Tagged with: itsetuntemus
Kyllä, kärsimykseen, analysoitiin ja itse itseään kuluttavaan ”tutkimiseen” voi myös addiktoitua.
Onko sinulle käynyt niin?
Ratkaisu ei suinkaan ole pakkopositiivisuus tai tunteiden kieltäminen. Saatamme kuvitella, että vellominen on sama asia, kuin asioiden käsittely. Se ei ole.
Kuuntele lisää!
On raskasta olla itselleen kova. Se on oikeastaan ihan hemmetin energiaa vievää ja uuvuttavaa. Sitä voi olla hankala tunnistaa, on ehkä kulkenut niin pitkän tien raippa ja porkkana menetelmää hyödyntäen ettei tule kyseenalaistaakseen sitä.
Jossain vaiheessa voi huomata että jokin kohta itsessä on hemmetin väsynyt vihaamaan itseään. Minä olen siihen väsynyt. Uskon että moni teistäkin on. Siihen väsymisen on ystävä. Seuraa sitä ystävää. Voi olla että näkyville tulee se peli jolla on aiemmin koittanut vähänkuin ostaa oikeuttaan ja arvoaan. Mitä jos sitä ei tarvitsisi olla kokoajan ostamassa? Se voi olla todella hämmentävää, jos on ravannut ehkä kymmeniä vuosia levottomuuden voimalla etsien hetken helpotuksia.Missä asioissa on vaikea olla itseään kohtaan armollinen? Mitä on vaikea sallia itselleen?
Missä kohdissa osaan jo olla itselleni ystävä?
Olet ihan hurjan rakas elämälle. Mieti mitä kaikkea se on tehnyt vain jotta sinun olemassaolosi mahdollista! Mieti miten se nytkin kierrättää verta kehossa puolestasi, mieti miten se hengittää sinua. Mikä ikinä sanookaan että olemassa olo pitäisi ansaita, valehtelee. Ole vaan. Anna itsesi olla. Anna muidenkin olla. He ovat.
Voisitko sallia itsesi olla juuri siinä missä olet nyt? Fyysisesti, psykologisesti, emotipnaalisesti ja frukto-ovo-vegetaarisesti? ( okei meni vähän överiksi). Sinun ei tarvitse olla yhtään pidemmällä,valmiimpi, hyväksyneempi,parempi, menestyneempi eikä mitään muuta. Anna itsesi kypsyä niin kuin sauna lämpenee. Hitaasti ja varmasti. Jos menet sinne malttamattomana kiuas yrittää sihistä mutta ei ole vielä valmis. Vaikka heittäisit isommalla kauhalla, se ei ole vielä valmis. Anna sen lämmetä rauhassa.
On välillä tärkeää katsoa taakse, miten paljon lempeämpi ja myötätuntoisempi kykenee itseään kohtaan olemaan. En tunnista itseäni siitä joka olin vaikkapa viisi vuotta sitten. Silti on paljon kohtia jossa "vanhat äänet" pilkkivät esiin ja koittavat saada nuoraansa, välillä siinä onnistuenkin. Jokapäiväinen harjoitukseni on taas uudestaan antaa itselleni anteeksi. Harjoitella sitä että muistan miten hankalaa on elää jos kompassina toimii ilkeä kriittisyys itseä kohtaan. Niille ajatuksille voi todeta; muistan sinut. Sinua tarvitsin joskus suojaamaan itseäni. Enää en jaksa kuunnella sinua. Saat ihan rauhassa yrittää huudella minulle, mutta en lähde vieraisiin pöytiin.Kiitos kutsusta ja kiitos että voin valita olla tarttumatta siihen.
Kuva on muisto eräältä bussimatkalta jolloin oli todella hankala löytää rauhaa ja armollisuudessa itselle. Istuin penkille jonka alta tämä tuli vastaan. Vähän hymyilytti.
Velvollisuudentunto on asia joka on...jännä juttu. Mitä kaikkea teen velvollisuudentunnosta? Mitä jätän tekemättä velvollisuudentunnosta? Pelottavia kysymyksiä. Nousee pelko ja ajatus että eihän sitä nyt voi vaan itseään ajatella ja olla itsekäs? Tätä voi olla hyvä tarkastella neutraalisti ja siirtää hetkeksi mielipiteet sivuun.
Voiko oikeasti olla kenellekkään hyväksi "uhrautua" kerta toisensa jälkeen?
Voiko oikeasti se pitää mitään (vaikka ihmissuhdetta) kasassa että välttää elämästä itselleen pelosta että se uhkaa toista?
Voiko oikeasti olla hyvä millekkään työpaikalle että sinne menee vuosi toisensa jälkeen kuin "pakosta" .
Selityksiä riittää kyllä.
Enhän minä voi kun hän suuttuu.
Millä minä sitten itseni elätän?
Menetän ystäväni jos...
Minua pidetään itsekkäänä..
Yms.
Näiden ajatusten takana on hyvin inhimillinen pelko siitä että entä jos elämä ei kanna. Entä jos teen virheen? Entä jos tulen katumaan? Entä jos minut hylätään. Saattaa olla että elää vuosia tienristeyksessä, jossa sydän haluaisi eteenpäin, mutta kun ja entä jos. Se on pelottavaa, tiedän. Sallitaan sekin.
Itsekkyyttä on monenlaista. Mutta se on varma että jokainen ihminen on itsekäs. Miksi ei siis edes tutkisi että voiko olla että sillä että otan vastuun itsestäni ja elämästäni teenkin parhaan palveluksen kaikille?
Voiko olla etten saakkaan koskaan kirkasta mitalia vaikka miten koitin elää muita miellyttäen ja yrittäen olla moitteeton?
Voiko olla että kun sulla on hyvä olla itsessäsi on luontevaa huomioida muutkin? Ja yhtälailla voi sanoa kyllä tai ei. Tilanne kerrallaan.Ei siksi että olisi pakko, vaan siksi että se tuntuu luonnolliselta.
Isoja kysymyksiä. Mitä ajatuksia teillä on velvollisuudentunnosta?
Ja sit täs ois vielä tällänen nätti kukkanenki. Jee.
Kipuun tuntuu aina olevan joku hyvä syy. Emme ehkä koskaan edes saa tietää tuota syytä, ja sekin on ihan ookoo. On helppo siirtää ja turruttaa tai kieltää kokemuksensa ja siirtää hienovaraiset sydämen kuiskaukset sivuun. Eihän tämä maailma nyt sillain hei pyöri että me kaikki täällä vaan hempeiltäisiin. Se "sydämen" kuuntelu on välillä ihan kaikkea muuta kuin hempeilyä. Joskus jopa ihan hemmetin järjetöntä, hullua ja pelottavaa. Ei yhtään niin koreaa ja vaaleanpunaista miltä kuulostaa. Voi se tokin sitäkin varmaan olla. Ihanaa jos niin. Jos sisimpämme ei saa meitä muuten kuulolle tai pysähtymään se usein pukkaa kovemmat aseet käyttöön.
Jos meilllä on kipu/haava kehossa, sitä ei pääsekkään pakoon ajattelemalla positiiviesti tai uskomalla että "kyllä se sitten joskus helpottaa". Kipu on nyt. Jos Jalassa on vuotava haava, teeskentelemmekö että sitä ei ole? Uskottelemmeko itsellemme että jos vaan muutamme maailmaa niin haavakin katoaa. Vai koitammeko kenties vain olla ajattelematta haavaa? Kipu "pakottaa" olemaan läsnä. Se ei myöskään enää päästä karkuun. Se vetää nöyräksi ja avuttomaksikin. Tämä on itselleni ollut vaan hyvä. Olen päässyt kohtamaan itsessäni tunteita joita en muuten olisi ehkä suostunut kokemaan, en tietenkään ennenkuin on pakko. Tämä on lahja juuri sen vuoksi, että saa kokea sen miten turhaa lopulta tunteita on pelätä.
Jäätävä itse viha jota koittaa turruttaa vaikkapa yrittämällä pärjätä vähän kovemmin ei lopulta kestäkkään siinä hetkessä kun sitä ei enää pakoon pääse kuin ehkä kymmeniä sekuntteja. Juoksinko karkuun kymmenen sekuntin kipua? Mikä vitsi. Ja miten äkkiä jopa niinkin voimakas tunne voi muuttua ihan toiseksi. Siellä takana onkin ehkä suru. Kohta ehkä jo nauru, helpotus tai rauha.
Alan ehkä vähän ymmärtämään mitä tarkoitetaan sillä että vaikka sanotaan että pelkäämme kuolemaa, niin kyllä se elämisen pelko näyttää melkeinpä vahvemmalta. Tai elämään liittyvien tunteiden pelko.
Henkinen kasvu,tiedostaminen, what ever on käytännössä ainakin omalla kohdalla sata kertaa rajumpaa mitä kirjat antavat ymmärtää. Hitto soikoon. Viisauksia on helppo lukea mutta ai hempukka kun ne kipeät kohdat alkavat tulla oikeasti kohdattavaksi muunakin kuin älyllisenä ymmärryksenä kyllä tekisi mieli jarrua painaa tai laittaa pää pussiin :)On tässä toki ihanat, vapauttavat ja peilityynet hetkensä, mutta kun viidakkorumpu soi ja ehdollistumat sekä sokeat pisteet saa osumaa niin morjens vaan. En kirjoita tätä siksi että haluaisin pelotella tai että ihannoisin jotain kärsimystä tai mitään muutakaan. Ehkä kirjoioitan siitä enemmänkin sen vuoksi, että koen sen olevan inhimillistä. Koen niiden fiilisten olevan niitä joista me monesti luullaan että kukaan muu ei koskaan koe tai tunne näin ja mä olen jotenkin viallinen. On tietysti herkkyys eroja ihmisissä. Voi perkele miten kovasti olisin OIKEASTI halunnut olla se vahva, kivikova ja kaiken kestävä pärjäävä yli-ihminen joka yritin kovasti olla.
Kipu on sitten kuitenkin aina lopulta ollut ystävä. Kauhean imelää. Olen pahoillani. Tai en ole.
Herkälle ihmiselle voi olla tuttua epämääräiset olot, pelot ja ahdistukset vaikka järjellä minkään ei pitäisi olla hassusti. Nämä ovat usein alitajuisia tukahdutettuja tunteita jotka koittavat puskea pinnalle ja nähdyiksi. Minulle toimivia keinoja purkaa näitä on erilaiset kehon kuuntelu harjoitukset, hengitys. Kivun kokemusta voi lievittää itselleen myötäämällä sitä, näin ainakin itse olen kokenut. Ottamalla se vastaan, tutkimalla. Joskus siihenkään ei pysty ja sitten vaan huudetaan keuhkot tyhjiksi pahin pois. Sitten niin. Loppuun vielä siteeraus viisaammalta. Eli tällä kertaa Robert Burneysta.
"Kun ajattelemme, "Haluan muuttua tässä asiassa", niin itse asiassa sanomme, "En hyväksy tätä itsessäni, joten minun on paras muuttaa se". Miksi me haluaisimme muuttaa sen? Siihen saattaa todellakin olla hyviä syitä, mutta ne voidaan löytää vain tutkimalla asiaa rauhassa ja hyväksymisen kautta. Jos tulemme lopputulokseen liian nopeasti emmekä levosta käsin, me pakenemme olennaisia kysymyksiä. Juoksemme karkuun pelon, häpeän ja torjunnan takia. Häpeämme itseämme. Emme hyväksy itseämme, vaan juoksemme kauhistuneina pakoon. Ajattelemme olevamme virheellisiä ja huonompia kuin muut. Me luulemme, että jokin meissä on perustavalla tavalla pielessä ja hävettävää. Me luulemme, että emme ansaitse tulla hyväksytyiksi omana itsenämme, ilman muuttumista. Minun on pitänyt muistuttaa itseäni monta kertaa seuraavin sanoin:Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät."
Tekstin tarkoitus ei ole mitenkään ihannoida kärsimystä tai kieltää iloa. Ei todellakaan. Iloitaan sydämmemme kyllyydestä kun on sen aika. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan tai jotain. Ja tosiaan, tekstiä on ihan tahalleen ja tarkoituksella maustettu.
Pysähtyminen.tekee.hyvää.piste. On aika aktiivisuudelle, on aika hiljentyä ja kuunnella. Kohdata tyhjä keskiö itsessään. Nyt oli aika sille.
Reissuun lähti vähän väsynyt mutta ylikierroksilla käyvä tyttönen. Draaman kaari meni ihan oppikirjan mukaan ensin väkisin yrittää ratkaista ja suorittaa sen näkemistä missä kohdassa on jumissa, turhautuminen, vitt# antaa olla, irtipäästö, tyhjiö, pelko tulevasta, yritys tarttua kiinni jostain mutta mihinkään ei osu ja bada Bing bada bong, selkeys ja yksinkertaisuus on tässä. Tässä missä se on tietysti aina ollutkin, ihan kokoajan jättämättä hetkeksikään.
Yksi sokkotreffi kierros "false selfin" kanssa takana, vaikka se on harhaa niin huh miten todelta se osaa tuntua. Tämän kertainen linkous on ohi. Ainakin esipesu ellei muuta Niitä tulee ja menee, selvä.
Mikään ei ole muuttunut, kaikki on muuttunut. Onko tämä pysyvää? Ei tietenkään ole.Tänä aikana ystävien läsnäolo on ollut korvaamatonta.Unohtamatta tietenkään itseäni. Hitto. Olen uskaltanut olla hemmetin rehellinen. Elämän kevät taisi todellakin tulla hyvissä ajoin tänä vuonna. Ei haittaa! Ihana palata takaisin.
Kiitos, kiitos ja kiitos.
P.s. On muuten yllättävää miten paljon itsetutkiskelu ja suojamuurien murtuminen voi kuluttaa fyysisesti. Keho on tarvinnut enempi lepoa ja ruokaa. Nyt kun sumu on kadonnut on olokin kevyt, energinen ja virtaava. Ihmeellinen laitos tämä keho.
P.s. 2 Menomatkalla koneesta unohtui muistikirja mihin kirjoittaa. Onneksi on oksennuspussit kaksi oksennus pussia täyttyy äkkiä mielen oksennuksista.
Mietin tänään arvostelua.Siinä lienee asia josta tuskin yksikään ihminen voi käsi sydämmellään sanoa että on täysin ylittänyt sen puolen itsestään. Tietysti hienoa jos niin on ja voin todella sanoa olevani avoimesti kateellinen. Hew Len taisi joskus luvata sille joka kykenee olevan päivän kokonaan arvostelematta mitään (muita,itseään,säätä,liikennettä,mitä näitä nyt on) ison jäätelö annoksen. Arvostelu näyttäisi olevan jotain joka vaan tapahtuu, like it or not. Kyse ei ole siitä ettei niin saisi tapahtua tai että se pitäisi kieltää vaan siihen ei tarvitse uskoa. Sitä ei tarvitse ottaa tosissaan. Ja voi hitto, kyllä se silti ajoittain todella todelliselta tuntuu.
Arvostelun pelko voi estää meitä elämästä elämää joka tuntuu omalta, se voi saada meidät piilottelemaan puolia itsessämme joidenka emme usko olevan "sopivia". Toisaalta löydämme itsemme arvostelemasta tai tuomitsemasta muita silloin kun emme itse elä täydesti. En nyt tarkoita mitään jeejeehypehype täyttymystä, vaan enempikin jotain sen tyyppistä että tuntee elävänsä itselleen rehellisenä. (Joka ei muuten ole aina ihan kaikista helpointa.)
Esimerkki tästä löytyy tietysti omasta elämästä. Olen tehnyt mieheni kanssa töitä yhdessä muutaman vuoden. Yritys oli alunperin mieheni johon sitten lähdin mukaan, yrittäen mahduttaa itseäni rooliin joka ei ollut minua varten tai minulle luonteva. Meni vieläpä helevetin kauan tajuta se :) kukaan ei vaatinut, kukaan ei pyytänyt. Tein sen kaiken ihan itse. Koska en elänyt itselleni rehellisenä, aloin sisäisesti kärsimään. Ja koska olen vatipää enkä aina suostu itseäni katsomaan itseäni peiliin mieli alkoi täyttyä yhä enemmän arvostelusta,vertailusta ja muista syöpäläisistä jotka kahlitsevat kenen tahansa paikallaan. Vastaus löytyy viimekädessä taas sieltä peilistä.
Sekin on todella rohkeaa että uskaltaa nousta "arvostelemaan". Ehkä kyseessä on jälleen se ero arvosteleeko henkilön läpeensä mädäksi (mitä kukaan ei ole) vai tekemisiä. Ehkä just siksi osa meistä sitä arvosteluakin pelkää. Luulemme että meidät ihmisenä leimataan ikuiseksi ajaksi pelleksi ja teemme samoin itsekin itsellemme, otamme arvostelun liian henkilökohtaisesti. Kyllä on hyvä olla myös kykyä ottaa palautetta vastaan ja tarkastella sitä omalla kohdallaan.
Näin ainakin itse ajattelen ja teen.
Olen pelännyt ja edelleenkin pelkään arvostelua, kukapa siitä nyt tykkäisi. Onneksi nahka on paksuuntunut huomattavasti ja huomaan että moniin arvosteluihin on ollut ihan syynsä,on niistä aina oppinut jotain ellei muuta niin sitten kestämään sitä että ei kaikkien tartte tykätä. Itse olen tyyppinä aika rauhaa rakastava ja ihanne maailmassano kaikki olisi hyvällä mielellä ja sovussa keskenään. No ei se ihan niin aina mene ;) ihailen salaa ihmisiä jotka uskaltavat rohkeasti olla oikeasti radikaalejakin mielipiteissään. Kyllä minultakin henkistä munaa löytyy mutta en vaan itse saa kiksejä rehaamisesta, väittelystä tai kuka on oikeassa keskusteluista. Suosittelen todellakin tänä päivänä pitämään avointa arvostelukykyä mukana, nykyään kun on vippaskonsteja ja ihmepillereitä ja vaikka mitä liikkeessä. Sokea ja aina hyvä uskoinenkaan ei kannata olla.
Arvostelu taitaa olla asia jossa todellakin kylvää sitä mitä niittää. Luulen kuitenkin että iso osa meistä on viimekädessä itse itsensä pahin arvostelija. Jalat maahan jooko senkin suhteen. Vähän aikaa sitten päähän leijaili ajatus että "mitäköhän ihmettä Eevi pitäisi tapahtua että voisit riittää itselles?". Se oli helvetin hyvä kysymys. Ei voi tapahtua mitään sellaista. Sitä ei voi edes ansaita mitenkään. Eikä Eevi hahmona koskaan riitäkään! Se on inhimillinen,höntti ja haisevakin. Mutta siinä tyypissä mä tätä elämää vietän, joten vois jo alkaa kelpaamaan.
Mitä sinä uskaltaisit tehdä enemmän jos et pelkäisi muiden arvostelua?
Mitä uskaltaisit tehdä vähemmän/jättää tekemättä kokonaan jos et pelkäisi putoavasi kyydistä?
