Ehkä olen juuri siellä missä nyt kuuluukin?

Joskus kun tuntuu siltä että elämä ei mene niinkuin olisit halunnut, toivonut ja pyytänyt, voiko olla että asiat ovatkin juuri järjestymässä tavalla joka on sinulle lopulta luonnollisempi, pakottomampi, aidompi?
Jos kaipaat aidompaa kohtaamista ihmisten kanssa, entä jos se on mahdollista vasta kun ”kissat on nostettu pöydälle”? Minä olen muutamia kertoja elämässä, syvissä surun, yksinäisyyden ja riittämttömyyden tunteissa kaivannut rakkautta, jotain syvempää kuin ”tykkään susta niin kauan kuin teet mitä tahdon” leikit ovat. Tuohon pyyntöön on aina vastattu. Ei ehkä niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan ei koskaan niin kuin olisin halunnut. Joskus elämästä on sitä ennen kuin ”siivottu” vanhaa pois, asenteita,suojakerroksia,kieltoja,paikkoja, ihmisiä…Asioita jotka eivät ole linjassa sen kanssa mitä itse olin, joita kuitenkin koitin saada väkisin mahtumaan mieleni haluihin. 

Joskus kriisi,kaaos,epäselkeys on vain kahlattava läpi. Itseään oppii kuuntelemaan myös sitä kautta ”mikä ei ainakaan tunnu nyt minulle oikealta”. Uskallammeko kohdata sen tyhjyyden, kun emme tiedä mitä edessä on? Uskallammeko pysyä silloin tässä ja nyt, menemättä täysin pelkojen valtaan? Ja jos sinne pelkojen valtaan menee, ei haittaa! Jokainen on siellä käynyt. 

Life is a series of natural and spontaneous changes. Don’t resist them; that only creates sorrow. Let reality be reality. Let things flow naturally forward in whatever way they like. – Lao Tzu

Lessons learned in life

Lessons learned in life: se että liikut elämässä eteenpäin ei aina miellytä kaikkia. Eikä sen tarvitsekaan miellyttää. Minulla on ollut vähän Naivi ja suloinen käsitys että ihmissuhteiden pitäisi ainakin päättyä yhteisymmärryksessä, yhteistä aikaa kunnioittaen ja toiselle parasta toivoen. Toinen osapuoli ei sitä aina halua tai ole siinä hetkessä siihen valmis. Ja silti voi lähteä eri suuntiin. Vastassa voi olla vallankäytön keinoja uhkailusta syyllistämiseen, joskus jopa alistamiseen. Tosi elämä on välillä vittua ja perkelettä ja se on ihan ok.

Voi olla hyvä muistaa että hyökkäävät reaktiot kertovat enemmänkin pelosta ja surusta johon viha voi olla väylä. Mitäpä sitä kieltämään, me kiinnymme, kaipaamme ja pelkäämme ehkä mitä olemme ilman jotain toista. Irtipäästämimen ei ole aina jos koskaan helppoa. Ehkä vähän liian usein koitamme olla sinut luopumisen kuvistakin liian nopeasti. Miksei se saisi tuntua surulliselta? Entä jos suru onkin luonnollinen, jopa kaunis osa sitä että elämä saa mennä eteenpäin. Ei tarvitse osata ohittaa surua. 
Joskus toinen osapuoli tarvitsee vihaa irrotautuakseen.Koitetaan muistaa silloin että kyse ei ole meistä tai meidän huonoudestamme. 

Voi olla pelottavaa kohdata se että joku on vihainen kun koet että olet itse ehkä viimein uskaltanut kuunnella itseäsi ja alkaa huolehtia omasta hyvinvoinnistasi. Syyllisyys voi olla pitkään syy sille että ei uskalla kuunnella itseään. 
Mitä sitten käy jos aina vaan uhraudumme ja jätämme itsemme sivuun? Alamme ehkä katkeroitua, arvostelemaan muita, pelkäämään, turtumaan ja kadottamaan kipinää elämää kohtaan. Minulle on ainakin näin käynyt enkä silloin kyllä viihdy itsekkään nahoissani. Me tarvitsemme läheisiä ja rakkaita jotka voivat auttaa meitä näkemään niitä kohtia joita emme itse näe, ja sen kuuleminen ei ole aina kivaa.

Me olemme joskus myös ollut se joka kapinoi ja vastustaa toisen muuntumista. Ehkä sen muistaminen auttaa silloin kun itse kohtaat vuorostasi samaa.

Miten olla itselleen hyvä ja sen kautta kohdata muitakin aidommin, siinäpä vasta hommaa elämän mitaksi.

Kipua kinuskikuorrutuksella

Kipuun tuntuu aina olevan joku hyvä syy. Emme ehkä koskaan edes saa tietää tuota syytä, ja sekin on ihan ookoo. On helppo siirtää ja turruttaa tai kieltää kokemuksensa ja siirtää hienovaraiset sydämen kuiskaukset sivuun. Eihän tämä maailma nyt sillain hei pyöri että me kaikki täällä vaan hempeiltäisiin. Se "sydämen" kuuntelu on välillä ihan kaikkea muuta kuin hempeilyä. Joskus jopa ihan hemmetin järjetöntä, hullua ja pelottavaa. Ei yhtään niin koreaa ja vaaleanpunaista miltä kuulostaa. Voi se tokin sitäkin varmaan olla. Ihanaa jos niin.  Jos sisimpämme ei saa meitä muuten kuulolle tai pysähtymään se usein pukkaa kovemmat aseet käyttöön. 

Jos meilllä on kipu/haava kehossa, sitä ei pääsekkään pakoon ajattelemalla positiiviesti tai uskomalla että "kyllä se sitten joskus helpottaa". Kipu on nyt. Jos Jalassa on vuotava haava, teeskentelemmekö että sitä ei ole? Uskottelemmeko itsellemme että jos vaan muutamme maailmaa niin haavakin katoaa. Vai koitammeko kenties vain olla ajattelematta haavaa? Kipu "pakottaa" olemaan läsnä. Se ei myöskään enää päästä karkuun. Se vetää nöyräksi ja avuttomaksikin. Tämä on itselleni ollut vaan hyvä. Olen päässyt kohtamaan itsessäni tunteita joita en muuten olisi ehkä suostunut kokemaan, en tietenkään ennenkuin on pakko. Tämä on lahja juuri sen vuoksi, että saa kokea sen miten turhaa lopulta tunteita on pelätä. 

Jäätävä itse viha jota koittaa turruttaa vaikkapa yrittämällä pärjätä vähän kovemmin ei lopulta kestäkkään siinä hetkessä kun sitä ei enää pakoon pääse kuin ehkä kymmeniä sekuntteja. Juoksinko karkuun kymmenen sekuntin kipua? Mikä vitsi.  Ja miten äkkiä jopa niinkin voimakas tunne voi muuttua ihan toiseksi. Siellä takana onkin ehkä suru. Kohta ehkä jo nauru, helpotus tai rauha.

Alan ehkä vähän ymmärtämään mitä tarkoitetaan sillä että vaikka sanotaan että pelkäämme kuolemaa, niin kyllä se elämisen pelko näyttää melkeinpä vahvemmalta. Tai elämään liittyvien tunteiden pelko.

Henkinen kasvu,tiedostaminen, what ever on käytännössä ainakin omalla kohdalla sata kertaa rajumpaa mitä kirjat antavat ymmärtää. Hitto soikoon. Viisauksia on helppo lukea mutta ai hempukka kun ne kipeät kohdat alkavat tulla oikeasti kohdattavaksi muunakin kuin älyllisenä ymmärryksenä kyllä tekisi mieli jarrua painaa tai laittaa pää pussiin :)On tässä toki ihanat, vapauttavat ja peilityynet hetkensä, mutta kun viidakkorumpu soi ja ehdollistumat sekä sokeat pisteet saa osumaa niin morjens vaan. En kirjoita tätä siksi että haluaisin pelotella tai että ihannoisin jotain kärsimystä tai mitään muutakaan. Ehkä kirjoioitan siitä enemmänkin sen vuoksi, että koen sen olevan inhimillistä. Koen niiden fiilisten olevan niitä joista me monesti luullaan että kukaan muu ei koskaan koe tai tunne näin ja mä olen jotenkin viallinen. On tietysti herkkyys eroja ihmisissä. Voi perkele miten kovasti olisin OIKEASTI halunnut olla se vahva, kivikova ja kaiken kestävä pärjäävä yli-ihminen joka yritin kovasti olla.

Kipu on sitten kuitenkin aina lopulta ollut ystävä. Kauhean imelää. Olen pahoillani. Tai en ole.

Herkälle ihmiselle voi olla tuttua epämääräiset olot, pelot ja ahdistukset vaikka järjellä minkään ei pitäisi olla hassusti. Nämä ovat usein alitajuisia tukahdutettuja tunteita jotka koittavat puskea pinnalle ja nähdyiksi. Minulle toimivia keinoja purkaa näitä on erilaiset kehon kuuntelu harjoitukset, hengitys. Kivun kokemusta voi lievittää itselleen myötäämällä sitä, näin ainakin itse olen kokenut. Ottamalla se vastaan, tutkimalla. Joskus siihenkään ei pysty ja sitten vaan huudetaan keuhkot tyhjiksi pahin pois. Sitten niin. Loppuun vielä siteeraus viisaammalta. Eli tällä kertaa Robert Burneysta.

"Kun ajattelemme, "Haluan muuttua tässä asiassa", niin itse asiassa sanomme, "En hyväksy tätä itsessäni, joten minun on paras muuttaa se". Miksi me haluaisimme muuttaa sen? Siihen saattaa todellakin olla hyviä syitä, mutta ne voidaan löytää vain tutkimalla asiaa rauhassa ja hyväksymisen kautta. Jos tulemme lopputulokseen liian nopeasti emmekä levosta käsin, me pakenemme olennaisia kysymyksiä. Juoksemme karkuun pelon, häpeän ja torjunnan takia. Häpeämme itseämme. Emme hyväksy itseämme, vaan juoksemme kauhistuneina pakoon. Ajattelemme olevamme virheellisiä ja huonompia kuin muut. Me luulemme, että jokin meissä on perustavalla tavalla pielessä ja hävettävää. Me luulemme, että emme ansaitse tulla hyväksytyiksi omana itsenämme, ilman muuttumista. Minun on pitänyt muistuttaa itseäni monta kertaa seuraavin sanoin:Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät."

Tekstin tarkoitus ei ole mitenkään ihannoida kärsimystä tai kieltää iloa. Ei todellakaan. Iloitaan sydämmemme kyllyydestä kun on sen aika. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan tai jotain. Ja tosiaan, tekstiä on ihan tahalleen ja tarkoituksella maustettu. 

Vapaa elämä

Olen muutaman vuoden pyörinyt NLP:n parissa, tehden ohessa muutakin valmennusta ja ohjausta. Nämä vuodet ovat olleet huikean opettavia, avartavia ja mielenkiintoisia. Olen maailman kiitollisin, että joskus “sattumalta” päädyin NLP:n pariin (se on toinen tarina se, miten joskus itse päädyin kurssille, kunnon johdatusta itsestään herättäviä herätyskelloja myöten…), ja sattuipa sillä lailla hassusti, että tuolla kurssilla tapasin miehen jonka kanssa olen nyt naimisissa ja huvitukseksemme huomasimme  (heh, jo ennen kuin menimme naimisiin), että olemme syntyneet samana päivänä.

Alussa tuli humpsahdettua NLP-kuplaan. Tämä on aika tyypillistä, kun innostuu jostain. Näin voi käydä harrastuksen, ihmissuhteen, ruokavalion, minkä tahansa suhteen. Olet niin innoissasi ja liekeissä uusista oivalluksista, ettei maailmaan hetkeen paljon muuta mahdukaan. Onneksi alkuhuuman ilotulituksien jälkeen ajatuksiin mahtuu muutakin ja nähdään, että tämä ei ollutkaan kaikki kaikessa. Jatkoin siis elämän ja ihmisyyden (ja kaiken siitä väliltä) tutkimista edelleen käyden itse erilaisilla kursseilla ja lukien. Etsien. Monen monta huikeaa menetelmää on tarttunut takataskuun, mutta nyt tuntuu olevan aika päästää irti mihinkään tiettyyn menetelmään nojaamiseen. Niin paljon kuin erilaisista työkaluista tykkäänkin, niiden katsontakulma on kuitenkin aika suppea. Sydän kutsuu eteenpäin. Puhumme itsekin kursseilla siitä, miten mihinkään ei tarvitse pysähtyä. Mieli tekee mielellään sitä, joka on tuttua ja sitä jonka se “tietää”. (Todellisuudessa mitä voi tietää edes? ) Tämän sain itsekin huomata. Mieli vastustelee hyppäystä tuttuusalueensa ulkopuolelle, niin kauan kun pidän sen esittämiä uhkakuvia todellisina.

Vapaa elämä ei mahdu ideologiaan, se vaan on vapaa. Toistaiseksi ainakin tuntuu luonnolliselta ja oikealta jättää NLP-peruskurssien veto pois ja keskittyä siihen mikä nyt vetää puoleensa. Ihan vapaaseen olemiseen ja ohjaamiseen, ilman opettaja-oppilas -asetelmia. Vapaassa elämässä on enemmänkin kyse taulun tyhjentämisestä kuin sinne minkään lisäämisestä  Silti tyhjä taulu ei pois sulje mitään. Mikään muu tapa elää ei ole toista arvokkaampi. Enempikin kiinnostaa se, että onko se elämä ilon, vapauden ja intuition ohjaamaa. Pelot, epävarmuudet ja riittämättömyydet saavat meidät helposti pysähtymään. “Vapautuminen” on usein prosessi, vaikka tietysti olemme ihan joka hetki vapaita. Ego on taitava saamaan meidät kuvittelemaan olevamme erillisiä. Se on myös taitava luomaan pelkoja, riippuvuutta, ahdistusta ja tarvetta olla aina vaan parempi. Se haluaa hajoittaa ja hallita. Tiedostamisen prosessi on jokaiselle aintulaatuinen ja uniikki, jossa jossain kohdin tulee pisteeseen, jossa “kaikki aiemmin opitut asiat” tulee kyseenalaistettua tai tarkempaan tarkasteluun. Se ei tarkoita, että mitään ei voisi opetella, vaan muistuttaa siitä, että yhteenkään oppiin ei tule takertua ja nähdä että oppi ei ole sama asia kuin KOKEMUS ja ymmärrys. Kukaan ulkopuolelta ei voi “siirtää vuoria” puolestasi. Parasta siinä on tietysti se, että kun huomaat jo olevasi vapaa, kukaan ei voi myöskään sitä sinulta viedä pois. Sitä ei tarvitse ylläpitää, koittaa kontrolloida, saatikka pelätä sen katoamista. Se ei missään nimessä ole “valmiiksi tulemista”, että nyt jo tietää kaiken ja kaikki on jo nähty. Ei ole valmiiksi tulijaa. Ei ole myöskään sitä, joka on riittämätön tai kesken.

Elämän luonne on mennä eteenpäin. Lepään kyydissä ja seuraan sitä mikä tuottaa iloa, mikä resonoi ja mikä vetää puoleensa. Luotan ja astun ulos siltä alueelta, joka oli tuttua. Olen edelleen sitä mieltä, että NLP:ssä on paljon asioita jotka tukevat ns. tietoista ja vapaata elämää, mutta siellä on myös asioita, joita en näe vapaan elämän kannalta millään tavalla tarpeelliseksi. En halua tällöin opettaa “jonkun toisen suulla”. On myös luonnollisempaa pyytää kurssista vähemmän rahaa, kun ei maksa lisenssi-, sun muita maksuja. Nyt koen, että tämä päätös mahdollistaa laajemman kuvakulman ja sellaisella hinnalla, joka tuntuu oikealta pyytää. Edelleen olen sitä mieltä, että nyt kun tiedän mitä kaikkea NLP elämääni toi, olisin valmis maksamaan kurssista vaikka triplaten, mikään raha ei korvaa sen tuomaa arvoa.

NLP:n kehittäjä Richard Bandler on todennut osuvasti “Freedom is everything and love is all the rest”. Word. NLP:hen suhtaudun nyt kuin vanhana ystävänä lapsuusajoilta. Olemme molemmat muuttuneet kovasti, eikä suhteemme ole enää samanlainen kuin aiemmin. Silti, kun tapaamme, sydän täyttyy ilosta ja kiitollisuudesta, koska saan tuntea noin huikean tyypin. Kiitos <3

Mielen matematikkaa

Muistan kun lapsena täytettiin erilaisia ” kaveri kirjoja”. Niihin vastattiin muunmuassa kysymyksiin kuten  mikä sinusta tulee isona ja mikä on lempiaineesi koulussa. Lapsesta alkaen , erityisesti kun opimme puhutun kielen alamme luomaan sitä minä kuvaa. Kuvaa itsestämme. Kimppu käsityksiä. Toiset ehkä positiivisia, toiset sitten taas kaikkea muuta. Tällainen minä olen. Tuollainen olet sinä. Erillisyys ja erityisyys tulee mukaan kuvioihin. Voi sitä ensimmäisen uhmaiän tuskaa kun lapsi alkaa kokemaan olevansa erillinen muusta. Rajoja kokeillaan, oma tahto alkaa voimistumaan ja ego alkaa tekemään vähän kuin matemaattisia kaavoja elämästä. ( Toim. huom. tämä ei ole egon dissausta  )

Esim.

Kun itken minua lohdutetaan ( itkemällä saan siis huomiota)

Jos kiukuttelen minua torutaan ( kiukuttelu on siis kiellettyä ja ” huono asia”)

Jos olen kiltisti , minut palkitaan ( Palkinto pitää ansaita)

Mitä enemmän teen sen parempia lopputuloksia saan ( NOOOOT)

Näitä erilaisia syy seuraus suhteita luodaan myös suhteessa muihin ihmisiin. Äidin seurassa käyttäydyn näin, isä odottaa minulta sitä, veljelle ei voi sanoa noin, yms. Kaikki nuo rakennetut tulkinnat ovat mielen yrityksiä ja keinoja ymmärtää. Mielen keinoja luoda turvallisuutta. Mieli kokee olevansa turvassa kun se ” tietää”. Mieli rakastaa illuusiota siitä että se on kontrollissa( Se ei ole). Elämä itse on kaikkea muuta kuin matemaattista kaavaa  Entä jos menneisyyteen perustuvat tulkinnat vääristävätkin rankasti kokemaamme elämää? Kuinka tietoinen olet niistä tulkinnoista joita olet elämästä, itsestäsi ja vaikka ihmissuhteista tehnyt? Pienenä lapsena suodattimemme ovat kovin herkillä. Meidän kuuluukin kokea mitä on erillisyys, jotta voimme palata takaisin kotiin, todella. Hämmennyksissämme alamme kasvattamaan yllemme kuoria, kuin suojaamaan todellista itseämme. Tunteet ovat energiaa, ajatukset ovat energiaa. Ne voivat tukkiutua jos hämmennyksissämme kätkömme niitä. Yksi minulle tuttu turvamekanismi on ollut ” mukavana tyttönä oleminen”. Olin alkanut uskomaan että kaikkia konflikteja on vältettävä, ja kunhan vaan miellytän muita niin olen turvassa. Päätösten teko, oman äänen ja tahdon kuuntelu oli vaikeaa, sillä olisinhan saattanut tuottaa jollekkin pettymyksen  Oh my god, mielen jutuissa ei sitten ole mitään logiikkaa, vaikka looginen se juuri pyrkii olemaan. Mieli on mieletön työkalu, kunhan ei hämäänny luulemaan sitä todeksi tai pitämään sitä itsenään.

Sitä voi elää koko elämänsä unessa. Tai sitten elämä tuo eteen tilanteita joissa maailma alkaa mennä uusiksi. Käsitykset elämästä heittävät voltin. En olekkaan tämä keho! En olekkaan ajatukseni! En ole tunteeni! Alkaa puhdistus, ja vapautuminen kuorista, illuusioista ja harhoista. Jollekkin se voi käydä nopeasti, jollekkin nopeammin.En tiedä voiko tämä tapahtua ilman prosessia. Omalla kohdalla purkutyöt ja sisäsiivous on ainakin vaatinut aikaa. Askel kerrallaan, luottaen että saa juuri ne opit jotka sillä hetkellä ovat ajankohtaisia. Vapautuminen on sekä vapauttavaa ja käsittämättömän ihanaa, että kivuliastakin. Kun pysähtyy ja hiljenee, voi nähdä itsessään ne puolet ja asiat joita niin aktiivisesti vältti kohtaamasta. Ne surut jotka on pidetty sisällä saavatkin pulpahtaa ulos. Se ei kuitenkaan ole samanlaista surua kuin ennen. Sen puhdistavan voiman voi tuntea. Se jyllää hetken systeemissä, juhlien kuin ilosta “kiitos että uskalsit viimein antaa minun ilmetä” ja katoaa sitten. Tällöin ei oman kokemuksen mukaan todellakaan kannata päästä esiin nousevasta olosta päästä eroon. Sitä voi kiittää, olla lähtemättä miettimään syitä ja antaa ajatusten siitä vain olla ja kadota. Hyväksyä se täysin. Istua sen kanssa alas, kerrankin rauhassa ja hengittää. Nähdä sen kauneus, kun pudottaa kilpiä jotka joskus olivat tärkeitä suojelijoita, joita ei enään vai pitää matkassaan. Elämä kuiskii eteenpäin! Luota silloin.

Kuka olet kun olet luonnollinen?

Silloin et edes ole. Silloin et huomaa itseäsi! Kaikki vain tapahtuu kuin kauniin tanssin lailla. Ilman mitään erillistä tekijää, puskemista tai yrittämistä.

Tiedät että olet valo olento, kokemassa ihmisyyttä. Luonnollisuudessa ei tarvitse piileksiä, yrittää vakuuttaa, ei tarvitse puolustautua tai peittää. Et ole mitään kiinteää, aina samanlaista, vaan olet joka hetki uusi sekä elossa!

On osuvasti sanottu että ainoa vakio elämässä on muutos. Lisäisin vielä, että ihmiselämässä. Se mikä on ja pysyy, on rakkaus. Josta ihan jokainen meistä on kotoisin. Se koti kulkee meillä kyllä matkassamme joka hetki, emme ole siitä erillään. Ei täysikasvuinen kukkakaan arvostele vielä nupullaan olevaa kasvia, eihän siis mekään erehdytä kuvittelemaan olevamme ketään muuta huonompia tai parempia. Kun kohtelee muita, kohtelee itseään. Varotaanhan myöskin tietämästä, miten asioiden pitäisi olla, tai miten jonkun muun pitäisi toimia?

“Joka kerta kun lukitsette itsenne suuttumukseen, pettymykseen ja suruun, vaikka kyse olisi epäoikeudenmukaisuudesta ja kärsimisestä, jonka katseleminen on teistä kestämätöntä, minä pyydän teitä astumaan askeleen taaksepäin ja siirtymään itsenne keskustaan. Menkää hiljaisuuteen ja hyväksykää, että asiat ovat niin kuin ne ovat. Hyväksykää, että kaikki kulkee omaa kiertokulkuaan ja kehitystään, mukaan lukien teille rakkaimmat ihmiset. Päästäkää myös heidät irti. Riittää, kun olette olemassa heitä varten, ei enempää eikä vähempää.”  - Pamela Kribbe