Erottelukykyä

Kukapa tykkäisi tulla arvostelluksi tai ilkeilyn kohteeksi. Tietysti järjellä tiedämme että ”ei pidä välittää” mutta kun itse vuorollamme osumme arvostelun kohteeksi, harva meistä todella on niin Buddha että missään ei värähtäisi. Joskus meille opetetaan itsemme hyväksymistä mitä haastavimmilla tavoilla ja se saattaa kysyä meiltä munaa vetää rajaamme. 

Hirmuisen helposti tekisi mieli puolustautua, hyökätä takaisin tai sitten yritämme ostaa arvostelijalta hyväksyntää hylkäämällä itseämme, usein heikoin lopputuloksin. 

Koska olemme ihmisiä, ihan takuulla jokaisesta löytyy jotain mistä voi arvostella. 
Ja siis asialliselle palautteelle ja itsereflektiolle on aina tilaa, ja monen meistä on hyvä harjoitella ottamaan sitä vastaan. Mutta usein me itse olemme hyvin tietoisia kipeistä kohdistamme, ja inhimillisyyksistämme, niistä kohdista joidenka kanssa olemme epävarmoja ja haemme paikkaamme. Kyllä, jokaisessa meissä on arvosteltavaa. Minä en ole kaikista pikkutarkoin. Olen erityisen taitava kirjoitusvirheissä. Saatan joskus innostuksissani puhua liikaa. Saatan vahingossa sanoa jotain joka on omasta mielestäni hauskaa mutta ei olekkaan muiden mielestä. En aina osaa ilmaista mitä todella tarkoitan. Minussa on paljon arvosteltavaa. 

Ehkä haasteeni onkin hyväksyä itseni kaikesta siitä huolimatta, tekemättä siitä oikeutusta. Se mitä kieltää on vaikea kehittää. Siinä missä tiedän ja tunnustan olevani hauraalla, minulla on mahdollisuus olla itselleni paremmin läsnä ja sitä kautta kasvaa. 

Ehkäpä meillä on joka päivä harjoiteltava tässäkin erottelukykyä:

Milloin ilmaista ja MITEN?Ja onko se tarpeellista todella? 
(Huom! Joskus on todellakin tarpeen avata suu, mutta senkin voi 90% ajasta tehdä napakasti olematta ilkeä)
Mitä itse saan arvostelusta? Tekeekö se minulle paremman olon itsestäni?
Miksi juuri minua kiinnostaa tämän toisen henkilön heikkoudet? Mikä niissä osuu minuun? Kenestä ne ehkä muistuttavat?
Miltä minusta tuntuu kun minua arvostellaan?
Osaanko erottaa mikä on asiallista palautetta toiminnastani siitä mikä on ilkeilyä?
Saanko myös olla itse itseni tukena ja voida sallia sen että se kirvelee hetken?
Saanko myös harjoitella erottelukykyä milloin palaute tulee kuunnella ja milloin voi kieltäytyä kuuntelemasta enempää. 

Me ihmiset olemme aina peilejä toisillemme. Joku peilaa minulle kohtia joissa olen itsekkin epävarma, joku peilaa minulle mahdollisuutta arvostaa omaa tilaani, joku jotain muuta. Näen aina itseni, lopulta.

Hard Rock, Hallelujah

Joillekkin meistä on syvään luihin ja ytimiin iskostunut malli että konfliktit ja ns. välien selvittelyt ovat huono, pelottava ja viimeiseen asti vältettävä asia. Itse kuulun siihen joukkoon. On hyvä muistaa että nämä pelot eivät ole ”omaatyhmyyttä” vaan luultavasti kyseessä on joskus muinoin opittu selviytymismalli joka uskottelee ”poissa silmistä, poissa mielestä” tai ”jos sitä ei sanota ääneen sitä ei ole olemassa”. 

Entä jos ne konfliktit, riidat ja niin sanotusti tulisemmat kohtaamiset ovatkin ARVOKKAITA selkeyttäjiä, ilman puhdistajia ja ehkä joskus myös rajan vetoja? Uskommeko oikeasti siihen että riidan keskellä välittäminen katoaa kokonaan? Miltä tuntuisi uskaltaa kohdata ns. pelottavat kissojen nostot pöydälle jos tietäisi että sen voi tehdä turvassa? Miltä tuntuisi jopa kesken riitaa sanoa toiselle ”Olet tärkeä”.
Miltä tuntuisi uskaltaa joskus jopa ottaa se riski että syntyy konflikti sen vuoksi että SINÄ olet tärkeä, sinun kokemuksesi, rajasi, tarpeesi ja se mitä usein intuitiivisesti tilanteista bongaamme?
Mitä jos erimielisyyden ei tarvitse tarkoittaa: Olen hylätty, Olin väärässä, tms?

Minä olen saanut opetella oman voimani kunnioittamista uskaltamalla avata suuni hetkissä joissa aiemmin olisin niellyt (ja salaa katkeroitunut) ja epäillyt lähinnä itseäni. Se ei ole pidemmän päälle tervettä. Herääkö luottamus ihmiseen joka on aina vakuuttava ja ”kliininen", vai ihmiseen joka uskaltaa olla erehtyvä, ihminen, likainen,tunteva, puhdas,rakas, aito? 

Minulle turvallisempaa on nykyisin räiskyväkin,tunteva, eloisa, elävä, joskus riistävä totuus omista tunteista, kuin se kalskean kylmä hiljaisuus, hämmennys ja väkinäiset yritykset pitää näytelmää yllä lasin siruilla kävellen. Tunteet voi kokea ja silti olla jymähtämättä ja jäämättä niihin, uhriutumatta. Mitä jos ei olekkaan paha juttu TUNTEA?
Voiko olla konflikti ja rakastaa ja silti?

Mitä jos konflikti voi olla MAHDOLLISUUS rakastaa syvemmin?

Prahan patsastelijat säikäytti, onko ne eläviä kuolleita? Olenko minä elävä kuollut?

Hömppä, hassu ja kömpelö

Välillä hävettää miten sokea, nolo ja hömppä onkaan ollut. Niin kuin tiedetään häpeän tai syyllisyyden verkkoihin ei kannata uiskennella. Haavojaan pitää ehkä hetki nuolla, mutta sitten move on.  Halaukset ja yläfemmat ihanille lajitovereille!!!!

Harjoitus:
Kirjoita itsellesi kirje. Se voi olla juuri niin lyhyt tai pitkä kuin luonnolliselta tuntuu. Kirjeen teema on “Minulla on lupa olla erehtyväinen ja oppia”.
Vaikka tekisi mieli luistaa tästä, älä luista. Kirjoita se ihan oikeasti ja säästä itsellesi. Voit kaivaa kirjeen esiin jonain hetkenä matkallasi jos kaipaat muistutusta siitä että sinulla on lupa olla inhimillinen. 

“Eevi rakas, voisitko antaa itsellesi vähän armoa? Huomaatko miten kovasti alennat itseäsi? On ihan ookoo erehtyä. Kaikki me erehdymme joskus, jopa useita kertoja päivässä. On ihan ookoo jos epäonnistuminen tuntuu ikävältä, sitten voit kokea sen tunteen pois. Mutta älä rakas ystävä kaivaudu sinne syyllisyyden ja häpeän kuoppaan elämää piiloon. Sinusta katoaa syke ja elämä kun alat varomaan ettet vaan mokaa. Mikä on niin kamala jos mokaat? Se tunne. Sinä ystäväni pelkäät tunnetta. Tunteeseen ei voi kuolla. Sen tunteen ei tarvitse määrittää sitä mitä voit jatkossa tehdä. Entä jos nekin asiat joita pidit virheinä olivatkin tärkeä osa polkuasi? Eikö vain että opit niistäkin jotain? Oppiminen ja kasvaminen ei käy niin että me saamme kirkkaampia kruunuja ja hienoja henkisiä kokemuksia. Se on joskus sitä että mattoja vedetään alta, mutta sieltäkin löytyy lahja. Sinun ei tarvitse esittää reippaampaa, mutta älä ystävä rakas enää suojaa itseäsi elämältä. Sinulla on myös ihania ihmisiä ympärillä jotka ovat kanssasi silloinkin kun räkä valuu ja et tiedä miten päin olla. Jas en ystävän voi löytää itsestäsikin”.

Sisäiset vaatimukset

Kovat, ellei jopa suorastaan ankarat ja epärealistiset vaatimukset itseä kohtaan on asia johon törmään niin asiakkaiden kuin itsenikin kanssa. 

Päässä saattaa asua kuin pieni piru, raippa heiluen ja kieltoja asetellen. Jos tuota kaveria uskoo, alkaa elämä minussa ainakin jähmettyä ja tukahtua. Kovat sisäiset vaatimukset on uskoakseni usein jo lapsuudessa opittu selviytymismalli. On oltava se kiltti tyttö, moitteeton poika, kunnollinen, tai sellainen nyt ainakin että kenelläkään ei pitäisi olla mitään sanottavaa. Ei meille välttämättä näin sanota, ainakaan suoraan. On kuitenkin aika selvää, että on vaarallista olla näkyvä. Tai hyvänen aika tuntea tunteita! Tai ajattele jos vaikka nauraa liian kovaa? Niin me opimme äkkiä rajoittamaan luonnollista olemista, joka on muuten myös itsekästä.

Ajattele, me olemme kaikki itsekkäitä. Tämän voi nähdä kun hetken katsoo. Entä jos sitäkään ei enää häpeäisi? Uskon ja haluan uskoa että ihmisessä on luontainen ymmärrys mm. Moraalista ja toisten huomioimisesta, joka on huomattavasti helpompaa jos pitää huolta myös itsestään. Tiedän että on myös ns. Suojelu itsekkyyttä joka minulla ainakin iskee kehiin silloin kun olen epävarma, pelokas. Itsekkyys on silloin suojautumista kivulta. Jossain tilanteissa ihan ok, ei kaikille tarvitse antaa nähdä kaikkea kipeintä itsestään. Mutta onneksi, onneksi on niitä ihmisiä keiden seurassa sen voi tehdä. Vaikka se olisi vit#n vaikeeta ja mielummin haihtuisi savuna ilmaan. Edessäsi on ihminen. Jos siis haluaa oikeasti aidosti kohdata itsensä ja toisen. Pakko ei tietenkään ole. Minulle oli ennen arvokkaampaa esittää kaiken kestävää ja hyväksyvää jeesustelevaa yli-ihmistä. Herkkyyden myöntäminen, näyttäminen ja vieläpä hyväksyminen on ollut iso oppiläksy, ja sen kanssa tehdään varmasti vielä tuttavuutta pitkään.

Jotta sen voi oppia valjastamaan lahjaksi, on mielestäni tiedostettava ne sisäiset vaatimukset jotka tietää aina mukama hemmetin paljon paremmin mitä saa kokea, mikä on riittävästi ja mikä on ihan pelleilyä ja mitä et ainakaan saa muille itsestäsi paljastaa. Hyvä keino on siis unohtaa itsekkin.

Tykkään paljon enemmän olla vähän huolettomampi huithapeli. Kyllä minussa on edelleen osaa joka kokee siitä vahvaa häpeää, mutta senkin tunteen kanssa voi oppia olemaan. Sitä voi olla jopa ihan hyvä tarkastella uteliaasti. 

Mitä sinun sisäiset vaatimuksesi ovat? 

P.s onneksi en ole koskaan vaatinut itseltäni kirjoitusasun suhteen virheettömyyttä. Ei olisi tullut koskaan kirjoittaneeksi mitään. Se ei tarkoita että en voisi opetella kirjoittamista. Sen voi kuitenkin tehdä koska haluaa, ei jotta olisi täydellisempi. Tai voi tietty senkin takia. Wha evaa mään.. 
 

Oma osuus

Päivän kysymys: mikä on minun osuuteni elämässä tapahtuvissa asioissa? Kysyn uteliaasti, avoimesti, puolustelematta tarvetta "olla oikeassa tai viisaampi".
Mikä on minun vastuullani ja mikä ei?

Jos vaikka joku ihminen ärsyttää, mikä on osuuteni? Olenko se minä joka antaa toisen vaikkapa puhua alentavasti? Olenko se minä joka aina vaan hyväksyy odottaen toiselta muutosta? Speak up bitches, rohkeasti! 
Sen ei todellakaan tarvitse olla ilkeää tai syyllistävää mutta on todella tärkeää ja tarpeellista olla itse se joka vetää rajansa. Tätä harjoittelen itsekkin jatkuvasti. Olen ihan noviisi oppilas, mutta tässähän on elämä aikaa. 

Niin hurjaa kun se onkin välillä tajuta, me ollaan itse vastuussa ainakin siitä miten suhtaudumme elämäämme. Mikseipä sitä voisi myös vähän ottaa siinä samalla vastuuta siitä että huolehtii että elämässä on asioita jotka tuottavat iloa ja "värähtelevät sinua". 

Itse olen ollut ihan eksyksissä (eikä tässä kyllä missään perillä olla tuskin koskaan) mikä on "minulle kotoisaa" kun olen jahdannut velvollisuuksien täyttämistä ja kaiken kunnollisen ja pärjäävän titteliä, hassua kyllä vaan ajautumalla niistä kauemmaksi. Mallit on opittu joskus aatamin aikaan,mutta nyt voi koska tahansa olla oikea hetki kysyä jatkanko itse perinnettä joka ei ehkä tunnukkaan omalta?

Tiedän että pitkään hallinneista käytösmalleista poisooppiminen vaatii rohkeutta, kärsivällisyyttä, inhimillisyyttä, vähän asennetta ja ripaus hyväntahtoista naurua itselleen. Varmaan paljon muutakin.
Mitäs sitä sitten sen enempää lätisemään.
Voin katsoa oman osuuteni, olla avoin vastaanottamaan tukea ja apua, välillä olla ihan sokea itselleni ja sitten se matka taas jatkuu. 

Vähän ironiaa ja huumoria mukaan matkalle <3

Susi lampaan vaatteissa

Viime aikoina eteen tullut asia on pelko tuottaa pettymys. Ja kun niitä asioita alkaa leijaila eteen useammasta tuutista, sen äärelle viimeistään kannattaa pysähtyä hetkeksi. Aina näitä pieniä elämän viestikapulouta huomaa ajoissa tai sitten ei tajua katsoa että hetkinen, mikäs on minun osioni tässä kaikessa. Silloinkin kun mielummin vaan osoittelisi muualle. 

Elämässä jossa sattuu ja tapahtuu on varmasti jokainen kohdannut pettymyksen fiiliksen tai sen että on joutunut sellaisen jollekkin tuottamaan. Toisaalta on ihanaa että kannamme huolta toisten tuntemuksista ja emme halua satuttaa, mutta vielä raskaampi taakka kannettavaksi on se että tyrehdyttää itsensä ja oman äänensä sen vuoksi että joku toinen siitä saattaa pahoittaa mielensä.

Vaikka miten voi tietää että kaikki menee niin kuin kuuluukin ja pettymys on vaan sitä että joku odotus ei kohdannut nyt todellisuutta, niin kyllä se vaan voi sattua, ja olisin itse hölmö jos odottaisin että toinen ei saa pettyä. Jos tulee pettymys niin tulee. Siinäpä saattaa ulos pullahtaa monen muun aiemman pettymyksen kipu ja tuska jos ne on kohdalle sattuessa nielty. 

Vaikka välillä pelottaa, opettelen muistamaan että elän lopulta omaa elämääni ensisijaisesti. Ei minun tarvitse tahalleen pettymyksiä tuottaa, mutta muistan että eniten sattuu jollen ole itselleni rehellinen. Minun heikko lenkkini on mm. Se että tiedostan usein vasta jälkeenpäin menneeni lupaamaan jotain jossa en 100% aidosti halua olla. Toinen heikko lenkkini on haluni auttaa, joka saattaa ääripäässä estää ihmistä itse auttamasta itseään. Niin joo, ja unohdan että minäkin tarvitsen. Halu auttaa on tasapainoisena vilpitöntä läsnäoloa, ei kenenkään puolesta tekemistä tai toisen polun kulkemista tämän puolesta. 

Minulle itselle pettymykset oli lapsena erityisesti raskaita. Pahimmillaan muistan eläneeni vaiheen jossa en uskaltanut tehdä päätöksiä useaan vuoteen koska se olisi aina satuttanut jotakin. Tuloksena oli jymähtänyt ja apaattinen elämä, joka ei tuntunut omalta. Mutta enpähän tuottanut pettymystä. Saisinko joltain sen mitalin kaulaan ;) ? Taas jos itse kohtaan pettymyksen saatan sen keittiöpsykologisoida ja järkeistää, enkä aiemmin varsinkaan suostunut myöntämään että Auts, se teki kipeää. Teeskennelty hyväksyntä hivelee vain yli ihmisen minäkuvaa, aito hyväksyntä tulee kun tulee.
Annammehan sillekkin aikansa.
 

Jäätelöä sullekkin?

Mietin tänään arvostelua.Siinä lienee asia josta tuskin yksikään ihminen voi käsi sydämmellään sanoa että on täysin ylittänyt sen puolen itsestään. Tietysti hienoa jos niin on ja voin todella sanoa olevani avoimesti kateellinen. Hew Len taisi joskus luvata sille joka kykenee olevan päivän kokonaan arvostelematta mitään (muita,itseään,säätä,liikennettä,mitä näitä nyt on) ison jäätelö annoksen. Arvostelu näyttäisi olevan jotain joka vaan tapahtuu, like it or not. Kyse ei ole siitä ettei niin saisi tapahtua tai että se pitäisi kieltää vaan siihen ei tarvitse uskoa. Sitä ei tarvitse ottaa tosissaan. Ja voi hitto, kyllä se silti ajoittain todella todelliselta tuntuu.

Arvostelun pelko voi estää meitä elämästä elämää joka tuntuu omalta, se voi saada meidät piilottelemaan puolia itsessämme joidenka emme usko olevan "sopivia". Toisaalta löydämme itsemme arvostelemasta tai tuomitsemasta muita silloin kun emme itse elä täydesti. En nyt tarkoita mitään jeejeehypehype täyttymystä, vaan enempikin jotain sen tyyppistä että tuntee elävänsä itselleen rehellisenä. (Joka ei muuten ole aina ihan kaikista helpointa.)

Esimerkki tästä löytyy tietysti omasta elämästä. Olen tehnyt mieheni kanssa töitä yhdessä muutaman vuoden. Yritys oli alunperin mieheni johon sitten lähdin mukaan, yrittäen mahduttaa itseäni rooliin joka ei ollut minua varten tai minulle luonteva. Meni vieläpä helevetin kauan tajuta se :) kukaan ei vaatinut, kukaan ei pyytänyt. Tein sen kaiken ihan itse. Koska en elänyt itselleni rehellisenä, aloin sisäisesti kärsimään. Ja koska olen vatipää enkä aina suostu itseäni katsomaan itseäni peiliin mieli alkoi täyttyä yhä enemmän arvostelusta,vertailusta ja muista syöpäläisistä jotka kahlitsevat kenen tahansa paikallaan. Vastaus löytyy viimekädessä taas sieltä peilistä.

Sekin on todella rohkeaa että uskaltaa nousta "arvostelemaan". Ehkä kyseessä on jälleen se ero arvosteleeko henkilön läpeensä mädäksi (mitä kukaan ei ole) vai tekemisiä. Ehkä just siksi osa meistä sitä arvosteluakin pelkää. Luulemme että meidät ihmisenä leimataan ikuiseksi ajaksi pelleksi ja teemme samoin itsekin itsellemme, otamme arvostelun liian henkilökohtaisesti. Kyllä on hyvä olla myös kykyä ottaa palautetta vastaan ja tarkastella sitä omalla kohdallaan. 
Näin ainakin itse ajattelen ja teen.

Olen pelännyt ja edelleenkin pelkään arvostelua, kukapa siitä nyt tykkäisi. Onneksi nahka on paksuuntunut huomattavasti ja huomaan että moniin arvosteluihin on ollut ihan syynsä,on niistä aina oppinut jotain ellei muuta niin sitten kestämään sitä että ei kaikkien tartte tykätä. Itse olen tyyppinä aika rauhaa rakastava ja ihanne maailmassano kaikki olisi hyvällä mielellä ja sovussa keskenään. No ei se ihan niin aina mene ;) ihailen salaa ihmisiä jotka uskaltavat rohkeasti olla oikeasti radikaalejakin mielipiteissään. Kyllä minultakin henkistä munaa löytyy mutta en vaan itse saa kiksejä rehaamisesta, väittelystä tai kuka on oikeassa keskusteluista. Suosittelen todellakin tänä päivänä pitämään avointa arvostelukykyä mukana, nykyään kun on vippaskonsteja ja ihmepillereitä ja vaikka mitä liikkeessä. Sokea ja aina hyvä uskoinenkaan ei kannata olla.
 

Arvostelu taitaa olla asia jossa todellakin kylvää sitä mitä niittää. Luulen kuitenkin että iso osa meistä on viimekädessä itse itsensä pahin arvostelija. Jalat maahan jooko senkin suhteen. Vähän aikaa sitten päähän leijaili ajatus että "mitäköhän ihmettä Eevi pitäisi tapahtua että voisit riittää itselles?". Se oli helvetin hyvä kysymys. Ei voi tapahtua mitään sellaista. Sitä ei voi edes ansaita mitenkään. Eikä Eevi hahmona koskaan riitäkään! Se on inhimillinen,höntti ja haisevakin. Mutta siinä tyypissä mä tätä elämää vietän, joten vois jo alkaa kelpaamaan.

Mitä sinä uskaltaisit tehdä enemmän jos et pelkäisi muiden arvostelua?

Mitä uskaltaisit tehdä vähemmän/jättää tekemättä kokonaan jos et pelkäisi putoavasi kyydistä?

Tunteiden takaa

Ihmiset etsivät hyviä fiiliksiä, onnea ja helpotusta. Se on ihan ookoo ja maailman ymmärrettävin asia, mutta tässä tekstissä se ei ole nyt pyrkimyksenä. Rauhallisuus ja hyväksyntä voi toki seurata ja seuraakin luonnostaankaan kun lakkaa pyrkimästä. Kuulostaa helpolta, mutta käytännössä ei aina omalla kohdalla ainakaan sitä ole ollut  Tässä sirkuksessa ja huvipuistossa on tullut itsekkin janottua blissiä ja sitä sun tätä. Fear of missing something on aika vahva ilmiö tänä päivänä.

Tunnetiloissa on  yksi hassu juttu, ne eivät koskaan kestä ikuisesti. Ei ne huonotkaan. Tunteet elävät hetken, ja voi että miten todellisilta ne saattavatkin tuntua sen hetken, kunnes ne katoavat itsestään. Vaihtuen johonkin uuteen.Kohtaamalla minkä tahansa tunteen ilman ajatusten tarinaa läsnäolevassa hetkessä tarina menettää merkityksenä.

Meidät on monet opetettu välttämään kipua ja kärsimystä. Me halutaan katsos niitä hyviä fiiliksiä repeatilla tunteet ovat tärkeä osa ihmisyyttä, mutta ne saavat meidät herkästi egon peleihin mukaan jos olemme kategorisoineet tunteet ” hyviksi” ja ” pahoiksi”. Tätä haluan lisää! Tuota en halua! Olemme erillisen maailman pyörityksissä, se on vähänkuin vakioasetulsena ja automaationa mielessä.Olemmeko koskaan pysähtyneet näkemään kuinka paljon kipua tuottaa niiden “pahojen” tunteiden välttely? Mitä jos sen kivun antaisi kerralla sivaltaa kunnolla, ilman uskomista ajatusten siitä kertomaan tarinaan? Egon pelissä kipu syntyy kuoleman pelosta ja siitä kokemastamme uhasta ettemme ole hyväksyttyjä. Mitä käy kun on kyllästynyt sydänjuuriaan myöten pelkoon ja draamaan, joka on helposti kätketty erilaisten roolien taakse? Sitä voi luulla hetken jopa seonneensa kun näkee millaisilla peleillä tuota kipua piti poissa. Minun pelejäni ovat olleet mm. Miss. Auttaja, miss. Pärjään kyllä itse, miss. Vahva ja haavoittumaton (bullshiiiiet <3) ja niitähän riittää. Miss. Minua kiinnostaa vain oma etuni ja missis pissis sissi  nyt näille voi nauraa eikä ne samalla tavalla kirpaise kun aiemmin. Nähdessään itsessään ( tai siinä joksi itseään luuli) sen kuravellin jota oli ehkä vuosia koittanut kätkeä ja piilotella itseltäänkin erilaisilla kepulikonsteilla voi välillä sattua. Humppaa tai kuole onkin muuttunut pelin hengeksi  Onneksi elämä on armollinen ja antaa meidän kohdata ja katsoa näitä asioita sitä myötä kun itse olemme valmiita. Vapautumista tosiaan tulee haluta, mutta on hyvä erottaa että vapautuminen on tuskin mitään mitä mieli kuvittelisi sen olevan. Siinä ei näytä olevan mitään eksoottista, ei mitään lupausta eikä yhtäkään muutakaan. Vapautuminen voi alkaa, kun se ei voi enää olla alkamatta. Kun on jo kahlannut, uponnut ja etsinyt, luullut jo löytäneensä ja tulleensa valmiiksi ja silti vielä kokee sen ihmeellisen tyhjyyden.Jos suinkin kykenee olemaan tarttumatta tai tutkimatta tällaisiin asioihin, niin hyvä sitten suosittelen lämmöllä ja ilolla vaan elämään täböllä ja ottamaan siitä kaiken ilon irti. Mitään täältä ei saada mukaan, mitään täällä ei voi kahlia tai pitää. Vapaus ei ole mitenkään oikeampaa, parempaa tai tavoiteltavampaa kuin mikään muukaan. Joidenkin hahmojen tarinaan se näyttää kuuluvan , joidenkin ei. Ja oikeastihan olemme kaikki vapaita, kysymys on enemmänkin siitä tiedämmekö sen. Tunteiden pelin takaa löytyy jotain joka ei ole muuttuvaa, jotain joka ei katoa.Jotain joka ei vaadi uskomista, jotain jota ei voi ymmärtää.

En tiedä onko muuta keinoa vapautua harhasta kuin näkemällä KAIKKI pelot ja mielen luomat merkitykset harhana. Ne positiivisetkin ihanimmat jutut, jotka mieli tekee todentuntuiseksi. Positiivisen harhan kääntöpuolena on halu kahlita se, pelko menetyksestä tai kyltymätön tarve saada lisää. Juuri tuon pelon piti kohdallani yltyä sellaiseksi myrskyksi, että oli valmis alkaa katsomaan tuoreesti, mikä on totta ja mikä ei? Mikä ei vaadi uskomista siihen?

Huomasin millaisessa aivopesussa olin elänyt, kuvitellen kokoajan itse ohjaavani elämää, minähän elin vielä unelmaanikin!Unelmaa, jonka kuitenkin pelkäsin särkyvän. Oli aika katsoa mitä merkityksiä olin asioille luonut, oli aika katsoa kuka helv*tti oikein olen ja olenko oikeastaan kukaan.Ensimmäisenä murskaantui käsitykseni oikeasta ja väärästä, seuraavana tuli nähdyksi suloinen tarve olla jotain kovin erityistä ja tietää, kontrolloida ja hallita. Miellyttää. Rooleja roolien takaa. Välillä jo luuli että nyt sitä on nähty viimeisimmätkin kiinnikkeet, mutta vähämpä sitä tiesi  Jossain kohtaa luopui tarpeesta enää määrittää ” missä kohdin vapautumista on”. Vapautuminen ei ole henkilökohtaista, se ei ole saavutus jonka voi saavuttaa. Se on enemmänkin henkilökohtaisuuden katoamista, tai sen rakennelman läpi näkemistä. Mitään henkilökohtaista ei ole koskaan ollutkaan, vaikka asiat ovatkin kovin uskottavasti siltä näyttäneet. Tämä on nerokas, kaunis, raastava ja hämmentävä tapahtuma, jossa elämä itse etsii omaa nähdyksi tulemistaan. Kaikki yritykset herätä vievät sen kuitenkin kauammas, yrittämällä jotain muuta mitä on nyt vastustaa sitä mikä on. Tunteet ja ajatukset saavat virrata lävitse.

Mitä oikeasti, rehellisesti haluat?
Jokainen vastaus on yhtä riittävä, oikea ja arvokas.

Leiki seuraavilla lauseilla:

Sitten kun olen vapaa…..

Jos olisin vapaa…

Kun olen vapaa….

Mitään todellista vankilaa ei ole. Se on ainoatsaan korvien välissä.
Oletko valmis pudottamaan käsityksesi vapaudesta, ja katsomaan mitä se todellisuudessa on?
Gulp, sanoo minunkin mieleni.
Mieli ei voi ymmärtää vapautta tai tehdä siitä teoriaa. Kaikki kuvaukset siitä ovat yhtä kömpelöitä ja harhaanjohtavia kuin mikä tahansa muukin mainonta.Ja siksi juuri voikin olla ilo leikitellä sanoilla, lauseilla tietäen että se menee kuitenkin vikaan.

Monta kertaa olen yrittänyt tietää vapautta, imitoida sitä tai luonut vapaudesta uskomuksia.
Vapaus ei vaadi uskomista. Se vaan on.

Kaikki on hyvin. Rohkeutta ja rauhaa teille upeille sotureille jotka nahkansa luomisen tiellä ovat.
Kunnioitusta ja arvostusta myös heille jotka eivät ole.
Se tie jolla olet on juuri se tie jolla sinun tuleekin olla.

Kiitos niille huikean rehellisille ystäville, oppaille, ohikulkijoille ja kanssa näyttelijöille jotka ovat laittaneet minut kiemurtelemaan. Jokaisen kiemurtelun kipu on ollut lahja katsoa mitä käsityksiä vielä halusi puolustella ja varjella.

“Kun elämämme muuttuu painajaiseksi, silloin kaikki alkaa oikeasti sujumaan mutkattomasti ja suorastaan fantastisesti. myöhemmin muistelette sitä hetkeä suurella kiitollisuudella. Silloin olette syntyneet uudestaan. – Jed McKenna”

<3

Kaikki on Tervetullutta.