The Ihminen

The ihminen. Minun elämässäni on the ihminen. Hän tuskin edes tietää itse minkä määrän voimaa hänelle elämässäni annan, enhän huomannut sitä pitkään aikaan itsekkään kunnes aloin tutkimaan tarkemmin miksi olin alkanut vetäytyä ja varoa , vähänkuin anteeksipyydellä omaa olemassa oloani. 

Olin alkanut pelkäämään "the ihmisen" mielipiteitä ja mahdollista arvostelua ja koitin välttää sitä sillä seurauksella että mittailin elämässäni miten the ihminen kenties suhtautuu tekoihini. En kyennyt kohtaamaan the ihmistä suoraan, sillä minulla oli lähes aina joku hyväksynnän etsimisen peli käynnissä. Oli hemmetin tärkeää kelvata hänelle. Vaikka olisin peleillä i voittanut hänen hyväksyntänsä, se ei olisi muuttanut sitä että en hyväksynyt itse itseäni. Tunteva, elävä, inhimillinen olento. Kun lähden pelaamaan ja ostamaan ihmisen hyväksyntää kieltämällä itseni, sanon alitajuisesti itselleni että et kelpaa. 

The ihminen on saanut paljon tilaa mielessäni omasta toimestani. Koitin vihata häntä, koitin olla miettimättä ja koitin olla välittämättä hänen mielipiteistään. Mutta minä välitin. Voi joskus olla kipeää nähdä että välittää jostain josta ei ehkä kannattaisi välittää. On kuitenkin todempaa myöntää sekin itselleen kun olla muka niin hemmetin cool. 

Se on peli jota olen hyvin kauan pelannut, itseni kylmettäminen ja kovettaminen. Entä jos vaarallista ei olekkaan se että the ihminen tai joku muu tuomitsee vaan se että on itse se tuomitsija? Olisiko sittenkin parempi vaikka rehellisesti kohdata se että painellaan toistemme nappeja kuin esittää kypsempää mitä oikeasti on? Entä jos sekin on lahja että se toinen painelee niitä nappeja? Entä jos koko hommalla ei ole mitään tekemistä "sen toisen" kanssa, vaan minun kanssa? Sen sijaan että vatkaa viikkoja (kokeiltu on) mitä sen toisen pitäisi tehdä tai tajuta voinko katsoa mitä minä voin tehdä/kohdata/tajuta? Menemättä alistuvaan tai ylistyvään rooliin. Ihan vaan silleen niinku kaunistelematta.

Kiitos the ihminen ja muutkin peilit.  

Sisäiset vaatimukset

Kovat, ellei jopa suorastaan ankarat ja epärealistiset vaatimukset itseä kohtaan on asia johon törmään niin asiakkaiden kuin itsenikin kanssa. 

Päässä saattaa asua kuin pieni piru, raippa heiluen ja kieltoja asetellen. Jos tuota kaveria uskoo, alkaa elämä minussa ainakin jähmettyä ja tukahtua. Kovat sisäiset vaatimukset on uskoakseni usein jo lapsuudessa opittu selviytymismalli. On oltava se kiltti tyttö, moitteeton poika, kunnollinen, tai sellainen nyt ainakin että kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanottavaa. Ei meille välttämättä näin sanota, ainakaan suoraan. On kuitenkin aika selvää, että on vaarallista olla näkyvä. Tai hyvänen aika tuntea tunteita! Tai ajattele jos vaikka nauraa liian kovaa? Niin me opimme äkkiä rajoittamaan luonnollista olemista, joka on muuten myös itsekästä.

Ajattele, me olemme kaikki itsekkäitä. Tämän voi nähdä kun hetken katsoo. Entä jos sitäkään ei enää häpeäisi? Uskon ja haluan uskoa että ihmisessä on luontainen ymmärrys mm. Moraalista ja toisten huomioimisesta, joka on huomattavasti helpompaa jos pitää huolta myös itsestään. Tiedän että on myös ns. Suojelu itsekkyyttä joka minulla ainakin iskee kehiin silloin kun olen epävarma, pelokas. Itsekkyys on silloin suojautumista kivulta. Jossain tilanteissa ihan ok, ei kaikille tarvitse antaa nähdä kaikkea kipeintä itsestään. Mutta onneksi, onneksi on niitä ihmisiä keiden seurassa sen voi tehdä. Vaikka se olisi vit#n vaikeeta ja mielummin haihtuisi savuna ilmaan. Edessäsi on ihminen. Jos siis haluaa oikeasti aidosti kohdata itsensä ja toisen. Pakko ei tietenkään ole. Minulle oli ennen arvokkaampaa esittää kaiken kestävää ja hyväksyvää jeesustelevaa yli-ihmistä. Herkkyyden myöntäminen, näyttäminen ja vieläpä hyväksyminen on ollut iso oppiläksy, ja sen kanssa tehdään varmasti vielä tuttavuutta pitkään.

Jotta sen voi oppia valjastamaan lahjaksi, on mielestäni tiedostettava ne sisäiset vaatimukset jotka tietää aina mukama hemmetin paljon paremmin mitä saa kokea, mikä on riittävästi ja mikä on ihan pelleilyä ja mitä et ainakaan saa muille itsestäsi paljastaa. Hyvä keino on siis unohtaa itsekkin.

Tykkään paljon enemmän olla vähän huolettomampi huithapeli. Kyllä minussa on edelleen osaa joka kokee siitä vahvaa häpeää, mutta senkin tunteen kanssa voi oppia olemaan. Sitä voi olla jopa ihan hyvä tarkastella uteliaasti. 

Mitä sinun sisäiset vaatimuksesi ovat? 

P.s onneksi en ole koskaan vaatinut itseltäni kirjoitusasun suhteen virheettömyyttä. Ei olisi tullut koskaan kirjoittaneeksi mitään. Se ei tarkoita että en voisi opetella kirjoittamista. Sen voi kuitenkin tehdä koska haluaa, ei jotta olisi täydellisempi. Tai voi tietty senkin takia. Wha evaa mään.. 
 

Konfliktien pelosta

Ulkoisten konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin.

Olen varmaan useamman kerran kirjoitellut minulle tutusta pelosta, joka tosin ei ole enää lainkaan niin hallitsematon kuin aiemmin. Kyse on siis konfliktien pelko, pelko että tuotan pettymyksen. Minä olen rauhaa ja yhteisymmärrystä rakastava hyypiö, ja unelma maailmassani kaikki olisivat aina samaa mieltä, tyytyväisiä ja juoksisivat käsi kädessä yhdessä auringonlaskuun.öööö. Tai sitten ei. Ehkä vähän liian siirappista minunkin makuun...

Konfliktien pelko on usein jo pienestä pitäen opittu selviytymismalli. Sen sivu oireena saattaa olla mm. Tarpeetonta mielistelyä rauhan nimissä, kylään sanomista silloin kun tarkoittaa ei, pelkoa tehdä päätöksiä koska on aina joku jota se ei miellytä. Oireiden listaa voisi jatkaa pidempäänkin, mutta ehkä oleellisin kävi ilmi. Tällöin ei enää itselleen, vaan yrittäen aina kelvata toisille. Välillä jopa hinnalla millä hyvänsä. Konfliktia pelkäävää saattaa alistua ja olla pitämättä puoliaan varsin röyhkeänkin kohtelun osuessa kohdalle. Oma mielipide voi olla pelottavaa sanoa, jokuhan voi vaikka tuomita! Ja näin sitä on sitten vähän kuin kameleontti, vaihtamassa väriä sen mukaan mitä vastapuoli haluaa. ( tai mitä luulemme vastapuolen haluavan). 
Toisaalta tällainen henkilö on usein hyvin herkkä aistimaan toisten tarpeita ja tunteita, on empaattinen ja usein avulias. Hienoja ominaisuuksia, kunhan ihminen pitää aina ensin huolta itsestään. 

Tällaisille ihmisille voi olla iso kysymys se että mitä minä haluan. On niin totuttu tekemään se mitä luullaan muiden haluavan. Ehkä siihen kysymykseen voi olla jopa pelottava vastata. En tiedä on turvallinen. Sitten ei joudu ottamaan riskiä.

Pahimmillaan konfliktien pelko ajaa sisäiseen konfliktiin. Jossa on vähän kuin välitilassa. Ei oikeen täydellä sydämmellä missään. Puoli tiessä. Varmuuden vuoksi. Tällainen tilanne voi olla sisäisesti ahdistava ja turhauttava. Ärsyttävää antaa näin kliseinen neuvo että hiljene silloin kuuntelemaan mitä sydän kuiskii, mitä sinä todella haluat, vaikka se ei olisi mitenkään "järkevää tai kannattavaa". Anna itsellesi aikaa. Riittää että tiedät itse, toiminnan aika tulee kun se tulee. Kaikkii lähtee siitä että rohkeasti tunnustaa itselleen. 
Minun sydämeni ei valitettavasti ole kovin järkevien tai kannattaviin asioihin kallellaan. Toisin kuin kontrollin haluinen mieleni, jota motivoi ihan muut jutut. 

Voi sitä vapauden ja helpotuksen tunnetta, kun viimein pidemmän jahkaamisen jälkeen uskaltaa sanoa elämälle kyllä. Joillekin asioille se on silloin ei. Mikään ei ole kiviin kirjoitettu! Ole sinä itsesi rohkaisija. Muilta tullut rohkaisu on tärkeää, mutta sen odottaminen on näivettävää. Luota siihen että he ketkä ovat ns. Aitoja ystäviä kannustavat sinua olemaan Sinä. Ei heidän oma toiveversio sinusta. 

Rehellisenä olo voi olla Scary stuff. Kiitä itseäsi aina kun sen uskallat tehdä. Se vapauttaa. Kunnioitusta teille oman elämänne rebellit <3

Terkuin yksi pelkopeppu joka on taas hetkeksi muistanut elämästä jotain oleellista

Kysymys

Kuka olet ilman ajatusta että sinun pitäisi tehdä vaikutus johonkin/kehenkään? Kysyy Katie Byron.

Todella hyvä kysymys. Luultavasti meistä jokainen on oppinut hyväksynnän hakemisen pelin. On omaksuttu käsityksiä millaisina me olemme toivottuja ja kelvataan. Sille on tietenkin ne ehdot. Kunhan olen kiltti tyttö ( mitä ikinä se tarkoittaakaan), kunhan minulla on tarpeeksi valtaa, kunhan muut vaan ovat samaa mieltä kanssani, kunhan minua arvostetaan tarpeeksi, kunhan olen tarpeeksi vahva, kunhan vaan peitän heikkouteni, kunhan en vaan näyttäisi hölmöltä, kunhan vaan osaan käyttäytyä kuten minun odotetaan käyttäytyvän, kunhan olen ystävällinen, kunhan tottelen, kunhan kiellän omat tarpeeni, ja niin edelleen.

Suosittelen katsomaan rehellisesti toimintaansa ja salaisia motiivejaan. Kyllä se voi kirvellä nähdä mitä kaikkea onkaan tehnyt, sanonut, vältellyt ja kieltänyt vain yrittääkseen muovata sitä miten joku muu/muut näkevät sinut. Minua ainakin kirvelee. Sillon en tiedosta. Silloin näen vain haluamani lopputuloksen, joka ei ole edes minun hallinnassani. Se lopputulos on kuvitelma siitä että viimein kelpaisin tai että välttäisin erimielisyyden. Palkintona on ehkä hetken helpotus, joka pitkässä juoksussa alkaa muuttumaan hemmetin kovaksi darraksi ja tuottaa huonovointisuutta.

Jos rohkeasti itsessäsi näet missä kohdin motiivina on ollut vaikuttaa muiden ajatuksiin sinusta, älä tuomitse itseäsi tai syyllistä. Kiitä sen sijaan itseäsi, että uskalsit olla rehellinen ja katsoa.

Raivo Raitista päivää ;)