Epätietoisuus

Usein sanomme että pahinta on epätietoisuus. Vaikka niin kovin kaipaamme selkeyttä, asioiden loksahtamista kohdalleen se myös pelottaa meitä. Jos tämä olisikin selkeä. Jos tämä olisikin ”done”. Haluamme suojata itseämme irtipäästön kivulta, varjella itseämme tuntemattoman pelolta. Se on kovin ymmärrettävää. 

Kun jokin asia tai vaihe on päättymässä elämässä, voimme myös antaa itsemme surra sitä. 
Surussa on myös jotain kaunista. Se kertoo siitä että jokin on koskettanut sinua hyvin syvästi. Jollakin asialla on ollut sinun elämässäsi merkitys. Voimme surra loppumisia ja päättymisiä ja yhtä lailla antaa itsemme olla uteliaita, ehkä jopa iloisia tulevasta, vaikka emme vielä tiedäkkään mitä se pitää sisällään. 

Silta sinne kulkee tyhjyyden kautta. Otan itseäni kädestä kiinni ja istuskelen vielä sillan toisella puolen. Kerään rohkeutta ja katson vielä maisemaa jonka olen jättämässä taakseni.  
Joskus olin sille vihainen, koitin muuttaa siitä, koitin paeta sitä, koitin sulkea silmäni siltä ja koitin istuttaa sinne pumpulipuskia jotta pystyisin siellä pysymään. Syvältä sydämestä kuuluu kuitenkin nyt KIITOS.

Kotiin paluu

Eilen palasin kolmen viikon tauolta ohjaushommiin ja voi pojat ja tytöt että oli ihana huomata miten voi jännittää ja olla perhosia vatsassa! 

Aluksi koitin hätistellä jännitystä pois, eikai nyt hyvänen aika tarvitsisi jännittää.

Kuten muutkaan tunteet, jännityskään ei katoa näillä niin muka viisailla älyllisillä käskyillä. Sain taas muistaa omankin ohjeeni, tunteet on tehty koettavaksi. Päätin antautua jännitykselle vastustuksen sijaan, onpa se velmu ja ketkuttava tunne.

Jännitys kertoi minulle että nämä asiat ovat minulle tärkeitä.

Tarvitsen itse merkitykselliseltä tuntuvan tekemisen vastapainoksi olemista, ja ns. merkityksetöntä hengailua. Koitan parhaani mukana olla liiaksi kiinnittymättä kumpaankaan. Näiden kahden sopiva vaihtelu ja huomioiminen lisää tasapainon tuntua. Tunnetta että on juuri siinä missä kuuluukin. 

Tuo tunne ei ole minulle todellakaan mikään itsestäänselvyys. Olen niin paljon yrittänyt kuulua, yrittänyt olla yhteydessä että olen vain ajautunut siitä kauemmaksi. Siitä joka ei voisi lopulta olla lähempänä, mutta se on niin monen kerroksen takana. Se on hautautunut erillisyyden, yksinäisyyden ja "kaikilla muilla on helpompaa" ajatuksien taakse. Enkä kuitenkaan huomannut että ihan itse olin se joka piti yllä erillisyyttä ja etäisyyttä. 

Minut herätti kysymys: Miksi? Miksi suojaudut?
Vastaus oli ehkä ilmiselvä: Koska olisin aseeton muuten. Joutuisin olemaan "paljaana" jolloin minua voidaan haavoittaa. Mikään ei kuitenkaan satu enempää kuin itsensä kylmänä ja kovana pitäminen.

Kuvassa hengen heimolaiseni joka sulatti sydäntä, turvallisen välimatkan päästä ;)