun en tahdo kuulla itseäni alan haalimaan itselleni kaikkea ja vähän päälle, huomaan käveleväni myös vauhdikkaammin ja toimivani kuin tuliperseen alla. Etten vaan huomaisi, kuulisi. "Tehokkuus" ja kiireisyys ovat yleisesti varsin hyväksyttyjä, sillä kaikillahan sitä hei on. Silloin juuri kun minulla alkaa askel vipattaa liian kovaa on usein erittäin tarpeellista kuulostella mitä tämän levottomuuden takana ihan oikeasti on. Mikä osa, tunne,tarve tai raja haluaa tulla nähdyksi,kuulluksi, tunnetuksi? 
Miksi en halua nähdä sitä? Mitä kuvaa minusta se "uhkaa"? Mitä pelkään että käy jos olen rehellinen? Uskallanko siirtää sivuun tulevaisuudesta luomat kauhukuvani ja katsoa mikä on tässä ja nyt?

Itse olen esimerkiksi välttänyt sanomasta asioista tai tunteista joiden olen pelännyt satuttavan toista. Jos kiellän ne itseltäni, satutan itseäni ja toista huomattavasti enemmän. Voisiko olla että onkin sitoutumista ja rakkautta olla rehellinen, vaikka se hetken voisikin sattua? Voiko olla että vaarallista ei olekkaan se että on epäilyjä tai pelkoja, vaan se että ne kieltää?

Niin hemmetin kova

On raskasta olla itselleen kova. Se on oikeastaan ihan hemmetin energiaa vievää ja uuvuttavaa. Sitä voi olla hankala tunnistaa, on ehkä kulkenut niin pitkän tien raippa ja porkkana menetelmää hyödyntäen ettei tule kyseenalaistaakseen sitä.

Jossain vaiheessa voi huomata että jokin kohta itsessä on hemmetin väsynyt vihaamaan itseään. Minä olen siihen väsynyt. Uskon että moni teistäkin on. Siihen väsymisen on ystävä. Seuraa sitä ystävää. Voi olla että näkyville tulee se peli jolla on aiemmin koittanut vähänkuin ostaa oikeuttaan ja arvoaan. Mitä jos sitä ei tarvitsisi olla kokoajan ostamassa? Se voi olla todella hämmentävää, jos on ravannut ehkä kymmeniä vuosia levottomuuden voimalla etsien hetken helpotuksia.Missä asioissa on vaikea olla itseään kohtaan armollinen? Mitä on vaikea sallia itselleen?
Missä kohdissa osaan jo olla itselleni ystävä? 

Olet ihan hurjan rakas elämälle. Mieti mitä kaikkea se on tehnyt vain jotta sinun olemassaolosi mahdollista! Mieti miten se nytkin kierrättää verta kehossa puolestasi, mieti miten se hengittää sinua. Mikä ikinä sanookaan että olemassa olo pitäisi ansaita, valehtelee. Ole vaan. Anna itsesi olla. Anna muidenkin olla. He ovat. 

Voisitko sallia itsesi olla juuri siinä missä olet nyt? Fyysisesti, psykologisesti, emotipnaalisesti ja frukto-ovo-vegetaarisesti? ( okei meni vähän överiksi). Sinun ei tarvitse olla yhtään pidemmällä,valmiimpi, hyväksyneempi,parempi, menestyneempi eikä mitään muuta. Anna itsesi kypsyä niin kuin sauna lämpenee. Hitaasti ja varmasti. Jos menet sinne malttamattomana kiuas yrittää sihistä mutta ei ole vielä valmis. Vaikka heittäisit isommalla kauhalla, se ei ole vielä valmis. Anna sen lämmetä rauhassa. 

On välillä tärkeää katsoa taakse, miten paljon lempeämpi ja myötätuntoisempi kykenee itseään kohtaan olemaan. En tunnista itseäni siitä joka olin vaikkapa viisi vuotta sitten. Silti on paljon kohtia jossa "vanhat äänet" pilkkivät esiin ja koittavat saada nuoraansa, välillä siinä onnistuenkin. Jokapäiväinen harjoitukseni on taas uudestaan antaa itselleni anteeksi. Harjoitella sitä että muistan miten hankalaa on elää jos kompassina toimii ilkeä kriittisyys itseä kohtaan. Niille ajatuksille voi todeta; muistan sinut. Sinua tarvitsin joskus suojaamaan itseäni. Enää en jaksa kuunnella sinua. Saat ihan rauhassa yrittää huudella minulle, mutta en lähde vieraisiin pöytiin.Kiitos kutsusta ja kiitos että voin valita olla tarttumatta siihen.

Kuva on muisto eräältä bussimatkalta jolloin oli todella hankala löytää rauhaa ja armollisuudessa itselle. Istuin penkille jonka alta tämä tuli vastaan. Vähän hymyilytti.