Tagged with: pelot
Onko oikeasti mahdollista olla peloton? Itse en usko että pelottomuus olisi a. mahdollista tai b. edes tavoiteltavaa.
Pelot on käsittämättömän herkkä aihe, johon liittyy tabuja, häpeää ja kipua. Miten tunnetason pelkoihin voisi alkaa suhtautumaan, inhimillisesti?
Tervetuloa herkän aiheen pariin.
Turvallisuudentunne on yksi tärkeimmistä tunteistamme. Turvattomuus, oli se sitten fyysistä tai emotionaalista koskee. Repii sydäntä auki, nostaa epävarmuutta.
Jokaisella meistä on myös omat konstinsa etsiä turvaa, joskus ihan näennäisesti järjettömillä keinoilla. Näin ainakin itsellä, se miten haen turvaa ei välttämättä kestä tarkempaa katselua.
Uskon että on hyvä sopivassa suhteessa kyseenalaistaa omia turvanhakukeinojaan. Se on pelottavaa ja nostaa esiin hetkeksi pelkoa, epävarmuutta...
Mutta se myös vapauttaa näkemään että ei ehkä tarvitsekaan.
Ei ehkä tarvitsekaan joogata joka aamu ollakseen ok. Ei ehkä tarvitse rikastua ollakseen on.
Ei ehkä tarvitse olla tietyssä rasvaprosentissa. Olen ihan ok vaikka olenkin väsynyt.
Olen ihan ok vaikka söinkin pizzan. Olen ihan ok vaikka olenkin sairaslomalla.
Olen ihan ok vaikka en tiedäkkään mitä tehdä. Olen ihan ok. Olen ihminen.
Sitten on myös sellaista turvattomuutta, johon kannustan puuttumaan.
Ihmissuhteissa epäluottamus, valehtelu, pelien pelaaminen, epäkunnioitus, puhumattakaan henkisestä väkivallasta.
Liian usein törmää ihmisiin ja törmään itsessäni yrityksiin hyväksyä jotain jota ei tarvitsisi katsoa sormien läpi. Liian usein uskon silloin tarinoihini ”Mutta ei toista voi tuomita” ”Ei ole reilua vaatia”
”Jos pyydän häntä lopettamaan hän kuitenkin…” ”Jos puhun tästä hän kuitenkin….” ”Kyllä se varmaan siitä”. Tilanteen myöntäminen pelottaa. Mutta samalla se vapauttaa.
Jos energia ei kulu enää todellisten tunteiden kieltämiseen tai tilanteen torjumiseen, energia voi vapautua tilanteen eheytymiseen, siitä oppimiseen. Mitä tilanne opettaa minulle on ehkä eriasia mitä se opettaa sinulle. Emme ehkä kaikista toiveistani huolimatta päädy ihanaan yhteisymmärrykseen.
Joskus askel kohti sisäistä turvaa kulkee turvattomuuden läpi.
F*cking scary, mutta kannattaa. Siitä oikeasti pääsee läpi.
Huomenta maailma! Tätä teemaa onkin hyvä tsekata aina silloin tällöin. Itselläni ainakin sotkeutuu helposti se mitä "luulen että minun pitäisi olla/tehdä/olla tekemättä" ja mikä oikeasti tuntuisi aidolta ja luonnolliselta. Silloin kun en tahdo kuulla itseäni alan haalimaan itselleni kaikkea ja vähän päälle, huomaan käveleväni myös vauhdikkaammin ja toimivani kuin tuliperseen alla. Etten vaan huomaisi, kuulisi. "Tehokkuus" ja kiireisyys ovat yleisesti varsin hyväksyttyjä, sillä kaikillahan sitä hei on. Silloin juuri kun minulla alkaa askel vipattaa liian kovaa on usein erittäin tarpeellista kuulostella mitä tämän levottomuuden takana ihan oikeasti on. Mikä osa, tunne,tarve tai raja haluaa tulla nähdyksi,kuulluksi, tunnetuksi?
Miksi en halua nähdä sitä? Mitä kuvaa minusta se "uhkaa"? Mitä pelkään että käy jos olen rehellinen? Uskallanko siirtää sivuun tulevaisuudesta luomat kauhukuvani ja katsoa mikä on tässä ja nyt?
Itse olen esimerkiksi välttänyt sanomasta asioista tai tunteista joiden olen pelännyt satuttavan toista. Jos kiellän ne itseltäni, satutan itseäni ja toista huomattavasti enemmän. Voisiko olla että onkin sitoutumista ja rakkautta olla rehellinen, vaikka se hetken voisikin sattua? Voiko olla että vaarallista ei olekkaan se että on epäilyjä tai pelkoja, vaan se että ne kieltää?
Joillekkin meistä on syvään luihin ja ytimiin iskostunut malli että konfliktit ja ns. välien selvittelyt ovat huono, pelottava ja viimeiseen asti vältettävä asia. Itse kuulun siihen joukkoon. On hyvä muistaa että nämä pelot eivät ole ”omaatyhmyyttä” vaan luultavasti kyseessä on joskus muinoin opittu selviytymismalli joka uskottelee ”poissa silmistä, poissa mielestä” tai ”jos sitä ei sanota ääneen sitä ei ole olemassa”.
Entä jos ne konfliktit, riidat ja niin sanotusti tulisemmat kohtaamiset ovatkin ARVOKKAITA selkeyttäjiä, ilman puhdistajia ja ehkä joskus myös rajan vetoja? Uskommeko oikeasti siihen että riidan keskellä välittäminen katoaa kokonaan? Miltä tuntuisi uskaltaa kohdata ns. pelottavat kissojen nostot pöydälle jos tietäisi että sen voi tehdä turvassa? Miltä tuntuisi jopa kesken riitaa sanoa toiselle ”Olet tärkeä”.
Miltä tuntuisi uskaltaa joskus jopa ottaa se riski että syntyy konflikti sen vuoksi että SINÄ olet tärkeä, sinun kokemuksesi, rajasi, tarpeesi ja se mitä usein intuitiivisesti tilanteista bongaamme?
Mitä jos erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa: Olen hylätty, Olin väärässä, tms?
Minä olen saanut opetella oman voimani kunnioittamista uskaltamalla avata suuni hetkissä joissa aiemmin olisin niellyt (ja salaa katkeroitunut) ja epäillyt lähinnä itseäni. Se ei ole pidemmän päälle tervettä. Herääkö luottamus ihmiseen joka on aina vakuuttava ja ”kliininen", vai ihmiseen joka uskaltaa olla erehtyvä, ihminen, likainen,tunteva, puhdas,rakas, aito?
Minulle turvallisempaa on nykyisin räiskyväkin,tunteva, eloisa, elävä, joskus riistävä totuus omista tunteista, kuin se kalskean kylmä hiljaisuus, hämmennys ja väkinäiset yritykset pitää näytelmää yllä lasin siruilla kävellen. Tunteet voi kokea ja silti olla jymähtämättä ja jäämättä niihin, uhriutumatta. Mitä jos ei olekkaan paha juttu TUNTEA?
Voiko olla konflikti ja rakastaa ja silti?
Mitä jos konflikti voi olla MAHDOLLISUUS rakastaa syvemmin?
Prahan patsastelijat säikäytti, onko ne eläviä kuolleita? Olenko minä elävä kuollut?
Olin harjoittelemassa tempausta ja rinnallevetoa. Hienoja liikkeitä. Vaatii varmaan lähemmäs 20 000 toistoa ennenkuin liike alkaa vähän näyttää siltä miltä "kuuluu". Napakka valmentaja huomaa tarkkaan missä kohdissa olen jo askekeen edellä, missä alan hosumaan. Vetämässä hartioilla ylöspäin kun vielä ole lantiosta edes haettu voimaa. Mielellä on kiire. Liike itsessään on yksinkertainen, se kaikki extra jota teen tekee siitä itselleni hankalan. Aiempi taustani ja "ohjelmointini" näkyy luonnostaan tässäkin. Kamppailu urheilu tyylisesti hytkyn ja huojun turhaan, ei minun tankoa tarvitse väistellä tai yllättää. :)
Aiemman kuntosali taustan mukaan teen hidastetut alaslaskut jotta jännitys säilyy pidempään. No se ei kuulu tähän liikkeeseen. Mutta sitä omaa ohjelmointia ei pääse pakoon. Ne tulevat alitajunnasta. Tämänkin liikkeen oppiminen on lopulta poisoppimista. Opin pois siitä turhasta sälästä, joka ei tähän kuulu. Samaa opettelen elämässä yleensäkkin.Opettelen huomaamaan milloin analysoin turhaan, milloin väistelen ja kovetan itseäni turhaan, kuin vanhasta tottumuksesta. Sekin tulee sieltä alitajunnasta.
Kun hoksaan jonkun vanhan ehdollistuneen mallin pamahtaneen päälle, voin tarkastella uudelleen onko se tässä ja nyt tarpeellista. Usein ei. Valmentaja sanoi että nyt meni Eevi yliyrittämiseksi. Katsing! Kiitos elämä joka puhut minulle kokoajan ja kaikkialta. Koska huomasin tarpeen puolustautua tiesin että hän oli oikeassa. Eikä vain tässä rinnallevedon suhteen, vaan monen muunkin asian. Välillä me ihmiset vähän yritetään liikaa. Ei luoteta. Koitetaan puuttua elämän kulkuun ja kontrolloida ties mitä. Tämä viaton valmentaja antoi minulle huomaamattaan todella arvokkaan muistutuksen. Olin miettinyt lähdenkö mukaan asiaan joka oli tosi "hyvän oloinen" ja sellainen joka olisi ollut varmasti ihan kivaa. Mutta se olisi mennyt luultavasti yliyrittämiseksi. Se oli jo menossa. Mikä helpotus oli irroittaa, huomata ja nähdä. Sydän tietää, kun sen antaa kertoa. Ja sitä pitäisi vielä uskaltaa kuunnella <3
Yliyrittäminen on malli jonka avulla olen oppinut kompensoimaan tunnetta ja tarinaa "olen virheellinen ja vääränlainen". Niimpä yritän kovasti olla hyvä, tulla paremmaksi ja niin edelleen. Enkä koskaan kuitenkaan valmistu, enkä koskaan sille mielen tarinan kertojalle riitä. Yliyrittäminen, elämänkulkuun mielipiteilläni ja hosumisella puuttuminen on luottamus ongelma. Luulen että voisin sitten kuitenkin jotenkin kontrolloida tai hallita elämää, kunhan vaan…Jollain elämän osa-alueilla luottamus ongelma näkyy minulla vetäytymisenä. Erityisesti ihmissuhteissa pysyn mielummin vähän/paljon etäällä. Nämä mallit ovat kulkeneet niin kauan kanssani että olen erehtynyt luulemaan olevani nuo roolivaatteet.
Kyllä me tiedetään jo kaikki se että tämä hetki on kaikki mitä on ja niin edelleen. Minä en siitä tiedosta huolimatta ole päässyt ohjelmointiani karkuun :) Ja sekin on ihan jees. Ei tartte leikkiä mitään holy saint ihmistä joka on ylittänyt maallisen kärsimyksen, tms. Eevi ja tämä hahmo ihan takuulla räpiköi ja rimpuilee vielä monet kerrat. Tehköön. Ehkä sitäkään ei tartte niin hirveen vakavasti ottaa.
Miksi sanon ymmärrän, vaikka en oikeasti ymmärrä?
Miksi sanon ei se haittaa, vaikka oikeasti pahoitin mieleni?
Miksi koitan pusertaa kovempaa vaikka joku osa itsestä kuiskaa "anna olla"?
Miksi annan olla ja luovutan kun jokin osa itsestä kuiskaa "mene vaan"?
Miksi vetäydyn ja menen kauemmaksi juuri silloinkun olisi mahdollisuus rehelliseen kohtaamiseen?
Miksi puhun silloinkin kun ei ole mitään puhuttavaa.
Miksi järkeistän tai etsin syyllistä ololleni ulkoapäin?
Pelko.
Miksi pelkään pelkoa?
Häpeä. Luulen että olen ainoa. Luulen että jos paljastan itseni ( ei silleee, pervert!) minut haukutaan pystyyn. Pelkään leimaantumista. Hipiksi, Urpoksi, hörhöksi, kusettajaksi, feikiksi, itsekkääksi, epävarmaksi, idiootiksi, tyhmäksi, jne.
Jos pelkään leimaantumista, miten toimin?Miten valikoin sanojani, miltä koitan näyttää ulospäin?Jos haluan leimaantua hyväksi ihmiseksi, viisaaksi ihmiseksi, henkiseksi, tietäväksi, rauhalliseksi, jne miten se saa minut pelaamaan? Mitä se saa minut välttämään? Miten koitan laskelmoidusti kontrolloida kuvaa jota koitan muille luoda?
Kiusaten lopulta vain itseäni. Mitä minä teen muiden kuvitelmilla? Mitä minä kostun jos muut eivät vaan kuvittele? En mitään.
Kiusaan vain itseäni, pitäen itseni erillisyydessä leikkimällä taas "jotain".Pelokas mieli saa turvansa kun voi samaistua johonkin kuvaan. Minä olen jotain. Minä kuulun johonkin. Tätä minä olen. Tämä kertoo minusta.
Olin oppinut samaistumaan "minun pitää pärjätä" itse rooliin. Jotta olisin voinut itsekkin uskoa tähän, minun piti karkoittaa itsestäni kaikki tarvitsevuus ja heikkous. Enhän minä. Olin etäinen, itsellenikin. Pahin painajainen olisi ollut pyytää apua tai kohdata se että yksin en selviäisi. Ei minulla ollut lupaa ottaa vastaan tukea, sehän olisi tarkoittanut että olen heikko ja tyhmä. Tämä prosessi tai itsetutkiskelun matka ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa, vahvempaa, pärjäävämpää, positiivisempaa tai onnellisempaa. Mutta se on tehnyt sopua kaiken sen kanssa mitä olen pelännyt ja kammoksunut. Onkin sinut heikkoutensa, surunsa, avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä kanssa. Tai harjoittelee näiden kanssa sinuiksi tuloa. En enää jaksa niitä paeta tai pelätä, joten kohti vaan.Ja silti välillä todellakin pakenen, enkä edes huomaa sitä itse! Rauha ei tule varmistelemalla, välttämällä tai kieltämällä. Rauhan voi tavoittaa kohtaamalla. Juuri siellä, epävarmuudessa, myrskynsilmässä ja elämän vapaa pudotuksessa. Sanomalla sillekkin sitten kyllä. Ja kun olet sen kohdannut, ei pelkoa tarvitse samoin enää pelätä. Se ei tarkoita ettei koskaan enää sattuisi, jos sattuu se kohdataan sitten silloin. Lakkaa pehmustelemasta ympäristöään ja rakentamasta muureja ympärilleen. Mutta energiaa ei kulu niin paljon enää sen välttämiseen ettei satu. Uskallat antaa "oman"ainutlaatuisen liekkisi loistaa, luopumalla yrityksestä kontrolloida kipua.
Kyllä me tiedämme ettei muiden mielipiteistä pitäisi liikaa välittää. Silti me näköjään välitämme. No, ehkä me ollaan vaan ihmisiä. Sen sijaan että järkeillään kokemusta pois, mitä jos sen kohtaisi. Tässä ja nyt sellaisenaan. Se on mitä se on. Se ei ehkä ole oppikirjojen tai ihanteiden mukaista. Mutta se on mitä se on.
Kings of leon - The End
<3
Kävin aamulla lenkillä ulkona. Valoisalla tutuilla teillä mieli harhaili ties missä, spekuloi täysin tarpeettomia asioita.joka välissä sai havahtua takaisin siihen hetkeen. Tulin pimeän metsän kohdalle, eteenpäin ei vaan näe . Ensin ajattelin että pysyn valoisalla, kunnes tajusin vertauskuvallisesti miten jään kiertämään kehää jos aina menen sinne minne näen ( tai luulen näkeväni). Valitsin pimeän. Mielestä putosi turha pois, oli vain seuraava askel. pimeää halutaan välttää, ja joskus sen kiertely onnistuukin pitkään. Joskus se ei vaan enää ole mahdollista ja on mentävä läpi. Mieli koittaa pelotella hiippareilla ja vaikka millä. Se tekee sen mitä se parhaiten osaa. Sen kertovat tarinat ja kauhukuvat eivät kuitenkaan ole totta NYT. Kukaan ei lupaa että vaikka en antaisikaan pelkojen vaikuttaa, mitään kamalaa ei tapahtuisi. Ei ole lupauksia mistään. Tämä muistuttaa siitä, että mikään elämässä ei lopulta ole luvattua. Edes seuraava askel. Me eletään käytännössä jatkuvasti kielekkeen reunalla, ehkä edes tietämättä sitä. Kun tajuaa olevansa reunalla, voi säikähtää. Kunnes muistaa ja tajuaa, että on ihan koko ajan lopulta ollut siellä reunalla. Ja silti se on kuitenkin kantanut tähän. Se että ei ole muuta kuin NYT konkretisoituu. Se mikä on nyt on nyt. Sitä voi pelätä, vastustella, koittaa pitää kiinni, räpiköidä, haluta jotain muuta tai vaikka kiukutella. Luultavasti välillä kaikki teemme niin. Elämän polut jotka on vaan kuljettava läpi ilman valaistusta ovat kuitenkin niitä joista monesti jälkeen päin sanotaan " sen vaan piti mennä niin".
Omalla kohdalla ainakin olen huomannut että tällä tiellä mitä tahansa pelkoja kiertää kohtaamasta, ne löytyvät kyllä vastasta. Saan levähtää niiltä hetken, kun olenkin vielä paennut. Yleensä en oikeasti opi tai irroita ennenkuin ei ole muuta vaihtoehtoa. Minkäs jästipää itselleen voi. Miten hieno tunne onkaan se, kun viimein nostaa kädet ylös ratkaisu yrityksiltään. Toteaa että en tiedä. Ei ole hajuakaan. En tiedä miten tästä mennään läpi. Ja yhtäkkiä sekin on ok. Se on sitä mitä on nyt.
Hienoa itsenäisyyspäivää soturit <3
Huh miten paljon sitä on voinut kuluttaa aikaansa erilaisiin pelkoihin. Ulospäin olen näytellyt taitavasti selviytyjää, itsenäistä ja varmaa.Ja pieni egoni todella uskoi noihin näyttelemiin. Todellisuudessa näyttelemällä koitti vain kätkeä epävarmuutta ja riittämättömyyttä. Niitä osia elämässä, jotka mielellään kätkisi piiloon. Epävarmuudella ja riittämättömyydellä on valtaa vain, jos uskoo niissä olevan jotain häpeällistä tai pahaa. Lapsesta alkaen alamme tekemään erilaisia tulkintoja siitä millaisia meidän ” tulisi” olla. Miten meistä tulee pärjääviä ja reippaita, jne. Monet meistä tekevätkin kaikkensa tullakseen hyväksytyiksi, mitkä ne hyväksynnän raamit kenelläkin ovat vaihtelevat mm. kasvatuksen, kulttuurin, ympäristön ja mediasta tulleiden viestien mukaan. Teemme tulkintoja että tietyt ominaisuudet ja tunteet olisivat jotenkin epätoivottuja ja ” vääriä”. Niimpä kätkemme ne, koitamme unohtaa. Ja ehkä ne unohtuvatkin mielestä, tosin niidne energia kuona tuskin katoaa. Tälläiset kuonat voivat aiheuttaa oireilua jopa kehossa, mielestä nyt puhumattakaan. Mieli luulee että piilottamalla varjonsa ne katoaisivat. Jos tämä ei näy ulospäin, sitä ei ole olemassa? Heh. Söpöjä pelkoja. Niin inhimillistä, niin helpottavaa tajuta. Kun varjo tulee valoon, se muuttuu valoksi. Tottakai erillinen ego kokee epävarmuutta ja pelkoa. Se elää siitä. Se elää huonommuudesta, paremmuudesta, oikeasta ja väärästä, analysoinnista ja mielikuvista.
Mistä edes tiedät millainen itse olet, ellei sinulla olisi ajatuksia itsestäsi ja ellet olisi kuullut kuvauksia itsestäsi? Mistä tietää että mikään asia tai tapahtuma on hyvä taikka huono – ennen kuin ajattelee asiasta niin? Mieli on vuosisatoja kokenut pelkoa ja riittämättömyyttä. Siinä missä luolamies pelkäsi kulman takana vaanivia villipetoja me 2000-luvulla pelkäämme menetystä, epäonnistumista ja ties mitä. Peloista ei tarvitse päästä eroon, mutta voi nähdä että todellisuudessa ei vaan yksinkertaisesti ole mitään pelättävää. Ajatteluun samaistuminen ja ajatuksiin uskominen voi saada kokemaan pelkoa, mutta silloin mieli on vallassa ja tekee sitä mitä parhaiten osaa, eli muistelee jotain mennyttä tai kuvittelee tulevaisuuteen jotain kamalaa. Jotain joka ei ole tässä hetkessä mitenkään todellista.
Sen sijaan että koittaisi jatkuvasti välttää pelkoja ja epävarmuutta – mitä jos oppisi näkemään jokaisen läpi? Mitä jos ei lähtisikään outojen tarinoiden mukaan joita mieli mielellään syöttää ja koittaakin hyvin perustella. Mitä jos ei uskoisikaan niihin ajatuksiin jotka syyllistävät, pelottelevat tai jauhavat jotain muuta skeidaa?
Olen pelännyt mitä minusta ajatellaan ja mitä tapahtuu jos ns. astunkin kaapista mm. energia työskentelyn ja vähän toisenlaisen “parantamisen” suhteen. Olen koittanut luoda jotain vakuuttavan valmentajan identiteettiä, olen koittanut valmentaa mieltä. Mielellä en pysty selittämään tai järkeilemään mitä tapahtuu vaikkapa theta healingissä tai energiahoidoissa. Olen pelännyt leimaantumista huuhaa akaksi ja naiviksi. Enää en jaksa, sori taas rakas pikku egoni. En pysty selittämään, tai tieteellisesti perustelemaan yhtään mitään, mutta sekin on ihan ok. Tiedän vain omasta kokemuksestani että ihmeitä tapahtuu. Kiitos. Kiitos elämä että toit eteeni tilaisuuden tulla ulos siitä kaapista, ja kiitos että uskalsin siinä tilanteessa mielen piipityksistä huolimatta antaa intuition ja ns. sisäisen viisauden hoitaa. Olin jäänyt kiinni tarinaan itsestäni ja mielikuviini siitä millainen kuvittelin että minun pitäisi olla. Huh. Onneksi ei tarvitse olla yhtään mitään On helppoa olla vapaana,ilman odotuksia, ilman olettamuksia. Ilman agendaa. Kun luopuu käsityksistään, kun luopuu uskomuksistaan, mitä jää jäljelle? Ei kerta kaikkiaan mitään. Jää elämä. Joka muuttuu joka hetki, se on sen luonne.Mieli voisi haluta tarttua ja määritellä senkin oivalluksen johonkin tiettyyn raamiin tai luokitteluun. Siinä vaiheessa se on jo menneisyyttä ja vanhentunutta. Antaa mielen kertoa tarinoitaan, ei sitä vastaan kannata sotia. Sydän ja mieli voi toimia yhteistyössä.
Sen lisäksi että olen koittanut muuttaa itseäni,yritin joskus muuttaa poikakaveriani,tuloksetta. Herääkin mieleen kysymys rakastinko häntä todella jos koitin muuttaa häntä? En. Rakastin mielikuviani, odotuksiani ja kuvitelmiani. Olin hukassa itseni kanssa ja oletin että löydän jonkun tasapainon jos vaan ympäristö on kohdillaan. Eihän se ihan niin mennyt. Toistin useita vuosia samoja kaavoja. Koitin muuttaa jotain ympäristöstä, joka olisi jotenkin tuonut minut perille ja mielenrauhaan.Vaihdoin kotia, työpaikkaa, poikakavereita ja sukkiakin joka välissä. Elämällä on jostain syystä tapana tuoda eteemme juuri niitä oppeja joita tarvitsemme. Tarpeen mukaan vaikka usean kerran. Jossain kohdassa sitä voi todella havahtua ja ympäristön muuttamisen sijaan alkaa muuttaa suhatutumistaan siihen ja katsoa sisälleen. Rehellisesti.
On hauska paradoksi että itseään ei tarvitse muuttaa, kun se ei varsinaisesti ole mitään, mutta jokin muuttuu silti kuitenkin.Elämän syke, tiedä häntä.
