Kaukaa viisas elämä ja läheltä niin hemmetin hyvännäköinen

Tajusinpas tuossa juuri että hyvänen aika, minähän olen toipunut masennuksesta! Luen kirjaa jossa päähenkilö syö masennus lääkkeitä ja tutkii vimmatusti masennuksensa syytä ja yhtäkkiä näkymätön kalikka kalahtaa otsaan, hitto vie tuohan on ihan kuin minä ennen.

N. 5 vuoden aika elämässä kului tosiaan masennukseen (ja tietysti mukaan mahtuu paljon muutakin) on/off lääkkeiden syöntiin ja henkisiin hajoamisiin, itsevihaan ja elämään joka oli sisältä käsin varsin pystyyn kuollutta.
Joskus tosiaan luulin että syön loppuelämäni masennuslääkkeitä, ehdottihan lääkärikin sitä. On aika mieletöntä tajuta, että siihen tyttöön ei ole enää paluuta. Vaikka se silloin tuntui kiroukselta ja mietin miksi minulle on käynyt näin, nyt on oikeasti helppo nähdä miksi juuri se tie oli kuljettava. Ja miksi siitä oli myös todella saatava sydänjuuriaan myöten tarpeeksi, ennenkuin paraneminen kykeni aidosti alkamaan.

Elämässä on välillä vaiheita jotka "päällä ollessaan" näyttävät loputtomilta, eikä millään ymmärrä että miten tähän on tultu,mikä mättää ja mihin hemmettiin tätä muka tarvitsee. Koitan silloin muistaa että "this too shall pass". Ja aina voi ainakin yrittää muuttaa perspektiiviään, vaikka kivusta ja kärsimyksestä kiinnipitäminen on myös aika puoleensa vetävä vaihtoehto. On helpompaa rakastaa ja antaa anteeksi silloin kun kaikki on hyvin. On toinen juttu tehdä samaa kun perunapelto on myllätty ja on henkisellä vereslihalla. 

Luota siihen että asiat saavat kypsyä juuri niin kauan kuin on tarvis. Ei voi tietää ennenkuin tietää. Ja sillä välillä voi ihan hyvin ottaa vähän rennommin. Kokea sen mitä on koettava mutta antamatta tunteiden sokeasti hämätä. Ja jos ne silti hämää, niin vähän armoa itselle siitäkin.

Elämä on viisaampi kuin mielemme joka kertoo kaikesta oman versionsa ja tarinansa. 
Monta kertaa päivässä koitan muistaa pyyhkiä sydämen ja silmät eilisten käsitysten sumusta. Ja taas uudelleen. 

Vaikka menneisyydessä eläminen ole yleisesti ottaen suositeltavaa, joskus voi olla hyvä muistuttaa itseään siitä mistä kaikesta olet selvinnyt! Mistä kaikesta olet mennyt eteenpäin. Miten paljon voimaa ja rohkeutta sinussa onkaan, koska kyllä sitä on. Se osa sinussa ei ole omalla tahdolla puskeva ego, vaan ihan jokin paljon viisaampi joka toimii kauttasi. En olisi ikinä voinut toipua masennuksesta yksin "eevinä" ja silti tein sen itse. Tai tein sille tilaa toimia kauttani, ihan sama. Kuka tietää ja väliäkö sillä.

Kunnioita sitä voimaa joka sinussa pääsee esiin kun astut pois tieltä.

Kunnioita myös sitä että ehkä tällä tiellä kuuluukin välillä eksyä ja astua kuoppaan. Sieltä nousee sitten aidompana ja nöyrempänä, kiitollisempana jos on suostunut katsomaan syvemmin omaa osuuttaan asiassa. (Tämä ei tarkoita syyllistämistä).

Kiitos myös niistä mielettömästä tarinoista joita ympäriltä saa kuulla. Se saa jotenkin uskomaan ihmiseen. Tai elämään. Vaikka me osataan olla pelokkaita ja epävarmoja kun pupujussukat, on meissä myös rohkeutta kulkea niiden pelkojen läpi. <3

Ymminä.

Miksi sanon ymmärrän, vaikka en oikeasti ymmärrä?
Miksi sanon ei se haittaa, vaikka oikeasti pahoitin mieleni?
Miksi koitan pusertaa kovempaa vaikka joku osa itsestä kuiskaa "anna olla"?
Miksi annan olla ja luovutan kun jokin osa itsestä kuiskaa "mene vaan"?
Miksi vetäydyn ja menen kauemmaksi juuri silloinkun olisi mahdollisuus rehelliseen kohtaamiseen?
Miksi puhun silloinkin kun ei ole mitään puhuttavaa.
Miksi järkeistän tai etsin syyllistä ololleni ulkoapäin?
Pelko. 

Miksi pelkään pelkoa? 
Häpeä. Luulen että olen ainoa. Luulen että jos paljastan itseni ( ei silleee, pervert!) minut haukutaan pystyyn. Pelkään leimaantumista. Hipiksi, Urpoksi, hörhöksi, kusettajaksi, feikiksi, itsekkääksi, epävarmaksi, idiootiksi, tyhmäksi, jne. 
Jos pelkään leimaantumista, miten toimin?Miten valikoin sanojani, miltä koitan näyttää ulospäin?Jos haluan leimaantua hyväksi ihmiseksi, viisaaksi ihmiseksi, henkiseksi, tietäväksi, rauhalliseksi, jne miten se saa minut pelaamaan? Mitä se saa minut välttämään? Miten koitan laskelmoidusti kontrolloida kuvaa jota koitan muille luoda?
Kiusaten lopulta vain itseäni. Mitä minä teen muiden kuvitelmilla? Mitä minä kostun jos muut eivät vaan kuvittele? En mitään.

Kiusaan vain itseäni, pitäen itseni erillisyydessä leikkimällä taas "jotain".Pelokas mieli saa turvansa kun voi samaistua johonkin kuvaan. Minä olen jotain. Minä kuulun johonkin. Tätä minä olen. Tämä kertoo minusta.

Olin oppinut samaistumaan "minun pitää pärjätä" itse rooliin. Jotta olisin voinut itsekkin uskoa tähän, minun piti karkoittaa itsestäni kaikki tarvitsevuus ja heikkous. Enhän minä. Olin etäinen, itsellenikin. Pahin painajainen olisi ollut pyytää apua tai kohdata se että yksin en selviäisi. Ei minulla ollut lupaa ottaa vastaan tukea, sehän olisi tarkoittanut että olen heikko ja tyhmä. Tämä prosessi tai itsetutkiskelun matka ei ole tehnyt minusta yhtään parempaa, vahvempaa, pärjäävämpää, positiivisempaa tai onnellisempaa. Mutta se on tehnyt sopua kaiken sen kanssa mitä olen pelännyt ja kammoksunut. Onkin sinut heikkoutensa, surunsa, avuttomuutensa ja pärjäämättömyytensä kanssa. Tai harjoittelee näiden kanssa sinuiksi tuloa. En enää jaksa niitä paeta tai pelätä, joten kohti vaan.Ja silti välillä todellakin pakenen, enkä edes huomaa sitä itse! Rauha ei tule varmistelemalla, välttämällä tai kieltämällä. Rauhan voi tavoittaa kohtaamalla. Juuri siellä, epävarmuudessa, myrskynsilmässä ja elämän vapaa pudotuksessa. Sanomalla sillekkin sitten kyllä. Ja kun olet sen kohdannut, ei pelkoa tarvitse samoin enää pelätä. Se ei tarkoita ettei koskaan enää sattuisi, jos sattuu se kohdataan sitten silloin. Lakkaa pehmustelemasta ympäristöään ja rakentamasta muureja ympärilleen. Mutta energiaa ei kulu niin paljon enää sen välttämiseen ettei satu. Uskallat antaa "oman"ainutlaatuisen liekkisi loistaa, luopumalla yrityksestä kontrolloida kipua.

Kyllä me tiedämme ettei muiden mielipiteistä pitäisi liikaa välittää. Silti me näköjään välitämme. No, ehkä me ollaan vaan ihmisiä. Sen sijaan että järkeillään kokemusta pois, mitä jos sen kohtaisi. Tässä ja nyt sellaisenaan. Se on mitä se on. Se ei ehkä ole oppikirjojen tai ihanteiden mukaista. Mutta se on mitä se on. 

Kings of leon - The End

<3

Milloin riittää? Kerro kerro kuvastin.

Veikkaan että kaikilla meillä on jonkunlainen kokemus siitä että olemme tuottaneet jollekkin toiselle pettymyksen. Tietenkään Me emme sitä oikeasti tee. Mutta meillä on kokemusta siitä että emme ole onnistuneet täyttämään jonkun/joidenkin muitten odotuksia,toiveita, standardeja.

Ehkä meitä on syytetty kovaäänisesti, tai katsottu paheksuen. Ehkä meille on suoraan sanottu että tuo ei kelpaa. Ei riitä.. Voi miten kivuliasta voikaan olla kokemus josta on tehty tulkinta "En ollutkaan tarpeeksi".&nbsp;Tuo kokemus ja ajatus voi olla erityisesti pienenä mukelona niin kivulias, että tehdään sitten kaikkemme jotta olisimme "tarpeeksi". Joskaan emme tiedä mitä tuo tarpeeksi sitten on. Ja kenen mielestä tarpeeksi? Ei ole mahdollista olla tarpeeksi, jos sitä miettii muiden mielipiteiden kautta.Ei ole mahdollista riittää! Mikä helpotus! 

Tarkoitus ei ole nyt osoittaa niitä syyttävällä sormella jotka odottivat meiltä muuta tai ihan toista joka oli meille itselle luontevaa. Heillä on heidän käsityksensä ja se on ihan ok. Se on omalla vastuullani jos koitan mahtua muiden käsityksiin silläkin uhalla että särjen sillä sydämeni. On minun tehtäväni tutkia omaa käsitystäni mikä on riittävää ja tarpeeksi, ja mistä ihmeestä olen sen oppinut.

Itse koin tuottaneeni niin paljon pettymyksiä ihmisille että 10-vuotta sitten päätin tiedostamattani että en enää koskaan sitä kestä. Niimpä koitin tulla täydelliseksi. Koitin tulla täydelliseksi työntekijäksi, täydelliseksi opisekelijaksi, täydelliseksi tyttäreksi, täydelliseksi kansalaiseksi, täydelliseksi ihmiseksi. Arvaat varmaan että epäonnistuin ja kovaa? Koitin mahtua muiden käsityksiin siitä minkälainen minun tulisi olla. Samalla "minä" katosin. Kaikista tärkeintä oli kelvata, hinnalla millä hyvänsä. Enkä tietenkään kelvannut. Itselleni varsinkaan. 

Oman polun kulkeminen, vaikka se ei aina muita mielyttäisikään vaatii kyllä rohkeutta. Ja sen muistamista uudelleen ja uudelleen. Armollisuutta ja nöyryyttä. Sen anteeksi antamista että joskus se unohtuu. Tiedätkö mitä siitä seuraa kun uskaltaa kulkea omaa polkuaan? Tai uskaltaa olla sinut sen polun kanssa jolla elämä sinun hahmoasi kuljettaa? Siitä seuraa se, että ihan jokaisen muunkin polku on täydellinen. Vaikka ne "muut" eivät tekisi sitä me mielessämme toivomme. Me annamme myös muiden olla sitä mitä he milloinkin ovat. Me annamme heille luvan muuttua. Me emme enää koita mielellä heitä hallita. Silloin me näemme sen Jumalan/Elämän/Tyhjyyden tanssin KAIKESSA ja KAIKISSA.

Mikä on sinulle tarpeeksi? 

Millaisia standardeja mielessä on sille mikä on tarpeeksi?

Mistä nämä standardit olet oppinut? Oletko itse 100% varma että ne ovat totta?

Voit halutessasi tutkia vastauksia itsessäsi. Mitään oikeaa vastausta ei ole. Tutki rehellisesti. Mielellä voi olla kiusaus mennä selityksiin kuten " No hei jos kaikki on jo tarpeeksi niin millä me saadaan nälänhätä loppumaan" "Ja jos kaikki vaan heittäytyisi olemaan itselleen tarpeeksi niin sittenhän seuraisi sitä ja tätä". Selityksiin meneminen ja tulevaisuuteen ennustaminen on hyvä tapa välttää omalla kohdallaan katsomista. Välttää voi tietysti niin pitkään kuin haluaa. Spekuloidakin voi niin pitkään kun haluaa. 

Oli miten oli, se on tässä tapauksessa nyt tarpeeksi ja riittävää.

Juokse Juokse!

… Tai mitä jos irroitat ja luotat?  Eihän se voi olla niin helppoa, vastustelee mieli. Se , joka on pelokas. Se joka ei ole paha, se ei ole edes todellinen. Se on kuin uhmaikäinen joka kiukulla katsoo kuinka paljon sitä todella rakastetaan.

Juokse, juokse! Kiiruhda, hop hop! Huutaa mieli. Suunnittele, visioi, kontrolloi. Saa aikaan! Luo uutta. Nyt nyt, hop hop.Syke nousee, sydän pampattaa. Into on kova, mutta sydän huomaa sen olevan hiukan liian kova. Täysin jäsentymätön, liikaa kaasua pohjassa. Kyyti on huteraa ja kenguru bensaista. Silti kaasu jalkaa painaisi.

Sydän huutaa että hiljennä. Luota. Pysähdy! PYSÄHDY. Ei lähdetä tälle kierrokselle enää. Innostus ja visiointi on ihanaa, mutta silloin kun se lähtee rauhasta. Vaikka on vain tämä hetki, tämä voi nyt odottaa. Voi tunnistaa mielen jo niin tutuiksi käyneet merkit: innostuksen ja unelmien kautta viedä taas uneen, joka vie tästä hetkestä ja rauhasta pois. Mielen täytyy koittaa tehdä, sillä on kiire. Se on kiinni lopputuloksessa. Se odottaa palkinnoksi iloa – sitten joskus.

Kun sydän on asialla, ei ole aikaa. Se lakkaa olemasta. Elämä alkaa näyttämään merkkejä siitä, että jokin suurempi tuntuu suojelevan kaikkea. Kaikki tapahtuu helpommin, kevyemmin ja värikkäämmin kuin mieli olisi osannut edes suunnitella. Energia joka kiristää ja rajoittaa jää pois. Energia joka nostattaa vahvistuu. Ihmsiä, tilaisuuksia ja ” sattumia” alkaa pompsahdella kuin sieniä sateella.

Luotan ja päästän taas kerran irti. Muistan että elämä liikkuu usein sykleissä. Mieli haluaa kovempaa ja enemmän, vaikka sydän tietää että nyt on aika istahtaa kivelle ja katsella joutsenia. Miten ne ovatkaan virrassa. Niillä on aika kaikkea tarpeeksi. Kuten meillä muillakin. Vain pelko ja ajatukset voivat saada uskomaan että olisi jotenkin ” väärässä” paikassa. Huomaan että muutokset puskevat usein pienen tai joskus aivan jäätävän turhautumisen kanssa. Mihin olinkaan taas kerennyt tottua ja rantautua? On silloin kysyttävä. Vain menneisyys ja sen kiinnikkeet pitävät kiinni. Vain ajatukset ja kuvitelmat siitä mitä pitäisi olla. On ollut hassu tapa vähetellä ja suorastaan hävetä joitain aiempia vaiheita omalla polulla. Niistä kasvaa usein irti kasvukipujen kanssa. Lähtee lentoon pesästä, vaikkei siivet ihan vielä kanna. Ei tiedä , mitä on todella lentää. Tietää, ettei voi oppia lentämään askel kerrallaan tai suunnitellusti. Se vaan tapahtuu. Ja ne siivet kantaa.

Jos saisin tänään vain yhden sanan, se olisi LUOTTAMUS.

Kiitos <3