Täydenpäivästä

Ei voi täyttyä ennenkuin tyhjentyy. En tiedä mistä tämä lause leijaili tänään mieleen mutta juuri nyt se kolahti. Jos elämä ja ajatukset ovat täynnä sälää ja itsellekkin on vähän sekavaa onko lintu vai kala, vaiko kumpikaan voi kaikkialle kiirehtimisen ja suunnittelun hyvä antaa olla. Ei meille kenellekkään ole aina kristallinkirkasta elämä ja se mitä sillä oikeasti haluaa tehdä. Tai mitä elämä haluaa sinulla tehdä.Jaksan yhä uudelleen ihmetellä miten paljon ihminen itseni tietysti mukaan lukien voi pelätä "omaa voimaansa". Miksi ihmeessä voi olla niin hankalaa myöntää itselleenkään mitä oikeasti kokee/tarvitsee/tuntee? Pelkää tulevansa arvostelluksi, tuomituksi tai jotain muuta. Maailma on myös täynnä kaikenmaailman suuntauksia, säännöksiä ja ihanteita. Elääkö mielummin itselleen epärehellisenä vai ottaa riskin että jonkun mielestä se on lähes vääjäämättä "väärin" tjtn. Minä olen ainoa jonka on elettävä näissä nahoissa. Turha minunkaan on kenenkään muun elämää arvostella kun en ole hänen polkuaan kulkenut. Sieltä rannalta on aina niin hemmetin kiva huudella.

Jos sitä pelkää omaa luontoaan, on luultavasti pakko pitää itsensä kiireisenä tai turruttaa jotenkin "todellisen itsen" (vaikka ei siellä oikeasti mitään todellisempaa itseä ole) kuiskauksia kaikin tavoin. Rupeaa oireilemaan. Henkisesti, fyysisesti, jotenkin. Nämä oireet helposti tulkitsee "omaksi hulluudeksi". Ehkä tyytymättömyyteen on joskus ihan hyvä syykin? Vaikka ajatukset eivät itsessään totta olekaan, jotkut ajatukset ja tunteet ehkä koittavat kertoa jotain tärkeää jota ei kannata turruttaa. Minä olen esim. Omaksunut käsityksen että kaikki pitää hyväksyä ja olla kiitollinen kaikesta ja toisaalta todellakin näin. Mutta nykyisin uskallan tai ainakin yritän katsoa miksi ehkä en jotain hyväksy. Jos asia on niin, se on niin ja silloin sitä vastaankaan on turha taistella mutta hyväksyntä ei voi tarkoittaa enää kohdallani sitä että "en voi tehdä tälle mitään". Mukavuuden halu/ muutoksen pelko kulkee varmaan kaikkien biologiassa jollain tavalla ja se on ihan fine. Jotta sen kaiken sälän läpi voi kuulla edes hennosti sen rehellisen tuntemuksen (joka ei aina minulla ainakaan ole niin ihana ja selkeä kuin toivoisin) on se ensin suostuttava kuulemaan. Se ei onnistu jos on vielä täynnä vanhaa. Pitää myös suostua kohtaamaan se että ei tiedä. Ja se että se saattaa pelottaa ihan hemmetisti. Ja huomata miten mieli ehkä räpiköi ja koittaa saada kiinni jostain, saada äkkiä jotain joka kantaisi. On niin inhimillistä että me kokeillaan erilaisia asioita, mutta uskalletaanko me myöntää että ollaan niistä ehkä kasvettu ohi? Että se mikä tuntui joskus todelta ei enää tunnukkaan? Ja ymmärtää että ihmisen elämässä tuskin löytää mitään ainaisen pysyvää asiaa joka on aina totta.  

Palavana paperina sataa maahan tarina, jota me joskus vaalittiin. Palavia palasia, joiden raunioissa erottuu sydän äänet 
Apulanta- Vauriot
Muistin varaisella sanoituksella joten sori jos sanat ei oo 100% oikein.

Rohkeutta, raakuutta ja rakkautta sotureille <3 lässyn lää, läpätilää.
 

Yliyrittämisestä- tempase tästä

Olin harjoittelemassa tempausta ja rinnallevetoa. Hienoja liikkeitä. Vaatii varmaan lähemmäs 20 000 toistoa ennenkuin liike alkaa vähän näyttää siltä miltä "kuuluu". Napakka valmentaja huomaa tarkkaan missä kohdissa olen jo askekeen edellä, missä alan hosumaan. Vetämässä hartioilla ylöspäin kun vielä ole lantiosta edes haettu voimaa. Mielellä on kiire. Liike itsessään on yksinkertainen, se kaikki extra jota teen tekee siitä itselleni hankalan. Aiempi taustani ja "ohjelmointini" näkyy luonnostaan tässäkin. Kamppailu urheilu tyylisesti hytkyn ja huojun turhaan, ei minun tankoa tarvitse väistellä tai yllättää. :)

Aiemman kuntosali taustan mukaan teen hidastetut alaslaskut jotta jännitys säilyy pidempään. No se ei kuulu tähän liikkeeseen. Mutta sitä omaa ohjelmointia ei pääse pakoon. Ne tulevat alitajunnasta. Tämänkin liikkeen oppiminen on lopulta poisoppimista. Opin pois siitä turhasta sälästä, joka ei tähän kuulu. Samaa opettelen elämässä yleensäkkin.Opettelen huomaamaan milloin analysoin turhaan, milloin väistelen ja kovetan itseäni turhaan, kuin vanhasta tottumuksesta. Sekin tulee sieltä alitajunnasta.

Kun hoksaan jonkun vanhan ehdollistuneen mallin pamahtaneen päälle, voin tarkastella uudelleen onko se tässä ja nyt tarpeellista. Usein ei. Valmentaja sanoi että nyt meni Eevi yliyrittämiseksi. Katsing! Kiitos elämä joka puhut minulle kokoajan ja kaikkialta. Koska huomasin tarpeen puolustautua tiesin että hän oli oikeassa. Eikä vain tässä rinnallevedon suhteen, vaan monen muunkin asian. Välillä me ihmiset vähän yritetään liikaa. Ei luoteta. Koitetaan puuttua elämän kulkuun ja kontrolloida ties mitä. Tämä viaton valmentaja antoi minulle huomaamattaan todella arvokkaan muistutuksen. Olin miettinyt lähdenkö mukaan asiaan joka oli tosi "hyvän oloinen" ja sellainen joka olisi ollut varmasti ihan kivaa. Mutta se olisi mennyt luultavasti yliyrittämiseksi. Se oli jo menossa. Mikä helpotus oli irroittaa, huomata ja nähdä. Sydän tietää, kun sen antaa kertoa. Ja sitä pitäisi vielä uskaltaa kuunnella <3

Yliyrittäminen on malli jonka avulla olen oppinut kompensoimaan tunnetta ja tarinaa "olen virheellinen ja vääränlainen". Niimpä yritän kovasti olla hyvä, tulla paremmaksi ja niin edelleen. Enkä koskaan kuitenkaan valmistu, enkä koskaan sille mielen tarinan kertojalle riitä. Yliyrittäminen, elämänkulkuun mielipiteilläni ja hosumisella puuttuminen on luottamus ongelma.  Luulen että voisin sitten kuitenkin jotenkin kontrolloida tai hallita elämää, kunhan vaan…Jollain elämän osa-alueilla luottamus ongelma näkyy minulla vetäytymisenä. Erityisesti ihmissuhteissa pysyn mielummin vähän/paljon etäällä. Nämä mallit ovat kulkeneet niin kauan kanssani että olen erehtynyt luulemaan olevani nuo roolivaatteet. 

Kyllä me tiedetään jo kaikki se että tämä hetki on kaikki mitä on ja niin edelleen. Minä en siitä tiedosta huolimatta ole päässyt ohjelmointiani karkuun :) Ja sekin on ihan jees. Ei tartte leikkiä mitään holy saint ihmistä joka on ylittänyt maallisen kärsimyksen, tms. Eevi ja tämä hahmo ihan takuulla räpiköi ja rimpuilee vielä monet kerrat. Tehköön. Ehkä sitäkään ei tartte niin hirveen vakavasti ottaa. 

Tunteiden takaa

Ihmiset etsivät hyviä fiiliksiä, onnea ja helpotusta. Se on ihan ookoo ja maailman ymmärrettävin asia, mutta tässä tekstissä se ei ole nyt pyrkimyksenä. Rauhallisuus ja hyväksyntä voi toki seurata ja seuraakin luonnostaankaan kun lakkaa pyrkimästä. Kuulostaa helpolta, mutta käytännössä ei aina omalla kohdalla ainakaan sitä ole ollut  Tässä sirkuksessa ja huvipuistossa on tullut itsekkin janottua blissiä ja sitä sun tätä. Fear of missing something on aika vahva ilmiö tänä päivänä.

Tunnetiloissa on  yksi hassu juttu, ne eivät koskaan kestä ikuisesti. Ei ne huonotkaan. Tunteet elävät hetken, ja voi että miten todellisilta ne saattavatkin tuntua sen hetken, kunnes ne katoavat itsestään. Vaihtuen johonkin uuteen.Kohtaamalla minkä tahansa tunteen ilman ajatusten tarinaa läsnäolevassa hetkessä tarina menettää merkityksenä.

Meidät on monet opetettu välttämään kipua ja kärsimystä. Me halutaan katsos niitä hyviä fiiliksiä repeatilla tunteet ovat tärkeä osa ihmisyyttä, mutta ne saavat meidät herkästi egon peleihin mukaan jos olemme kategorisoineet tunteet ” hyviksi” ja ” pahoiksi”. Tätä haluan lisää! Tuota en halua! Olemme erillisen maailman pyörityksissä, se on vähänkuin vakioasetulsena ja automaationa mielessä.Olemmeko koskaan pysähtyneet näkemään kuinka paljon kipua tuottaa niiden “pahojen” tunteiden välttely? Mitä jos sen kivun antaisi kerralla sivaltaa kunnolla, ilman uskomista ajatusten siitä kertomaan tarinaan? Egon pelissä kipu syntyy kuoleman pelosta ja siitä kokemastamme uhasta ettemme ole hyväksyttyjä. Mitä käy kun on kyllästynyt sydänjuuriaan myöten pelkoon ja draamaan, joka on helposti kätketty erilaisten roolien taakse? Sitä voi luulla hetken jopa seonneensa kun näkee millaisilla peleillä tuota kipua piti poissa. Minun pelejäni ovat olleet mm. Miss. Auttaja, miss. Pärjään kyllä itse, miss. Vahva ja haavoittumaton (bullshiiiiet <3) ja niitähän riittää. Miss. Minua kiinnostaa vain oma etuni ja missis pissis sissi  nyt näille voi nauraa eikä ne samalla tavalla kirpaise kun aiemmin. Nähdessään itsessään ( tai siinä joksi itseään luuli) sen kuravellin jota oli ehkä vuosia koittanut kätkeä ja piilotella itseltäänkin erilaisilla kepulikonsteilla voi välillä sattua. Humppaa tai kuole onkin muuttunut pelin hengeksi  Onneksi elämä on armollinen ja antaa meidän kohdata ja katsoa näitä asioita sitä myötä kun itse olemme valmiita. Vapautumista tosiaan tulee haluta, mutta on hyvä erottaa että vapautuminen on tuskin mitään mitä mieli kuvittelisi sen olevan. Siinä ei näytä olevan mitään eksoottista, ei mitään lupausta eikä yhtäkään muutakaan. Vapautuminen voi alkaa, kun se ei voi enää olla alkamatta. Kun on jo kahlannut, uponnut ja etsinyt, luullut jo löytäneensä ja tulleensa valmiiksi ja silti vielä kokee sen ihmeellisen tyhjyyden.Jos suinkin kykenee olemaan tarttumatta tai tutkimatta tällaisiin asioihin, niin hyvä sitten suosittelen lämmöllä ja ilolla vaan elämään täböllä ja ottamaan siitä kaiken ilon irti. Mitään täältä ei saada mukaan, mitään täällä ei voi kahlia tai pitää. Vapaus ei ole mitenkään oikeampaa, parempaa tai tavoiteltavampaa kuin mikään muukaan. Joidenkin hahmojen tarinaan se näyttää kuuluvan , joidenkin ei. Ja oikeastihan olemme kaikki vapaita, kysymys on enemmänkin siitä tiedämmekö sen. Tunteiden pelin takaa löytyy jotain joka ei ole muuttuvaa, jotain joka ei katoa.Jotain joka ei vaadi uskomista, jotain jota ei voi ymmärtää.

En tiedä onko muuta keinoa vapautua harhasta kuin näkemällä KAIKKI pelot ja mielen luomat merkitykset harhana. Ne positiivisetkin ihanimmat jutut, jotka mieli tekee todentuntuiseksi. Positiivisen harhan kääntöpuolena on halu kahlita se, pelko menetyksestä tai kyltymätön tarve saada lisää. Juuri tuon pelon piti kohdallani yltyä sellaiseksi myrskyksi, että oli valmis alkaa katsomaan tuoreesti, mikä on totta ja mikä ei? Mikä ei vaadi uskomista siihen?

Huomasin millaisessa aivopesussa olin elänyt, kuvitellen kokoajan itse ohjaavani elämää, minähän elin vielä unelmaanikin!Unelmaa, jonka kuitenkin pelkäsin särkyvän. Oli aika katsoa mitä merkityksiä olin asioille luonut, oli aika katsoa kuka helv*tti oikein olen ja olenko oikeastaan kukaan.Ensimmäisenä murskaantui käsitykseni oikeasta ja väärästä, seuraavana tuli nähdyksi suloinen tarve olla jotain kovin erityistä ja tietää, kontrolloida ja hallita. Miellyttää. Rooleja roolien takaa. Välillä jo luuli että nyt sitä on nähty viimeisimmätkin kiinnikkeet, mutta vähämpä sitä tiesi  Jossain kohtaa luopui tarpeesta enää määrittää ” missä kohdin vapautumista on”. Vapautuminen ei ole henkilökohtaista, se ei ole saavutus jonka voi saavuttaa. Se on enemmänkin henkilökohtaisuuden katoamista, tai sen rakennelman läpi näkemistä. Mitään henkilökohtaista ei ole koskaan ollutkaan, vaikka asiat ovatkin kovin uskottavasti siltä näyttäneet. Tämä on nerokas, kaunis, raastava ja hämmentävä tapahtuma, jossa elämä itse etsii omaa nähdyksi tulemistaan. Kaikki yritykset herätä vievät sen kuitenkin kauammas, yrittämällä jotain muuta mitä on nyt vastustaa sitä mikä on. Tunteet ja ajatukset saavat virrata lävitse.

Mitä oikeasti, rehellisesti haluat?
Jokainen vastaus on yhtä riittävä, oikea ja arvokas.

Leiki seuraavilla lauseilla:

Sitten kun olen vapaa…..

Jos olisin vapaa…

Kun olen vapaa….

Mitään todellista vankilaa ei ole. Se on ainoatsaan korvien välissä.
Oletko valmis pudottamaan käsityksesi vapaudesta, ja katsomaan mitä se todellisuudessa on?
Gulp, sanoo minunkin mieleni.
Mieli ei voi ymmärtää vapautta tai tehdä siitä teoriaa. Kaikki kuvaukset siitä ovat yhtä kömpelöitä ja harhaanjohtavia kuin mikä tahansa muukin mainonta.Ja siksi juuri voikin olla ilo leikitellä sanoilla, lauseilla tietäen että se menee kuitenkin vikaan.

Monta kertaa olen yrittänyt tietää vapautta, imitoida sitä tai luonut vapaudesta uskomuksia.
Vapaus ei vaadi uskomista. Se vaan on.

Kaikki on hyvin. Rohkeutta ja rauhaa teille upeille sotureille jotka nahkansa luomisen tiellä ovat.
Kunnioitusta ja arvostusta myös heille jotka eivät ole.
Se tie jolla olet on juuri se tie jolla sinun tuleekin olla.

Kiitos niille huikean rehellisille ystäville, oppaille, ohikulkijoille ja kanssa näyttelijöille jotka ovat laittaneet minut kiemurtelemaan. Jokaisen kiemurtelun kipu on ollut lahja katsoa mitä käsityksiä vielä halusi puolustella ja varjella.

“Kun elämämme muuttuu painajaiseksi, silloin kaikki alkaa oikeasti sujumaan mutkattomasti ja suorastaan fantastisesti. myöhemmin muistelette sitä hetkeä suurella kiitollisuudella. Silloin olette syntyneet uudestaan. – Jed McKenna”

<3

Kaikki on Tervetullutta.