Tunnustuksia tanssilattialla

Eilen alkaneella kurssilla puhuttiin mm. sen erottamisesta mikä on "omaa" ja mikä on muiden odotusten täyttämistä. Paperilla kysymys on yksinkertsinen, mutta omalla kohdalla siihen rehellinen vastaaminen ei ole ollut helpointa. Niihin ihanne mielikuviin joita kaikkialta tulvii on tullut samaistuttua niin kauan. Itse olen ainakin mojovasti sokaistunut luulemaan että sen mitä luulen muiden minulta odottavan tai haluan ei ehkä olekaan sitä mikä on minulle luontevaa. Helposti mittaa itseään muiden kautta ihan tietämättäänkin.

Esim. Olen luullut että tykkään puhua isoille porukoille, olen luullut että tykkään esiintyä.
No en tykkää. Se on pers**stä! Tämän toteaminen on hemmetin vapauttavaa. Miksi luulin että minun pitäisi haluta/olla jotain kummallista? Minä vertasin. Ja kuten tiedetään, se ei kannata. Tämä paketti on tämä paketti. Sinun tapaus on sinun tapaus. Ei mitään staattista pysyvää, aina samanlaista. Tämä on vaan tämä hetki. Ehkä joskus on toisin, ehkä ei.
Tämä tapaus, kun ei yritä toimia luontoaan vastaan tykkää vähän pienemmistä ryhmistä, joissa on tilaa todella kohdata ihmiset. Kiitos tästä oivalluksesta mm. aivan ihanalle treeniryhmälle jota olen saanut olla ohjaamassa. Koen siellä todella että olemme siinä yhdessä, ilman asetelmia ja yritelmiä. Kokemassa.

Minulle ei sovi lähestymistapa "minä opetan ja kerron mitä pitää tehdä",mutta tuntuu oikeammalta kulkea yhdessä, ja ohjata sinua näkemään itse, samalla kun itse katson. Esimerkkinä vaikka sekin josta itsekkin paljon puhun: se että samaistumme ja etsimme arvoamme vaikka työstä. Tämä on yhtälailla minun haasteena tutkia omaa suhdettani tekemiseen ja tekemättömyyteen.Sinulla on oma pelisi, minulla on omani. Olen omalla kohdalla nähnyt miten asioiden liika älyllistäminen ja teoritisointi (sori jos se ei satu olemaan sana) ei auta minua kuin pönkittämään tietäjä egoani. Me tiedetään kaikki aivan liikaa jo muutenkin.Tulen varmaan jatkossakin kertomaan jotain "teorioita," niille on paikkansa myös,mutta paino tulee todellakin olemaan kokemisessa ja kohtaamisessa. En ole kiinnostunut väittelyistä tai kenenkään oikeassa tai väärässä olemisen todistamisesta. tai muustakaan vakuuttelupelistä.

Ei ole myöskään minun juttuni auttaa ketään rakentamaan unelmia (kaamee klishee mutta unelmaakin vapauttavampaa on se mikä on totta) , enkä ole mikään motivaatio valmentaja. En ole kiinnostunut jakamaan tuottavuus ja tehokkuus tekniikoita, enkä osaa tukea "näin voit haalia itsellesi lisää jotain" . Se ei vaan ole minun juttuni. Kaivoin itse itselleni melkoisen kuopan yrittämällä etsiä onnea, hyväksyntää tai vahvistusta jostain ulkoa. Yrittämällä tulla aina vaan, kelpaavammaksi, henkisemmäksi,vahvemmaksi ja ihansamamiksi en löytänyt mitään muuta kuin kasvavat paineet, ylikuormituksen ja uupumuksen. Niin ja unohdin mainita tunteen siitä että olen jotenkin viallinen. Koitin rakentaa ihanteideni mukaista minäkuvaa, tiedostamattani myös paljon sen jälkeen kun aloin tiedostamaan pinnan alla kiehuvaa pelokasta ja hyväksynnän kaipuista ohjelmointia. Sitä voi sanoa vaikka kärsimyskehoksi, egoksi, tai vaikka Eeviksi. 

En onnistunut "parantumaan" korjaamalla Eeviä, kieltämällä tai muuttamalla sitä. Jotain on isosti muuttunut kun on suostunut nöyrtymään kohtaamaan omat lapselliset ja pelokkaat kokemuksensa.Ne voi nähdä ulkopuolelta. Alan viimein rakastamaan elämänmakuisia arpia jotka tähän tarinaan kuuluu, tietäen kuitenkin että minun ei tarvitse olla tarinan vanki.Ja kerroksia on vielä lisää, niitä kohti. Aina en niitä kohti halua mennä, mutta elämä vie minua sinne kuitenkin joten mennään sitten. 

Tyyppinä en ole mitenkään muodollinen tai asiallinen, enkä jaksa sellaista enää leikkiäkkään. Ymmärrän ettei ole oikeaa ja väärää, mutta minulla on silti mielipiteeni. Poliitikon leikkiminen riittää.Ei mielipiteitä  jaksa kauhean vakavasti ottaa, mutta ne saavat olla. Ne tuo tähän vähän sellasta sisältöä, vähän niinkun köntsät housuissa.

Me tiedetään ettei muihin tarvitsisi verrata, mutta miten olet vertaamatta tänä sosiaalisen median hyper aikakautena kun jokainen tuutti pursuaa ihanteita. Näin sun pitäisi syödä, näin monta kyykkyä tehdä, näin vahva ihminen toimii, tämä on ihanne vaimo ja tämä oikea tapa kasvattaa lapset. On todellakin hyvä että näkemyksiä on, on hienoa että voimme peilata ympäriltä mutta mitä jos sitä vaikka ihan hetkeksi hiljenisi ja kysyisi itseltään? Ehkä sinä tiedätkin jo aika paljon enemmän kuin luuletkaan. Ehkä jos ei yritäkään leikkiä selväjärkisen näköistä ne hyppelyt tulee tehtyä luonnostaankin :)

Ja ehkä jo minuutin päästä hävettää tämäkin kirjoitus, mutta kestän sen tunteen sitten!
Tekisi mieli pyytää anteeksi. Anteeksi että on yrittänyt mahtua johonkin, joka ei vaan ole minua varten. Anteeksi. Ja kaikki meni juuri niinkuin meni. Vaikken sitä aina muista, niin elämä todellakin tietää mitä tarvitsen. Sen veemäisempää, huumorintajuisempaa ja raadollisempaa opettajaa ei olekkaan. KIITOS. Ei voi tajuu ennenkun tajuu. DAA.

Extra tunnustus. Ruoho on siinä tapauksessa vihreämpää aidan toisella puolella, että jos voisi aina olla, ja miksikä ei voisikaan, olisin aina vaan pyjamassa. 

Addiktiot ,Stay sleep please!

Erilaiset addiktiot palvelevat hemmetin hyvin tarkoitustaan peitellä sitä että uskaltautuisimme pysähtyä katsomaan mitä oikein pakenemme, mitä koitamme turruttaa pois jatkuvalla saman vanhan kaavan toistamisella. Addiktio sanana kenties nostattaa monilla niskavillat pystyyn, mutta voikin olla hyvä havaita ja huomata millaisiin asioihin on itse koukussa? Alkaen tasatunnein meilien katsomisesta, päivittäisestä facebookpäivtyksen laittamisesta pakkomielteiseen syömisen kontrollointiin, shoppailuun, menestys hakuisuuteen, röökin polttoon, ihan mihin tahansa. Yksikään addiktio ei ole toista parempi tai huonompi, ne pitävät meidät ihan yhtä lailla “koukussa”.

Voihan sitä toki hyvällä omalla tunnolla jeesustella vaikkapa jonkun alkoholiongelmaa, samalla kun itse pakonomaisesti siivoaa. Vapaudessa ei ole käsitteitä siitä mikä on ” parempaa” tai ” huonompaa”. Koukussa mikä koukussa. Itsehän olen oiken grande kokenut addiktivisti, aktivismia en ole vielä ainakaan kokeillut ja uskallan sanoa etten tule kokeilleeksikaan  Olen ollut koukussa/ riippuvainen mm. pelaamiseen, ravinnon kontrollointiin, liikkumiseen, työhön ja ihmisiin.

Addikti alkaa monesti siitä, että saamme kokemuksia jossa saamme hetkellisen hyvän olon jostain tietystä asiasta, vaikkapa nyt sitten viinasta. Mieli on niin suloinen ja hölmö, että se luulee että hyvä olo tai helpotus on riippuvainen tuosta tietystä aktiviteetista joten se hakee uudelleen ja uudelleen tuota hetkellistä hyvää oloa samasta lähteestä. Adaptoidumme kuitenkin aika äkkiä, ja määrät ja kerrat alkavat lisääntymään. Viaton pelikoneeseen laitettu kymmenen markkaa muuttuukin salakavalan nopeasti siihen että päivittäin käydään laittamassa koneeseen jo 100mk. Kohta aletaan jo vähän valehtelemaan läheisille pelaamisen määrästä, ja väitetään itsekkin siihen uskoen että ” mä pystyn oikeesti koska tahansa lopettamaan”. Addiktioissa ei ole mitään pahaa, enkä tarkoita että addiktioita ei saisi syntyä. Itseasiassa addiktiot ovat parhaimmillaan selviytymis mekanismeja, mieli pidetään poissa kivusta ohjaamalla huomio jonnekkin ihan toisaalle. Tuntuu jopa hassulta sanoa että olen tänäpäivänä kiitollinen kaikista addiktioistani. Ne suojelivat pientä ja poloista haavoittuvaista hipiääni niin pitkään kun en todella kyennyt ja uskaltanut olla rehellinen ja kohdata sisälle sullottuja pelkojani. Kymmenisen vuotta sitten addiktioni olivat yleisesti ottaen negatiiviseksi leimattuja. Poltin tupakkaa,pelasin rahalla ja pelasin dramatiikkaa sisältäviä ihmissuhde pelejä,  olin jopa addiktioitunut masennukseen jota koin. Se todellakin suojeli ja toimi hyvänä selityksenä. ” Koska minulla on tämä masennus en voi…..” . Käänteen tekevä muutos taisi tapahtua vuonna 2009, jolloin addiktiot kääntyivät toisenlaisiksi. Eivät ne silloin addiktiolta näyttäneet, päin vastoin..Addiktoiduin terveyteen, puhtaaseen ravintoon, itseni kehittämiseen, henkisyyteen ja onnellisuuteen. Mutta olinko vapaa? Ihan koukussa. Äkkiä noidenkin asioiden ympärille alkoi kertyä uusia ” sääntöjä” . Vaikka nyt säännöt olivatkin “positiivisia” , koin pahaa oloa jos jouduin poikkeamaan turvallisiksi uskomistani normeista. Mieli tekee mielellään kaikesta sääntöjä. Joskus pienenä lapsena olemme näitä varmasti tarvinneet jotta voimme ja uskallamme turvassa kehittyä ja kasvaa, mutta tänä päivänä meidän aikuistenkin turvallisuus hakuisuus näyttää menneen vähän överiksi. Turvallisuus hakuisuus on jännä kyllä kyseessä myös silloin vaikka aktiviteetti jolla turvaa haetaan olisi täysin järjetön.

Ihminen näyttää olevan ohjelmoitu  etsimään onnea ja nautintoa sekä välttämään kipua. Siinä vaiheessa kun noiden kahden perässä juokseminen ja välimaastoon tukehtuminen käy liialliseksi, voimme alkaa tietoisesti tutkimaan minkä ihmeen perässä me oikein ravaamme, ja mitä välttelemme? Mikä meitä on oikein motivoinut? Millaisia järjettömiä mielleyhtymiä päämme on oikein luonut selviytyäkseen ja tarvitsemmeko niitä todella? Kuinka voimme vapautua näistä automaatiolla päälle pamahtavista reagointi malleista? Itse olin aluksi vihainen mielelleni. Miten se paskiainen oli kusettanut minua kaikki nämä vuodet! Miten en ollut nähnyt ? Miten olin ollut niin helv*tin tyhmä! Koitin vihata mieltä, koitin taistella sitä vastaan. Taistelemalla vain vahvistaa jonkun asian olemassa oloa. Addiktiot ovat saaneet pudota pois kun näkee millaisia merkityksiä on asioille luonut. Mitä enempi näitä merkityksiä purkaa, sen vähempi enää edes pystyy toimimaan tavoilla jotka aiemmin olivat addiktoivia. Joskus se oli vakavaa , mutta nyt tuntuu enää lähinnä suloisen huvittavalta. Kivulian oli itselleni se vaihe, jossa tiedosti olevansa koukussa eikä vielä uskaltanut täysin päästää irti. Mieli haluaa viimeiseen asti välttää kohtamaasta sitä tyhjyyttä joka seuraa kun emme enää ” tottele” addiktoitamme. Se tyhjyys on se joka sitä pelottaa. Se tyhjyys kantaa. Se tyhjyys voi alkaa paljastamaan itsestään mitä mielettömämpiä puolia. Se tyhjyys tekee tilaa ihan toisenlaiselle katsontakulmalle elämässä, jossa ei enää tarvitse suojata selustaansa jatkuvasti. Addiktiot pitävät meidät unessa. Ne eivät ole pelkästään mentaalisia ajatuskuvioita, vaan jopa kehollisia ohjelmointeja.Tämän huomasin kun halusin vähentää facebookin käyttöä. Yhtäkkiä huomasin että ihan automaationa kädessäni oli puhelin jolla olin jo menossa selaamaan. En huomannut mitään tietoista päätöstä, se puhelin vain oli siinä.Tässä kohdassa kun huomaan, minulla on valinta. Voin joko jatkaa vanhaa “tuttua” tai päättää laittaa puhelimen pois.

Minua ovat auttaneet myös kysymykset lähteekö tämä nyt pelosta vai vapaudesta? Mihin tällä pyrin? Mitä tällä pyrin välttämään? Vapaus ei syytä mistään, tai tuomitse mitään, se vain neutraalisti huomaa ja todistaa.

Tiedostamista voisi sanoa yhdeksi tärkeäksi avaimeksi addiktioista vapautumiseen, sekä kykyä osata hillitä mielensä vaikka vain minuutiksi. Mikä tahansa sponttaani mieliteko iskeekään, jos tiedostamme sen olevan vain mielen luoma illuusio voimme huomata sen ja antaa olla. Se katoaa kyllä itsestään kun emme mene sen tarinaan mukaan (Olo helpottaa kun olen syönyt/ Tupakka rentouttaa/ Kun menestyn minua arvostetaan/ Kun liikun olen vahva/ Kun syön tällä tavalla en liho/ Kunhan noudatan näitä sääntöjä kaikki on hyvin  . Sitä ei tarvitse taikoa pois, putsata pois tai arvostella.

Kun addiktiosta on todella juuriaan myöten vapauduttu, on hyvä olla hereillä ettei luo sen tilalle uusia addiktioita ja sääntöjä. Jos näin käy, niin voi voi, ei ole vaarallista. Minulle näin on ainakin käynyt moneen kertaan. Se kertoo enemmänkin vain siitä miten vahva mielemme halu kontrolloida on. Vapaus ei luo sääntöjä vapaudetsakaan. Vapaus ei tarkoita askeettisuutta tai sitä että elämässä ei ole mitään nautintoja. Päinvastoin.Se voi olla hyvinkin mukavuuden haluinen, mutta se ei ole kiinni siinäkään. Sille sopii kaikki. Addiktiotkin. Addiktio voi pysäyttää meidät katsomaan syvemmin, se  voi olla tie vapauteen.

Edit. Olin kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi jo eilen, ja tänään olin tulossa sitä julkaisemaan mutta kappas vaan nettisivut olikin romahtaneet.. Elämä on huumorintajuinen opettaja, se pistää ajoittain vaikka väkisin katsomaan omia suhteitaan asioihin. Kirjoittamisesta voi myös helposti tulla kiinnike ja väline kokeaan itseään jotenkin erityiseksi.Elämä heittää meille tilaisuuksia katsoa Rehellisesti missä vielä olemme kiinni. Vuosi sitten tällainen että nettisivut ovat nurin ja mahdollisesti kokonaan hajalla, olisi luultavasti saanut minut stressaamaan ja huolestumaan. Oma näkyvyys tai enemmänkin sen puute on egolle uhka. Nyt koin rauhaa ja iloa, jopa helpotustakin.

Edit 2. Niin ja ideana ei ole siloitella kaikkia mieltymyksiään ja tottumuksiaan pois ja tulla joksikin paheettomaksi tekopyhimykseksi, let’s face it vapaus ja jäykkyys ovat kaksi eri asiaa. Persoonalla on omia mieltymyksiään, ja niitä saakin olla. Kysymys on enemminkin siitä onko niiden vietävissä, jos on niin sekin on ihan yhtä oikein ja hyväksyttävää. Sillee niinku piis ja löööv.