Seipääs!

Ompas ollut ravisutteleva viikko! Flunssa on vetänyt sängyn pohjalle, ja kun lähes kaikki normaali tekeminen ja puuhastelu on Seis, sitä pääsee nousemaan yhtä jos toista tunnetta pintaan. Itse uskon, että jokainen ns. negatiivinenkin tunne on lahja. Itse olen ainakin melkoisen tunteita itseltäni kieltänyt, koittanut niitä järkeillä, karkoittaa ja niin edelleen. Job welldone, mutta lopputulos vaan on kovin teennäinen ja hauras, helposti särkyvä. On luonnollista mielen toimintaa haluta kokea hyviä fiiliksiä ja vältellä "ikäviä", mutta ihan rehellisesti onko edes mahdollista olla aina hyvällä fiiliksellä ja välttää ikäviä oloja? Tämä on Elämää. Sai taas kirjaimellisesti huomata miten tuo mielen puolustusjärjestelmä toimii, hitto vie se on uskottavan oloinen. Se todellakin tekee kaikkensa että välttäisi kivun ja löytäisi äkkiä helpotuksen. Se kertoo tarinoita, keksii pakosuunnitelmia, ehkä mantrojakin, se koittaa keksiä jotain "kivaa" tekemistä, se koittaa ratkaista asian älyllä. Ei toimi ainakaan minulla. Kaksi viimeistä päivää olen lähinnä kirjoittanut,kirjoittanut ja kirjoittanut koittaen metsästää niitä käsityksiä ja uskomuksia jotka saivat minut tällä kertaa kokemaan kärsimystä. Uskon että kärsimys johtuu siitä että jollain tavalla taistelle todellisuutta vastaan. Lisäämme siihen jotain kuvitelmia ja suunnitelmia tai luulemme että oikeasti puuttuisi jotain. Tai sitten koitamme suojella itsestämme jotain käsitystä ja pitää yllä tiettyä kuvaa itsestämme. Joka on btw aika mahdotonta muuttuvassa elämässä.

Ulkoisesti kaikki on todella hyvin,ei pitäisi olla mitään syytä kokea kärsimystä. Mieli ei voi vedota nälkään, kylmyyteen… Kärsimys on täysin psykologista.Tästä koen itse  jäätävän huonoa omaatuntoa,miten kehtaan kokea näin vaikka kaikki on hyvin? Syyllisyys on kulkenut matkassani niin pitkään että hyvin usein erehdyn sitä luulemaan itsekseni. Tuntui kuin olisin rakentanut ympärilleni häkin, josta en vaan pääse pois. Tänään se the olo pääsi sitten pullahtamaan ulos. Jäätävä itseviha. Epämääräinen tunneklöntti pääsi viimein purkaantumaan ja kirjaimellisesti sain "romahtaa". Se tuntui suoraan sanottuna ihan paskalta ja olisi ihan täysin tehnyt mieli luovuttaa. Antaa koko hemmetin elämän olla. Kumma juttu oli se, että kun tuota tunnettakaan ei enää pystynyt vastustamaan se tuntui vapauttavalta. Jotain todella tuntui vapautuvan ja tulleen nähdyksi. Viha on tunteena ollut minulle melkoinen tabu, kielletty, paheksuttu ja pelätty. Nyt se saikin olla. Tapahtuneeseen liittyi myös selkeät menneisyyden muistikuvat, jotka eivät tietenkään ole totta nyt, joskin koin niinkuin ne olisivat olleet. En tiedä miksi tästä kirjoitan, olisihan se varmaan kivempaa jakaa vaan niitä rakkaus juttuja ja läsnäolon hetkiä, mutta tämä on myös osa elämää.

Niin kipeääkuin nämä tekeekin, nämä näyttää aina jotain tärkeää. 

Tunteen ottaessa vallan sitä luulee että on ainoa ja yksin tämän kanssa, että kukaan ei koskaan koe näin ja niin edelleen. Ymmärrän älyllä että tunteeseen liittyvä tarina ei ole totta. Aina en tarinaa löydä, ja sitten hyväksyn sen että tuntuu vaan vaikka "syytä" ei edes löydy. En enää jaksa koittaa "korjata" tunteita jotenkin, yksi asia on varma että yksikään tunne ei kestä ikuisesti. Miten voikaan välillä olla niin vaikeaa antautua tunteelle, tai edes suostua myöntämään että kokee vaikkapa pettymystä. On sitten oma juttunsa lähteä ruokkimaan tunnetta mielellä, etsiä sille todisteita ja jäädä sen looppiin. Siitä loopista voi astua ulos. Jos ei hyvällä, niin sitten vaikka henkistä niskaperseotetta käyttäen ;) Se tunne jota niin kauheasti pelkäsin, olikin vain tunne. Se voi olla että se tulee joskus uudelleen, mutta nyt ehkä uskallan kutsua sen sisään nopeammin ilman että meidän tarttee leikkiä kissa ja hiiri leikkiä paria päivää.
Ymmärrän myös selkeämmin miksi ihminen pitää itsensä jatkuvassa liikkeessä, kiireessä ja siinä oravanpyörässä kutsutussa jutussa. Siitä ei todellakaan halua astua ulos. En minäkään olisi halunnut, olisin todellakin halunnut vielä jatkaa, tulla vahvemmaksi, paremmaksi ja liiba laaba. Me pelkäämme niin hurjasti itsemme kohtaamista. Me pelkäämme niin hirveästi ajatuksiamme ja tunteitamme. Me pelkäämme jopa rakkautta, ehkä enemmän kuin mitään. Matka jatkuu, kiitos ja anteeksi. "Paraneminen" on kaunista. Paranemisella en tarkoita että meissä olisi mitään vikaa, vaan enemmänkin tulee nähdyksi juuri se, että ei ole.

Pellolla ollaan kuin seiväs mutta hei join the club!

“Your task is not to seek for love, but merely to seek and find all the barriers within yourself that you have built against it.” 
― Rumi

Milloin riittää? Kerro kerro kuvastin.

Veikkaan että kaikilla meillä on jonkunlainen kokemus siitä että olemme tuottaneet jollekkin toiselle pettymyksen. Tietenkään Me emme sitä oikeasti tee. Mutta meillä on kokemusta siitä että emme ole onnistuneet täyttämään jonkun/joidenkin muitten odotuksia,toiveita, standardeja.

Ehkä meitä on syytetty kovaäänisesti, tai katsottu paheksuen. Ehkä meille on suoraan sanottu että tuo ei kelpaa. Ei riitä.. Voi miten kivuliasta voikaan olla kokemus josta on tehty tulkinta "En ollutkaan tarpeeksi". Tuo kokemus ja ajatus voi olla erityisesti pienenä mukelona niin kivulias, että tehdään sitten kaikkemme jotta olisimme "tarpeeksi". Joskaan emme tiedä mitä tuo tarpeeksi sitten on. Ja kenen mielestä tarpeeksi? Ei ole mahdollista olla tarpeeksi, jos sitä miettii muiden mielipiteiden kautta.Ei ole mahdollista riittää! Mikä helpotus! 

Tarkoitus ei ole nyt osoittaa niitä syyttävällä sormella jotka odottivat meiltä muuta tai ihan toista joka oli meille itselle luontevaa. Heillä on heidän käsityksensä ja se on ihan ok. Se on omalla vastuullani jos koitan mahtua muiden käsityksiin silläkin uhalla että särjen sillä sydämeni. On minun tehtäväni tutkia omaa käsitystäni mikä on riittävää ja tarpeeksi, ja mistä ihmeestä olen sen oppinut.

Itse koin tuottaneeni niin paljon pettymyksiä ihmisille että 10-vuotta sitten päätin tiedostamattani että en enää koskaan sitä kestä. Niimpä koitin tulla täydelliseksi. Koitin tulla täydelliseksi työntekijäksi, täydelliseksi opisekelijaksi, täydelliseksi tyttäreksi, täydelliseksi kansalaiseksi, täydelliseksi ihmiseksi. Arvaat varmaan että epäonnistuin ja kovaa? Koitin mahtua muiden käsityksiin siitä minkälainen minun tulisi olla. Samalla "minä" katosin. Kaikista tärkeintä oli kelvata, hinnalla millä hyvänsä. Enkä tietenkään kelvannut. Itselleni varsinkaan. 

Oman polun kulkeminen, vaikka se ei aina muita mielyttäisikään vaatii kyllä rohkeutta. Ja sen muistamista uudelleen ja uudelleen. Armollisuutta ja nöyryyttä. Sen anteeksi antamista että joskus se unohtuu. Tiedätkö mitä siitä seuraa kun uskaltaa kulkea omaa polkuaan? Tai uskaltaa olla sinut sen polun kanssa jolla elämä sinun hahmoasi kuljettaa? Siitä seuraa se, että ihan jokaisen muunkin polku on täydellinen. Vaikka ne "muut" eivät tekisi sitä me mielessämme toivomme. Me annamme myös muiden olla sitä mitä he milloinkin ovat. Me annamme heille luvan muuttua. Me emme enää koita mielellä heitä hallita. Silloin me näemme sen Jumalan/Elämän/Tyhjyyden tanssin KAIKESSA ja KAIKISSA.

Mikä on sinulle tarpeeksi? 

Millaisia standardeja mielessä on sille mikä on tarpeeksi?

Mistä nämä standardit olet oppinut? Oletko itse 100% varma että ne ovat totta?

Voit halutessasi tutkia vastauksia itsessäsi. Mitään oikeaa vastausta ei ole. Tutki rehellisesti. Mielellä voi olla kiusaus mennä selityksiin kuten " No hei jos kaikki on jo tarpeeksi niin millä me saadaan nälänhätä loppumaan" "Ja jos kaikki vaan heittäytyisi olemaan itselleen tarpeeksi niin sittenhän seuraisi sitä ja tätä". Selityksiin meneminen ja tulevaisuuteen ennustaminen on hyvä tapa välttää omalla kohdallaan katsomista. Välttää voi tietysti niin pitkään kuin haluaa. Spekuloidakin voi niin pitkään kun haluaa. 

Oli miten oli, se on tässä tapauksessa nyt tarpeeksi ja riittävää.

Loukkaantunut Puu ja Mielistelevä kala

Oletko koskaan ihmetellyt, miksi voi olla niin paljon helpompaa kokea hengellistä yhteyttä luontoon tai eläimiin, tässä on vastauksesi. Ihmiset haavoittivat meitä.Tai niin me tulkitsimme.  Egomme kehitti puolustusjärjestelmänsä suojautuakseen ihmisiltä. Ja kyllä, mekin olemme haavoittaneet muita. Tai niin he tulkitsivat.

Eläimiin ja luontoon luottaminen voi tuntua turvallisemmalta, koska ne eivät tuomitse meitä, milloinkaan. Ne eivät yritä saada meitä muuttumaan tai mahtumaan omiin ihanne kuviinsa.  Lemmikkieläimemme ei hylkää meitä siksi, että olisimme viallisia tai epäonnistuneita.  Eivätkä ne toisaalta pönkitä egoammekaan tekemällä meistä jotenkin erityisiä, muita parempia. Koiralle kelpaa ruoka keneltä hyvänsä, kivi ei valikoi kuka sille saa istahtaa ja kuka ei. Luonto ei hylkää meitä. Jos aikoo elää loppuelämänsä vuorella yksinään, voi varmasti kokea rauhaa ja yhteyttä elämään katsomatta ihmisyyttä itsessään ja muissa rehellisesti silmiin. 

Meillä on kokemuksia ja tulkintoja siitä että emme olisi kelvanneet, olleet riittäviä tai rakastettavia. Olemme keksineet käsityksemme siitä mikä on hävettävää, viallista ja väärää.Mielen suojamekanismit eivät ole ollenkaan olleet turha juttu, ne ovat nimenomaan kasvaneet meidän suojaksemme jotta tuo kipu ja kokemus siitä etten riitäisikään ei viiltäisi meitä enää koskaan. Jed McKenna kuvaa että monen ego on vähän kuin 5-vuotias uhmaikäinen. Tämä viisivuotias meidän on itsessämme nähtävä ja tunnistettava jos emme halua enää elää turvattomuudessa ja pelossa.

Älä kuitenkaan kuvittele että 5-vuotias olisi pätevä kasvattamaan 5-vuotiasta. Ihmissuhteista voi avartua todella koskettavia, kauniita ja rehellsiä kun tuo 5-vuotias uskalletaan tiedostaa ja katsoa sen läpi.

 Maailmassa ei ole mitään vikaa, mutta tämä oman elämänsä uhmaikäinen salaa toivoo että tästä paikasta voisi tulla hippusen rakkaudellisempi ja rennompi.Ja se voi tapahtua vain mielessä. Ei rakkaus ole sitä että sitten kun ensin on maailman rauha minäkin rakastan. Tai sitten kun ensin sinulta vaan pyydetään anteeksi niin voit rakastaa. Nämä ei ole helppoja juttuja vereslihalla olevalle egolle. Ei niiden ole tarkoituskaan olla helppoja. Jos ne olisi, kaikkihan niin tekisivät. Ihminen ei voi löytää todellista rakkautta kulkematta sinne pimeän laakson läpi. Tämä on toki vain minun käsitykseni. Rakkauden valeasuja voi toki pitää jokainen kohtaamatta kaikkia kasvojaan. Sekin on ihan ok. Jännä paradoksi sekin, että mitä enempi ihminen on sinut itsekkyytensä ja pimeän puolensa kanssa, sen enempi hänessä on rauha sekä hänen seurassaan on helpompi ja luonnollisempi olla.

Vinetto!

Joskus on niitä päiviä. Just sellasia, jollon kaikki vaan ottaa pataan. Mitään syytä ei löydy, ei pitäisi minkään olla vialla (ajatellen että monesti koemme että vitutus on jotenkin oikeutetumpaa jos sille on tarpeeksi "hyvä syy"). Eilen oli juuri tällainen päivä. Mieli oli suhjuinen, kaikkea muuta kuin läsnäoleva ja pyörin ympyrää haahuillen. Kaikki mitä aloitin meni ns. puihin, kaikki mihin suunilleen koskin putosi. Että näin  Oikein tunsin miten jotain vanhaa, halusi nousta esiin. Jotain kauan kauan sitten kätkettyä likaa, jota oli jo niin pitkään lakaistu sivuun että se alkoi suorastaan löyhkäämään. Paskanhajuinen havahtuminen siis:) Oli vaan pysähdyttävä. Etäältä pystyy näkemään, että vaikka tarinan hahmo olisi miten väsynyt, kaikki on hyvin. Vaikka tarinan hahmon draamaan kuuluu ties millaisia oivalluksia itsestään, hahmo ei ole katsomossa. Hahmolle kaikki voi olla totista ja vakavaa. Hahmo halua aina ratkaista kaiken! Se luulee että logiikka poissa silmistä poissa mielestä olisi jotenkin kestävä. Ja niitä välttämisen ja kieltämisen keinoja jolla helpotetaan oloa hetkeksi löytyy kyllä. Jossain vaiheessa ei enää halua edes helpottaa hahmon oloa. Olkoon sitten tuskissaan. Etäältä näkee senkin, että oikeasti ei ole mitään hätää. Hahmo vain reagoi kipupisteistään ja uskomuksistaan käsin. Hahmo voi toki jeesustella olevansa niin henkinen ja valaistunut ettei hei oikeesti kirpaise missään, mutta itselleenkin kusetetut asiat tulevat kyllä vastaan sitten joskus myöhemmin, kun ollaan niitäkin valmiimpia katsomaan silmiin.
On nähtävä rehellisesti että ei vielä näe täysin rehellisesti. On haluttava nähdä se jossa ei vielä ole ollut itselleen rehellinen.
Vitutus muuttuukin ystäväksi, suunnan näyttäjäksi.Se valaisee niitä paikkoja joissa on vielä tarkoin varjeltuja käsityksiä. Silloin en haluakkaan enää välttää vitutustakaan, vaan mennä sinne hahmoni kanssa. Hahmoa saa ottaa päähän tasan niin kauan kuin tartteekin. Sille ei kuitenkaan enää halua antaa pikkusormeakaan. Jos hahmo jää vartioimatta, se on äkkiä kehittänyt jo syyllistävät tai uhriuteensa perustuvat tarinansa. Kaikessa voi olla mukana rauha. Rauhaisaa päivää :)

Verraton vertailija

Mieli on vertailu kone. Kiinnittää huomio vaikka yhden päivän ajan siihen miten ajatukset lähes jatkuvasti vertaavat. Kumpi reitti on lyhyempi? Herra x on jollain tavalla minua edellä...tai minä olen neiti Y :tä järjestelmällisempi.. Pidetäänkö minusta enemmän jos... Onko tämä oikein? Hän teki sen väärin. Kuka on nyt rehellisin? Tuolla on parempi asema ja helpompi tilanne..yms. 
Jos tuohon ajatusten sirkukseen lähtee mukaan löytää itsensä melko varmasti stressaantuneena ja hämillään. Pieni lapsi jo oppii matkimalla, seuraamalla vierestä. Omaksutaan käsityksiä siitä miten ollaan toivottuja, hyviä ja miten taas saadaan kokea olevamme riittämättömiä. Mitä tekisi, miten olisi ja eläisi jos ei antaisi tuon vertailukoneen juttujen määrittää itseään tai muutakaan? 
Todellisuudessa ei ole arvojärjestyksiä. Mieli tietysti mielellään pitää vaikkapa lääkärin työtä arvokkaampana kuin siivojan. Se arvottaa armottomasti minkä kerkeä. Huonommuus ja paremmuus on täysi illuusio, se sijaitsee vain ajattelussa. Ja silti siihen haksahtaa moneen kertaan. Vähän aikaa sitten huomasin olevani vähän kireä ja stressaantunut. Tutkittuani asiaa löysin tarinan " en tee tarpeeksi, en auta tarpeeksi,yms". Olin taas mennyt erillisyyden uneen jossa kuvittelen että pitäisi olla jotain erityistä ja ihmeellistä ( joka ei sitten kuitenkaan riitä sekään) ja että minulla olisi oikeasti joku kaikkivoipa kykeneväisyys ja velvollisuus  sööttiä, hemmetin hyvä yritys. Ihana facebookki on myös yksi paikka joka helposti luo turhaa vertailua ( monesti tiedostamatonta).

Miten koen tilanteen/ elämän jos unohdan pitää totena sitä mihin sitä vertaan? Onko oikeasti tässä ja nyt mitään ongelmaa? Mitä jos muistan että näen vaan unta, kuinka tosissani otan tämän?
Verratonta päivää :)

Mirror mirror

Makea peli tämä elämä! Se tosiaan projisoi ympärilleen sen mitä emme itsessämme näe, tai mitä itsessämme haluamme kieltää. Kun tämän muistaa, jokaisesta hetkestä ja jokaisesta vastaan tulijasta tulee opettaja ja " vapauttaja" . Teoriana tämä on ehkä söpö ja naiviikin, mutta kannattaa todella katsoa ja tutkia voiko todella olla näin. 

Esim. Olin tilanteessa jossa kohtasin vastustelua ja arvostelua. Pieni pelokas ego tietysti kokee tälläisissa tilanteissa itsensä ja hyväkyttävyytensä uhatuksi. Sille on tärkeää kalastaa kokemusta omasta rakastettavuudestaan jostain ulkopuolelta. Tämä tilanne näytti jälleen kerran, että on turhaa odottaa hyväksyntää keneltäkään muulta. Lisäksi se näytti sen, että kukaan ei oikeasti ärsytä ketään, vaikka AJATUKSEMME saattavat kertoa jotain ihan muuta. Itse henkilö ei koskaan ärsytä, vaan ajatuksemme ja mielikuvamme henkilöstä. Tämä henkilö muistutti minua myös niistä hetkistä kun olen itse vastustellut ja arvostellut muita jostain. Kun näen itsessäni " vastustelijan" , minun ei tarvitse vastustaa sitä että toinen vastustaa.

Vastaavasti olen saattanut kokea huonommuutta tai kiusaantua jos projisoin johonkin henkilöön jotain "positiivista" jota en itsessäni näe tai kiellän sen itseltäni. 
Ystävä voi vaikkapa ärsyttää, jos hänessä näkee itsenäisyyden ja terveen itsekunnioituksen jota vailla itse kokee olevansa. 

Kysymyksiä jotka voivat olla avuksi vastaavissa tilanteissa: 

Mitä kuvaa itsestäni tämä tilanne ( kuvitteellisesti) uhkaa?

Löydänkö tässä samankaltaisuutta itseni kanssa?

Mitä kuvaa itsestäni haluan varjella?

Milloin olen itse toiminut noin?

Voinko antaa itselleni sen, mitä toiselta etsin? 
( Jos vaikka etsii muualta kunnioitusta, tms.)

Ihana haluttomuus ja toivottomuus

Aiemmin sana toivottomuus ja haluttomuus särähtivät korvaani pelottavina ja passivisina. Hui, olisi kamalaa jos toivo katoaisi ja olisi haluton! Mitä iloa olisi elämässä jollei halua mitään? Mieli elää kahdesta polttovoimasta: kärsimyksen välttämisestä ( lue myös menetyksen pelkona) ja enemmän haluamisesta. Mielelle ajatus ” kehitys loppuu tyytyväisyyteen” ruokkii sitä että on aina jossain enemmän, parempaa, tavoiteltavampaa, jne.Toisin sanottuna, mieli on harvemmin tyytyväinen, kuin korkeintaan hetken.

Nyt koen haluttomuuden ihanana, vapauttavana ja täydellisenä. Haluttomuus on sitä että kaikki juuri nyt on kovin ihanaa sellaisenaan. Ei, säätilan ei tarvitsisi olla parempi. Ei, hänen ei olisi pitänyt puhua minulle ystävällisemmin. Ei, työ asiat eivät voisi olla mitenkään muuten kuin ne ovat. Ei, minun ei pitäisi voittaa lotossa. Ei, minkään muunkaan ei pitäisi olla toisin. Tämä antaa vapauden elämälle näyttää useimmiten satoja kertoja päivässä, että kaikki tuntuu menevän kevyesti virran mukana, useimmiten paremmin kuin olisi osannut edes kuvitella. Sitä huomaa paljon enemmän, kuin ei mene pelkässä autopilotti putkessa. Haluttomuus ja toivottomuus ei kuitenkaan kiellä itseltään mitään. Kukaan ei ole sen ” pyhempi” tai parempi tyytymällä vähään. On tasan lupa vastaanottaa ja sallia itselleen runsautta ja niin hurjan ihania juttuja joita mieli ei edes ehkä ymmärrä.

Jep jep. Lakkaa jo jahtaamasta häntääs ja tuoksuttele ruusuja välillä 

Toki ajatuksia haluamisesta tulee. Ajatuksia tulee kaikesta mahdollisesta muustakin. Mieli on aika viihdyttävä radio. Tänään se keksi että pitäisi kiinteytyä vähän vatsasta. Seuraavaksi sen teki mieli cokista ( jota en ole juonut aikoihin). Hetken se halusi upeaa ”parantavat kädet” patsasta. Kohta se suunnitteli opiskelevansa kiinalaista lääketiedettä. Halut on hauska huomata ja antaa lipua ohitse, tarrautumatta. Se ei tarkoita etten koskaan tarttuisi haluihin, tai tekisi mitään. ”Asioiden” energia ratkaisee. Joissain se on kristallinkirkasta ja selkeää, joissakin sumuista ja tahmeaa. Easy does it! Seuraa sitä mikä tuottaa iloa, joka on hauskaa ja käy kuin itsestään. Helppous ei tietenkään tarkoita sitä että vaivaa ei tulisi nähdä. Vaiva vaan ei tunnu vaivalta. Uskomuksiaan siitä mikä on vaikeaa voi myös tarkastella. Onko se nyt ihan varmasti totta? Vai kenties selitys sille ettei uskalla kokeilla? Jos huomaan malttamattomuutta , en yleensä tartu siihen. Olen työasioissa ollut aiemmin nopeasti innostuvaa sorttia, ja halunnut saada kaiken valmiiksi äkkiä. Nyt mukaan on tullut täysin uudenlainen rauha, ainakin toistaiseksi siltä näyttää  Asiat saavat tapahtua kuin itsestään, ilman puskemista.Se on ihanaa. Vähemmän on enemmän. Ja se että arvostaa joka ikistä hetkeä, niitäkin joissa tosiaan joutuu sen kuuluisan tuttuus alueen ulkopuolelle ja aivot huutaa hoosiannaa. Hetken.

Unelmissa ja haluissa on samanlainen ominaisuus kun huumeilla, toleranssi kasvaa.
Joskus hikisellä 89 vuosimallin ladalla ajaminen oli huikeinta ikinä. Kohta siihen sitten turtuu, ja alkaa saamaan kiksinsä vähän uudemmasta audista. Audi saa kohta kuitenkin väistyä bemarin tieltä, sporttimallin tietenkin. Sama pätee muihinkin asiayhteyksiin. Koteihin, matkusteluun, kokemuksiin, ihmissuhteisiin, työhön, menestykseen, what ever.
Aiemmin tätä ajatteli ehkä kehityksenä, nyt näen sen enemmänkin mielen turtumisena. Ympäristö ei voi koskaan luoda sisäistä kokemusta, period. Sitä voi ego olla ehkä pienen hetken bileissä saavuttaessaan jotain jota se kuvittele tarvitsevansa voidakseen kokea vaikkapa arvostusta, turvaa, onnea, hyväksyntää, tai mitä nyt ikinä salaa tavoittelikin.Bemareissa, hienoissa titteleissä ja saavutuksissa ei tietenkään ole mitään pahaa. Niitä vain on turha sotkea onnellisuuteen ja tasapainoon.On paradoksi, kun ei oikeastaan tarvitse mitään, voi todella saada kaiken. On hienoa että mm. vetovoiman laista on puhuttu viimevuosina enemmän. En itse usko että vedämme puoleemme sen mitä ajattelemme, vaan sen “mitä värähtelemme” ja mitä tarvitsemme. Kun ei tarvitse mitään, voi saada kaiken.Edelleen jaksan joka ikinen päivä olla ihmeissäni ja onnessani niit että sain todella kohdata rakkaan sielunkumppanini tässä elämässä ja että saamme elää yhdessä. Sekin pääsi tapahtumaan, kun ironista kyllä, sillä ei ollut enää merkitystä.

Haluja voi olla hyvä katsoa silmästä silmään. Mitä todella uskon saavuttavani tällä? Tekeekö se minut ihan 100% varmasti onnelliseksi? Millä perusteella? Uneksimme myös että saavutukset tuovat helpotuksen, joka on pysyvää. Että vaikka raha takaisi sen että ei enää koskaan tarvitsisi murehtia. Ihan kaikki, kokemukset, omaisuus, tunnetilat ja saavutukset ovat ohikiitäviä. ” Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka” – tuntuu olevan päätepiste mitä mieli etsii. Rauhaa.
Mieli pelkää että elämä pysähtyy jos yhtäkkiä hyväksyy kaiken, eikä halua enää muuta kuin se mikä on. Se luulee, että se mikä on on jotain joka edes voisi pysähtyä. Elämä on jatkuvassa liikkeessä, ainoa hetki mikä on, on aina nyt. Haluamalla ajattelee nyt hetkessä jotain, joka siitä puuttuu tai jotain mikä siitä ei saisi kadota. Molemmissa tapauksissa vastustaa sitä , joka jo on. On paljon, paljon helpompaa vain rakastaa sitä joka on varmasti nyt totta. Astuin viime viikolla jään läpi niin että kenkä kastui huolellisesti jäävedellä. Ensimmäinen reaktio oli yllättäen nauru. Vai että tällänen kylmä kylpy, ajattelin varmaan jotain turhaa josta minut oli hyvä herättää. Hyväksyntä ei myöskään ole selittelyä, eikä mihinkään tuudittautumista. Se ei ole itsensä kusettamista rakkauden nimissä( Kokeiltu on…). Toivottomuus ei tietenkään ole epätoivoa. Epätoivo on fantasointia ”väärään suuntaan”. Se on sen KUVITTELUA mikä kaikki voi mennä pieleen, ja yleensä vielä todella dramaattisesti väritettynä. Fakta on se, että vaikka miten pähkäilisimme haaveilisimme tai pelkäisimme, me emme kertakaikkiaan voi tietää mitä tapahtuu muualla kuin tässä hetkessä. Elämä on ihmeellinen, se on toiminut ja virrannut aina itsestään. Sitä voi nauttia täysin uusilla tavoilla vaikka hampaiden harjaamisesta, kahvin tuoksusta, läheisen äänestä, siltä miltä auringon paiste tuntuu poskea vastaan. Miten käsittämättömän hyvältä voi pelkkä hengittäminenkin tuntua. Kokeile. Se on vaivatonta, luonnollista.Kenenkään onni ei myös ole meiltä pois. Sinunkaan onni ei voi olla muilta pois.

Lopuksi vielä. Tietysti elämme erilaisissa vaiheissa ja elämän tilanteissa. Koska näyttää siltä että ollaan maanpäällisiä olentoja, meillä on verot maksettavana ja niin päin pois. Perus ” selviytymisestä” ja rahasta on myös lukuisia uskomuksia, joiden vankina on itsekkin kerennyt olemaan ja onneksi vapautumaan. Muutoksia ei koskaan uskalla alkaa tekemään jos odottaa aina vain ” parempia aikoja”. Kirjoittelen tästä varmasti lisää vielä tulevaisuudessa. Rakas mieheni on paras esimerkki siitä miten aivan hullusta tilanteesta voi todellakin “nousta”. Silloin tuskin oli ekana mielessä ” empä nyt halua mitään”. Jostain syystä näyttää siltä, että meidän jopa tulee saada kokea mielen ja egon rakentamista huippuunsa, ennenkuin siitä voi vapautua. Jokainen on hyväksytty ja arvokas, riippumatta siitä missä kohdin polullaan on. Se on siihen hetkeen juuri oikea paikka kuitenkin.

Pelosta ja rakkaudesta

Ole oma itsesi. Rakasta itseäsi. Arvosta itseäsi. Joku muu ihanalta kuulostava verbi tähän itseäsi.Hyvältä kuulostavia ohjeita.Miten ihmeessä tämä sitten tehdään? Ja kuka ihme on nyt se itse ketä tulisi rakastaa? Voiko olla jopa niin että meidän on vaikea pysähtyä ja vain olla koska jatkuvasti jollain tavalla jahtaamme jotain maagista hetkeä tulevaisuudessa jolloin voisimme rakastaa itseämme enemmän? Tutkitaan vähän tarkemmin kuka se itse sitten on aloittamalla siitä kuka tai mikä se ei ainakaan ole.

Se ei ole pankkitili, se ei ole saavutukset tai tittelit, se ei ole ammatti nimike, se ei ole sukupuoli, se ei ole vaatteet, se ei ole roolit joita pidetään yllä, se ei ole se mitä muut ajattelevat tai ovat sanoneet, se ei historiasi, se ei ole tarina jota ajatukset hölöttävät, se ei ole kehokaan, ei tietty ruokavalio, ideologia tai mikään muukaan ismi.

Voiko olla että sen itsen rakastaminen ja hyväksyminen voi juuri siksi olla niin hankalaa että se ei oikestaan ole mitään pysyvää? Näyttelemme joskus tietoisesti mutta useimmiten tiedostamattamme erilaisia rooleja. Roolit vaihtelevat tilanteiden ja sen pitäminen ennakokäsitysten mukaan. Sipulin kerrokset ovat lapsesta alkaen alkaneet kertyä kuin suojaksemme etsiessämme hyväksyntää ulkopuolelta. Ulkopuolella oleva maailma on kuitenkin ulkopuolella. Sen muuttaminen ei muuta sisäistä kokemusta kuin korkeintaan hetkeksi. Jos ei ole tarvetta olla mitään, ei ole myöskään tarvetta näytellä tai pitää mitään roolia yllä. Rooleissa ja näyttelemisessä ei todellakaan ole mitään vikaa, ne voivat olla myös todella nautinnollisia ja ihania rooleja. Ne eivät vain ole tosia. Olin aiemmin rakastunut rooliini “vahvana itsenäisenä nuorena tyttönä” ja sotkin sen olevan minä. Tuo rooli tuntui ihanalta ja täyteliäältä! Kunnes elämä toi eteen pysähtymisen jota olin tietysti vuosia vältellyt ja juossut pakoon, sillä oli niin kiire pitää yllä tuota roolia, voimistaa ja vahvistaakkin sitä. En tiennyt tuon olevan vain näytelmää. Pysähtyessä sain olla napit vastakkain tuon roolin kääntöpuolen kanssa. Miten riittämätön ja surkea olo olikaan kun en saanut haettua aiempaa onnellisuuden huumausainetta tekemisestä! Käsitteet alkoivat romahteleman pilvilinnojen lailla.Piilossa olleita tunteita alkoi nousta pinnalle. Vähän kuin olisi avannut limsapullon joka on virunut kesä kuumassa vuosia. Se todella kuohuu yli, eikä siitä päässyt pakenemaan minnekkään. Olin joskus omaksunut uskomuksen että ikävien fiilisten pitäisi helpottua mahdollisimman pian. Tähän meidät monet lapsesta alkaen opetetaan. ” Kohta se helpottaa”. Entä jos helpottaakseen oloa lähteekin turrutaamaan sitä jotenkin? Poissa silmistä, poissa mielestä? Ehkä hetken. Todellisuudessa voi täysillä siemauksilla olla sinut ihan kaikenlaisten tunteiden kanssa. Kieltään ei kannata purra katki vaan opetella myös nauramaan itselleen. Jos antaa itselleen luvan ihan jokaiseen tunteeseen todella, voi olla jopa hauskaa kuulostella millaisia ajatuksia ilmenee vaikkapa jännittyneenä tai kiukkuisena. Ne on söpöjä kun pienet hamsterit!

Pelko on siinä mielessä upea tunne, että se voi paljastaa uskomuksia ja käsityksiä. Pelko on hyvä naamioitumaan myös syyllisyyden ja tuomitsemisen vaatteisiin.Rakkaus ei tuomitse.

Kun todella todella haluaa olla totuudellinen ja vapaa saa tuhansia tilaisuuksia elämässä eteen jossa voi taas valita toimiiko pelosta vai rakkaudesta käsin. Molemmat on ok. Jokainen tulee luultavasti satoja kertoja huomaamaan että olikin mennyt pelon mukaan.  Siispä kärsivällisyyttä. Armollisuutta.

Rakkauden ja vapauden voima on kymmenen tuhatta kertaa avaavampaa kuin pelon. Toisaalta se on hämäävää juuri siksi, että todellinen rakkaus ei huutele tai pidä melua itsestään. Sieltä se kyllä löytyy pelon, ilon ja kaikkien muidenkin vivahteiden alta, hiljaa ja rauhassa.Se kysyy rohkeutta mennä ja katsoa kaiken "pinta sakan" läpi. Ja se kysyy sitä vielä uudelleen.Pelko on voimakas. Se ei ole vastustaja, sitä vastaan ei kannata sotia. Pelon voi huomata. Sitä voi tarkkailla. Voi tarkkailla pelkoa niin neutraalisti kuin kykenee.Ajatukset tai mielikuvat eivät ole koskaan tehneet kellekkään mitään. Ajatuksia ja mielikuvia.Tarinaa ja sokkeloita.Ei mikään todellinen vaara. Kontrollin tarve lukeutuu tähän myös. Mitä ihan oikeasti voi kontrolloida? Sitä miten veri kiertää? Sitä millainen sää tila on? Muutosta ei tarvitse "tehdä", se saa tapahtua itsestään kun ensin tulee tietoiseksi ja näkee pelon toiminnan.Uskomukset ovat hyviä piiloutumaan, mutta eivät ne loputtomiin pysy piilossa. Ei ole mitään itseä jota voisi löytää.Missä ihmeessä se on? Kaikki on jatkuvaa liikettä ja energiaa joka muuttaa muotoaan. Eilinen meni jo. Joka aamu heräät uudelleen, uutena versiona elämän ihmeellisestä ilmentymästä. Se on lahja se! Tutki miten se elämä tänään haluaa vapaasti sinussa ilmetä, ilman käsityksiä joita mieli on menneen perusteella luonut tulevasta. Joka päivä puhdas pöytä. Tsiisus, ja miten nöyräksi se vetääkin kun huomaa miten paljon on luonut odotuksia ja haluja. Se puhdas pöytä ei olekkaan ihan helppo juttu! Pöydän putsaus alkaa siitä että suostuu näkemään kuinka pask*ainen se on.  Sopiva auringon valo valaisee kaikki tomut ja pölyt pintaan. Ei voi vapautua siitä mikä hallitsee, ennenkuin sen tiedostaa, näkee rehellisesti. Tätä mieli ei pysty " saamaan aikaan" tai tekemään. Sitä ei voi pakottaa. Kaikki tulee kyllä ajallaan.

Olet jo täydellinen juuri nyt. Tässä hetkessä ei ole mitään pielessä. Se ei tarkoita että mikään ei voisi muuttua. Mutta tekemällä mitään, saavuttamalla mitään, olemalla jotain et ole todellisuudessa yhtään sen täydellisempi kuin jo olet. Pysähtyä ei kuitenkaan auta, sillä silloin olisit taas jo menneessä kiinni.Nyt on taas uudelleen. Mitä tapahtuisi jos unohtaisikin sen oman rakkaasti varjellun tarinansa ja eläisikin vaan. Mitä olisi ilman tarinaa itsestä?

Jos suhtautuu asioihin henkilökohtaisesti, loukkaantuu ja reagoi helposti vaikkapa puolustamalla tai selittelemällä omia uskomuksiaan. Tästä syntyy helposti väärinkäsityksiä ja ristiriitatilanteita. Muut muodostavat mielipiteensä oman uskomusjärjestelmänsä pohjalta, joten mikään mitä he ajattelevat sinusta ei todellisuudessa liity “sinuun” vaan heihin itseensä. Suhtautumalla asioihin henkilökohtaisesti, aiheutat itsellesi kärsimystä täysin turhaan. Kukaan ei ole kenellekkään velkaa mitään ja parhaita henkisiä opettajia löytyy arjessa joka ikinen päivä! Erityisesti silloin jos sattuu, on rohkeaa katsoa minkä asian uskominen aiheutti kivun? Voit aina nähdä uskomusten läpi. Joskus se käy nopeammin, joskus hitaammin. Mieli on kuitenkin melkoisen taitava perustelemaan mitä kamalaa kävisi jollet uskoisi näin.

Pain itself is a white ball of a healing light  – Fight Clubin sälli

Pelko takertuu, ripustautuu ja työntää pois. Rakkaus avartaa, jakaa ja virtaa vapaasti. -Neale Donald Walsch

Kauniita sanoja, miten ne näkyvät todellisuudessa? Viime viikolla sain kohdata melkoisen taidokkaasti piiloutuneita pelkoja.Ei siinä heti ajatukset rakkaudesta auttaneet. Koitin pyristellä pelosta eroon ja äkkiä jotenkin kokea helpotusta.Kunnes irtipäästäminen sai tapahtua kuin itsestään.Puff. Sumuinen verho vedettiin silmien yli. Tietoisesti tiesin että pelot eivät olleet muuta kuin kauhukuvia. Silti ne palasivat ajatuksiin ja koitin ratkaista niitä kiivaasti.Vasta kun annoin pelon olla täysin hyväksyen sen se menetti merkityksensä.Pelolla koitin siis käsitellä pelkoa.Rakkaus antaa senkin ilmetä. Ja niin se haihtuu ilman ihan niinkuin tuuli vie mukanaan lehden. Kevyesti, itsestään ja vaivatta.