Onko ihminen kokemustensa summa?

On aika jännästi sanottu että ihminen on kokemustensa summa. Toisaalta se tuntuu olevan juuri niin. Itse ainakin huomaan miten monet kokemukset ovat muovanneet sitä miten regoin/toimin/tunnen/ajattelen. On hyvin hyvin ymmärrettävää että jos jossain tilanteessa on joskus sattunut, kipua haluaa välttää tulevaisuudessa. Itselleni on usein käynyt niin että olen varuillani ja peloissani jonkun tässä olevan asian kanssa, koska joskus aiemmin samankaltaisessa asiassa "on saanut näpilleen". 

Taas vastaavasti on niitäkin kokemuksia joissa olisi ollu hyvä jo ajat sitten tajuta että "tämä ei tee mulle hyvää". Ilmassa on haissut palaneen käry, jokin osa on tuntenut että kaikki ei ole ihan kohdallaan... Ja silti halunnut uskoa. Ehkä mä vaan kuvittelin, hei! 
Rajat on hyvin mielenkiintoinen teema. Joskus niistä on tarpeen uskaltaa hellittää, joskus on rohkeutta vetää niitä.

Menneet kokemukset vaikuttaa siihen ns. sponttaaniin reaktioon joka tulee kun elämä tökkäisee johonkin kohtaan joka on ollut vereslihalla tai haavalla. Itse olen lukuisia kertoja mennyt siihen ansaan että häpeän haavojani, häpeän sitä kipua jota olen joskus kokenut/koen. Paraneminen ei tarkoita sitä että ei enää koskaan sattuisi, vaan sitä että voi alkaa tuntea itse itseään kohtaan myötätuntoa siellä, missä ei aiemmin kyennyt. 

Tänä aamuna mieleen palasi kokemus 10 vuoden takaa, kokemus ja ajanjakso joka oli minulle silloin vaikea. En tuolloin kyennyt käsittelemään kipua, koin olevani täysin yksin sen kanssa. Jotta en olisi tuota kipua nähnyt, tarvitsin tietysti selviytymiskeinoksi kontrollointia ja kuvitteellista hallintaa. Mikä silmänkääntö temppu. Myöhemmin taas häpesin kontrollointiani, vihasin sitä ja koitin esittää rentoa. (Jota en ollut...)

Vaikka pahimmista kontrollinmuodoista on paljon jo reunoja hiottu ja kohdattu kipeyksiä joita niillä on koittanut peittää..oli jotain isoa jäänyt. Meinaan juuri se häpeä omasta kontrollista. Tuon muiston noustessa esiin kysyin 10 vuoden takaiselta itseltäni mitä hän olisi kaivannut. Myötätuntoa. Jotain joka sanoisi "Se on ihan ok että sattuu". En ollut osannut antaa sitä itselleni, joten sen sijaan halveksuin itseäni. Itsensä halveksuminen on yksi tuhoisimmista asioista ihmisen elämässä. Se vääjäämättä heijastuu ulospäin. 

Tämän ja monen muunkin kokemuksen myötä taas vahvistuu käsitys siitä miten me pohjimmiltamme kaipaamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, erityisesti niissä kohdissa kun se on meille itselle hankalaa.

Hard Rock, Hallelujah

Joillekkin meistä on syvään luihin ja ytimiin iskostunut malli että konfliktit ja ns. välien selvittelyt ovat huono, pelottava ja viimeiseen asti vältettävä asia. Itse kuulun siihen joukkoon. On hyvä muistaa että nämä pelot eivät ole ”omaatyhmyyttä” vaan luultavasti kyseessä on joskus muinoin opittu selviytymismalli joka uskottelee ”poissa silmistä, poissa mielestä” tai ”jos sitä ei sanota ääneen sitä ei ole olemassa”. 

Entä jos ne konfliktit, riidat ja niin sanotusti tulisemmat kohtaamiset ovatkin ARVOKKAITA selkeyttäjiä, ilman puhdistajia ja ehkä joskus myös rajan vetoja? Uskommeko oikeasti siihen että riidan keskellä välittäminen katoaa kokonaan? Miltä tuntuisi uskaltaa kohdata ns. pelottavat kissojen nostot pöydälle jos tietäisi että sen voi tehdä turvassa? Miltä tuntuisi jopa kesken riitaa sanoa toiselle ”Olet tärkeä”.
Miltä tuntuisi uskaltaa joskus jopa ottaa se riski että syntyy konflikti sen vuoksi että SINÄ olet tärkeä, sinun kokemuksesi, rajasi, tarpeesi ja se mitä usein intuitiivisesti tilanteista bongaamme?
Mitä jos erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa: Olen hylätty, Olin väärässä, tms?

Minä olen saanut opetella oman voimani kunnioittamista uskaltamalla avata suuni hetkissä joissa aiemmin olisin niellyt (ja salaa katkeroitunut) ja epäillyt lähinnä itseäni. Se ei ole pidemmän päälle tervettä. Herääkö luottamus ihmiseen joka on aina vakuuttava ja ”kliininen", vai ihmiseen joka uskaltaa olla erehtyvä, ihminen, likainen,tunteva, puhdas,rakas, aito? 

Minulle turvallisempaa on nykyisin räiskyväkin,tunteva, eloisa, elävä, joskus riistävä totuus omista tunteista, kuin se kalskean kylmä hiljaisuus, hämmennys ja väkinäiset yritykset pitää näytelmää yllä lasin siruilla kävellen. Tunteet voi kokea ja silti olla jymähtämättä ja jäämättä niihin, uhriutumatta. Mitä jos ei olekkaan paha juttu TUNTEA?
Voiko olla konflikti ja rakastaa ja silti?

Mitä jos konflikti voi olla MAHDOLLISUUS rakastaa syvemmin?

Prahan patsastelijat säikäytti, onko ne eläviä kuolleita? Olenko minä elävä kuollut?

Ystävyydestä

Tunnustus. Minun käsitykseni ystävyydestä on ollut hyvin alkeellinen, pelkoon perustuva ja erillinen.Olen oikeastaan niin pitkään kuin muistan ollut vähän erakko luonteinen ja yksinäinen susi, vaikka kavereita on aina ollutkin. Vasta nyt ihan hiljattain olen oppinut ja oppimassa päästämään ihmisiä oikeasti lähelle henkisesti. On ollut paljon helpompaa ja näennäisesti turvallisempaa elää omassa luolassaan, jonne ei valo paljon paista mutta eipä hei kukaan pääse satuttamaankaan.

Ystävyys ei tarkoita sitä että aina ollaan samaa mieltä, ei välttämättä tarvitse edes tykätä samoista asioista, ikä eroakin voi olla vaikka 20-vuotta tai enemmän, ihan yhdentekevää.Taas palaa sen äärelle miten paljon ihminen voi pelätä haavoittuvuuttaan ja ihmisyyttään. Ystävyys ei ole välttämättä erimielisyyksien tai ristiriitojenkaan puutetta, vaan toisen kuin itsensä ehdotonta hyväksyntää siitä huolimatta. Jotkut ystävyydet kestävät aikansa, ja se on ihan ok. Joidenkin kanssa kuljemme pienen matkan, joidenkin pidemmän. Ystävyyden ei mielestäni pitäisi olla velvollisuus, siellä on tilaa sanoa kyllä, ei, ehkä ja en tiedä.

Upea Brene Brown kirjoitti kauniin mutta "munakkaan" esimerkin ystävyydestä jota nyt pikkaisen muutan omalle suulleeni sopivammaksi. Ajatellaan että jokainen on täällä vähän niinkuin oman elämänsä nyrkkeilykehässä. Välillä tulee turpaan ja romahtaa maahan.  Katsomosta voi tietysti vittuilla,arvostella ja huudella mitä huvittavaa. Ystävä on se joka on henkisesti kanssasi ottamassa turpiin. Ystävä joskus näkee paremmin ulkopuolisena mitä lyöntiä kannattaisi hioa, ja minkälainen turha kukkoilu tai kulmaan vetäytyminen kannattaisi unohtaa. Ystävä uskaltaa rohkeasti sanoa, tietäen että et aina edes tykkää kuulemastasi. Se on ihan ok sillä ystävä tekee sen rakkauden hengessä ja tietäen että sinä teet aina ratkaisusi lopulta itse. 

Olen todellakin ollut katsomosta huutelija, kuten varmasti ajoittain kaikki meistä. Nykyisin otan mielummin turpaan tai kieltäydyn kokonaan "ottelemasta" jos se ei vain tunnu oikealta. Toisin kuin nyrkkeilyssä, ystävyydessä ei ole kyse kilpailusta, voittamisesta tai häviämisestä. Siinä on kyse rohkeudesta elää.

Joten nyt uskallan sanoa nyt Kiitos ystävät. Tutut ja tuntemattomat. 

<3

# Imelää #hattaraa # uuh uuh

Täydenpäivästä

Ei voi täyttyä ennenkuin tyhjentyy. En tiedä mistä tämä lause leijaili tänään mieleen mutta juuri nyt se kolahti. Jos elämä ja ajatukset ovat täynnä sälää ja itsellekkin on vähän sekavaa onko lintu vai kala, vaiko kumpikaan voi kaikkialle kiirehtimisen ja suunnittelun hyvä antaa olla. Ei meille kenellekkään ole aina kristallinkirkasta elämä ja se mitä sillä oikeasti haluaa tehdä. Tai mitä elämä haluaa sinulla tehdä.Jaksan yhä uudelleen ihmetellä miten paljon ihminen itseni tietysti mukaan lukien voi pelätä "omaa voimaansa". Miksi ihmeessä voi olla niin hankalaa myöntää itselleenkään mitä oikeasti kokee/tarvitsee/tuntee? Pelkää tulevansa arvostelluksi, tuomituksi tai jotain muuta. Maailma on myös täynnä kaikenmaailman suuntauksia, säännöksiä ja ihanteita. Elääkö mielummin itselleen epärehellisenä vai ottaa riskin että jonkun mielestä se on lähes vääjäämättä "väärin" tjtn. Minä olen ainoa jonka on elettävä näissä nahoissa. Turha minunkaan on kenenkään muun elämää arvostella kun en ole hänen polkuaan kulkenut. Sieltä rannalta on aina niin hemmetin kiva huudella.

Jos sitä pelkää omaa luontoaan, on luultavasti pakko pitää itsensä kiireisenä tai turruttaa jotenkin "todellisen itsen" (vaikka ei siellä oikeasti mitään todellisempaa itseä ole) kuiskauksia kaikin tavoin. Rupeaa oireilemaan. Henkisesti, fyysisesti, jotenkin. Nämä oireet helposti tulkitsee "omaksi hulluudeksi". Ehkä tyytymättömyyteen on joskus ihan hyvä syykin? Vaikka ajatukset eivät itsessään totta olekaan, jotkut ajatukset ja tunteet ehkä koittavat kertoa jotain tärkeää jota ei kannata turruttaa. Minä olen esim. Omaksunut käsityksen että kaikki pitää hyväksyä ja olla kiitollinen kaikesta ja toisaalta todellakin näin. Mutta nykyisin uskallan tai ainakin yritän katsoa miksi ehkä en jotain hyväksy. Jos asia on niin, se on niin ja silloin sitä vastaankaan on turha taistella mutta hyväksyntä ei voi tarkoittaa enää kohdallani sitä että "en voi tehdä tälle mitään". Mukavuuden halu/ muutoksen pelko kulkee varmaan kaikkien biologiassa jollain tavalla ja se on ihan fine. Jotta sen kaiken sälän läpi voi kuulla edes hennosti sen rehellisen tuntemuksen (joka ei aina minulla ainakaan ole niin ihana ja selkeä kuin toivoisin) on se ensin suostuttava kuulemaan. Se ei onnistu jos on vielä täynnä vanhaa. Pitää myös suostua kohtaamaan se että ei tiedä. Ja se että se saattaa pelottaa ihan hemmetisti. Ja huomata miten mieli ehkä räpiköi ja koittaa saada kiinni jostain, saada äkkiä jotain joka kantaisi. On niin inhimillistä että me kokeillaan erilaisia asioita, mutta uskalletaanko me myöntää että ollaan niistä ehkä kasvettu ohi? Että se mikä tuntui joskus todelta ei enää tunnukkaan? Ja ymmärtää että ihmisen elämässä tuskin löytää mitään ainaisen pysyvää asiaa joka on aina totta.&nbsp; 

Palavana paperina sataa maahan tarina, jota me joskus vaalittiin. Palavia palasia, joiden raunioissa erottuu sydän äänet 
Apulanta- Vauriot
Muistin varaisella sanoituksella joten sori jos sanat ei oo 100% oikein.

Rohkeutta, raakuutta ja rakkautta sotureille <3 lässyn lää, läpätilää.
 

Ystävämme Pelko

Sattuipa kauniina kesäpäivänä että istuskelin Tampereen auringon alla ja fiilistelin nurmikkoa jalkojen alla. Hassuja ajatuksia alkoi tulla mieleen, ja vähänkuin alla oleva teksti olisi kirjoitettu eteen. Puhelin laukusta vaan esiin ja eikun tallentamaan muistioon. Pelko kävi esittelemässä itsensä, kovin hyvässä ja avoimessa hengessä tosin.. 

Hei, nimeni on pelko. En oikeastaan ole muuta kuin mielesi tuotos. Olen yhtä todellinen kuin satuhahmot tarinoissa, välillä kun oikein uppoudut rooliisi pääsen yllättämään ja nappaamaan sinut hyppysiini.Ystävällisiä kätyreitäni ovat mm. Syyllisyys, syyllistäminen, häpeä, haluaminen, paremmuuden tai huonommuuden tunto, arvostelu, ehdot ja menettämisen pelko. Ripustaudun myös mielelläni asioihin, ihmisiin ja saavutuksiin. Näin kuvittelen välttäväni menetyksen. Haluan kontrolloida ja jos en siinä onnistu laitan kauhufilmit pyörimään jossa koet olevasi täysin riittämätön ja arvoton.

Vertaan sinua muihin jotta erillisyys säilyisi. Olen hämilläni. En halua että jätät minut!! Olen tullut suojaksesi ettei elämä vaan satuttaisi sinua. Muistatko? Älä nyt vaan avaudu ja vaaranna itseäsi luottamalla elämään. Oletko hullu? Jatkat vaan vetäytymistä ja piiloutumista, mielelellään myös voisit kuvitella olevasi uhri.Voimani pysyy yllä niin pitkään kun uskot minun olevan todellinen. Saan ruokani kiristyksestäsi. Olen täynnä mielipiteitä ja riipun niissä etten vaan näyttäisi tyhmältä.haluan tietää, olla oikeassa. Haluan saada sinut uskomaan että voisit hallita elämää, kunhan ensin tanssit pillini mukaan.

Pidän sinut pois tästä hetkestä, vertaamalla sitä menneeseen ja kuvittelemaan tulevaisuutta.
Uskottelen sinulle että voit tehdä virheen. Yksi heikkous minulla kuitenkin on, jota en hevillä myönnä. Olen näkymätön. Et voi koskea minua, minulla ei ole muotoa. Olen harhainen ajatus tai tunne reaktio. Mikään kärsimystä tuottava ajatus tai tunnereaktio ei voi kestää loputtomiin jos se kohdataan tässä hetkessä. Tietysti koitan tällöin puolustautua ja etsiä syyllistä.Koittamalla vältellä minua kohtaat enemmän kärsimystä kuin katsomalla minua suoraan.

Pelkään sitä etten tiedä.Koitan peittää tätä pelkoa tietämällä lisää.

Minä sulan hyväksyntään ja rakkauteen. Hukun luottamukseen ja avoimuuteen. Kärtsäännyn rehellisyydestä ja palan loppuun antautumisesta, siitä jossa pääsen viimein elämän syleilyyn, antaen sen tuntua.

Rakkaus

Olipa kerran kaunis päivä, jolloin makoilin aamulla kalliolla tuijottelemassa taivaalle. Sitten Rakkaus tuli esittäytymään   - voihan vaahtomakeinen!

Nimeni on rakkaus. Voit kutsua myös olemiseksi, jumalaksi, tyhjyydeksi, hyväksynnäksi tai vaikka kulmakievarin Kaleviksi. Sillä miksi minua kutsut, ei ole merkitystä, minua ei kuitenkaan sanat pysty koskaan tavoittamaan.

Olen taustalla kaikessa, olen valkokangas, jolle kuva heijastetaan, olen se viisaus, joka saa tuulen tuulemaan, auringon paistamaan ja sateen satamaan. Elämän elämään.
En välitä mitä ajattelet, rakastan sinua silti. En välitä miten paljon sinulla on omaisuutta tai menestystä, rakastan sinua silti. Minua ei kiinnosta mitä olet joskus tehnyt, rakastin sinua silloinkin. Olen niin voimallinen, ettei mieli kykene minua ymmärtämään. Ihmeet ja johdatus kuuluvat harrastuksiini silloinkin, kun et niitä huomaa.

Vastaan siitä, että olet aina siellä, missä sinun kuuluukin olla- Huolehdin siitä, että saat elämääsi juuri oikeat opettajat oikeaan aikaan. Joskus ne ilmenevät paikoissa, joita et olisi osannut odottaa, äänellä jolla et olisi kuvittellut sen ilmenevän. Voit nähdä minut kaikkialla. Kun katsot peiliin, näet minut. Kun tunnet maton jalkojesi alla, tunnet minut. Kun kuulet äänesi, kuulet minut. Minulla ei kuitenkaan ole muotoa, vaan olen kaikkien kuorien sisällä, tyhjyydessä.

Minä en tiedä oikeaa tai väärää. Kukaan ei ole minulle huonompi tai parempi. En voi omistaa mitään, en osaa takertua. Saan aina sen mitä tarvitsen, oli ajatukset siitä mitä mieltä hyvänsä. Minulla ei ole historiaa, eikä tulevaisuutta.
Olen alku ja loppu, synnyn joka hetki uudelleen. Näen likaisimmankin puhtaana. Tunnen naamioiden ja roolien taakse piiloutuneen valon. En kiellä mitään, en tuomitse taikka vertaa. Olen katsoja, näyttelijä ja valkokangas. Olen katsominen.

Olen niin ilmiselvä, että minua voi olla hankala huomata. En odota tai vaadi sinulta mitään. Olet täysin vapaa. Et ole minulle mitään velkaa. Et voi minua löytää, en ole koskaan poissa ollutkaan. Voit muistaa minut, unohtamalla esteet, jotka olet suojaksesi rakentanut. Kun heräät unesta, joka perustui rakkauden ja hyväksynnän jahtaamiseen, lakkaat jahtaamasta sitä mikä sinulla on aina ollutkin, sinä olet Se. Uni ei katoa tämän jälkeen, vaikka sekä joka uneksii katoaa.
Kauniita unia  <3

Push and pull

Suhtaudumme kärsimykseen usein torjunnalla, yritämme työntää kipua ja ahdistusta loitommas itsestämme. Tietysti mieli tekee kaikkensa jottemme tätä kohtaisi. Monen monta vuotta pidin itseni tuli perseen alla, etten vaan olisi joutunut pysähtymään ja kohtaamaan itseäni. Tai sitä joksi itseäni luulin. Tällä tavoin kuitenkin vain ylläpidämme omaa tuskaamme. Ainoa tapa millä voimme selvitä kärsimyksestä on hyväksyä se sellaisena kuin se on, ottaa se omaan sydämeen ja antaa sille tilaa. Taistelematta, kieltämättä. Mielelle se kuulostaa pelottavalta, mutta mieli ei tunnekkaan sitä kantavaa rakkautta, joka odottaa egon suojamekanismien takana.

“It hurts and hurts and hurts and it keeps on hurting. And then it heals.”-Isabel Kliegman

Aikamoinen määrä voi mennä ihmisellä energiaa roolin vetämiseen siitä että kaikki on hyvin. Heh,heh näettehän te varmasti että Minä olen tosi tasapainoinen ja hyvinvoiva? Ja kun tarpeeksi kauan näyttelee tiettyä roolia, voi humpsahtaa rooliinsa niin syvällisesti että ei enää muista näyttelevänsä. Mutta jossain sisällä nakertelee tunne ja epäilys siitä että kaikki ei ole nyt sitä miltä näyttää. Tätä tunnetta koitamme monesti kiertää ja kaartaa sekä vältellä. Tunnetta siitä että olemme totaalisen hämillämme ja peloissamme. Mieli on tottunut etsimään syitä, ja näihin se mielellään myös takertuu. Nakertava tunne ei katoa kuin siihen menemällä, sen kohtaamalla tässä hetkessä, raakana ja ilman tarinaa. Auts. Mennä tunteen ytimeen, ja kerrankin myöntää itselleen: kyllä, nyt koen näin. Ja se on ok. Kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Tunne ei johdu siitä mitä joku on tehnyt, miten jonkun olisi pitänyt toimia vaan siitä mitä ajattelen asiasta.Mitä rakasta käsitystäni on kenties sohaistu, jotta voisin katsoa käsityksen taakse. Jotta voisin olla käsityksestä vapaa. Jotta voisin taas rehellisesti katsoa. Vaikka se hetken sattuisi.

Voi kysyä paljonkin armoa antaa itselleen anteeksi, antaa muille anteeksi. Mutta todellisuudessa kukaan ei ole mitään väärää tehnytkään.Se on hurja väite, ja siitä saa ajatella mitä haluaa. Ajatukset ja syyllistykset eivät kuitenkaan muuta sitä joka on jo ollut. Mieli elää draamasta joten houkutus kirjoittaa tarinasta vieläkin räiskyvämpi on suuri. Lisäksi hyvä tarina tarvitsee uhrin ja pahiksen. Ai niin, ja sen komean prinssin, joka viimein pelastaa! Liekö ihme jos lapsesta alkaen kuulemme tällaisia satuja että yhä aikuisena elämässä etsimme uhria, syyllistä ja pelastavaa prinssiä. Tai kenties leikkimme tuota pelastajaa  Mitä jää jos ei samaistu yhteenkään näytelmän rooliin? Mitä kaikkia rooleja olenkaan näytellyt? Roolit voi nähdä harhaksi. Mitä jos näemme egon pelin kaikki roolit myös itsessämme? Auts, ei se ole kivaa! Mielummin myisin pääni, kuin näkisin itsessäni sen, joka ei miellytä. Niimpä heijastelen sitä muualle. Enkä muista että mitä näen, olen siellä myös. Tämä oleminen ei ole persoonaksi muotounut “minä kuva” vaan elämä itse. Kun katsoo ilman kuvia, ilman ennakko odotuksia, ilman mustia taikka vaaleanpunaisia laseja, tulen siihen tulokseen etten tiedä. Ja se on ihanaa.

Sielu sanan voi hyvin korvata vaikka elämällä. Ja oikeastaan mieltäkään ei tarvitse hiljentää. Se hiljentyy kun sen tarinat näkee valheellisina, eikä lähde niihin mukaan.

Minä pelkää konflikteja – se uhkaisi kokemusta arvottomuudesta

Minä puolustaa käsityksiään – se pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää

Minä haluaa kiitosta- se luulee että se itse teki jotain

Minä hakee turvallisuutta- se luulee että turva on sama kuin kontrollointi

Minä etsii helpotusta- se ei näe että etsiminen ylläpitää vaikeutta

Minä pelkää antautua elämälle- se ei luota vielä tarpeeksi

Minä arvostelee – se koittaa piilotella kokemustaan huonommuudesta

Minä haluaa vakuuttaa- se luulee arvonsa tulevan tietämisestä

Minä tukahduttaa ja pakenee tunteitaan- se näkee ne pahoina tai väärinä

Minä pelkää loputtomasti- se ei ymmärrä että pelko on vain energiaa

Minä haluaa omistaa- se uskoo sen tuovan tyyneyttä

Minä haluaa olla jotain- se tietää että tyhjyydessä harhakuvat haihtuu

Minä haluaa olla vapaa- se ei tiedä että se jo on

Minä odottaa jotain suurempaa- se uskoo mielummin kuvitelmiaan
Minä hyökkää ja uhoaa, se ei osaa muuten puolustautua kun kokee olevansa uhattuna.

Minä haluaa pitää oivallukset itsellään, se ei näe ettei ole kenestäkään erillään

Minä on niin levoton eikä se halua pysähtyä, se kiertää kohtaamasta hiljaisuutta tietäen sen paikaksi jossa ei voi hengittää.Minää ei ole siellä missä ei ole tarinaa.
Ja jäljelle jää….                           .

<3

Ja kyllä puhuin vain omasta vinoutuneesta kokemuksestani. Jossa tuo minä vierailee riemukseni. Jotta voin muistaa, että se joka havaitsee tuon minän, ei ole minä. Se joka Minä hahmoa katsoo, voisi  jopa sanoa että se rakastaa. Koska ei ole mitään mitä se ei rakastaisi. Kukaan eikä mikään jää ulkopuolelle. Ei ole eroa sillä, mikä on sisällä ja mikä ulkona. Olipa taas omituista horinaa  ;)

Bittersweet

Katkeruus on tunne jonka varmasti jokainen tietää ” happamoittavana”. Katkeruus on kuitenkin yksi inhimillisimmistä tunteista, joita ihmisyys sisällään kantaa. Voisiko olla että ihanan henkiset ja autuaat pyrkimyksemme olla ” hyviä ja kuuliaisia” ihmisiä sullovatkin vain tiedostamattomaan kaiken happaman, joka saa naamamme irvistämään. Me haluamme mielummin makeita herkkuja, vaahtokarkkia ja suklaata, ei mitään hapanta ja kitkerää kiitos!  Olisihan se ihanteellista, jos homma todellisuudessa toimisi ” poissa silmistä, poissa mielestä” perjaatteella. Siinä vain tuppaa käymään niin, että asiat joita emme uskalla/ osaa/halua kokea tuupataan syrjään, samaan tyyliin kun siivoaisi niin että lakaisee vain kaikki pölyt sängyn alle pois näkyvistä. Tässä olen henkilökohtaisesti ollut aivan mielettömän taitava, niin sen siivoamisen suhteen kuin siirtämään ja sivuttamaan tunteitakin  Halu todella vapautua mielen luomuksista ja harhoista omalla kohdallani tarkoittaa halua nähdä ja tuoda tietoisuuteen nekin pölyklimpit jotka olen tuupannut sivuun. Vaikka tiedän noidenkin tunteiden olevan mielen ja egon vääristämiä tarinoita, mutta niin kauan kun ne kiellän minussa niihin olemassa ” tarttuma pintaa”. Vedän puoleeni tilanteita ja tapahtumia saada nähdä nuo asiat itsessäni. Jos tietynlaiset kaavat ja kuviot toistuvat elämässä, silloin niisstä todellakin taitaa olla jotain opittavaa. Mitä enempi on itse vapautunut ( okei, todellisuudessa itse on Aina vapaa, tai enempikin että ei ole mitään “itseä”), sen vähempi erilaisia haasteita on tullut vastaan. Niille ei vaan ole käyttöä. Toisaalta taas asiat jotka olisivat joskus saaneet vapisemaan pelosta ja jähmettäneet täysin eivät enää kosketakkaan. Ne saavat mennä läpi. Toisin sanottuna saamme kyllä juuri sen mitä omalla polullamme tarvitsemme. Näki egomme sitä tai ei, sillä ei ole merkitystä.

Tulin kuitenkin kirjoittamaan eräästä varjopuolesta, tai kokemuksesta jonka sain huomata viikonloppuna.Tällä kertaa tämä tuttava ei tuntunut mitenkään henkilökohtaiselta. Se vain oli. Ystävä nimeltä katkeruus. Olin eräällä kurssilla, johon itse suhtauduin siltä kantilta että nyt saa nousta ripeitä myöten kaikki esiin jota en vaan näe.  Teimme erilaisia harjoituksia, joissa mentiin nimenomaan niihin yleensä negatiivisiksi kutsuttuihin kokemuksiin, koimme nuo tunteet, näimme ne harhaksi ja Boom. Loppu. Joskus olisin pitänyt ehkä tällaista aivan hulluna, kuka nyt lähtisi oikein jahtaamaan negatiivisia tunteita? No se, joka ei enää aio niitä pelätä. Se joka ei anna niiden enää hallita itseään. Se, joka ei halua enää pelätä. Todellisuudessa on vain tämä hetki, kaikki menneen kuvittelu on vain harhaista muistelua, egon luominen tulkintoineen, Fine. Mutta harhainen egoni oli jättänyt virheellisiin tulkintoihinsa perustunutta katkeruus-energiaa sisäänsä. Oli uskomaton kokemus löytää itsessään tuo. Katselin Eeviä, tämän elämän ” päähahmoa” näyttämöllä kokemassa tuota oloa, ja huomasin että se ei ole Minä. Koko Eevin tarina on sarja ajatuksia, tunne möhkäleitä ja halua olla rakastettu. Tämä halu on ollut niin suuri, että se ei ole lisännyt rakkautta ja vapautta, vaan se on hallinnut. Se on mittaillut, se on laskelmoinut. Eevi ei tätä tietenkään haluaisi myöntää. Eevihän luulee, että sen on oltava hyvä ihminen. Eevi luulee että tunteet katkeruudesta olisivat sen omia. Eevihän ei aina huomaa, että sillä ei ole omia ajatuksia. Ajatuksia on, mutta ei ajattelijaa. Katsellessani tuotta tarinaa koin suurta iloa. Kokea tätä kaikkea.

Tämä kokemus oli ihana muistutus siitä, että koetaan ne asiat silloin kun ne on. Eevi oli tuotakin asiaa muhittanut sisällään pitkään, ja enää sängyn alle ei mahtunutkaan pölypalloja, ne tulvikin sieltä ulos. Miten hieno tilanne olikaan keskustella tästä kaikesta henkilön kanssa, jota kohtaan olin tuntenut katkeruutta. Syyttämäättä, jeesustelematta, vaatimatta selitystä. Antamalla anteeksi, itselleen ja toiselle. Saaden kokea sen, että vaikka tunne ei kerro todellisuudesta mitään, se silti hahmolle tuntui todelta. Ja erottaa ne kaksi toisistaan, ja tuntea miten ne on silti yhtä. Osa unta, jonka uneksija on Mysteeri.

<3

Don't hate the player, hate the game ;)

Vähänkin henkisyyteen tai elämän luonteeseen tutustunut on varmasti kuullut lauseen ” kaikki on yhtä”.Tietystikkin sanojen ja lauseiden kuvaukset ovat aina hyvin rajallisia, ja onkin jopa aika helpottavaa tajuta että yksikään lause ei voi olla täysin totta. Jos tuo lause olisi totta, se kumoaisi jo oman väittämänsä! Jokainen toteamus tai totuus sisältää kolikon molemmat puolet.

. Tuon kaltainen kuvaus olisi sellainen jonka voisin mahdollisesti allekirjoittaa vielä vuodenkin päästä.Tuo lause toisaalta olettaa että minulla on tulevaisuus jossa kykenen kirjoittamaan. Miten itsestäänselvänä pidämmekään välillä tiettyjä asioita…
Ehkä se kun tietää että mitään mitä kirjoittaa ei voi kuitenkaan olla absoluuttisen totta vapauttaakin pelaamaan sanoilla! Me ollaan saatu upeita ilmaisun välineitä, on vaan liian kireällä olevan ponnarin syytä että joskus otamme sanat hieman turhan tosissamme 

Tuo kaikki on yhtä lause on hämäsi minua pitkään. Luulin että kunhan olen tarpeeksi ryöpännyt egoani jollain tavalla voimallisesti ja yhtäkkisesti saisin tästä suoran kokemuksen. Minulla on kyllä ollut upeita svääri kokemuksia aiheesta, mutta kuten kaikki kokemukset nekin ovat ohikiitäviä. Usein näitä ykseyden kokemuksia olen saanut öisin, kun tietoinen mieli on tarpeeksi hiljaa eikä yritä jatkuvasti löytää syitä tai ennalta tuttua kaavaa. Eräänä yönä havahduin siihen että keho oli matkalla wc:hen enkä tuntenut tai huomannut mitään eroa kehon, seinän, oven kahvan tai minkään välillä. Kokemus oli henkeäsalpaavan kaunis, rakkauden täyteinen.Maailman luonnollisin. Ja pim! Se katosi. Vastaavia kokemuksia on muutamia, silloin kerta kaikkiaan kaikki näyttää ja tuntuu ihmeelliseltä, uudelta. Muovilusikasta alkaen. Karkkipaperin roska on yhtä arvokas kuin tonnin seteli. Asioilla ei ole mielen normaalisti luomia arvoja ja merkityksiä.

Kokemusta ei voi mielellä tehdä. Nuo hetket ovat olleet jotain niin päräyttävää, että niiden jälkeen on jotenkin selvää ettei tuollaista voi mielellä ” saavuttaa”. Huippukokemukset on ihania, mutta niiden jahtaus voi viedä vaan omaan vankilaansa. Nuo kokemukset ovat ehdottomasti syventyneet ymmärrystäsi siitä että kaikki on yhtä, mutta koenko todella 24:7 näin? No en todellakaan.Itsekkyyteni suorastaan haisee 
Jos siis sanon että kaikki on yhtä, perustuuko tuo siihen mitä olen lukenut ja siihen mitä haluan uskoa?( suloista ja tekee varmasti hyvää) Vai perustanko tuon sanomisen nyt johonkin muistikuvaan ? Kuten tiedetään, muistikuvamme ovat melkoisen vääristyneitä.. Emme tosiaan näe elämää niinkuin se on, vaan millaisten lasien ( uskomusten, arvojen, kulttuurin, yhteisesti sovittujen sääntöjen jaottelun mukaaan) läpi sitä katsomme. Elämää on tietysti kivempi katsoa vaaleanpunaisten kuin mustien linssien läpi ( molempia on kokeiltu). Vapautta etsivälle ei enää linssit riitä. Nyt halutaan nähdä suoraan, ilman uskomusten suodattamaa kehikkoa.
Se on sekä vapauttavaa mutta myös raakaa nähdä mitä jos lakkaa uskomasta mielensä luomiin merkityksiin? Ei mielelle ole kivaa kun sen illuusiot poksahtelevat puhki, mutta kun ne ovat poksuneet, mikä enää poksuisi? Voi kokea rauhaa vaikka mitä tapahtuisi. Ne napit joihin aiemmin joku viaton tapahtuma sohaisi eivät reagoikkaan enää.Sitä voi hienosti esittää ettei satu, mutta valehtelee vain itselleen. Jos vielä sattuu ja reagoi, niin tekee sitten sen rehellisesti.

Kaikki on yhtä. Mitä se tarkoittaa suoralla kokemuksella? En voi perustella tätä sillä että kaikki on energiaa, ja 99,9% atomien ja molekyylien sisällä on tyhjää. Ihmis kehossakin. Ei ole mitään erillistä yksikköä joka ohjaa kaikkea. Jotain täällä silti on. Joku käsittämätön mysteeri liikuttaa tätä kaikkea.
Ei ole erillistä minua, ei ole erillistä sinua. Kaikki on samaa. Kaikissa meissä näyttää toimivan jatkuvasti automaatiolla mitä hienojakoisempia prosesseja, alkaen solujen uusiutumisesta kykyyn tiedostaa olemassa olo.

Kaikki on samaa. Kaikki on yhtä aukeaa ” minulle” kun huomaan että minää siinä muodossa , erillisenä kontrolloijana tai hallitsijana ei ole.Silloin ei ole muitakaan. Näen toki erilaisilta näyttäviä muotoja, ihmisiä, lintuja, puita, busseja, katukivetystä… Jokainen näyttelee rooliaan täydellisesti, jokainen on osa kokonaisuutta.Jos ketään ei ole, miten kaikki voi olla yhtä?
Kaikki on samaa.Jos ymmärrän tämän älyllisesti se vapauttaa jättäen hieman kylmäksi.No mitäs nyt?

Kun näen tämän sydän auki, se saa kyyneleet silmiin. Mitään erillistä ei ole ja silti saamme olla kokemassa tätä huikeaa peliä! Pelistä voi viimein ottaa kaiken irti, ja katsoa miten kauniin raadollisesti luonto hoitaa kaiken itsestään. Se ei tee sitä tasaisesti, vaan pienien tai suurien katastrofien kautta. Eikö ole kesälle pieni katastrofi luopua syksyn tullen lehdistään? Tuskin puu määrittelee luontoon kuuluvia muutoksia mitenkään. Se vain antaa itsensä tälle kaikelle <3

Mieleen tulee vanha sanonta ” don’t hate the player, hate the game” .
Ei ole pelaajaa, on vain peli. Täydellinen peli.

Push the button!

Viimeisten viikkojen teemana on kaiken muun ihmeellisen ja ihanan elämän ohella ollut näköjään syyllisyydestä  vapautuminen. Elämä on tarjoillut oikein herkuttelen tilaisuuksia nähdä niitä syyllisyyden rippeitä joita vielä kannan/ kannoin mukanani. Voi miten sitä luuli tietoisesti että on jo niin sujut joidenkin asioiden kanssa. Mutta kappas kepposta,  kun ulkopuolelta tulee ärsyke joka nostattaa syyllisyyden äänet paiskomaan korvien juureen, huomaan että jotain irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa on vielä. Egon vanhat kepulikonstit tulivat peliin mukaan tilanteissa, joissa se koki että se on muille velkaa ja vastuussa muiden hyvästä olosta. Myöskin se halusi välttää sitä, ettei se ainakaan tuota kenellekkään pahaa mieltä. Aikamoinen kantamus , jos ajattelee että olisi todellisuudessa vastuussa muiden kokemuksista  Ei kai sitä kerkeäsi muuta tekemään kun lipomaan takapuolia ympäriinsä, ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää  Ja vielä kun tietää, että jokainen tunne on ihan ok. Sitä voi maailman ääriin osoittaa ympäristöä, muita ihmisiä tai tilannetta joka aiheuttaa mielen mielestä vastustusta, mutta se ei vaan muuta mitään.Ja muistutan lempeästi itseänikin siitä, että todellakin olen joskus itse jaksanut valittaa ja odottaa jotain maagista pelastusta ulkopuolelta.

Syyllisyyden tunteet nousivat muutamasta tilanteesta, joissa henkilöillä oli ollut odotuksia kohdistuen minuun ja siihen kuinka minun tulisi toimia ( kuitenkaan kertomatta niistä). Egon selviytymis straegia puski päälle ja kuuntelin välillä huvittuneena ja välillä täysin samaistuen sen selityksiä joissa se välillä latisti minua ja koki riittämättömyyttä- välillä taas suorastaan arvosteli syyttäjiä ja koitti etsiä heidän kipukohtiaan joihin voisi iskeä hampaansa. Pyörä lähti pyörimään-mutta siihen ei toden teolla tarvitse reagoida  Tuntuu kuin vuosien karma olisi katkaistu. Osaan olla melkoinen herkkis ja olen kokenut elämässä valtavasti surua jos olen kokenut tuottavani jollekkin pettymyksen. Todellisuudessa kukaan muu kuin ihmisen mieli ei voi tuottaa pettymystä. Meillä on monilla todella sekava uskomus järjestelmä, joka on luotu keppi ja porkkana menetelmällä. Vuosia pelkäsin niin paljon tuottavani pettymyksiä, etten uskaltanut kuulla sydäntä ja sitä mitä se koki oikeaksi. Aina välillä huomaan edelleenkin että tietoisuuteen nousee jokin hyvin piiloutunut käsitys. Tällä kertaa se oli jotain tämän tyylistä: Olen vastuussa muiden tunteista. Järjellä olen tiennyt jo pitkään ettei näin mitenkään voi olla. Kuitenkin reaktio pukkasi päälle, joten tutkittavaa ja auottavaa löytyi. Ja ah miten vapaa olo on nyt  Sain antaa anteeksi. Itselleni ja muille. Nähdä myös ne omat jäykkyyteni. Muistaa taas entistä kirkkaammin että vain pelko takertuu ja luo odotuksia. Rakkaus avartaa ja vapauttaa.

On rikkaus voida tulla tietoiseksi kenties vuosia lymyillestä käsityksistä , jotka ovat vaikuttaneet alitajuisesti siihen mikä on mm. tässä elämässä tuntunut mahdolliselta. Tietoisuuden valo ei kestä sitä mikä ei ole totta. Kuka lie sanoikaan, ettei ole pahoja tai tyhmiä ihmisiä, on vain tiedostamattomia. Se taitaa pitää niin kutinsa. Voi millaisessa unessa sitä on ollutkaan joskus vaatiessaan ihmissuhteelta helpotusta. Rakkaus elää vapaudessa. Ja aidossa arvostuksessa. Ei siinä harhassa, joka perustuu aina siihen pieneen minään joka on täynnä kuvitelmia , muista ja itsestään.

Aiemmin olisin ehkä koittanut jäädyttää tilanteen, mutta enää ei näytä muuta tulevan sisältä kuin rakkautta. Mieli pyristeli hetkensä, mutta kun sitä ei ruoki se hiljenee. Ja jos älämölö alkaa, senkus tarkkailee sitäkin hyväksyen. Se mikä ei ole totta, ei voi satuttaa.Voi aina valita uskooko ajatuksiaan, jos tiedostaa. Voi aina todeta että ainoa asia joka lopulta tuottaa surua/kärsimystä/what ever on sen vastaan taistelminen joka on todellista. Kuinka ihanaa ja kaunista onkaan taas antautua elämälle. Melkeen joka kerta, kun kohtaamme voimakkaita tuntemuksia, takana on uskomus siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi olla enemmän, yms. On niin vapauttavaa irroittaa ja ottaa se vastaan mikä on kiitollisena.

Jokapäiväinen morsiammemme

 Tuli viikonloppuna vastaan polttareita viettävä tuleva morsian, joka kyseli elämänohjeita vastaantulijoilta, kirjoittaen niitä ylös kauniiseen valkoiseen vihkoonsa.Ensimmäinen ajatus mikä päähän pälkähti oli että älä nyt hemmetti muilta kysy ohjeita, vaan luota itseesi! Mutta vastasin kuitenkin jotain. On jotenkin hemmetin helppoa jos tosiaan luottaa ( tai enemmänkin voisi sanoa että tietää) että kaikki on aina juuri niinkuin kuuluukin olla. Elämä kantaa kyllä. Ei aina ehkä sillä tavalla mitä mieli haluaisi, mutta se kantaa kyllä. Menimme itseasiassa mieheni kanssa vuosi sitten naimisiin, ja päätimme leikkimielisesti yhdessä että jokainen päivä meillä on mahdollisuus rakastua toisiimme uudelleen. Ei käy muuten elämä tylsäksi 

Me ollaan jokainen omalla polullamme juuri siinä missä nyt kuuluukin. Jos siellä polulla on jotain jonka mieli kokee haasteeksi, se on luultavasti joku asia joka on nyt koettava. Se on kaunis mahdollisuus. Sydämessä voi olla rauha vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Jos se ei siellä ole, sitä on turha teeskennellä. Sen sijaan voi kokea vapaasti ja REHELLISESTI sen mitä kokee. On rohkeaa, vapauttavaa ja kaunista tarkastella niitä omia ” kipeimpiä” kohtia lämmöllä. Ahaa, nyt tuo kokee mustasukkaisuutta! Okei, nyt tuo hahmo tuntee tarvetta selitellä! Jaahas, nyt hän näköjään häpeää.Sinä et ole tuo hahmo. Yhdestäkään tunteesta ei tarvitse päästä eroon. Riittää, että todistat. Tee se neutraalisti, syyllistämättä tai arvostelematta. Se ei ole aina helpointa, mutta senkin voi hyväksyä että se mielen osa , joka et ole kokee sen vaikeaksi. Anna sitten vaan olla vaikeata, kerrankin täysillä!

Monet meistä on kerenneet keräämään melkoisen määrän ” tunnekuonaa” – jos emme ole kokeneet tunteita täysin. Siinä vaiheessa, kun ei enää halua kerryttää sisälleen mitään eikä kieltää mitään, voi vanhat kuonat alkaa kuin puhdistua. Samalla tavalla kun ravinnon suhteen. Jos sitä syö vuosia ” tukkivaa” ruokaa, kun ruokavalio puhdistuu pääsee kehoon kertyneet kuonat liikkeelle. Näin myös mielen ja tunteiden detoxin suhteen. Sitä ei tarvitse säikähtää, jos näin käy. Polkuja on niin monia. Uskalla vain kokea ne tunteet pois. Itselleni tähän on toiminut oikein hyvin vain se että kiitän tunteesta, totean ehkä että nyt saat kerrankin tulla täysin ja koen sinut pois. Sitten vain tunnustelen miten tunne jyllää hetken kehossa ja katoaa usein varsin nopeasti, kun en ala ajattelemaan siitä mitään sen kummempaa. Nyt ihan viimeaikoina on löytynyt ihan ikiaikasia tunteita ja muistoja jotka on nyt saanut kokea ja muuttaa niissä olleen energian. Tai antaa sen energian muuntua läpikatsomisen kautta. Ja kaikkialla näen vain itseäni! Alitajunta tallentaa jokaisen kokemamme asian. Se muistaa niin paljon enemmän kuin tietonen mieli kykenee edes rekisteröimään. Kuinka vapauttavaa on ollut palata juurille, viimeinkin kokea hämmennystä aiemmin aiheuttaneita olotiloja. Löytyi mm. uskomuksia siitä että ” minun pitää välttää konflikteja” , ” en ole toivottu tähän maailmaan”, ” en saa aiheuttaa kenellekään vaivaa” ja ”minun pitää olla kontrollissa”. Näitä ei tarvitse muuttaa, ne vain yksinkertaisesti muuntuvat rakkauden valossa. Ei voi tietää ennenkuin tietää. Että ei ole paljookaan tiedettävää 

Lähti näemmä teksti vähän harhailemaan.Sellaista se elämäkin välillä on. Kaikki ei mene aina niin järjestelmällisesti kuin mieli haluaisi. Nytkin mielen jäänteet höpisee että ethän sä voi tollasta julkasta, eihän tosta saa kukaan mitään selvää. Sitä mielen höpinää voi kuitenkin seurata vierestä ja vaikka tehdä sen kanssa sovun paiskaamalla kättä päälle. Minkäs ihmeen takia sitä jaksaisi enää ajatuksia pelätä?

Tässä kuitenkin ne ” ohjeet” joita tuolle tulevalle morsmaikulle siinä hetkessä suolsin:

Rakastu siihen kumppaniisi ( voit lukea tämän myös omana itsenäsi) joka päivä ja hetki uudelleen. Vertaamatta menneeseen, ripustautumatta omiin ” tuon pitäisi olla tuollainen” ajatuksiin. Katso ja koe rakkaus joka päivä tuoreena.

Vieläkin tärkeämpi, älä usko minun tai kenenkään muun ohjeita , vaan kysy rohkeasti siltä sydämeltä jonka rakkaus on rajaton. Ja uskalla luottaa siihen. Se ei arvota tai tuomitse, kanna kaunaa , syyllistä ,ei alistu, puolustele tai hyökkää. Ole rehellinen itsellesi.Uskalla elää sinun näköistä elämää, joka on ilon ja aitouden siivittämä.

Grazias

Kiitollisuus, joo joo nehän on ihan perus juttuja. Mielen kiitollisuus on kuitenkin kuin hiekkapaperilla pyyhkisi pyllyä verrattuna siihen kiitollisuuteen joka kumpuaa jostain ihan muualta, sanattomasta. Mitä tahansa ” oppeja” voi ymmärtää ja koittaa omaksua älyllisesti, mutta se on täysin eriasia kuin kokeminen. Kokeminen on jotain johon ei vaan sanat riitä. Mitenkään. Tuntuu melkeimpä kokemuksen pahoinpitelyltä koittaa sitä jotenkin sanoiksi tuoda.Sitä on monituiset kerrat luullut oivaltaneensa jotain, vaan myöhemmin huomatessaan että oivallus oli vain mielessä. Heti kun on joku ” aa, tämä on näin” , on jo mieli luonut uskomuksen. Eikä siinä mitään.

Ystävä kertoi parin vuoden takaisesta kokemuksestaan jossa elämä oli heittänyt melkoset häränpyllyt kerta rysäyksellä. Hän oli sairaalassa teho osastolla, ja käytännössä kaikki duunit, ihmissuhteet ja yleiset turvallisen elämän ” peruspilarit” oli kiikun kaakun. Sitä voi vaan kuvitella että mieli tuolloin angstaa ja on hädissään, kauhuissaan suorastaan. Sitä voi olla elämälle vihainen ja pitää itseään jotenkin uhrina. Hän oli siellä aikansa tosiaan vihannut kaikkea. Ja sitten vaan yks kaks vihannut tarpeeksi. Se riitti. Jostain oli tullut ajatus kirjoittaa ylös kaikki mistä on kiitollinen. Kun näkee ettei tosiaan voi kontrolloida, astuu armo tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua kehiin. Joku on sanonut hyvin että ” Kun olet menettänyt kaiken voit vasta saada kaiken”. Ulkoisesti meidän ei kuitenkaan tarvitse menettää mitään. Kaikki omistaminen ja riippuvuus on vain mielessä ja ajatuksissa. Kun luopuu suhteistaan riippuvuuksiin, tapahtuu ihmeitä. Hän ei päästänyt irti vihasta, se vaan tapahtui. Vihaa olisi ollut täysin turha kieltää tai taistella vastaan. Ja sitten kuin salama tyhjältä taivaalta se katosi. Asioita joista hän oli kiitollinen löytyi lopulta useiden sivujen verran. Nämä asiat tietyllä tavalla herättivät näkemään kaikin toisin.

Kiitollisuus päiväkirjat ovat varmasti monille tuttuja. Jos taas olo on kaikkea muuta kuin kiitollinen, miksei sitä tekisi vitutus listaa, kirjottaisi kerta kaikkiaan kaiken mikä sapettaa ulos. Ihan tyhjäksi, niin ettei mitään enää tule. Irtipäästäminen tapahtuu kuin itestään, sitä ei voi tehdä. Se annetaan. Kiitollisuus nousee muualta kuin kontrollista. Se tulee luottamisesta ja vapaudesta.

Anette Calrström kirjoittaa kauniisti ” Kaikki toiminta ja päätökseni lähtevät kiitollisuudesta. Jos en tunne kiitollisuutta , en ole virrassa. Silloin en tee mitään. Vaan odotan ja hyväksyn sen mitä ikinä ilmeneekään”.  Respect. Tässä on muistettavaa mielelle joka usein tahtoo asioiden tapahtuvan nopeampaa, kovempaa, paremmin ja enemmin.Kaikki on aina juuri niinkuin juuri nyt tuleekin olla. Sitä voi kaikella vapaudella ajatella ihan mitä tahansa, mutta asiat ovat kuitenkin niinkuin ne ovat. Kiitos siitä.

Yleensä ei tunnu oikealta antaa mitään ” ohjeita”, koska ne voidaan käsittää niin monella tapaa. Se mikä toimii yhdelle nyt on jotain josta toisen voisi olla aika päästää irti ja mennä eteenpäin.  Tämä ohje ei  siis tarkoita että muut tunteet kuin kiitollisuus olisi tukahdettava. Jos sisällä on nyt jotain ihan muuta, koe se loppuun asti. Kiitollisuus ei oikeastaan ole edes tunne, se on enemminkin hyväksyntä. Mutta kuitenkin.Kokeile mitä tapahtuu jos alat lisäämään kiitollisuuden ajatuksia päivääsi. Ai kiitos , saan odottaa pitkässä jonossa kaupassa. Kiitos, joku ohitti minut autolla holtittomasti. Kiitos , myöhästyin bussista. Kiitos tuoreesta kahvista. Kiitos että saan tuntea rakkaan käden kädessäni. Kiitos että minulla on jalat. Kiitos että hengitän. Kiitollinen voi toki olla siitäkin ettei ole kiitollinen.

Matkamuistoja

Kirjoitin tämän tekstin ensin itselleni matkamuistoksi, mutta ajattelimpa että jaan sen kuitenkin.Sitä on kerennyt niin monta kertaa humpsahtaa siihen ansaan , että alkaa etsiä jotain parempaa jostain.Onnea, täyttymystä, rauhaa, tasapainoa, turvaa, what ever. Sitä voi koittaa etsiä työstä, ihmissuhteista, saavutuksista, harrastuksista, kehonkoostumuksesta, rahasta. tavarasta. And still nothing  Viimeisin etsintä oli ” henkistä laatua”. Tuntisin enemmän rauhaa jos vain..Asiat olisivat paremmin jos vain…Minun pitää välttää asiaa x… Bullshit. Oli huikeaa olla keskellä mielen ja pelkojen ilotulitusta, tietäen että siinä ei ole mitään todellista. Se oli hämmentävää, hurjaa ja välillä kaikkea muuta kuin kivaa. Legandaarisesti vapaus tuli taas kun lakkasi etsimästä mitään. Ja puff vaan, ratkaisut saivat löytyä kuin itsestään, kun tuli tilaa kuulla ja tuntea rakkaus kaikessa.

Halusin kirjoittaa kokemuksen aamusta, jolloin mieli oli täysin rauhassa, leikkisä, utelias ja avoin.Viikko sitten ei ollut näin. Mieli harhaili, ajatuksissa oli paljon vertailua, järkeilyä, analysointia. Tiesin että se on turhaa. Tiesin että ajatusten sisältö on vain tarinaa. Kysyin mielessä monta kertaa ” Onko tämä varmasti totta?” ja ” Mitä jos en uskoisi tähän ajatukseen?”. Tunsin sisäisen ristiriidan. Olisin niin halunnut tarttua johonkin. Olisin niin halunnut löytää jonkun vastauksen, pysäkin, totuuden. En löytänyt. Luovutin, ja annoin ajatusten luvan tulla. Annoin tunteiden luvan tulla. Pelkoja, syyllistämistä, epävarmuutta. Mieli osaa olla aika hurja välillä  Yksikään ajatus ei kuitenkaan ollut vaarallinen. Kuuntelin niiden tarinoita jostain etäältä. Ei olisi ollut mitään syytä poistaa tuota turhautumista, se palveli tarkoitustaan. En vain tiennyt silloin vielä että mitä.Antautuminen ja hyväksyntä pelottaa mieltä, mutta onneksi mitään joka ei ole todellista ei tarvitse pelätä. Turhautuminen oli enemmänkin muutosta edeltävä impulssi. Mielen aseet tulivat tutuiksi.Sydän kuitenkin tietää ettei tarvitse taistella. Kun ei taistele sitä vastaan mikä on, kaikkialla on rauha.

Aamun autuus

Tietoisuus joka on ollut yöllä mitä ihmeellisimmissä paikoissa alkaa siirtyä ja kohdistua kehoon, ja makuuhuoneeseen jossa nukun. Olen täällä, en ole täällä. Yhtäkkiä huomaan olevani hereillä.

Näen rakkaan mieheni ( ei hän tietenkään minun ole) selän vieressä. Valoa tulvii sälekaihtimien välistä sisään. Suljen vielä silmäni, käyn kiinni miehen pehmeään ja lämpimään selkään. Nuuhin, tunnustelen hengitystä, kuulostelen tuhinaa. Kohta nousen ylös ja vettä keittäessä havahdun ajattelemaan että voipa olla kiitollinen siitä, että saa herätä. Miten olinkaan pitänyt sitäkin itsestään selvyytenä?

Kohta huomaan kehon lähteneen aamukävelylle. Katselen värejä, muotoja, nautin valosta joka on lisääntynyt. Olen harvinaisen läsnä. Välillä mieleen leijailee ajatuksia kiitollisuudesta, välillä ihmettelen ja kysyn kysymyksiä, joihin en löydä vastausta. Jokainen puu näyttää olevan täysin erilainen. Jossain on pilkkuja, ihan kuin gepardilla. Toinen taas on selkeästi toista vanhempi. Kolmas on jännän punasävytteinen. Puu ei ole enää puu, kun sitä todella katsoo, kun siihen tutustuu. Tuntuu iloa katsoa kaikkialla olevaa kauneutta. Miten joskus pidinkin puita vain puina?

Mietin onko kotiani olemassa silloin, kun en ole siellä. Voin toki ajatella kotiani, voin jopa mielessä nähdä muistoja siitä, ja voi olettaa sen olevan siellä vielä. Mutta juuri nyt olen koditon. Nauran ajatukselle, se tuntuu jopa niin luonnolliselta.

Kaksi iloista labradorin noutajaa ohittaa minut omistajansa kanssa. Seuraan koiria uteliaana. Ne keräävät jatkuvasti informaatiota ympäriltä, eivät ne muistele mennyttä, eivät vertaa mihinkään. Ei niitä huoleta tuleva. Koska minullakin on vain tämä hetki, tunnen olevani yhtä paljon tuo koira, ja tuokin koira kun tämä keho. Nauran tällekkin tuntemukselle. En ole keho, se näyttää liikkuvan itsestään ilman että tietoisesti ohjaan sen liikettä. Sydän lyö itsestään, ajatukset tulevat ja menevät itsestään. Ei mitään ” hallitsijaa” missään. Kaikki tapahtuu. Olemisen tuntemus yhdistyy kehoon, ja välillä huomaan samaistuvani ” minuun” taas. Se on ok. Tuossa hetkessä (jota tätä kirjoittaessani en voi kuin muistella) , olemista ei ole muualla kuin tässä. Missä havainto olemisesta tapahtuu? Silmistä tietenkin, vastaa mieli. Mutta olenko siitäkään aivan varma. Voiko silmä nähdä silmän? Tietoisuus on kaikkialla. Se on ottanut omia, ihmeellisiä, uniikkeja muotojaan tästä kehosta jota Eeviksi kutsutaan. Se on ottanut muotojaan noista puista, noista tuulen vireistä, koirista, roskiksesta, tuon naisen hanskasta, kaikesta. Kaikkialla olen minä, enkä ole missään erityisesti. Tuntuu hyvältä ottaa laukka askelia. Pyörittelen käsiäni.

Mieleen tulee sävel vanhasta laulusta ” se on vain rakkaus”. En muista sanoja enempää, mutta hyräilen sitä mielessä.Voi kumpa aina voisi kokea tälläista keveyttä! STOP. Mieli puuttui peliin. Se olisi halunnut ripustautua tähän kokemukseen, saada sen jatkumaan. Kiitos mieli, pärjään hyvin. Tämäkin hetki on vain lainassa, ja kiitää ohi. Tilalle tulee jotain uutta, omalla tavallaan uniikkia ja ihmeellistä.

Näen kodin lähellä kiireisen naisen, joka vaikuttaa olevan ajatuksissaan. Siinäkin olen minä, hetken sohjossa ja myöhemmin taas jossain muussa tunnetilassa. Näen kouluun matkalla olevia lapsia, yhdellä on selkeästi johtajan rooli käynnissä. Siinäkin olen minä! Toinen lapsi on selvästi halukas miellyttämään johtajaansa, ja taas näen itseni. Minussa on kaikki puolet, enkä toiseelta ole mitään.

Eevissä ei ole mitään staattista, pysyvää. Se on välillä jotain, välillä jotain muuta. Ja sekin tuntuu olevan kovin ookoo, kun ei tarvitse koittaa kieltää, hävetä, tavoitella tai vakuutella. Kuinka hulvatonta, kuinka hassua!