Hard Rock, Hallelujah

Joillekkin meistä on syvään luihin ja ytimiin iskostunut malli että konfliktit ja ns. välien selvittelyt ovat huono, pelottava ja viimeiseen asti vältettävä asia. Itse kuulun siihen joukkoon. On hyvä muistaa että nämä pelot eivät ole ”omaatyhmyyttä” vaan luultavasti kyseessä on joskus muinoin opittu selviytymismalli joka uskottelee ”poissa silmistä, poissa mielestä” tai ”jos sitä ei sanota ääneen sitä ei ole olemassa”. 

Entä jos ne konfliktit, riidat ja niin sanotusti tulisemmat kohtaamiset ovatkin ARVOKKAITA selkeyttäjiä, ilman puhdistajia ja ehkä joskus myös rajan vetoja? Uskommeko oikeasti siihen että riidan keskellä välittäminen katoaa kokonaan? Miltä tuntuisi uskaltaa kohdata ns. pelottavat kissojen nostot pöydälle jos tietäisi että sen voi tehdä turvassa? Miltä tuntuisi jopa kesken riitaa sanoa toiselle ”Olet tärkeä”.
Miltä tuntuisi uskaltaa joskus jopa ottaa se riski että syntyy konflikti sen vuoksi että SINÄ olet tärkeä, sinun kokemuksesi, rajasi, tarpeesi ja se mitä usein intuitiivisesti tilanteista bongaamme?
Mitä jos erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa: Olen hylätty, Olin väärässä, tms?

Minä olen saanut opetella oman voimani kunnioittamista uskaltamalla avata suuni hetkissä joissa aiemmin olisin niellyt (ja salaa katkeroitunut) ja epäillyt lähinnä itseäni. Se ei ole pidemmän päälle tervettä. Herääkö luottamus ihmiseen joka on aina vakuuttava ja ”kliininen", vai ihmiseen joka uskaltaa olla erehtyvä, ihminen, likainen,tunteva, puhdas,rakas, aito? 

Minulle turvallisempaa on nykyisin räiskyväkin,tunteva, eloisa, elävä, joskus riistävä totuus omista tunteista, kuin se kalskean kylmä hiljaisuus, hämmennys ja väkinäiset yritykset pitää näytelmää yllä lasin siruilla kävellen. Tunteet voi kokea ja silti olla jymähtämättä ja jäämättä niihin, uhriutumatta. Mitä jos ei olekkaan paha juttu TUNTEA?
Voiko olla konflikti ja rakastaa ja silti?

Mitä jos konflikti voi olla MAHDOLLISUUS rakastaa syvemmin?

Prahan patsastelijat säikäytti, onko ne eläviä kuolleita? Olenko minä elävä kuollut?

Mä hei ajattelen vaan sun parasta!

Mä ajattelen vaan sun parasta on yksi tärkeä peli nappula ihmissuhde peleissä. Voi olla vähän hurjan tuntuista puhua ihmissuhteista pelinä, mutta sen kaltaisia ominaisuuksia ne tarkemman katselun alla kuitenkin näyttävät omaavan sääntöineen ja kaupankäynti keinoineen. Hyviksiä ja pahiksia ja niin edelleen. Entä jos ei sittenkään?
On ehkä hurjinta nähdä omalla kohdallaan miten tulikaan pelanneeksi, vaikka vilpittömästi on kuvitellut olevansa aitona ja puhtain aikein liikkeellä.

Jälleen kerran huomaa miten vähän me tiedostamme, tai enemmänkin teemmekö juuri mitään tietoisesti valiten? Usein toimintamme ja ajattelumme on reaktiivista, eli olemme oppineet jonkun käsityksen mikä on "oikein tai väärin" ja jos tämä käsityksemme ei toteudu niin sehän sitten harmittaa. Ja silloin saattaa juuri tulla ajatelleeksi mitä niiden toisten vaan pitäisi tehdä enemmän/vähemmän.

Jollain on ihanne käsitys vaikkapa että hyvä ihminen on järkevä, asiallinen, tunnollinen ja kiltti. Sitten hän vaikkapa saakin lapsen joka on luonnostaan spontaanimpi, intuitiivisempi ja herkkä. Leikitään että häntä kasvatetaan pyrkimyksenä muovata toinen oman ihannekuvan mukaiseksi. Voisiko olla että tämä lapsi saa alitajuisen viestin "en ole hyväksytty ja toivottu sellaisena kuin olen"?
Jokainen tietää miten voi sattua jos on vilpittömän iloisena tehnyt jotain, joka onkin sitten jonkun "isomman" puolesta todettu joko vääräksi tai häpeällisesti. Ai. Sellaista kipua ei voi edes sanoin kuvata. Ja sitähän pitää välttää, niin ei saa enää koskaan käydä. Ja me alamme oppimaan niitä turva kuoria, rooleja ja toimintoja joilla pyritään olemaan toivottuja ja kelpaavia.
Tuottaa pitkässä juoksussa enemmän kipua jossain sopukoissaan uskoa että on jotenkin vääränlainen ja ei toivottu. Tunteet arvottomuudesta ja riittämättömyydestä syntyvät niistä tarinoista joita itse itsellemme kerromme. Valitettavan usein tiedostamattamme. Minä olen ajatellut olevani vahva ja hyvän itsetunnon omaava tietoisesti, mutta se paljastuikin niin hyvin vedetyksi rooliksi että menin siihen itsekin lankaan!

Konemusta löytyy "mä ajattelen vaan sun parasta" pelistä sen molemmin puolin. Olen ollut se joka alkoi itsekin uskomaan että minun pitäisi olla toisenlainen, tai että minun ylipäätään pitäisi olla "jotain". Opin myös mitä ei saa olla, mitä ei ole turvallista olla.
Minä tein ne tulkinnat. Mieli voi sanoa että henkilö x ei hyväksy minua, jos vaan Y olisi rakastanut minua, jne. Jos vaan niin.Mutta kun se nyt ei vaan mee niin :) ja ihan täydestä sydämestäni tiedän että nekin jotka "ovat minun parhaaksemi"neuvoneet ja vaatineet ovat todella uskoneet neuvoillaan mm. Suojelevansa minua tai jotain muuta vastaavaa. On jälleen kerran taidetta löytää se kultainen keskitie jossa ollaan valmiita kuuntelemaan muita avoimesti ja kunnioittaen, mutta olemaan uskomatta sokeasti kenenkään muun käsitykseen siitä mikä olisi meille "oikein". Luota viimekädessä vain itseesi ei tarkoita ylpisty äläkä kuuntele ketään.

Olen tietysti myös itse koittanut parantaa ja auttaa varmaan kaikkea mikä elää ja hengittää. Ajatellen "oikeasti" sen toisen parasta. Näkemättä että näin vain käsitykseni. Anteeksi vaan kaikki exät ;)
Sokea todellakin talutti sokeaa. Ja vilpittömästi jälleen luulin auttavani. Koitin saada kapakka elämästä nauttivaa miestä innostumaan liikunnasta. Hänen parhaakseen tietenkin. Koitin saada miestä joka oli  usein varsin omistushaluinen näkemään asiat avarammin.Koitin saada työstään valittavaa ystävää miettimään miten voisi joko löytää mukavamman työn tai suhtautua siihen itse toisin. Hänen parhaakseen tietenkin. "Ongelmana"tässä on ainoastaan se, etten minä oikeasti tiedä mikä on kenenkin parhaaksi.
Onko tämä jollain lailla ristiriidassa sen kanssa että tekee "auttamis työtä".Ehkä näennäisesti, mutta eikö elämä nyt muutenkin mielen mielestä ole aika ristiriitaista :) ?

Auttaminen ei ole käsitykseni mukaan ratkaisujen tai neuvojen saamista ulkopuolelta. Enempikin koen että parhaiten ihminen lopulta auttaa itse itseään. En jaksa olla yllättymättä miten upeasti ihminen tämän tekee ollessaan itselleen rehellinen.Ehkä se toinen tarvitseekin juuri tilan ja paikan jossa on turvallista pysähtyä katsomaan.

En omalla kohdalla ole saanut koskaan pitkäkestoista apua tai ymmärrystä vain uskomalla muiden ohjeita ja viisauksia, vaikka ne ovatkin huikean hyviä tienviittoja olleet ja olen todella kiitollinen niille jotka ovat uskaltaneet "neuvoa" minua silloinkin kun en sitä missään tapauksessa olisi halunnut ja kuppi on niin sanotusti ollut täynnä. Enkö nyt puhu taas vähän ristiin? No todellakin :) 

Voi helpottaa ymmärtää että jokainen katsoo elämää omista opituista käsityksistään käsin. Sen "paremmin tietävän" käsitysmaailma on vaan erilainen. Hänen maailmaastan käsin voi näyttää juuri siltä, että Jos sinä vain tekisit sitä ja tätä niin kaikki olisi paremmin. Mutta hän ei joudukkaan/saa elää sinun nahoissasi. 

Vedän nyt myös ihan fyysisen treenin ryhmää joka on tuonut minulle paljon iloa, kiitos siitä. Kuulin viimeviikolla siellä sanovani " Pidä kädet kevyesti korvilla pään tukena, älä kannattele päätä." Pää kantaa itse itsensä.
Ja voe pojat se tekee sen hienosti. Vaikka sitten pienellä tuella.
 

"Jossain vaiheessa on lakattava etsimästä vahvistusta ulkopuolelta, vanhemmilta, ystäviltä tai yhteiskunnasta, jos haluamme elää vapaata elämää. Jonakin hetkenä  on otettava valtava loikka todelliseen voimaantumiseen, mikä merkitsee sitä, että todella uskot itseesi ja todella kunnioitat luontaisia taipumuksiasi ja sisäistä tietämystäsi sekä toimit niiden pohjalta." - Pamela Kribbe

Armahia neuvonantajia

Elämä todellakin tarjoilee herkullisia hetkiä päästää irti ja nähdä niitä mielen reagointimalleja, joita on kenties miten pitkään toistanut. Aamuna se oppi ilmeni läheisen muodossa. Hän soitti syyllistäen, neuvoen ja tietäen mitä Eevin pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Se tiesi myös Eevin olevan välinpitämätön ja töykeä. Se koitti painella Eevin kipeimpiä kohtia ja onnistuikin siinä hetkellisesti. Eevi sai nähdä itsessään nousevan syyllisyyden, kuin myös syyllistämisen. Hetken hänkin syyllisti toista siitä, että tämä syyllisti. Onneksi sanojen ei tarvitse antaa satuttaa. Vain se voi satuttaa, mitä ajattelee sanoista. Ja silti sanatkin voivat sattua ja se että sattuu on ihan ookoo.

Onko yksikään sana tai toisen lausahdus täysin totta? Eeville sanottiin, että hän ei mm. välitä isovanhemmistaan ja kunnioita heitä tarpeeksi. Eeville myös kerrottiin hänen olevan liian nuori puhumaan ja tietämään (mitäköhän Eevi on väittänyt tietävänsä) ja siitä, että pitäisi katsoa peiliin. Toisessa voi kuitenkin nähdä pienen lapsen, joka pelkää ja huutaa rakkautta. Juuri kuten Eevikin. Tai sitten ei, sillä sekin on tulkintaa ja sanahelinää  Olkoon niin.

Hän on varastoinut sisälleen vaikka mitä, vältellääkseen konflikteja ja sitten poks. Ihan kuten Eevikin. Viha on vain vihaa. Yhtään tunnetta ei tarvitse pelätä. Kuka on se joka syyllistyy? Se, joka jollain tavalla vielä uskoo itsekin syyllisyyteen. Totuuksia esitetään rakkauden virtana. Anteeksi. Ehkä Eevikin on joskus niin tehnyt. Rakas elämä, älä koskaan anna Eevin julistaa viimeisiä totuuksia. Eeviä syytettiin toisten arvostelusta ja tietämisestä. Eevin kirjoituksia myös arvosteltiin, koska niissä ei ole mitään punaista lankaa, mitään mistä saisi kiinni. Mutta onneksi henkilö silti tiesi nimetä kirjan josta löytyy kaikki 

Eevi on myös arvostellut muita. Tämänkin puhelun aikana Eevi arvosteli arvostelijaa. Millainen tyyppi Eevi sitten on? Eevi on roolihahmo ja asu. Eevi oppi tuosta puhelusta kovin paljon. Eevi oppi miten tärkeää on kokea viha. Tuo puhelu herätti pitkään uinuneen vihan koettavaksi. Viha oli vain puhdas tunne. Ei mitään sen pelottavampaa. Nyt se ehkä pahimpia mielen pelkoja sitten tapahtui: Konflikti (joita Eevi oli tiedostamattaan koittanut vältellä varmaan jo kymmenen vuotta). Oli samalla upeaa ja hurjaa istua siinä sohvalla kuuntelemassa toisen vuodatusta ja kokea syyllisyys, syyllistäminen, pelko hylätyksi tulosta, halu karata, jähmettyminen ja tärinä. Ja katsoa sitäkin ulkopuolisen silmin ja todeta ”ai tuolla se nyt kokee surua ja syyllisyyttä”.

Miten voi olla osa näytelmää ja silti siitä ulkona 

Hetkeäkään en toivoisi että noin ei olisi käynyt. Tuntuu, että olisin saanut ison osan rohkeutta olla sitä mitä todella olen takaisin, ironisesti juuri silloin, kun se mitä olen tai en ole, tuomittiin ja arvosteltiin. Sanat ovat vain sanoja ja jokaisella on todellakin oikeus kokea se mitä kokee. Luulen, että tämä kokemus jollain tavalla opetti myös toista osapuolta. Olen iloinen ja onnellinen ettei hän pitänyt tuota sisällä kuohahtelevaa energiaa sisällään. Tunteita ei todellakaan tarvitse pelätä! Eikä rehellisyyttä. Toisaalta mitä tekemistä rehellisyydellä on todellisuuden kanssa? Dualistisessa näkökannassa on hyvä ja paha, oikea ja väärä. Ykseydessä kaikki vain on. Siellä saa olla viha, siellä saa olla ilo. Kumpikaan ei sulje toistaan pois, niissä ei tarvitse olla mitään henkilökohtaista. Se mitä vastaan toinen julisti, oli hänen mielensä tuotosta. Hän näkee omien linssiensä läpi, omista uskomuksistaan käsin ja omista tarpeistaan käsin. Kuten Eevikin teki. Niin kauan kun Eevin henkilökohtaisuus ja mielipiteet oli mukana, niin kauan mukana oli kärsimys.

Ei hitsi miten makeeta! Tunteet on tehty koettaviksi; koska tuo kaikki tuli Eevin kokemukseen, sen on oltava lahja. Täydellinen maailmankaikkeus ei tee virheitä. Se, että voi kääntää toisenkin poskensa ei tarvitse tarkoittaa alistumista. Se voi olla ihan sitäkin, että hyväksyy sen mitä tapahtuu. Näkee toisessa itsensä. Kokee vapaasti. Antaa anteeksi toiselle, mutta ennen kaikkea antaa anteeksi sille osalle itseään, joka luuli, että sen pitäisi olla jotain tiettyä. Kiitän elämää siitä, että en syyllisty, jollen ole sellainen kuin joku muu haluaisi minun olevan. Enkä myöskään halua haluta kenenkään muun muuttuvan. Voin hyväksyä senkin, että joku ei hyväksy. Elämä saa olla täydellistä epätäydellisyydessään. Kiitos kiitos kiitos 

Uskalletaan jooko olla just sitä mitä ollaan, pelkäämättä muiden hyökkäyksiä. Ei ole ketään muuta, joka voi todellisuudessa siuna vastaan hyökätä , kuin ”sinä” itse.

Ihanaa päivää ja tässä vielä linkki huippuartikkeliin, josta hyviä työkaluja “varjotyöskentelyyn”: http://www.kiloby.com/writings.php?offset=0&writingid=263″>http://www.kiloby.com/writings.php?offset=0&writingid=263

P.S. Luonnollisestikin, kun käytetään sanoja kuvaamaan jotain, se automaattisesti vääristää. Tämäkin teksti on vain yksi vääristys muiden joukossa