Tunnustuksia

Upea tunne on se, kun näkee jonkun mielen luoman veivauksen ja nöyrtyy tunnustamaan ja näkemään persoonansa pikkumaisuuden ja itsekkyyden. Vaikka kuinka persoona haluaa olla ihana, rakastettava ja hyväksytty, se on melkoinen Susi lampaan vaatteissa.
Se janoaa voivansa tietää, olla parempi, saada lisää eikä mikään näytä riittävän. Tällaisen tunnustuksen teko voi tuntua pieneltä kuolemalta. Kukapa tykkäisi todeta että ” olin väärässä” tai todeta että ” toiveeni oli itsekäs” .

Vapauden tielle lähtevä voi tuskin välttyä näiltä tunnustuksilta. Vapaus ei ole pelkkää rajoittavista uskomuksista vapautumista vaan järjettömältäkin tuntuvaa halua nähdä valheellisuuksien läpi. Ja näitähän riittää. Vapautuminen on ajoittain ihanaa ja fantastista, ajoittain se on kivuliasta ja hirveää.

Se matka sopii hänelle, joka ei voi enää jättää matkaa tekemättä. On jo niin turtana etsimisestä, takertumisesta, pelosta, riittämättömyydestä ja häpeästä. Vapaus ei voi noita kiertää, vaan se menee kohti.Alussa ehkä uhmaten ja aggressiivisesti, kuin soturi jolla ei ole käsitystäkään kuinka monta vastustajaa on edessä. Saatuaan kokemusta siitä kuinka vastustajat hajoavat soturin sydämessä herää rauha ja kiitollusuus keskellä sotaa.Se ei enää samaistu kokoajan siihen joka sotii. Se sotii itseään vastaan. Ei ketään muuta, ei ole mitään muuta. Välillä se luo fantasioita siitä että se on valmis soturi ja ansaitsee kunnia merkin. Se luuli, että se teki sen itse. Todellisuus ei sodi. Se on kylmän viileä, rauhallinen soturi, joka ei pelkää tarpeen mukaan ärähtää, joka ei pelkää olla hiljaa. Se tietää että kaikki on aina niin kuin kuuluukin, keskellä sotaakin.

Näin unen jossa pelottavan näköinen mies koitti hyökätä kimppuuni. Unessa olin peloissani, räpiköin häntä vastaan, koitin puolustautua ja hyökätä vastaan. Kunnes kuulin jostain vakaan ja rauhallisen äänen ” antaudu” . Lopetin kaiken vastustelun ja räpiköinnin. Hyökkääjä edessäni mureni palasiksi. Antautumalla.

Huomasin hiljattain jälleen yhden itsekkään mallin johon mieli oli kiinnittynyt. Se halusi todellisuuden muokkaantuvan omien halujensa mukaan. Se ei luottanut että todellisuus tietää paremmin kuin valheellinen ja pelkoon perustuva itse.Vanhan ruven repäisy kirpaisee, mutta sitten se on ohi. Tästäkin oivalluksesta mieli haluaisi luoda selkeästi ymmärrettävän konseptin. Persoona haluaa turvaa , ja sen saavuttaakseen se onkin valmis vaikka mihin. Vapautuminen on kaikkea muuta kuin turvallista, pelon näkökulmasta. Se kuitenkin kantaa, mitä ihmeellidemmällä tavalla.Palkinnoksi ei saa kiitosta, kehua, tietoa tai titteliä.
Mikä saa jatkamaan eteenpäin vaikka mitään ei ole luvattu? Se että ei voi enää kääntyä takaisinkaan.

Kun havahduin tuohon itsekkääseen malliin koin aluksi suurta häpeää. En voinut kaunistella asiaa mitenkään. Se oli vain hyväksyttävä. Häpeään ei auta jäädä kierimään.Tässä olen huomannut isoja muutoksia suhtautumisessani. Aiemmin vastaavat “pienet kuolemat” saivat kierimään häpeässä, epäonnistumisessa ja ” olen hirveä akka joka ei ansaiste elää”- fiiliksissä.Tällöin tuli lähdettyä tarinoihin mukaan ja antoi menneen määrittää sitä kuka on.Kun tiedostaa jotain, voi todella vastata siitä että samaa erhettä ei tarvitse tehdä uudelleen.
Antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin.Laskea aseet ja antautua. Kunnioittaa kanssa sotureita, ja antaa heidän sotia omat sotansa.

One does not become enlightened by imagining figures of light, but by making the darkness conscious. The latter procedure is disagreeable and therefore not popular.
C.G. Jung

Pelko pepussa!

En oikeastaan tiedä miksi tästä aiheesta kirjoitan, mutta ehkä se selviää vain kirjoittamalla. Tai sitten ei  Sitä myötä kun olen alkanut tiedostamaan ja tutkimaan elämään vähän uudenlaisista kuvakulmista käsin, on myös mieletön ja suorastaan järjetön määrä pelkoja pudonnut pois. Nyt on täysin luonnollista elää ilman noita viheliäitä jännityksiä ja huolia, jotka joskus olivat takiaisen lailla tarrautuneet kiinni. Mikä on oikeastaan todellista?

Hyviä esimerkkejä minulle aiemmin täysin normaaleista peloista olivat mm:

- Sammakot
- Joskus jopa kaupassa käynti
- Pelko siitä että mokaan ja pilaan kaiken
- Esiintyminen
- Puolieni pitäminen/ ein sanominen
- Tilanteet joissa muut ihmiset riitelivät, konfliktit ylipäätään
- yms.

Mieli on jännä vekotin. Se saa päähänsä mitä järjettömämpiä juttuja jotka voivat tuntua kovin todellisilta jos annamme ajatusten hallita. Mielellä on toki kaunis aie, se haluaa pitää sinut hengissä.
Se keksii vaikka mitä puuhaa, ettei joutuisi kohtaamaan ns. Perimmäisintä pelkoa, joka on kuolemanpelko. Mieli pitää meidät kiireisenä,se touhuaa ja luo tarinoita jottemme joutuisi tuota pelkoa kohtaamaan.

Kun aloin tiedostamaan mm. Sitä miten mieli toimii, miten se vääristää,yleistää ja luo hullunkurisia mielleyhtymiä ( pavlovin koira efekti), nuo pienemmät pelot alkoivat putoamaan pois. Ne alkoivat näyttää täysin epätodellisilta.

Noiden pelkojen jälkeen löytyikin uusia kerrostumia mielen huolia, nyt se keksi murehtia mm:
Raha asioita, turvallisuus
Olenko tarpeeksi ja riittävä
Etten vaan liho?
Millaisen kuvan muut minusta saavat?
Ettei vaan läheisille käy jotain

Jne.

Kuten ehkä jo huomaakin, pelot ovat aika itsekkäitä. Tai mitä mä tässä pehmentelen, ne ovat 
Pelokkaana sitä tulee pyörittyä aikalailla omien selviytymismekanismiensa ympärillä, nähden vain itsensä. Minun tarinassa nuo pelot näyttäytyivät lähinnä ajatuksina ja tunteita mutta enimmäkseen ne olivat vain päällystettyä härpeäkettä mielen toiselle kovin perimmäiselle halulle, halulle olla hyväksytty. Nämä pelot eivät lähde yrittämällä kontrolloida, menestyä lisää tai haalia itselleen turvaa tai vimputtaa lenkillä 20 h viikossa jottei vain lihoisi. Kaikkia kepulikonsteja mieli toki kokeilee. Se näyttelee, pelaa roolejaan. Sille ei riitä mikään ja se pelkää menettävänsä. Ja se menettämisen pelko on vieläpä täyttä totta, jos siis oletetaan vielä että voisimme todella omistaa jotain. Muodon maailmassa (raha, keho, tittelit, saavutukset,yms) kaikki todella on katoavaista. Edellinenkin henkäys meni jo.
Vasta kun tosiaan oivaltaa ettei mieli täällä voi mitään omistaa, se ei saa mistään pysyvää voi nauraa sille että joskus takertuikin johonkin josta ei saa kiinni.Tämä ei tarkoita että pitäisi elää kauraryyneillä ja pukeutua muovipusseihin. Voi ajaa vaikka ferrarilla tai syödä kaviaaria aamupalaksi. Rajaton on rajaton.

Entäpä jos ei pelkäisi kuolemaa? Entä jos tietäisi, että kuolemaa ei ole? Kuolema on totta vain sille joka kuvittelee olevansa kaikesta erillinen. Meillä on paljon kiinnikkeitä mielessä kehoomme, ajatuksiin, tunteisiin, rahaan, perheeseen, kaikkeen. Mieli on hemmetin vahva, se mielellään syöttää vaikka mitä tarinoita pitääkseen meidät otteessaan. Mieltä ei tarvitse julistaa pahaksi, vääräksi tai huonoksi. Päinvastoin, se hoitaa evoluution sille määräämän tehtävänsä hienosti. Jos kykenet näkemään pelon ulkopuolelta, voit huomata että pelko et ole sinä. Se joka havaitsee pelon, on rauhassa. Peloton. Keho osaa kyllä tarpeen tullen pelätä vaikkapa käärmettä, mutta siihen ei tarvitse käyttää yhtäkään ajatusta. Väistäminen tapahtuu täysin automaatiolla. Voit luottaa siihen

En voi väittää että eläisin täysin 100% pelosta vapaata elämää. Välillä ne todellakin luikertelevat tarinaan ja saatan jopa olla niin pihalla että hetken jopa pidän niitä tosina.Tällöin olen unohtunut mielen tiettyjen perusasetusten ja oletusten maailmaan ja pelot tarjoavat lähinnä osuvan hetken katsoa mitä ihmeen rajoitusta pidin vielä todellisena. Pelkoa ei enää jaksa pelätä. Ennemänkin suhtautuminen on ” ai tällainenkin vielä.”

Haasta itseäsi katsomaan aiemmin pelottaneita tilanteita kuin teatteriesitystä.Jos kykenet ota matkaasi ripaus lempeyttä, huumoria ja naurua