Hard Rock, Hallelujah

Joillekkin meistä on syvään luihin ja ytimiin iskostunut malli että konfliktit ja ns. välien selvittelyt ovat huono, pelottava ja viimeiseen asti vältettävä asia. Itse kuulun siihen joukkoon. On hyvä muistaa että nämä pelot eivät ole ”omaatyhmyyttä” vaan luultavasti kyseessä on joskus muinoin opittu selviytymismalli joka uskottelee ”poissa silmistä, poissa mielestä” tai ”jos sitä ei sanota ääneen sitä ei ole olemassa”. 

Entä jos ne konfliktit, riidat ja niin sanotusti tulisemmat kohtaamiset ovatkin ARVOKKAITA selkeyttäjiä, ilman puhdistajia ja ehkä joskus myös rajan vetoja? Uskommeko oikeasti siihen että riidan keskellä välittäminen katoaa kokonaan? Miltä tuntuisi uskaltaa kohdata ns. pelottavat kissojen nostot pöydälle jos tietäisi että sen voi tehdä turvassa? Miltä tuntuisi jopa kesken riitaa sanoa toiselle ”Olet tärkeä”.
Miltä tuntuisi uskaltaa joskus jopa ottaa se riski että syntyy konflikti sen vuoksi että SINÄ olet tärkeä, sinun kokemuksesi, rajasi, tarpeesi ja se mitä usein intuitiivisesti tilanteista bongaamme?
Mitä jos erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa: Olen hylätty, Olin väärässä, tms?

Minä olen saanut opetella oman voimani kunnioittamista uskaltamalla avata suuni hetkissä joissa aiemmin olisin niellyt (ja salaa katkeroitunut) ja epäillyt lähinnä itseäni. Se ei ole pidemmän päälle tervettä. Herääkö luottamus ihmiseen joka on aina vakuuttava ja ”kliininen", vai ihmiseen joka uskaltaa olla erehtyvä, ihminen, likainen,tunteva, puhdas,rakas, aito? 

Minulle turvallisempaa on nykyisin räiskyväkin,tunteva, eloisa, elävä, joskus riistävä totuus omista tunteista, kuin se kalskean kylmä hiljaisuus, hämmennys ja väkinäiset yritykset pitää näytelmää yllä lasin siruilla kävellen. Tunteet voi kokea ja silti olla jymähtämättä ja jäämättä niihin, uhriutumatta. Mitä jos ei olekkaan paha juttu TUNTEA?
Voiko olla konflikti ja rakastaa ja silti?

Mitä jos konflikti voi olla MAHDOLLISUUS rakastaa syvemmin?

Prahan patsastelijat säikäytti, onko ne eläviä kuolleita? Olenko minä elävä kuollut?

"Hyvä jätkä"

Jossain vaiheessa matkaa opin että on suotavaa olla ”hyvä jätkä”. Hyvä jätkä joustaa, on avoin, suvaitseva ah ainavain ja on muutenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla helppo. Ei vaivaksi, ei ”hankala”.
Hyvän jätkän suusta voi kuulla usein ”ei mua varten tarvitse” ja ”mulle käy hei kaikki”.

Kysymys kuuluukin, onko hyvä jätkä oikeasti niin hemmetin lepposa, chilli ja mukava kun haluaa esittää olevansa? Voiko olla että hyvän jätkän rooli onkin ollut joskus tärkeä selviytymiskeino elämässä, jonka avulla on oppinut saamaan hyväksyntää? Ihminen usein alitajuisesti pyörii kahden kysymyksen ympärillä:
Miten kelpaan, miten minua rakastetaan ja miten vältän torjutuksi/hylätyksi tulon?
Minulle yksi viheliäs vastaus on ollut juurikin tuo Hyvän Jätkän leikki.

Kiitos vaan hyvä jätkä, tarvitsin sinua joskus mutta roolivaatteesi alkavat jo roikkua, en mahdu teihin enää. Minussa on rohkeutta omaan ääneen, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Minussa on rohkeutta olla myös rosoinen, tarvitseva, rajoja vetävä. Sitä paremmaksi Naiseksi muutun itselleni, kun en enää yritä kaikille muille olla easybeasy.

Hyvä jätkä on saanut minut sanomaan kyllä silloin kun tarkoitan ei ja ei sillon kun tarkoitan kyllä. Hyvä Jätkä vastaa ohjelmoinnin mukaan, mikä nyt ikinä vähiten uhkaakaan hyvän jätkän leiman menetystä.
Ajattele miten makea seikkailu katsoa millaisia rajoja voi rikkoa jos ei aina yritäkkään olla mahdollisimman vähäksi vaivaksi. 

On ihmisiä joiden on hyvä harjoitella toisten huomioimista ja tilan jakamista, ja on hyviä jätkiä joiden on hyvä opetella itsensä huomioimista. Minussa on molemmat. Hyvä jätkä ja itsekäs mulkku. en usko että on mitään ainaista sääntöä jonka mukaan toimia, vaan kussakin hetkessä kuulostella mitä minulta nyt tarvitaan? Rajoja vai rajoista luopumista?

Kuvassa esimerkki antautumisesta by eräs zen mestari