Tunnustuksia tanssilattialla

Eilen alkaneella kurssilla puhuttiin mm. sen erottamisesta mikä on "omaa" ja mikä on muiden odotusten täyttämistä. Paperilla kysymys on yksinkertsinen, mutta omalla kohdalla siihen rehellinen vastaaminen ei ole ollut helpointa. Niihin ihanne mielikuviin joita kaikkialta tulvii on tullut samaistuttua niin kauan. Itse olen ainakin mojovasti sokaistunut luulemaan että sen mitä luulen muiden minulta odottavan tai haluan ei ehkä olekaan sitä mikä on minulle luontevaa. Helposti mittaa itseään muiden kautta ihan tietämättäänkin.

Esim. Olen luullut että tykkään puhua isoille porukoille, olen luullut että tykkään esiintyä.
No en tykkää. Se on pers**stä! Tämän toteaminen on hemmetin vapauttavaa. Miksi luulin että minun pitäisi haluta/olla jotain kummallista? Minä vertasin. Ja kuten tiedetään, se ei kannata. Tämä paketti on tämä paketti. Sinun tapaus on sinun tapaus. Ei mitään staattista pysyvää, aina samanlaista. Tämä on vaan tämä hetki. Ehkä joskus on toisin, ehkä ei.
Tämä tapaus, kun ei yritä toimia luontoaan vastaan tykkää vähän pienemmistä ryhmistä, joissa on tilaa todella kohdata ihmiset. Kiitos tästä oivalluksesta mm. aivan ihanalle treeniryhmälle jota olen saanut olla ohjaamassa. Koen siellä todella että olemme siinä yhdessä, ilman asetelmia ja yritelmiä. Kokemassa.

Minulle ei sovi lähestymistapa "minä opetan ja kerron mitä pitää tehdä",mutta tuntuu oikeammalta kulkea yhdessä, ja ohjata sinua näkemään itse, samalla kun itse katson. Esimerkkinä vaikka sekin josta itsekkin paljon puhun: se että samaistumme ja etsimme arvoamme vaikka työstä. Tämä on yhtälailla minun haasteena tutkia omaa suhdettani tekemiseen ja tekemättömyyteen.Sinulla on oma pelisi, minulla on omani. Olen omalla kohdalla nähnyt miten asioiden liika älyllistäminen ja teoritisointi (sori jos se ei satu olemaan sana) ei auta minua kuin pönkittämään tietäjä egoani. Me tiedetään kaikki aivan liikaa jo muutenkin.Tulen varmaan jatkossakin kertomaan jotain "teorioita," niille on paikkansa myös,mutta paino tulee todellakin olemaan kokemisessa ja kohtaamisessa. En ole kiinnostunut väittelyistä tai kenenkään oikeassa tai väärässä olemisen todistamisesta. tai muustakaan vakuuttelupelistä.

Ei ole myöskään minun juttuni auttaa ketään rakentamaan unelmia (kaamee klishee mutta unelmaakin vapauttavampaa on se mikä on totta) , enkä ole mikään motivaatio valmentaja. En ole kiinnostunut jakamaan tuottavuus ja tehokkuus tekniikoita, enkä osaa tukea "näin voit haalia itsellesi lisää jotain" . Se ei vaan ole minun juttuni. Kaivoin itse itselleni melkoisen kuopan yrittämällä etsiä onnea, hyväksyntää tai vahvistusta jostain ulkoa. Yrittämällä tulla aina vaan, kelpaavammaksi, henkisemmäksi,vahvemmaksi ja ihansamamiksi en löytänyt mitään muuta kuin kasvavat paineet, ylikuormituksen ja uupumuksen. Niin ja unohdin mainita tunteen siitä että olen jotenkin viallinen. Koitin rakentaa ihanteideni mukaista minäkuvaa, tiedostamattani myös paljon sen jälkeen kun aloin tiedostamaan pinnan alla kiehuvaa pelokasta ja hyväksynnän kaipuista ohjelmointia. Sitä voi sanoa vaikka kärsimyskehoksi, egoksi, tai vaikka Eeviksi. 

En onnistunut "parantumaan" korjaamalla Eeviä, kieltämällä tai muuttamalla sitä. Jotain on isosti muuttunut kun on suostunut nöyrtymään kohtaamaan omat lapselliset ja pelokkaat kokemuksensa.Ne voi nähdä ulkopuolelta. Alan viimein rakastamaan elämänmakuisia arpia jotka tähän tarinaan kuuluu, tietäen kuitenkin että minun ei tarvitse olla tarinan vanki.Ja kerroksia on vielä lisää, niitä kohti. Aina en niitä kohti halua mennä, mutta elämä vie minua sinne kuitenkin joten mennään sitten. 

Tyyppinä en ole mitenkään muodollinen tai asiallinen, enkä jaksa sellaista enää leikkiäkkään. Ymmärrän ettei ole oikeaa ja väärää, mutta minulla on silti mielipiteeni. Poliitikon leikkiminen riittää.Ei mielipiteitä  jaksa kauhean vakavasti ottaa, mutta ne saavat olla. Ne tuo tähän vähän sellasta sisältöä, vähän niinkun köntsät housuissa.

Me tiedetään ettei muihin tarvitsisi verrata, mutta miten olet vertaamatta tänä sosiaalisen median hyper aikakautena kun jokainen tuutti pursuaa ihanteita. Näin sun pitäisi syödä, näin monta kyykkyä tehdä, näin vahva ihminen toimii, tämä on ihanne vaimo ja tämä oikea tapa kasvattaa lapset. On todellakin hyvä että näkemyksiä on, on hienoa että voimme peilata ympäriltä mutta mitä jos sitä vaikka ihan hetkeksi hiljenisi ja kysyisi itseltään? Ehkä sinä tiedätkin jo aika paljon enemmän kuin luuletkaan. Ehkä jos ei yritäkään leikkiä selväjärkisen näköistä ne hyppelyt tulee tehtyä luonnostaankin :)

Ja ehkä jo minuutin päästä hävettää tämäkin kirjoitus, mutta kestän sen tunteen sitten!
Tekisi mieli pyytää anteeksi. Anteeksi että on yrittänyt mahtua johonkin, joka ei vaan ole minua varten. Anteeksi. Ja kaikki meni juuri niinkuin meni. Vaikken sitä aina muista, niin elämä todellakin tietää mitä tarvitsen. Sen veemäisempää, huumorintajuisempaa ja raadollisempaa opettajaa ei olekkaan. KIITOS. Ei voi tajuu ennenkun tajuu. DAA.

Extra tunnustus. Ruoho on siinä tapauksessa vihreämpää aidan toisella puolella, että jos voisi aina olla, ja miksikä ei voisikaan, olisin aina vaan pyjamassa. 

Annan olla

Rohkeus kokea sitä mitä todella kokee on vapauttavaa. Tämä on tietysti huomattavasti helpompaa kun on yksin. Mutta teeppä se seurassa. Ei ole ihan mäkeen mennyt lausahdus siitä että ihmissuhteissa oppii eniten itsestään. Vuorovaikutus tilanteet ovat mitä parhaimpia tilaisuuksia nähdä ja havaita myös egon toimintaa. Missä kohdin se näyttelee viihdytän muita- roolia, missä kohdin se hymyilee vaikka ei hymyilytä, missä kohdin se puhuu vaikka ei ole mitään sanottavaa. Entä milloin se on hiljaa nurkassa, vaikka sydän kokee iloa jota voisi vaikka tanssia?  Ihmisen elämä näyttää olevan vähänkuin tietynlaista peliä. Jossa pelataan tietyillä, sanattomasti sovituilla säännöillä joita emme ole välttämättä tulleet omakohtaisesti ” tarkistaneeksi”. Ihminen on olentona sellainen, jonka perimmäisin motiivi on säilyä hengissä. Ja tämän ympärillä pyöriikin sitten lähes kaikki toimintamme. Ohjelmointimme siitä mitä pidämme ” tähän tilanteeseen sopivana” – jotta säilymme turvassa.

Turvallisuuden halu on kovin luonnollinen halu. Joskin unohdamme sen, että elämä itsessään ei ole turvallista. Elämä on aina mennyt, ja tulee varmasti aina menemään ihan omia uriaan, juuri niinkuin sen kuuluukin mennä, piti meidän henkilökohtaiset halumme ja pelkomme siitä tai eivät. Tiedostamalla niitä ohjelmointeja joita on kenties itse oppinut, voi vapautua niiden vallasta. Niitä ei tarvitse korjata, puhdistaa, pestä eikä palsamoida. Tiedostamisen harjoittajan voi olla hyvä muistaa, että emme näe mailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin itse olemme. Näemme ja koemme maailman aika kapean suppilon suodattamana. Emme siis mitenkään voi luottaa siihen mitä näemme tai koemme. Tämän ymmärtäminen syvällisesti on kutsu tietämättömyyteen, ja turvattomuuteen. Vitsi lienee se, että kun tähän todella suostuu ja antautuu ( kenties kymmeniä tuhansia kertoja, vahva mielemme kun hanakasti koittaa veivata tästäkin erilaisia teorioita)  saa sen mistä uskaltaa irroittaa. Kysymys ei ole se mitä voin haalia itselleni lisää, vaan mistä voin irroittaa.

Olen ollut erityisen hyvä piileskelemään ja piilottautumaan, ihmisuhteissa erityisesti. Vietimme eilen hääjuhlaa, joka oli ihana tilaisuus huomata sitä miten moni jännittyneisyys, pelko ja vaikeus vaan olla oli pudonnut pois tältä pelihahmolta. Jossain kohdin huomasin kovasti jännittäväni miten muut viihtyvät, toivottavasti kaikilla on kivaa, Kunnes taas muistin että a) Jokainen on itse vastuussa kokemuskestaan( ja orgasmeistaan)  ja b) Ei kaikilla edes tarvitse olla kivaa. Olisi Eeviltä jopa aika itsekästä odottaa että kaikkien on viihdyttävä juhlissamme. Enemmänkin tajusin, että arvokkainta on se että jokainen voi ja saa kokea sitä mitä ikinä kokeekaan. Ihmisen elämässä on sarja erilaisia muuttujia  jotka voivat vaikuttaa tunnetilaan, joten on hassua edes ajatella että voisin siihen jotenkin vaikuttaa. Meillä on eräs ystävä, jonka rehellisyyttä jaksan aina ihailla. Hänellä oli eilen raskas päivä, ja se oli täysin ok. Hän ei lähtenyt työntämään sitä pois, näyttelemään sen päälle, vaan antoi sen olla. Se on rohkea veto tilaisuudessa, johon yleisesti yhdistetään ilo ja juhla. Että todella uskaltaa itsensä olla rikki, silti luomatta mitään draamaa tai muutakaan. Väitän että olisi ollut 100x kivuliaampaa näytellä hyvin menee peliä, kun antaa pelihahmon kokea mitä silloin kokee.  Keskellä rikkinäisyyttä on ydin jota voi kutsua vaikkapa rakkaudeksi, johon ei pääse kiinni yrittämällä tai tarttumalla draamaan.

Ystävänä oli hieno muistaa se, etten lähde ” yrittämään parantaa toisen mieltä” , tällöinhän kolikon kääntöpuolena kerron että ei ole ok olla surullinen. Se on. Tiedän että ystäväni ei ole surunsa uhri. Hän vapautuu siitä katsomalla sen läpi. Elämässä on tilaa kaikelle. Ilolle, surulle, naurulle, hiljaisuudelle, kaikelle. Kaikki ovat tänne yhtä kutsuttuja, eikä ketään käännetä pois. Todellisuudessa kenellekään ei ole koskaan mitään hätää <3 Emme ole se hahmo, joka kokee hätää vaan rakkaus joka antaa sen olla.