Stressi Erkki täällä hei!

Ajattelin tehdä järisyttävän tunnustuksen! Minä koen stressiä!

Ei tämä tietenkään mikään järisyttävä uutinen oikeasti ole, paitsi sille ihanalle hippula vinkula egolle joka voi olla kiinni jossain ihanassa ihmiskuvassa aina leijuvasta ja läsnäolevasta henkisestä ihmisestä (NOT) jota ei mikään hievauta. 

Ajatuksia on paljon. Huomaan hengityksen olevan pinnallisempaa. Olen herkempi äänille. Kurkkua vähän puristaa ja lihakset ovat jännittyneitä. Ärsyynnyn helpommin. Kutsun tätä stressiksi.

Olen ajatusten kanssa. Huomaan että jos en lähde niihin mukaan on hiljaisuus ja tyjhyys. Olen tunteen kanssa. Kun en kiellä sitä sekään ei haittaa. Huomaan ettei puristus kurkussa ole stressiä, se on puristus kurkussa.

Ei minulla oikeasti ole stressiä, minulla on ajatuksia jotka haluavat tulla nähdyksi.
Ajatuksia kuten "Entäjos en kerkeäkkään tarpeeksi". "Entä jos mokaan". "Minun on pakko..." Ja niin edelleen. Ajatuksia jotka koittavat uskottavilla tarinoillaan saada minut luulemaan että voin kontrolloida elämää.Ajatuksia jotka pelkäävät "kasvojen menetystä". Ajatuksia jotka haluavat tulla leikkimään paremmin tietävää.

Ajatukset itsessään ei ole ongelma.Se että uskon niihin on hahmolleni ongelmallisen tuntuista. Hahmoni haluaisi ehkä kieltää ajatukset. Se ehkä keksisi jonkun kivan henkisen rimssun miten " pitäisi" ajatella sen sijaan. Tai sitten hahmo saattaa jäädä jumiin ajatukseen olen stressaantunut. Sitten se tekee kaiken niinkuin stressaantunut tekee.

Ja toistaa saman huomenna uudelleen.
Ja sitten taas.

Sitten se ihana paradoksi näyttäytyy taas! Olen stressaantunut ja en ole stressaantunut! Molempia samalla ja ei sitten kuitenkaan kumpaakaan.Voi olla että stressaavalta tuntuvia ajatuksia tulee taas kohta. Tai voi olla että ei tule. Molemmat käy hyvin.

Kun huomaan kireyden merkkejä itsessäni, minulla on tapana kirjoittaa. Haluan tutkia mitä ehkä vastustan. Millä ajatuksillani sodin elämää vastaan. Minkä ei mielestäni "pitäisi" olla niinkuin on. Mitä roolia itsessäni koitan varjella tai ylläpitää? Mitä luulen että minun pitää, vaikka ainoa vaatija on ajatus?
Kun stressaavan ajatuksen löytää ja tunnistaa, se usein jo helpottaa. Joskus sen kanssa täytyy tehdä enemmän töitä, joskus se on kasannut ympärilleen oikein verkon liitännäis ajatuksia ja toimintoja. Tällöin niiden purkaminen  ja tiedostaminen on kärsivällistä taidetta. Ja as we know, taidetta ei tehdä pakottamalla, stressaten tai puristaen. Stressistä vapautumisestakin voi stressata. Sanomattakin on varmaan selvää, että se ei toimi. Ja silti sitäkin on pitänyt kokeilla :) Kuinkakohan paljon nuo rakkaat kantapäät oikeen jaksaa?

Leppoisaa päivää!

Linkin takaa myös huikeen hyviä vinkkejä stressinhallintaan: http://drhyman.com/blog/2013/04/26/five-ways-to-never-be-stressed-again/

Mirror mirror

Makea peli tämä elämä! Se tosiaan projisoi ympärilleen sen mitä emme itsessämme näe, tai mitä itsessämme haluamme kieltää. Kun tämän muistaa, jokaisesta hetkestä ja jokaisesta vastaan tulijasta tulee opettaja ja " vapauttaja" . Teoriana tämä on ehkä söpö ja naiviikin, mutta kannattaa todella katsoa ja tutkia voiko todella olla näin. 

Esim. Olin tilanteessa jossa kohtasin vastustelua ja arvostelua. Pieni pelokas ego tietysti kokee tälläisissa tilanteissa itsensä ja hyväkyttävyytensä uhatuksi. Sille on tärkeää kalastaa kokemusta omasta rakastettavuudestaan jostain ulkopuolelta. Tämä tilanne näytti jälleen kerran, että on turhaa odottaa hyväksyntää keneltäkään muulta. Lisäksi se näytti sen, että kukaan ei oikeasti ärsytä ketään, vaikka AJATUKSEMME saattavat kertoa jotain ihan muuta. Itse henkilö ei koskaan ärsytä, vaan ajatuksemme ja mielikuvamme henkilöstä. Tämä henkilö muistutti minua myös niistä hetkistä kun olen itse vastustellut ja arvostellut muita jostain. Kun näen itsessäni " vastustelijan" , minun ei tarvitse vastustaa sitä että toinen vastustaa.

Vastaavasti olen saattanut kokea huonommuutta tai kiusaantua jos projisoin johonkin henkilöön jotain "positiivista" jota en itsessäni näe tai kiellän sen itseltäni. 
Ystävä voi vaikkapa ärsyttää, jos hänessä näkee itsenäisyyden ja terveen itsekunnioituksen jota vailla itse kokee olevansa. 

Kysymyksiä jotka voivat olla avuksi vastaavissa tilanteissa: 

Mitä kuvaa itsestäni tämä tilanne ( kuvitteellisesti) uhkaa?

Löydänkö tässä samankaltaisuutta itseni kanssa?

Mitä kuvaa itsestäni haluan varjella?

Milloin olen itse toiminut noin?

Voinko antaa itselleni sen, mitä toiselta etsin? 
( Jos vaikka etsii muualta kunnioitusta, tms.)

Push and pull

Suhtaudumme kärsimykseen usein torjunnalla, yritämme työntää kipua ja ahdistusta loitommas itsestämme. Tietysti mieli tekee kaikkensa jottemme tätä kohtaisi. Monen monta vuotta pidin itseni tuli perseen alla, etten vaan olisi joutunut pysähtymään ja kohtaamaan itseäni. Tai sitä joksi itseäni luulin. Tällä tavoin kuitenkin vain ylläpidämme omaa tuskaamme. Ainoa tapa millä voimme selvitä kärsimyksestä on hyväksyä se sellaisena kuin se on, ottaa se omaan sydämeen ja antaa sille tilaa. Taistelematta, kieltämättä. Mielelle se kuulostaa pelottavalta, mutta mieli ei tunnekkaan sitä kantavaa rakkautta, joka odottaa egon suojamekanismien takana.

“It hurts and hurts and hurts and it keeps on hurting. And then it heals.”-Isabel Kliegman

Aikamoinen määrä voi mennä ihmisellä energiaa roolin vetämiseen siitä että kaikki on hyvin. Heh,heh näettehän te varmasti että Minä olen tosi tasapainoinen ja hyvinvoiva? Ja kun tarpeeksi kauan näyttelee tiettyä roolia, voi humpsahtaa rooliinsa niin syvällisesti että ei enää muista näyttelevänsä. Mutta jossain sisällä nakertelee tunne ja epäilys siitä että kaikki ei ole nyt sitä miltä näyttää. Tätä tunnetta koitamme monesti kiertää ja kaartaa sekä vältellä. Tunnetta siitä että olemme totaalisen hämillämme ja peloissamme. Mieli on tottunut etsimään syitä, ja näihin se mielellään myös takertuu. Nakertava tunne ei katoa kuin siihen menemällä, sen kohtaamalla tässä hetkessä, raakana ja ilman tarinaa. Auts. Mennä tunteen ytimeen, ja kerrankin myöntää itselleen: kyllä, nyt koen näin. Ja se on ok. Kokemus ei kerro todellisuudesta mitään. Tunne ei johdu siitä mitä joku on tehnyt, miten jonkun olisi pitänyt toimia vaan siitä mitä ajattelen asiasta.Mitä rakasta käsitystäni on kenties sohaistu, jotta voisin katsoa käsityksen taakse. Jotta voisin olla käsityksestä vapaa. Jotta voisin taas rehellisesti katsoa. Vaikka se hetken sattuisi.

Voi kysyä paljonkin armoa antaa itselleen anteeksi, antaa muille anteeksi. Mutta todellisuudessa kukaan ei ole mitään väärää tehnytkään.Se on hurja väite, ja siitä saa ajatella mitä haluaa. Ajatukset ja syyllistykset eivät kuitenkaan muuta sitä joka on jo ollut. Mieli elää draamasta joten houkutus kirjoittaa tarinasta vieläkin räiskyvämpi on suuri. Lisäksi hyvä tarina tarvitsee uhrin ja pahiksen. Ai niin, ja sen komean prinssin, joka viimein pelastaa! Liekö ihme jos lapsesta alkaen kuulemme tällaisia satuja että yhä aikuisena elämässä etsimme uhria, syyllistä ja pelastavaa prinssiä. Tai kenties leikkimme tuota pelastajaa  Mitä jää jos ei samaistu yhteenkään näytelmän rooliin? Mitä kaikkia rooleja olenkaan näytellyt? Roolit voi nähdä harhaksi. Mitä jos näemme egon pelin kaikki roolit myös itsessämme? Auts, ei se ole kivaa! Mielummin myisin pääni, kuin näkisin itsessäni sen, joka ei miellytä. Niimpä heijastelen sitä muualle. Enkä muista että mitä näen, olen siellä myös. Tämä oleminen ei ole persoonaksi muotounut “minä kuva” vaan elämä itse. Kun katsoo ilman kuvia, ilman ennakko odotuksia, ilman mustia taikka vaaleanpunaisia laseja, tulen siihen tulokseen etten tiedä. Ja se on ihanaa.

Sielu sanan voi hyvin korvata vaikka elämällä. Ja oikeastaan mieltäkään ei tarvitse hiljentää. Se hiljentyy kun sen tarinat näkee valheellisina, eikä lähde niihin mukaan.

Minä pelkää konflikteja – se uhkaisi kokemusta arvottomuudesta

Minä puolustaa käsityksiään – se pelkää sitä mitä ei voi ymmärtää

Minä haluaa kiitosta- se luulee että se itse teki jotain

Minä hakee turvallisuutta- se luulee että turva on sama kuin kontrollointi

Minä etsii helpotusta- se ei näe että etsiminen ylläpitää vaikeutta

Minä pelkää antautua elämälle- se ei luota vielä tarpeeksi

Minä arvostelee – se koittaa piilotella kokemustaan huonommuudesta

Minä haluaa vakuuttaa- se luulee arvonsa tulevan tietämisestä

Minä tukahduttaa ja pakenee tunteitaan- se näkee ne pahoina tai väärinä

Minä pelkää loputtomasti- se ei ymmärrä että pelko on vain energiaa

Minä haluaa omistaa- se uskoo sen tuovan tyyneyttä

Minä haluaa olla jotain- se tietää että tyhjyydessä harhakuvat haihtuu

Minä haluaa olla vapaa- se ei tiedä että se jo on

Minä odottaa jotain suurempaa- se uskoo mielummin kuvitelmiaan
Minä hyökkää ja uhoaa, se ei osaa muuten puolustautua kun kokee olevansa uhattuna.

Minä haluaa pitää oivallukset itsellään, se ei näe ettei ole kenestäkään erillään

Minä on niin levoton eikä se halua pysähtyä, se kiertää kohtaamasta hiljaisuutta tietäen sen paikaksi jossa ei voi hengittää.Minää ei ole siellä missä ei ole tarinaa.
Ja jäljelle jää….                           .

<3

Ja kyllä puhuin vain omasta vinoutuneesta kokemuksestani. Jossa tuo minä vierailee riemukseni. Jotta voin muistaa, että se joka havaitsee tuon minän, ei ole minä. Se joka Minä hahmoa katsoo, voisi  jopa sanoa että se rakastaa. Koska ei ole mitään mitä se ei rakastaisi. Kukaan eikä mikään jää ulkopuolelle. Ei ole eroa sillä, mikä on sisällä ja mikä ulkona. Olipa taas omituista horinaa  ;)

Kauneus keskellä pettymystä

Kukapa nyt pettymyksistä pitäisi?
Olen ollut aikas huono sietämään pettymyksiä, tai no joo, suoraan sanottuna surkea. Oma pieni maailmani on ollut lasin ohut ja mennyt säpäleiksi viiltäen sirpaleillaan, jos kohtasin pettymyksen.
Minulle kivuliaimpia kohtia ovat olleet ne, kun olen kokenut että minä tuotin jollekkin pettymyksen. Minä olin syyllinen. Se oli minun vika!
Vaikka järjellä olisin ymmärtänyt, että sen olevan turhaa, riistävä riittämättömyys on iskenyt. Mikä sitten tuottaa pettymyksen? Se , että mitä ajattelen ja toivon ei olekkaan linjassa sen kanssa mikä on todellista.Oli ne sitten miten suloisia tai positiivisia ajatuksia tahansa.Nämä ovat myös kirpaisseet silloin kun olisin halunnut auttaa jotakin, ja sitten huomaan että ei, en pystynytkään,ainakaan sillä tavalla kun mieli olisi halunnut. Kysymys kuuluukin tällöin, autanko toista todella haluamalla auttaa? Eikö halu auttaa ole enemmänkin halua kokea itsensä tärkeäksi?
Auts, tuonkin myöntäminen sattuu. Parhaiten autan monesti sillä, että annan sen siirtyä sivuun joka haluaa kokea itsensä tärkeäksi ja auttaa, ja olla läsnä, tutkia yhdessä rehellisesti. Itselleen rehellisenä oleminen on aika ” herkkää puuhaa”. Se kun ei ole aina kivaa. Se ei aina ole suuria oivalluksia ja vapautumisia, vaan välillä myös hämmennystä ja tunnetta ettei saa mistään kiinni. Näin monisti silloin, kun perustavan isot uskomukset ja käsitykset nousevat pintaan.

Pettymyksen tunne ei ole ongelma, kuten ei hämmennyksenkään. Ajatukset siitä voivat tuntua ongelmallisilta.Reaktion omaisesti olemme halunneet päästä näistä äkkiä eroon.Haluan selkeyden NYT! En halua olla hämilläni!Pettymys ja hämmennys muistuttavat meitä siitä jännästä asiasta, että me emme kontrolloi elämää. Vaikka miten haluaisimme hallita ja pitää “langat käsissä” -kaikki ei vaan aina mene niin. Jos uskomme että tekemällä jotain toisin olisimme voineet onnistua paremmin/välttää jotain, väännämme veistä haavassa. Helppoa se on jälki viisaana sanoa  Kohtaamalla nöyrästi tunteemme voimme huomata odotusten ja ajatusten välisen yhteyden tuntemuksiimme. Jos kaikki menee niin kuin haluan, JES onnistuin. Jos kaikki ei mene niin kuin halusin, NOOOOY Epäonnistuin. Sen ei tarvitse olla noin mustavalkoista. On rohkeaa uskaltaa toimia ja elää ilman kuvitelmia siitä mitä pitäisi tapahtua ja mitä ei. Ja luottaa elämään. Se ei tietenkään tarkoita että pitäisi heittäytyä tuuliajoille , eikä suunnitella enää mitään. Ne asiat jotka nousevat innoituksesta ja silkasta tekemisen ilosta monesti kantavat “hedelmää”. Ei niinkään mitä tekee ja mihin sen tulisi johtaa, vaan millä energialla sitä tekee. Vapaa energia uskaltaa ottaa hypyn ja luottaa että varjo kantaa. Hyppääjä ei kuitenkaan tiedä, minne lopulta laskeutuu. Mutta hän hyppää, nauttii maisemista. Ja laskeutuu juuri sinne minne kuuluukin.
Yrittämällä aina varmistella lopputuloksia koitamme ottaa sellaisia ohjia käteemme joita ego ei vaan kykene hallitsemaan.Mikä helpotus onkaan, kun todella näkee haurautensa pelkäämättä.Se on kutsu elää.

Olen halunnut välttää pettymysten kokemisen, se on ollut kuin sotkuinen ja likainen kaappi, jonka ovia en ole halunnut avata etten näkisi sisällä olevaa kaaosta. Olen halunnut äkkiä turruttaa sen. Aiemmin harrastin pettymysten ilmetessä myös itseni ” rääkkäämistä” jollain tavalla, henkisesti tai fyysisesti treenaamalla itseni henkihieveriin. Olinhan sentään ollut mielessäni täysi nolla ja ansaisin rangaistuksen. Nyt tämä kaikki tuntuu jopa huvittavalta ja suloiselta. Sillon kun tuossa draamassa oli mukana, se oli kuitenkin kaikkea muuta kuin huvittavaa.

Pelokas mieli haluaa välttää pettymystä. Se ottaa roolin ja suojakaavun ylleen. Se varmistelee ja mittailee. Jos sen tuntosarvet ( jotka ovat vuosien huolellisten vääristymien tuotosta kehkeytyneet ) aistivat ” pettymys riskin” se aloittaa hyvittely pelin tai pakenemisen. Se koittaa keinolla millä hyvänsä kiertää sitä, että au nyt saattaa sattua. Jos tilanteessa on muita, näytellään tietysti että hei kaikki hyvin, kyllä mä olen ihan ookoo tän kanssa. Tai sitten voi kokea suoraan, nähdä rehellisesti että hups, nyt mieli oli luonut jonkun toiveen tai odotuksen. Ja Se saa kirpaista. Kirpaisu on tilaisuus. Sen voi myös katsoa, sitä voi havannoida ulkopuolelta. Nähdä inhimillisenä sen, joka toivoi ja halusi. Kysyy rohkeutta olla ihmissuhteissa aito, ja kokea pelkäämättä. Toinen osapuoli ei ole vastuussa pertymyksestä, mutta voi rehellisesti kanssani kokea inhimillisen hetken. Jos vaikka uskallan jakaa tuon hetken toisen kanssa. Raakana. Läsnä. Selittelemättä. Etsimättä oikeutuksia.Kokien sen lahjan joka löytyy pettymyksen takaa.

Inhimilliset ihmissuhteet

Ihmissuhteet teemana kaikissa kasvoissaan ovat pompsahdelleet vastaan niin sanotusti joka tuutista,että ehkä niistä voisi kirjoittaa sanaisen.

Eiköhän jokaisella ole kokemusta ihmissuhde draamoista ja peleistä. Eiköhän myös aikalailla jokainen ole joskus maalannut toisesta haavekuvia ja odottanut toisen jollain mystisellä tavalla tuottavan onnea ja helpotusta. Ehkä kaikki meistä ovat tarvinneet kokemuksia siitä mitä on ripustautua ja mitä on jos joku ripustautuu. Voi tietysti myös lähteä leikkimään ” en tarvitse ketään” peliä uhmakkaasti vaikka todellisuudessa haluaa vain välttää kipua eikä vaikkapa tämän vuoksi päästä ketään oikeasti lähelle. Esteenä lähelle päästämiselle voi olla sekin, että antaa itsestään ulospäin vain sellaista kuvaa kun odottaa toisen kaipaavan. Ei se ole läheisyyttä, se on teesekentelyä.Tätä ei jälleen kerran tarvitse ajatella soo soo sormipystyssä teeskentelynä, vaan enemmänkin hyvin yleisenä taipumuksena joillakin persoonilla välttää pelkoa hylätyksi tulemisesta.Ihmisillä on jokaisella omat selviytymisstrategiansa, niitä voisi verrata myös fyysisiin hätätila reagointeihin. Taistele, jähmety tai pakene. Ole siinä sitten läsnä tai tiedosta jos muinainen selviytymisvietti iskee kehiin  Näiden tiedostaminen vaikka jälkeenkin päin voi auttaa vapautumaan siitä että ns. seuraavalla kerralla ei tarvitsekkaan reagoida alkeellisten mallien mukaan kuin petoeläin.

Kulissit kunnossa suhde on myös hieno kokemus. Paperilla kaikki on hyvin ja perhepotrettikin on oikein edustava mutta miksi sisällä on tyhjää? No ehkä se elämä vain on tällaista? Tai ehkä kuitenkin saan tuon toisen jotenkin muuttumaan minun mieleni mukaiseksi? Ihmissuhteissa on pitkälti kyse suhtestamme itseemme.Ihmissuhteen molempien osapuolien halutessa olla rehellisiä (vaikka se sattuisi ja välillä se sattuukin, kuitenkaan tyrmäämättä tai hyökkäämättä) on suhde mitä ainutlaatuisin paikka kasvaa. Tai no joo, kuoria sekä avautua. Ja antaa toisen tehdä samoin. Yrittämättä pelastaa, muuttaa, tai mitään muutakaan.
Leikkimättä itse ” minä tiedän nämä jutut ja olen aina oikeassa peliä” vaan olemalla läsnä. Itselleen ja toiselle.

Uskaltamalla tunnistaa rajojaan ja toisen rajoja.Ja olla karkaamatta tai menemättä piiloon. Ja taas antaa toisen olla. Ketään ei tarvitse nostaa, voi istua vieressä.
Sekoittamatta itseään pelko pohjaisiin reaktioihin. Olla näyttelemättä ” kaikki on hyvin” jos oikeasti kokee jotain muuta. Myöntymällä huomaamaan milloin on itse aika katsoa peiliin.Hyväksyen nostaa peili toisen eteen.
Nähden että toinen ei ole hänestä luomasi tarina.
Uskaltaa katsoa kuoren taakse itseltäsi ja toiselta.
Ottaa vastaan kiitollisuudella paikat tiedostaa ja vapautua vanhoista ohjelmoinneistaan.
Uskallusta katsoa tuoreesti, sydän avoinna.

Vaikka olen ollut elämässäni lukuisissa ihmissuhteissa, koen että olen ensimmäistä kertaa saanut olla Ihminen suhteessa. En tarkoita vaan parisuhdetta, vaan ihan joka ainotta suhdetta.

Vanha viisaus sanoo että jos joku kertoo olevansa valaistunut, kysy hänen puolisoltaan ja läheisiltään  eikö olisi jo korkea aika unohtaa mielikuvat täydellisestä om mani padme hum olennosta ja muistaa että vaikka ihminen olisi millaisessa asemassa, hän on ihminen. Asema ei kerro siitä mitään.

En tiedä loppuuko ihmisyyteen liittyvät kommervenkit koskaan täysin, mutta koen että niiden katsontakulma voi muuttua täysin. Ne on lahja, ne on siunaus. Tai sitten voi muuttaa tietysti vuorille ulvomaan täyden kuun aikaan ja sekin on ihan ok.

Kiitos ihanat ihmiset elämässä! Kiitos erityisesti ne, jotka ovat laittaneet tämän hahmon venymään ja ratkeamaan liitoksistaan. Kiitos pelikaverit, elämä on hiton lyhyt joten fuck sake eiköhän ole aika lakata suojelemasta pelkojaan ja antautua elämään. Kyllä se välillä sattuu, voi voi <3

Don't hate the player, hate the game ;)

Vähänkin henkisyyteen tai elämän luonteeseen tutustunut on varmasti kuullut lauseen ” kaikki on yhtä”.Tietystikkin sanojen ja lauseiden kuvaukset ovat aina hyvin rajallisia, ja onkin jopa aika helpottavaa tajuta että yksikään lause ei voi olla täysin totta. Jos tuo lause olisi totta, se kumoaisi jo oman väittämänsä! Jokainen toteamus tai totuus sisältää kolikon molemmat puolet.

. Tuon kaltainen kuvaus olisi sellainen jonka voisin mahdollisesti allekirjoittaa vielä vuodenkin päästä.Tuo lause toisaalta olettaa että minulla on tulevaisuus jossa kykenen kirjoittamaan. Miten itsestäänselvänä pidämmekään välillä tiettyjä asioita…
Ehkä se kun tietää että mitään mitä kirjoittaa ei voi kuitenkaan olla absoluuttisen totta vapauttaakin pelaamaan sanoilla! Me ollaan saatu upeita ilmaisun välineitä, on vaan liian kireällä olevan ponnarin syytä että joskus otamme sanat hieman turhan tosissamme 

Tuo kaikki on yhtä lause on hämäsi minua pitkään. Luulin että kunhan olen tarpeeksi ryöpännyt egoani jollain tavalla voimallisesti ja yhtäkkisesti saisin tästä suoran kokemuksen. Minulla on kyllä ollut upeita svääri kokemuksia aiheesta, mutta kuten kaikki kokemukset nekin ovat ohikiitäviä. Usein näitä ykseyden kokemuksia olen saanut öisin, kun tietoinen mieli on tarpeeksi hiljaa eikä yritä jatkuvasti löytää syitä tai ennalta tuttua kaavaa. Eräänä yönä havahduin siihen että keho oli matkalla wc:hen enkä tuntenut tai huomannut mitään eroa kehon, seinän, oven kahvan tai minkään välillä. Kokemus oli henkeäsalpaavan kaunis, rakkauden täyteinen.Maailman luonnollisin. Ja pim! Se katosi. Vastaavia kokemuksia on muutamia, silloin kerta kaikkiaan kaikki näyttää ja tuntuu ihmeelliseltä, uudelta. Muovilusikasta alkaen. Karkkipaperin roska on yhtä arvokas kuin tonnin seteli. Asioilla ei ole mielen normaalisti luomia arvoja ja merkityksiä.

Kokemusta ei voi mielellä tehdä. Nuo hetket ovat olleet jotain niin päräyttävää, että niiden jälkeen on jotenkin selvää ettei tuollaista voi mielellä ” saavuttaa”. Huippukokemukset on ihania, mutta niiden jahtaus voi viedä vaan omaan vankilaansa. Nuo kokemukset ovat ehdottomasti syventyneet ymmärrystäsi siitä että kaikki on yhtä, mutta koenko todella 24:7 näin? No en todellakaan.Itsekkyyteni suorastaan haisee 
Jos siis sanon että kaikki on yhtä, perustuuko tuo siihen mitä olen lukenut ja siihen mitä haluan uskoa?( suloista ja tekee varmasti hyvää) Vai perustanko tuon sanomisen nyt johonkin muistikuvaan ? Kuten tiedetään, muistikuvamme ovat melkoisen vääristyneitä.. Emme tosiaan näe elämää niinkuin se on, vaan millaisten lasien ( uskomusten, arvojen, kulttuurin, yhteisesti sovittujen sääntöjen jaottelun mukaaan) läpi sitä katsomme. Elämää on tietysti kivempi katsoa vaaleanpunaisten kuin mustien linssien läpi ( molempia on kokeiltu). Vapautta etsivälle ei enää linssit riitä. Nyt halutaan nähdä suoraan, ilman uskomusten suodattamaa kehikkoa.
Se on sekä vapauttavaa mutta myös raakaa nähdä mitä jos lakkaa uskomasta mielensä luomiin merkityksiin? Ei mielelle ole kivaa kun sen illuusiot poksahtelevat puhki, mutta kun ne ovat poksuneet, mikä enää poksuisi? Voi kokea rauhaa vaikka mitä tapahtuisi. Ne napit joihin aiemmin joku viaton tapahtuma sohaisi eivät reagoikkaan enää.Sitä voi hienosti esittää ettei satu, mutta valehtelee vain itselleen. Jos vielä sattuu ja reagoi, niin tekee sitten sen rehellisesti.

Kaikki on yhtä. Mitä se tarkoittaa suoralla kokemuksella? En voi perustella tätä sillä että kaikki on energiaa, ja 99,9% atomien ja molekyylien sisällä on tyhjää. Ihmis kehossakin. Ei ole mitään erillistä yksikköä joka ohjaa kaikkea. Jotain täällä silti on. Joku käsittämätön mysteeri liikuttaa tätä kaikkea.
Ei ole erillistä minua, ei ole erillistä sinua. Kaikki on samaa. Kaikissa meissä näyttää toimivan jatkuvasti automaatiolla mitä hienojakoisempia prosesseja, alkaen solujen uusiutumisesta kykyyn tiedostaa olemassa olo.

Kaikki on samaa. Kaikki on yhtä aukeaa ” minulle” kun huomaan että minää siinä muodossa , erillisenä kontrolloijana tai hallitsijana ei ole.Silloin ei ole muitakaan. Näen toki erilaisilta näyttäviä muotoja, ihmisiä, lintuja, puita, busseja, katukivetystä… Jokainen näyttelee rooliaan täydellisesti, jokainen on osa kokonaisuutta.Jos ketään ei ole, miten kaikki voi olla yhtä?
Kaikki on samaa.Jos ymmärrän tämän älyllisesti se vapauttaa jättäen hieman kylmäksi.No mitäs nyt?

Kun näen tämän sydän auki, se saa kyyneleet silmiin. Mitään erillistä ei ole ja silti saamme olla kokemassa tätä huikeaa peliä! Pelistä voi viimein ottaa kaiken irti, ja katsoa miten kauniin raadollisesti luonto hoitaa kaiken itsestään. Se ei tee sitä tasaisesti, vaan pienien tai suurien katastrofien kautta. Eikö ole kesälle pieni katastrofi luopua syksyn tullen lehdistään? Tuskin puu määrittelee luontoon kuuluvia muutoksia mitenkään. Se vain antaa itsensä tälle kaikelle <3

Mieleen tulee vanha sanonta ” don’t hate the player, hate the game” .
Ei ole pelaajaa, on vain peli. Täydellinen peli.

Leimat ja leimaantuminen

Ystäväni harrastaa joogaa ja on opiskellut joogaopettajaksi.

Pysähdy hetkeksi. Millainen mielikuva herää?

Toinen ystäväni tykkää ajaa kovaa urheiluautoilla. Millainen käsitys hänestä herää?

Eräs ystäväni saattaa olla 2 viikkoa viherdetox kuurilla. Millainen mielikuva herää?

Sitten taas on ystävä, joka saattaa lomareissullaan litkiä pullon viiniä päivässä ja 8 palloa jäätelöä – ei ole saavutus vaan piis of keik.

Ehkä jo arvaat että hän on sama henkilö?

Ihmismieli on sellainen, että se mielellään luo käsityksiä ja sääntöjä, jotta sen olisi helpompi ymmärtää. Mihin tarvitsemme ymmärrystä tai käsitystä toisesta? Emmekö voi kohdata toista ilman tarinaamme ja käsityksiämme, vapaasti?

Miten helposti annamme tekojen luoda leiman henkilöille.

Ärähdin lapselleni – olen siis huono isä
En jaksanut vastata puhelimeen - olen huono ystävä
Hän harrastaa joogaa - hän on siis “henkinen” (mitä ikinä se tarkoittaakaan)
Hän käy baarissa tanssimassa - hän on siis pinnallinen
Hän sanoi noin - hän on siis…
Jne.

Aloin miettimään teemaa, kun tämä joogaopettajaystäväni laittoi kuvan facebookkiin, jossa hän joi kahvia. Kommenteissa joku ihmetteli, että juovatko joogit kahvia?

En ollutkaan muistanut miten yleinen stereotypia on joogaopettaja elää suurinpiirtein auringon valolla ja kakkaa pönttöön vain rakkausmantroja 

Millaisia kirjoittamattomia sääntöjä olemme luoneet ja kuinka vapaata tämä todella on? Vuosia sitten sain leikkimielisen nimen “luomunauta”. Tämä ilmeisesti kuvasi hyvin silloista luomumeininkiäni. Mutta jos olen luomunauta, en voi pitää rakennekynsiä, koska nehän ovat luonnottomuuden esimerkki! Olenko tarpeeksi luomunauta, kun syönkin ainakin pari kertaa viikossa ravintolassa kaikkea muuta kuin luomua? Ja hitsi, vaatteenikaan eivät ole mitenkään ekoa. Olen itseasiassa aika surkea luomunauta. Hyvä niin 

Olen toki itse harrastanut hyvinvointia ja henkisyyttä vähän ja vähän vähemmän kiihkoillen, tehnyt henkistä jumppaa, syönyt “oikein”, ja jiida jaada. Koko paketti. Mutta olinkin sitten niin rajoitteinen että… Vapauteen ei liity yhtäkään sääntöä tai ihannekuvaa. Päinvastoin. Se (vapaus) on rajatonta.

Vapaus ei ole seurausta jostain aktiviteetista, jonka persoonamme voi saavuttaa, kunhan toimii tavalla x. Mieli kyllä tarinoi ja keksii, että ensin pitäisi vielä olla parempi ihminen, puhdistaa itseään tai jotain muuta. Se asettaa ehtoja. Toisaalta mieli voi myös todeta olevansa vapaa. Vapaus ei kuitenkaan ole “henkilökohtaista”. Persoonalla ja hahmolla tarina jatkuu, kenestäkään ei tule täydellistä. Vapaus on inhimillistä!

Me kuljemme erilaisia polkuja, polkumme tai siellä käymämme vaiheet eivät määritä meitä, mitenkään. Kipua voi tuottaa ajatus että “en olekaan enää sellainen miksi muut minua luulivat”. Voi olla kipeää vapautua itselleenkin asettumistaan leimasimista, jotka nekin aina rajoittavat, olivat ne sitten miten positiivisia tahansa.

Sitä on koittanut mennä asialliseen imagoon, valmentajaimagoon, asiantuntijaimagoon, auttajaimagoon, henkiseenimagoon ja vapaaseenimagoon, puhumattakaan niistä kaikista muista kuvitelmista, joita joskus tarvitsi. On varmaan selvää, että silloin, kun nuo näytelmät on päällä, olen roolihahmona uponnut niihin täysin, enkä ole tiedostanut olleeni unessa.

Kyllä, olen leimannut muita mielessäni. Olen leimannut itseni, ja olen pelännyt leimaantumista. Hyväksyn mielen joka leimoja luo. Se ei tee sitä pahalla. Se vaan pelkää olla tietämätön.

On helpompaa olla vaan, kun ei tarvitse olla mitään erityistä. Kun ei tarvitse koittaa mahtua johonkin raameihin tai ideologiaan. On ihanaa voida kohdata ihmisiä ilman määritelmiä. Voi hyväksyä kaiken, persoonansakin, joka on rajallinen sekä inhimillinen sellaisenaan. Eilen saattoi ajaa prätkällä ja tänään meditoida. Huomenna saattaa juoda kaljaa ja nyt vain istua ja katsoa syksyä. Anna itsesi, kuin muidenkin uusiutua. Luonnossakaan mikään ei pysy paikallaan, kaikki on jatkuvassa liikkeessä. Ja sitten on se jokin, joka ei muutu. Se jokin jota ei voi nähdä, koskea, tai haistaa. Se jokin joka ei vaadi uskomista, tietämistä eikä muutakaan. Se vain on ja huomaa.

Uskalletaan ihmiset rakkaat katsoa itseämme ja toisia (eli itseämme) ilman leimoja. Huomataan rehellisesti milloin olemme lähteneet määrittelemään ja katsotaan käsitteiden läpi. Kaikki on hyvin <3

Mielen matematikkaa

Muistan kun lapsena täytettiin erilaisia ” kaveri kirjoja”. Niihin vastattiin muunmuassa kysymyksiin kuten  mikä sinusta tulee isona ja mikä on lempiaineesi koulussa. Lapsesta alkaen , erityisesti kun opimme puhutun kielen alamme luomaan sitä minä kuvaa. Kuvaa itsestämme. Kimppu käsityksiä. Toiset ehkä positiivisia, toiset sitten taas kaikkea muuta. Tällainen minä olen. Tuollainen olet sinä. Erillisyys ja erityisyys tulee mukaan kuvioihin. Voi sitä ensimmäisen uhmaiän tuskaa kun lapsi alkaa kokemaan olevansa erillinen muusta. Rajoja kokeillaan, oma tahto alkaa voimistumaan ja ego alkaa tekemään vähän kuin matemaattisia kaavoja elämästä. ( Toim. huom. tämä ei ole egon dissausta  )

Esim.

Kun itken minua lohdutetaan ( itkemällä saan siis huomiota)

Jos kiukuttelen minua torutaan ( kiukuttelu on siis kiellettyä ja ” huono asia”)

Jos olen kiltisti , minut palkitaan ( Palkinto pitää ansaita)

Mitä enemmän teen sen parempia lopputuloksia saan ( NOOOOT)

Näitä erilaisia syy seuraus suhteita luodaan myös suhteessa muihin ihmisiin. Äidin seurassa käyttäydyn näin, isä odottaa minulta sitä, veljelle ei voi sanoa noin, yms. Kaikki nuo rakennetut tulkinnat ovat mielen yrityksiä ja keinoja ymmärtää. Mielen keinoja luoda turvallisuutta. Mieli kokee olevansa turvassa kun se ” tietää”. Mieli rakastaa illuusiota siitä että se on kontrollissa( Se ei ole). Elämä itse on kaikkea muuta kuin matemaattista kaavaa  Entä jos menneisyyteen perustuvat tulkinnat vääristävätkin rankasti kokemaamme elämää? Kuinka tietoinen olet niistä tulkinnoista joita olet elämästä, itsestäsi ja vaikka ihmissuhteista tehnyt? Pienenä lapsena suodattimemme ovat kovin herkillä. Meidän kuuluukin kokea mitä on erillisyys, jotta voimme palata takaisin kotiin, todella. Hämmennyksissämme alamme kasvattamaan yllemme kuoria, kuin suojaamaan todellista itseämme. Tunteet ovat energiaa, ajatukset ovat energiaa. Ne voivat tukkiutua jos hämmennyksissämme kätkömme niitä. Yksi minulle tuttu turvamekanismi on ollut ” mukavana tyttönä oleminen”. Olin alkanut uskomaan että kaikkia konflikteja on vältettävä, ja kunhan vaan miellytän muita niin olen turvassa. Päätösten teko, oman äänen ja tahdon kuuntelu oli vaikeaa, sillä olisinhan saattanut tuottaa jollekkin pettymyksen  Oh my god, mielen jutuissa ei sitten ole mitään logiikkaa, vaikka looginen se juuri pyrkii olemaan. Mieli on mieletön työkalu, kunhan ei hämäänny luulemaan sitä todeksi tai pitämään sitä itsenään.

Sitä voi elää koko elämänsä unessa. Tai sitten elämä tuo eteen tilanteita joissa maailma alkaa mennä uusiksi. Käsitykset elämästä heittävät voltin. En olekkaan tämä keho! En olekkaan ajatukseni! En ole tunteeni! Alkaa puhdistus, ja vapautuminen kuorista, illuusioista ja harhoista. Jollekkin se voi käydä nopeasti, jollekkin nopeammin.En tiedä voiko tämä tapahtua ilman prosessia. Omalla kohdalla purkutyöt ja sisäsiivous on ainakin vaatinut aikaa. Askel kerrallaan, luottaen että saa juuri ne opit jotka sillä hetkellä ovat ajankohtaisia. Vapautuminen on sekä vapauttavaa ja käsittämättömän ihanaa, että kivuliastakin. Kun pysähtyy ja hiljenee, voi nähdä itsessään ne puolet ja asiat joita niin aktiivisesti vältti kohtaamasta. Ne surut jotka on pidetty sisällä saavatkin pulpahtaa ulos. Se ei kuitenkaan ole samanlaista surua kuin ennen. Sen puhdistavan voiman voi tuntea. Se jyllää hetken systeemissä, juhlien kuin ilosta “kiitos että uskalsit viimein antaa minun ilmetä” ja katoaa sitten. Tällöin ei oman kokemuksen mukaan todellakaan kannata päästä esiin nousevasta olosta päästä eroon. Sitä voi kiittää, olla lähtemättä miettimään syitä ja antaa ajatusten siitä vain olla ja kadota. Hyväksyä se täysin. Istua sen kanssa alas, kerrankin rauhassa ja hengittää. Nähdä sen kauneus, kun pudottaa kilpiä jotka joskus olivat tärkeitä suojelijoita, joita ei enään vai pitää matkassaan. Elämä kuiskii eteenpäin! Luota silloin.

Kuka olet kun olet luonnollinen?

Silloin et edes ole. Silloin et huomaa itseäsi! Kaikki vain tapahtuu kuin kauniin tanssin lailla. Ilman mitään erillistä tekijää, puskemista tai yrittämistä.

Tiedät että olet valo olento, kokemassa ihmisyyttä. Luonnollisuudessa ei tarvitse piileksiä, yrittää vakuuttaa, ei tarvitse puolustautua tai peittää. Et ole mitään kiinteää, aina samanlaista, vaan olet joka hetki uusi sekä elossa!

On osuvasti sanottu että ainoa vakio elämässä on muutos. Lisäisin vielä, että ihmiselämässä. Se mikä on ja pysyy, on rakkaus. Josta ihan jokainen meistä on kotoisin. Se koti kulkee meillä kyllä matkassamme joka hetki, emme ole siitä erillään. Ei täysikasvuinen kukkakaan arvostele vielä nupullaan olevaa kasvia, eihän siis mekään erehdytä kuvittelemaan olevamme ketään muuta huonompia tai parempia. Kun kohtelee muita, kohtelee itseään. Varotaanhan myöskin tietämästä, miten asioiden pitäisi olla, tai miten jonkun muun pitäisi toimia?

“Joka kerta kun lukitsette itsenne suuttumukseen, pettymykseen ja suruun, vaikka kyse olisi epäoikeudenmukaisuudesta ja kärsimisestä, jonka katseleminen on teistä kestämätöntä, minä pyydän teitä astumaan askeleen taaksepäin ja siirtymään itsenne keskustaan. Menkää hiljaisuuteen ja hyväksykää, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Hyväksykää, että kaikki kulkee omaa kiertokulkuaan ja kehitystään, mukaan lukien teille rakkaimmat ihmiset. Päästäkää myös heidät irti. Riittää, kun olette olemassa heitä varten, ei enempää eikä vähempää.”  - Pamela Kribbe

Sweet spots

Ah kuinka herkullista! Ihminen on jännä olio. Ja mikä on vielä jännempää, on se mieli jonka asetukset ja ohjelmointi tuntuu pyrkivän toimivan niin kovin loogisesti ja järjestelmällisesti. Mutta ei sitten kuitenkaan ole todellisuuden kanssa missään tekemisissä. Aina välillä sanon leikkimielisesti kursseillakin, että meidät on vähän kuin “massa hypnotisoitu” elämään ja uskomaan monenlaisia asioita mm. itsestämme ja elämästä itsestään. Ja arvaappa kuka on se taitavin hypnotisoija? Omat ajatuksesi. Tai kenties se , että pidämme niitä niin auliisti tosina. Tai voiko niitä edes omiksi ajatuksiksi kutsua, se voisi olla mielenkiintoista tutkittavaa myös..Kenen ajatus on se että pitää tehdä enemmän riittääkseen? Kenen ajatus on se että vaikkapa et voisi elää onnellisena jo nyt? Kenen käsitys on se miltä sinun pitäisi näyttää? Syyllistä on turha etsiä. Tuomitseminen on yksi egon käyttämä väline. Tuomitsemisen tuomitseminen myös. Rakkaus vain huomaa ja havaitsee.

Mieli on kollektiivinen. Ei ole minun ajatuksia, ei ole sinun ajatuksia. On vain ajatuksia. Mitä ajatuksia sitten poimimme? Se riippuu paljonkin mm. tunnetiloistamme, uskomuksistamme ja ehdollistumistamme. Ajatuksista syntyy uskomuksia helposti jos niihin liittyy voimakkaita tunnetiloja ja ne toistuvat. Näin rakentuvat sekä positiiviset että negatiivisetkin uskomukset. Tai todellisuudessahan ei ole mitään ” positiivista tai negatiivista”, asiat vain on neutraaleja. Mieli antaa merkitykset.

Jotkut uskomukset ovat niin syvällä mielen sopukoissa, että niitä voi olla hankala tiedostaa. Niitten ohjailemana on kenties elänyt vuosikymmeniä, joten niitä voisi kutsua vähän kuin perus asetuksiksi.Yhtä itsestään selviksi kuin se , että minulla on nenä. Olen varmaan moneen kertaan aiemminkin sanonut että elämä itsessään on paras opettaja. Millaisia kaavoja siellä ehkä toistuu? Ne ovat hyviä paikkoja tulla tietoisiksi jostain omista mahdollisesti kovin alkukantaisista asetuksistaan. Ja jos haluaa olla todella vapaa, se on sitten all the way Mieli osaa kyllä takertua ja väistellä kohtaamasta kipeämpiä paikkoja oikein taitavasti.

Voi sitä iloa (lopulta) kun pääsi löytämään yhden hyvin kimurantisti piiloutuneen mallin. Tarve miellyttää, ja tarve olla hyväksytty. Ei siinä mitään, mutta kun se vaan vie ihan turhaa energiaa. Miten tämä näkyi? Aiemmin useammalla tavalla, joista on jo paljon kuoriutunut pois. Nyt viimeisempänä huomasin, että minulla on ollut taipumus haluta “auttaa kaikkea ja kaikkia”. Ja ihankuin joku tarvitsisi apuani  Tästä on seurannut se, että olen kokenut velvollisuudekseni tsempata, auttaa ja jopa joskus tehdä muiden puolesta. Parhaimmillaan rakkaus ja auttaminen on täysin pyytteetöntä, mutta silloin  siinä ei ole egon tarpeet olla mukana. Egon pahin pelko tässä tapauksessa on ollut se , että en ole riittävä jos…En ole rakkauden arvoinen jos… Siellä on tällöin ehtoja ja rajoja ja turhia paineita. Poks.  Näistä malleista voi tulla hyvin tietoiseksi ihan tarkkailemalla NEUTRAALISTI ( tuomitsematta tai arvostelematta) omia motiivejaan ja mallejaan. Ihana piirre on tässä se, että tiedostaminen ja rehellisyys riittää. Sokeimpia kohtiaan on joskus vaikea nähdä. Ja voi sitä iloa kun tajuaa, että ei tarvitse. Se on kaikki harhaa.

Voi kumpa me kaikki tajuttaisiin, että me ei olla ne mielen kertomat tarinat. Kuinka ihanaa elämä on , kun se saa olla mitä se on. Ilman tarinoita. Ne kipeimmät paikat on usein niitä herkullisimpia sweet spotteja, jotka voi nähdä hyväksynnän ja rakkauden valossa. Ne voi valaista.

Mieletön mieli

Olen tälläinen huithapeli. En voisi koskaan olla yrittäjä. Olen ruma ja epäonnistunut. Kykenen tienaamaan max tämän ja tuon verran rahaa. En kuitenkaan oppisi sitä. Muut pitävät minua tyhmänä jos sanon näin. Minun tulee liikkua tällä tavalla. Hänen ei pitäisi toimia noin. Minun on oltava kiltti jotta olen turvassa. On vaarallista antaa oman tahdon kuulua. Minut hylätään jos sitä ja tätä. Raha on turvallisuus. Olen vastuussa muiden onnellisuudesta. Kunnioitus on ansaittava, Olen vahva jos toimin näin. Voin arvostaa itseäni jos saan kiitosta. Haluan sitä tätä ja tuota . En halua että käy näin, koska pelkään että muserrun.Olen erilainen, Olen erillinen.Jne, jne. Ja vino pino lisää potaskaa. Siinä pintaraapaisu joistakin helmi uskomuksista jotka joskus tuntuivat niin kovin tosilta.

Yhteiskunta, media, kulttuuri ja historiakin ovat omiaan luomaan erilaisia käsityksiä , kuin kirjoittamattomia käyttäytymis sääntöjä tai kuvitelmia siihen mihin olisi hyvä pyrkiä.Unohtamatta niitä suloisia ja niin kovin rakkaita uskomuksia joita olemme oppineet mallista lapsena suodattimien ollessa kovin herkillä. Perheeltä, lähipiiriltä, ja aiemmista kokemuksista. Ketään ei ole syyttäminen näiden synnystä. Se on jopa aika kaunista ja inhimillistä millaisia väärinkäsityksiä olemme täynnä. Kokemuksista voi toki ottaa oppia, mutta menneeen ei todellakaan tarvitse määrittää tulevaisuutta mitenkään.Todellisuudessa se ei edes kykene niin tekemään, sillä mennyttä ja tulevaisuutta ei ole. Se on vain mieli joka joko vertaa mennesseen, tai takertuu tulevaan. Emme koskaan kertakaikkiaan voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu, joten miksi käyttää aikaa sen jatkuvaan märehtimiseen ja suunnitteluun? Se ei tietenkään tarkoita että mitään ei voisi suunnitella. Mutta useimmilla meistä mieli tosiaan käy kuumana ja suorastaan räjähdys alttiina, jos emme lainkaan tiedosta tuota apinamieltä selostuksineen päivineen valheeksi.
Kokeile huviksesi vaikka yhden päivän ajan toimia ” ajatus vahtina”. Vähän kuin olisit vahtikoira ( ei vihainen ) , ja tarkastelisit jokaisen pihapiiriisi tulevan muukalaisen. Muukalaiset ovat ajatuksia , jotka tupsahtavat tietoisuuteesi, tai yllätys yllätys jopa tiedostamattomuuteesi.

Monen monituista kertaa päivän aikana olemme ” autopilotilla” ja yhtäkkiä sitä voi havahtua ikäänkuin takaisin tähän hetkeen. Mieli pyöritteli juuri jotain, joka ei millään tavalla ollut oleellista juuri nyt. Monet tällaisista ajatuksista ovat täysin ” neutraaleja” ja harmittomia, mutta ne ovat hyviä osoittamaan mielen luonnetta: se joko muistelee jotain mennyttä, tai suunnittelee jo tulevaa.Keho voi olla vaikka liikenne valoissa, mutta mieli on tekemässä kauppalistaa. Keho voi olla vaikka ruokailemassa, mutta mieli voi visioida tulevaa esiintymistä. Mieli on siinä mielessä kimurantti juttu, että sillä on tapana vääristellä asioita. Sen lisäksi se yleistää ja poisjättää paljon informaatiota.Suurentelee asioita, tai vastaavasti pienentelee ja kenties vähättelee. Mielen ja ajatusten antamaan informaatioon ei vaan kertakaikkiaan kannata sokeasti uskoa. Todellinen näkökyky tulee ihan muualta kuin silmien välityksellä.

Mieltä kannattaa kokemukseni mukaan tutkia , mutta mahdollisimman neutraalisti.Kun tuntee valhekuvan toimintaa, on mahdollista ns. ” ylittää mieli”eikä ajatutua sen vietäväksi. Missä se mieli edes on? Voiko sitä koskea? Entä nähdä? Haistaa? Kollektiivinen mieli pitää sisällään paljon enemmän, kuin tietoinen mieli voi huomata. Siksi myös kysymys ” Onko tämä edes minun ajatukseni?” voi olla välillä ihan tarpeen. Se ei ole henkilökohtaista, ellet tee siitä sellaista.

Mieltä voi käyttää sitä kuin hyödyllistä työvälinettä, ja sen jälkeen laskea sen työkalu pakkiin odottamaan ja elää läsnäolevassa hetkessä.On turhaa lähteä sotaan mieltä vastaan, kuin myös tehdä siitä jotain kaikkivoipaa jumalaa. Ajatukselle voi todeta ” huomasin sinut, kiitos” ja olla taas suorassa kokemuksessa, ilman tulkintaa. Ei mikään helpoin nakki tänä päivänä! Huomaan itse yhä uudelleen ja uudelleen miten yksinkertainen mieli loppupeleissä on. Se koittaa luoda matemaattisia kaavoja ja x=y suhteita perustuen mielikuviin ja käsityksiin. Jos huomaa jotain voimakkaita tai vaikka heikompiakin tuntemuksia vaikka kiukusta, ärsytyksestä, pettymyksestä, surusta, stressistä, tai liudasta muita ” kireyttä” aiheuttavista fiiliksistä voi olla melkoisen varma että taustalla on joku mojoVa uskomus tai kuvitelma joko siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi tapahtua, tai mitä ei saisi tapahtua. Sen sijaan että nuo tunteet kokisi ikävinä, ne voi todellakin ottaa vastaan uteliaasti. Niistä ei todellakaan kannata koittaa päästä eroon, jos voi mielummin kysyä ” mikä uskomus tämän takana on”? Ja vapautua siitä. Tai voihan ne uskomukset pitääkkin. Se vaan näyttäisi olevan mahdotonta alkaa uskomaan uudelleen joulupukkiinkaan, kun sen on kerran todennut satuhahmoksi. Omasta kokemuksesta voi sanoa vaihdelleeni vähän kuin kahden maailman välillä. Sitä on saanut varmaan sen 10 00 kertaa kysyä ” Olenko mielummin peloissani vai vapaa?”. Vaikka mieli vastaisi että no vapaa tietenkin, joku vanha ehdollistuma on silti saanut lähtemään samaistumaan huoliin. Onneksi nämä hetket ovat yhä lyhyempiä ja harvinaisempia, ainakin näillä näkymin 

Isoin uskomus joka minullakin ( ja varmaan jokaisella on ainakin jollain tasolla ollut) on ollut ja johon välillä putoan edelleen jos unohdun mielen maailmaan on se että olisi joku erillinen minä.
Se minä koostuu vääristetyistä käsityksistä, kokemuksista ja tarinoista joita mieli uskoo todeksi.
Tänään aamulla ollessani kävelyllä huomasin ajatuksen ” Voi miten ihanaa olla läsnä, anna minun olla läsnä jatkossakin”. Kunnes tajusin jo tuon ajatuksen rajallisuuden. Ei ”minä” voi mitenkään olla läsnä! Minää ei ole, minä perustuu menneeseen tai tuleviin haaveisiin, se ei mitenkään voi olla läsnä. Se joka on, jumala, rakkaus, elämä tai voihan sitä vaikka kissan pennuksikin nimittää on aina läsnä. Se ei ole mielikuva, menneisyyden muisto, eikä sen myöskään nojaa tulevaisuuteen. Se vaan on. Läsnäoloa ei tarvitse etsiä, se on kyllä paikalla. Kurkista vain.

Mielihyvän ja ilon välinen ero on myös helppo bongata. Ilo ei tarvitse syytä, se on vaan olemisessa. Se ei johdu mistään ulkoisesta, eikä sen koomin mistään saavutuksesta. Mielihyvä on mielen tuntemus jolloin mieli on hetken aikaa onnistunut täyttämään yhtä pyrkimystään: välttää kärsimystä tai saavuttaa jotain. Kuten useimmat meistä tietävät, mielelle ei lopulta riitä mikään. Voi olla varma, että se keksii huolia, tai jotain muuta ristiriitaa ennemmin tai myöhemmin. Onneksi mielelle voi hymyillä. Se ei halua pahaa, se vaan pelkää. Tämä on helppo havaita, jos kykenet tarkastelemaan ajatuksia vain ohi lipuvana virtana. Aikaa jää kummasti oleelliselle. Elämälle itselleen. Ja kaikki tarvittava tulee kyllä tehtyä. Tekee sen , mitä tekee niin täysillä. Ei ole järkeä maata sohvalla ja potea omaa tuntoa siitä että ei ole lenkillä. Lenkillä on myöskään turha miettiä tulevaa työpäivää. Anna aistien herätä. Huomaa mitkä tutinat voi saada vaikka siitä että laittaa sukan jalkaan, kun sen tekee täydesti. On jo sinällään ihme, että meillä ihmisillä on jalat, me kyetään liikkumaan ja jopa puhumaan. Aistit voi turruttaa pelkillä ulkoisilla ärsykkeillä, mutta aika äkkiä voi huomata olevansa sisältä myös aika turta. Ihmeitä tapahtuu jatkuvasti. Antaudu elämälle ja katso sydämmellä.

Ihana haluttomuus ja toivottomuus

Aiemmin sana toivottomuus ja haluttomuus särähtivät korvaani pelottavina ja passivisina. Hui, olisi kamalaa jos toivo katoaisi ja olisi haluton! Mitä iloa olisi elämässä jollei halua mitään? Mieli elää kahdesta polttovoimasta: kärsimyksen välttämisestä ( lue myös menetyksen pelkona) ja enemmän haluamisesta. Mielelle ajatus ” kehitys loppuu tyytyväisyyteen” ruokkii sitä että on aina jossain enemmän, parempaa, tavoiteltavampaa, jne.Toisin sanottuna, mieli on harvemmin tyytyväinen, kuin korkeintaan hetken.

Nyt koen haluttomuuden ihanana, vapauttavana ja täydellisenä. Haluttomuus on sitä että kaikki juuri nyt on kovin ihanaa sellaisenaan. Ei, säätilan ei tarvitsisi olla parempi. Ei, hänen ei olisi pitänyt puhua minulle ystävällisemmin. Ei, työ asiat eivät voisi olla mitenkään muuten kuin ne ovat. Ei, minun ei pitäisi voittaa lotossa. Ei, minkään muunkaan ei pitäisi olla toisin. Tämä antaa vapauden elämälle näyttää useimmiten satoja kertoja päivässä, että kaikki tuntuu menevän kevyesti virran mukana, useimmiten paremmin kuin olisi osannut edes kuvitella. Sitä huomaa paljon enemmän, kuin ei mene pelkässä autopilotti putkessa. Haluttomuus ja toivottomuus ei kuitenkaan kiellä itseltään mitään. Kukaan ei ole sen ” pyhempi” tai parempi tyytymällä vähään. On tasan lupa vastaanottaa ja sallia itselleen runsautta ja niin hurjan ihania juttuja joita mieli ei edes ehkä ymmärrä.

Jep jep. Lakkaa jo jahtaamasta häntääs ja tuoksuttele ruusuja välillä 

Toki ajatuksia haluamisesta tulee. Ajatuksia tulee kaikesta mahdollisesta muustakin. Mieli on aika viihdyttävä radio. Tänään se keksi että pitäisi kiinteytyä vähän vatsasta. Seuraavaksi sen teki mieli cokista ( jota en ole juonut aikoihin). Hetken se halusi upeaa ”parantavat kädet” patsasta. Kohta se suunnitteli opiskelevansa kiinalaista lääketiedettä. Halut on hauska huomata ja antaa lipua ohitse, tarrautumatta. Se ei tarkoita etten koskaan tarttuisi haluihin, tai tekisi mitään. ”Asioiden” energia ratkaisee. Joissain se on kristallinkirkasta ja selkeää, joissakin sumuista ja tahmeaa. Easy does it! Seuraa sitä mikä tuottaa iloa, joka on hauskaa ja käy kuin itsestään. Helppous ei tietenkään tarkoita sitä että vaivaa ei tulisi nähdä. Vaiva vaan ei tunnu vaivalta. Uskomuksiaan siitä mikä on vaikeaa voi myös tarkastella. Onko se nyt ihan varmasti totta? Vai kenties selitys sille ettei uskalla kokeilla? Jos huomaan malttamattomuutta , en yleensä tartu siihen. Olen työasioissa ollut aiemmin nopeasti innostuvaa sorttia, ja halunnut saada kaiken valmiiksi äkkiä. Nyt mukaan on tullut täysin uudenlainen rauha, ainakin toistaiseksi siltä näyttää  Asiat saavat tapahtua kuin itsestään, ilman puskemista.Se on ihanaa. Vähemmän on enemmän. Ja se että arvostaa joka ikistä hetkeä, niitäkin joissa tosiaan joutuu sen kuuluisan tuttuus alueen ulkopuolelle ja aivot huutaa hoosiannaa. Hetken.

Unelmissa ja haluissa on samanlainen ominaisuus kun huumeilla, toleranssi kasvaa.
Joskus hikisellä 89 vuosimallin ladalla ajaminen oli huikeinta ikinä. Kohta siihen sitten turtuu, ja alkaa saamaan kiksinsä vähän uudemmasta audista. Audi saa kohta kuitenkin väistyä bemarin tieltä, sporttimallin tietenkin. Sama pätee muihinkin asiayhteyksiin. Koteihin, matkusteluun, kokemuksiin, ihmissuhteisiin, työhön, menestykseen, what ever.
Aiemmin tätä ajatteli ehkä kehityksenä, nyt näen sen enemmänkin mielen turtumisena. Ympäristö ei voi koskaan luoda sisäistä kokemusta, period. Sitä voi ego olla ehkä pienen hetken bileissä saavuttaessaan jotain jota se kuvittele tarvitsevansa voidakseen kokea vaikkapa arvostusta, turvaa, onnea, hyväksyntää, tai mitä nyt ikinä salaa tavoittelikin.Bemareissa, hienoissa titteleissä ja saavutuksissa ei tietenkään ole mitään pahaa. Niitä vain on turha sotkea onnellisuuteen ja tasapainoon.On paradoksi, kun ei oikeastaan tarvitse mitään, voi todella saada kaiken. On hienoa että mm. vetovoiman laista on puhuttu viimevuosina enemmän. En itse usko että vedämme puoleemme sen mitä ajattelemme, vaan sen “mitä värähtelemme” ja mitä tarvitsemme. Kun ei tarvitse mitään, voi saada kaiken.Edelleen jaksan joka ikinen päivä olla ihmeissäni ja onnessani niit että sain todella kohdata rakkaan sielunkumppanini tässä elämässä ja että saamme elää yhdessä. Sekin pääsi tapahtumaan, kun ironista kyllä, sillä ei ollut enää merkitystä.

Haluja voi olla hyvä katsoa silmästä silmään. Mitä todella uskon saavuttavani tällä? Tekeekö se minut ihan 100% varmasti onnelliseksi? Millä perusteella? Uneksimme myös että saavutukset tuovat helpotuksen, joka on pysyvää. Että vaikka raha takaisi sen että ei enää koskaan tarvitsisi murehtia. Ihan kaikki, kokemukset, omaisuus, tunnetilat ja saavutukset ovat ohikiitäviä. ” Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka” – tuntuu olevan päätepiste mitä mieli etsii. Rauhaa.
Mieli pelkää että elämä pysähtyy jos yhtäkkiä hyväksyy kaiken, eikä halua enää muuta kuin se mikä on. Se luulee, että se mikä on on jotain joka edes voisi pysähtyä. Elämä on jatkuvassa liikkeessä, ainoa hetki mikä on, on aina nyt. Haluamalla ajattelee nyt hetkessä jotain, joka siitä puuttuu tai jotain mikä siitä ei saisi kadota. Molemmissa tapauksissa vastustaa sitä , joka jo on. On paljon, paljon helpompaa vain rakastaa sitä joka on varmasti nyt totta. Astuin viime viikolla jään läpi niin että kenkä kastui huolellisesti jäävedellä. Ensimmäinen reaktio oli yllättäen nauru. Vai että tällänen kylmä kylpy, ajattelin varmaan jotain turhaa josta minut oli hyvä herättää. Hyväksyntä ei myöskään ole selittelyä, eikä mihinkään tuudittautumista. Se ei ole itsensä kusettamista rakkauden nimissä( Kokeiltu on…). Toivottomuus ei tietenkään ole epätoivoa. Epätoivo on fantasointia ”väärään suuntaan”. Se on sen KUVITTELUA mikä kaikki voi mennä pieleen, ja yleensä vielä todella dramaattisesti väritettynä. Fakta on se, että vaikka miten pähkäilisimme haaveilisimme tai pelkäisimme, me emme kertakaikkiaan voi tietää mitä tapahtuu muualla kuin tässä hetkessä. Elämä on ihmeellinen, se on toiminut ja virrannut aina itsestään. Sitä voi nauttia täysin uusilla tavoilla vaikka hampaiden harjaamisesta, kahvin tuoksusta, läheisen äänestä, siltä miltä auringon paiste tuntuu poskea vastaan. Miten käsittämättömän hyvältä voi pelkkä hengittäminenkin tuntua. Kokeile. Se on vaivatonta, luonnollista.Kenenkään onni ei myös ole meiltä pois. Sinunkaan onni ei voi olla muilta pois.

Lopuksi vielä. Tietysti elämme erilaisissa vaiheissa ja elämän tilanteissa. Koska näyttää siltä että ollaan maanpäällisiä olentoja, meillä on verot maksettavana ja niin päin pois. Perus ” selviytymisestä” ja rahasta on myös lukuisia uskomuksia, joiden vankina on itsekkin kerennyt olemaan ja onneksi vapautumaan. Muutoksia ei koskaan uskalla alkaa tekemään jos odottaa aina vain ” parempia aikoja”. Kirjoittelen tästä varmasti lisää vielä tulevaisuudessa. Rakas mieheni on paras esimerkki siitä miten aivan hullusta tilanteesta voi todellakin “nousta”. Silloin tuskin oli ekana mielessä ” empä nyt halua mitään”. Jostain syystä näyttää siltä, että meidän jopa tulee saada kokea mielen ja egon rakentamista huippuunsa, ennenkuin siitä voi vapautua. Jokainen on hyväksytty ja arvokas, riippumatta siitä missä kohdin polullaan on. Se on siihen hetkeen juuri oikea paikka kuitenkin.

Fear factory

Huh miten paljon sitä on voinut kuluttaa aikaansa erilaisiin pelkoihin. Ulospäin olen näytellyt taitavasti selviytyjää, itsenäistä ja varmaa.Ja pieni egoni todella uskoi noihin näyttelemiin.  Todellisuudessa näyttelemällä koitti vain kätkeä epävarmuutta ja riittämättömyyttä. Niitä osia elämässä, jotka mielellään kätkisi piiloon. Epävarmuudella ja riittämättömyydellä on valtaa vain, jos uskoo niissä olevan jotain häpeällistä tai pahaa. Lapsesta alkaen alamme tekemään erilaisia tulkintoja siitä millaisia meidän ” tulisi” olla. Miten meistä tulee pärjääviä ja reippaita, jne. Monet meistä tekevätkin kaikkensa tullakseen hyväksytyiksi, mitkä ne hyväksynnän raamit kenelläkin ovat vaihtelevat mm. kasvatuksen, kulttuurin, ympäristön ja mediasta tulleiden viestien mukaan. Teemme tulkintoja että tietyt ominaisuudet ja tunteet olisivat jotenkin epätoivottuja ja ” vääriä”. Niimpä kätkemme ne, koitamme unohtaa. Ja ehkä ne unohtuvatkin mielestä, tosin niidne energia kuona tuskin katoaa. Tälläiset kuonat voivat aiheuttaa oireilua jopa kehossa, mielestä nyt puhumattakaan. Mieli luulee että piilottamalla varjonsa ne katoaisivat. Jos tämä ei näy ulospäin, sitä ei ole olemassa? Heh. Söpöjä pelkoja. Niin inhimillistä, niin helpottavaa tajuta. Kun varjo tulee valoon, se muuttuu valoksi. Tottakai erillinen ego kokee epävarmuutta ja pelkoa. Se elää siitä. Se elää huonommuudesta, paremmuudesta, oikeasta ja väärästä, analysoinnista ja mielikuvista.

Mistä edes tiedät millainen itse olet, ellei sinulla olisi ajatuksia itsestäsi ja ellet olisi kuullut kuvauksia itsestäsi? Mistä tietää että mikään asia tai tapahtuma on hyvä taikka huono – ennen kuin ajattelee asiasta niin? Mieli on vuosisatoja kokenut pelkoa ja riittämättömyyttä. Siinä missä luolamies pelkäsi kulman takana vaanivia villipetoja me 2000-luvulla pelkäämme menetystä, epäonnistumista ja ties mitä. Peloista ei tarvitse päästä eroon, mutta voi nähdä että todellisuudessa ei vaan yksinkertaisesti ole mitään pelättävää. Ajatteluun samaistuminen ja ajatuksiin uskominen voi saada kokemaan pelkoa, mutta silloin mieli on vallassa ja tekee sitä mitä parhaiten osaa, eli muistelee jotain mennyttä tai kuvittelee tulevaisuuteen jotain kamalaa. Jotain joka ei ole tässä hetkessä mitenkään todellista.

Sen sijaan että koittaisi jatkuvasti välttää pelkoja ja epävarmuutta – mitä jos oppisi näkemään jokaisen läpi? Mitä jos ei lähtisikään outojen tarinoiden mukaan joita mieli mielellään syöttää ja koittaakin hyvin perustella. Mitä jos ei uskoisikaan niihin ajatuksiin jotka syyllistävät, pelottelevat tai jauhavat jotain muuta skeidaa?

Olen pelännyt mitä minusta ajatellaan ja mitä tapahtuu jos ns. astunkin kaapista mm. energia työskentelyn ja vähän toisenlaisen “parantamisen” suhteen. Olen koittanut luoda jotain vakuuttavan valmentajan identiteettiä, olen koittanut valmentaa mieltä. Mielellä en pysty selittämään tai järkeilemään mitä tapahtuu vaikkapa theta healingissä tai energiahoidoissa. Olen pelännyt leimaantumista huuhaa akaksi ja naiviksi. Enää en jaksa, sori taas rakas pikku egoni. En pysty selittämään, tai tieteellisesti perustelemaan yhtään mitään, mutta sekin on ihan ok. Tiedän vain omasta kokemuksestani että ihmeitä tapahtuu. Kiitos. Kiitos elämä että toit eteeni tilaisuuden tulla ulos siitä kaapista, ja kiitos että uskalsin siinä tilanteessa mielen piipityksistä huolimatta antaa intuition ja ns. sisäisen viisauden hoitaa. Olin jäänyt kiinni tarinaan itsestäni ja mielikuviini siitä millainen kuvittelin että minun pitäisi olla. Huh. Onneksi ei tarvitse olla yhtään mitään  On helppoa olla vapaana,ilman odotuksia, ilman olettamuksia. Ilman agendaa. Kun luopuu käsityksistään, kun luopuu uskomuksistaan, mitä jää jäljelle? Ei kerta kaikkiaan mitään. Jää elämä. Joka muuttuu joka hetki, se on sen luonne.Mieli voisi haluta tarttua ja määritellä senkin oivalluksen johonkin tiettyyn raamiin tai luokitteluun. Siinä vaiheessa se on jo menneisyyttä ja vanhentunutta. Antaa mielen kertoa tarinoitaan, ei sitä vastaan kannata sotia. Sydän ja mieli voi toimia yhteistyössä.

Sen lisäksi että olen koittanut muuttaa itseäni,yritin joskus muuttaa poikakaveriani,tuloksetta. Herääkin mieleen kysymys rakastinko häntä todella jos koitin muuttaa häntä? En. Rakastin mielikuviani, odotuksiani ja kuvitelmiani. Olin hukassa itseni kanssa ja oletin että löydän jonkun tasapainon jos vaan ympäristö on kohdillaan. Eihän se ihan niin mennyt. Toistin useita vuosia samoja kaavoja. Koitin muuttaa jotain ympäristöstä, joka olisi jotenkin tuonut minut perille ja mielenrauhaan.Vaihdoin kotia, työpaikkaa, poikakavereita ja sukkiakin joka välissä. Elämällä on jostain syystä tapana tuoda eteemme juuri niitä oppeja joita tarvitsemme. Tarpeen mukaan vaikka usean kerran. Jossain kohdassa sitä voi todella havahtua ja ympäristön muuttamisen sijaan alkaa muuttaa suhatutumistaan siihen ja katsoa sisälleen. Rehellisesti.

On hauska paradoksi että itseään ei tarvitse muuttaa, kun se ei varsinaisesti ole mitään, mutta jokin muuttuu silti kuitenkin.Elämän syke, tiedä häntä.