Ehkä olen juuri siellä missä nyt kuuluukin?

Joskus kun tuntuu siltä että elämä ei mene niinkuin olisit halunnut, toivonut ja pyytänyt, voiko olla että asiat ovatkin juuri järjestymässä tavalla joka on sinulle lopulta luonnollisempi, pakottomampi, aidompi?
Jos kaipaat aidompaa kohtaamista ihmisten kanssa, entä jos se on mahdollista vasta kun ”kissat on nostettu pöydälle”? Minä olen muutamia kertoja elämässä, syvissä surun, yksinäisyyden ja riittämttömyyden tunteissa kaivannut rakkautta, jotain syvempää kuin ”tykkään susta niin kauan kuin teet mitä tahdon” leikit ovat. Tuohon pyyntöön on aina vastattu. Ei ehkä niin kuin olisin halunnut. Oikeastaan ei koskaan niin kuin olisin halunnut. Joskus elämästä on sitä ennen kuin ”siivottu” vanhaa pois, asenteita,suojakerroksia,kieltoja,paikkoja, ihmisiä…Asioita jotka eivät ole linjassa sen kanssa mitä itse olin, joita kuitenkin koitin saada väkisin mahtumaan mieleni haluihin. 

Joskus kriisi,kaaos,epäselkeys on vain kahlattava läpi. Itseään oppii kuuntelemaan myös sitä kautta ”mikä ei ainakaan tunnu nyt minulle oikealta”. Uskallammeko kohdata sen tyhjyyden, kun emme tiedä mitä edessä on? Uskallammeko pysyä silloin tässä ja nyt, menemättä täysin pelkojen valtaan? Ja jos sinne pelkojen valtaan menee, ei haittaa! Jokainen on siellä käynyt. 

Life is a series of natural and spontaneous changes. Don’t resist them; that only creates sorrow. Let reality be reality. Let things flow naturally forward in whatever way they like. – Lao Tzu

Seipääs!

Ompas ollut ravisutteleva viikko! Flunssa on vetänyt sängyn pohjalle, ja kun lähes kaikki normaali tekeminen ja puuhastelu on Seis, sitä pääsee nousemaan yhtä jos toista tunnetta pintaan. Itse uskon, että jokainen ns. negatiivinenkin tunne on lahja. Itse olen ainakin melkoisen tunteita itseltäni kieltänyt, koittanut niitä järkeillä, karkoittaa ja niin edelleen. Job welldone, mutta lopputulos vaan on kovin teennäinen ja hauras, helposti särkyvä. On luonnollista mielen toimintaa haluta kokea hyviä fiiliksiä ja vältellä "ikäviä", mutta ihan rehellisesti onko edes mahdollista olla aina hyvällä fiiliksellä ja välttää ikäviä oloja? Tämä on Elämää. Sai taas kirjaimellisesti huomata miten tuo mielen puolustusjärjestelmä toimii, hitto vie se on uskottavan oloinen. Se todellakin tekee kaikkensa että välttäisi kivun ja löytäisi äkkiä helpotuksen. Se kertoo tarinoita, keksii pakosuunnitelmia, ehkä mantrojakin, se koittaa keksiä jotain "kivaa" tekemistä, se koittaa ratkaista asian älyllä. Ei toimi ainakaan minulla. Kaksi viimeistä päivää olen lähinnä kirjoittanut,kirjoittanut ja kirjoittanut koittaen metsästää niitä käsityksiä ja uskomuksia jotka saivat minut tällä kertaa kokemaan kärsimystä. Uskon että kärsimys johtuu siitä että jollain tavalla taistelle todellisuutta vastaan. Lisäämme siihen jotain kuvitelmia ja suunnitelmia tai luulemme että oikeasti puuttuisi jotain. Tai sitten koitamme suojella itsestämme jotain käsitystä ja pitää yllä tiettyä kuvaa itsestämme. Joka on btw aika mahdotonta muuttuvassa elämässä.

Ulkoisesti kaikki on todella hyvin,ei pitäisi olla mitään syytä kokea kärsimystä. Mieli ei voi vedota nälkään, kylmyyteen… Kärsimys on täysin psykologista.Tästä koen itse  jäätävän huonoa omaatuntoa,miten kehtaan kokea näin vaikka kaikki on hyvin? Syyllisyys on kulkenut matkassani niin pitkään että hyvin usein erehdyn sitä luulemaan itsekseni. Tuntui kuin olisin rakentanut ympärilleni häkin, josta en vaan pääse pois. Tänään se the olo pääsi sitten pullahtamaan ulos. Jäätävä itseviha. Epämääräinen tunneklöntti pääsi viimein purkaantumaan ja kirjaimellisesti sain "romahtaa". Se tuntui suoraan sanottuna ihan paskalta ja olisi ihan täysin tehnyt mieli luovuttaa. Antaa koko hemmetin elämän olla. Kumma juttu oli se, että kun tuota tunnettakaan ei enää pystynyt vastustamaan se tuntui vapauttavalta. Jotain todella tuntui vapautuvan ja tulleen nähdyksi. Viha on tunteena ollut minulle melkoinen tabu, kielletty, paheksuttu ja pelätty. Nyt se saikin olla. Tapahtuneeseen liittyi myös selkeät menneisyyden muistikuvat, jotka eivät tietenkään ole totta nyt, joskin koin niinkuin ne olisivat olleet. En tiedä miksi tästä kirjoitan, olisihan se varmaan kivempaa jakaa vaan niitä rakkaus juttuja ja läsnäolon hetkiä, mutta tämä on myös osa elämää.

Niin kipeääkuin nämä tekeekin, nämä näyttää aina jotain tärkeää. 

Tunteen ottaessa vallan sitä luulee että on ainoa ja yksin tämän kanssa, että kukaan ei koskaan koe näin ja niin edelleen. Ymmärrän älyllä että tunteeseen liittyvä tarina ei ole totta. Aina en tarinaa löydä, ja sitten hyväksyn sen että tuntuu vaan vaikka "syytä" ei edes löydy. En enää jaksa koittaa "korjata" tunteita jotenkin, yksi asia on varma että yksikään tunne ei kestä ikuisesti. Miten voikaan välillä olla niin vaikeaa antautua tunteelle, tai edes suostua myöntämään että kokee vaikkapa pettymystä. On sitten oma juttunsa lähteä ruokkimaan tunnetta mielellä, etsiä sille todisteita ja jäädä sen looppiin. Siitä loopista voi astua ulos. Jos ei hyvällä, niin sitten vaikka henkistä niskaperseotetta käyttäen ;) Se tunne jota niin kauheasti pelkäsin, olikin vain tunne. Se voi olla että se tulee joskus uudelleen, mutta nyt ehkä uskallan kutsua sen sisään nopeammin ilman että meidän tarttee leikkiä kissa ja hiiri leikkiä paria päivää.
Ymmärrän myös selkeämmin miksi ihminen pitää itsensä jatkuvassa liikkeessä, kiireessä ja siinä oravanpyörässä kutsutussa jutussa. Siitä ei todellakaan halua astua ulos. En minäkään olisi halunnut, olisin todellakin halunnut vielä jatkaa, tulla vahvemmaksi, paremmaksi ja liiba laaba. Me pelkäämme niin hurjasti itsemme kohtaamista. Me pelkäämme niin hirveästi ajatuksiamme ja tunteitamme. Me pelkäämme jopa rakkautta, ehkä enemmän kuin mitään. Matka jatkuu, kiitos ja anteeksi. "Paraneminen" on kaunista. Paranemisella en tarkoita että meissä olisi mitään vikaa, vaan enemmänkin tulee nähdyksi juuri se, että ei ole.

Pellolla ollaan kuin seiväs mutta hei join the club!

“Your task is not to seek for love, but merely to seek and find all the barriers within yourself that you have built against it.” 
― Rumi

Suru ja rakkaus samassa paketissa

Et voi olla kenenkään muun nahoissa kuin olet.Kukaan muu ei ole kulkenut juuri sitä tietä jonka sinä olet.Ihmiseen vaikuttaa niin hirmuisen monia asioita, että vierestä jeesustelu mitä jonkun vaan pitäisi tehdä/tajuta/ymmärtää/olla tekemättä lienee turhaa. Ja kuinka taitavia erityisesti itsesyytöksiin ja ankaruuteen taipuvaiset yksilöt ovatkaan sitten häpeämään tai piilottelemaan niitä asioita ja "tekoja" itsessään jotka nyt leimaa vääräksi/pahaksi/egokeskeiseksi/tms.

Lopulta on annettava anteeksi itselleen, jollei halua jäädä katkeruuden vangiksi. Sama anteeksianto koskee ihan jokaista muutakin. Silloin ymmärtää että ei voi tietää ennen kuin tietää. Ja sitä ennen tekee juuri sen minkä kykenee, sillä ymmärryksellä ja kokemuksella joka siihen mennessä on kertynyt. Usein se se ymmärrys voi olla hyvin vääristynyt ja virheellinen. 

Onneksi elämä on armollinen ja tuo valepukuisia piiloutuneita opettajia erilaisine tapahtumineen ja ihmisineen vastaan. Joskus sen opit tuntuvat sydämen rinnasta irti repimiseltä, ja kaikkea muuta kuin sunnuntai kahvien filosofioinneilta. Kun perusta jolla psyyke on rakentanut turvallisuuden tunnettaan rakoilee tai romahtaa, ei välttämättä naurata. Ne haavat jotka on joskus kieltänyt, jonka päälle haparasti on ihoa kasvanut päälle rävähtävät vereslihalle. Sitä luuli olevansa " kypsä aikuinen" , mutta löytääkin itsestään nyt pienen lapsen, sen suremattomat surut, pettymykset, vihat ja kaikki. Tunteissa ei ole tarpeen velloa, mutta näyttäisi siltä että ne on vaan koettava läpi. Tätä olen ainakin itse koittanut aktiivisesti välttää. Tunne ei kerro tilanteesta "totuutta", usein jopa päinvastoin. Tunne ei oikeuta mihinkään, mutta jos se tunne on sinulle totta kokemuksessasi, se on. Ja arvaa mikä sattuu ja viiltää? Kokemuksen kieltäminen. Sanotko ystävällesi " Et saa kokea surua"?  Sanotko itsellesi niin?

Tunteisiin kuten varmaan kaikkeen muuhunkin liittyy ääripäät. Joko ne kiellettään lähes kokonaan kovan ja viileän kuoren taakse ja kaikki järkeillään/analysoidaan puhki tai sitten vastaavasti tunteista kierimisestä saa jotain kliimaksia ja mieli kipittää pailkalleen heittämään vettä myllyyn "minä raukka" ja "minä kaltoinkohdeltu" tarinoillaan. Tunteita ei kannata kieltää kuin niihin takertuakkaan. Antaa niiden kulkea läpi. Se mitä nousee esiin, nousee. Halusi sitä tai ei. Mitä enemmän olen itse koittanut välttää (usein tiedostamattani) vaikkapa surua, kiukkua tai mitä tahansa muutakaan tunnetta ,sen enempi näytän elämässä vetäväni puoleeni kokemuksia jossa näitä tunteita pääsen katsomaan ja kohtaamaan.

Minulle lämmön ja tuen vastaanottaminen on ollut hankalaa. Voi kyllä jälkeenpäin kertoa että olinpas tuolloin ja tuolloin paskana,mutta vasta sitten kun olen sen ensin hiljaa yksinäisyydessäni käynyt läpi. Minä en osannut ja uskaltanut "romahtaa" ( mut sit mie romahin!) oikein kenenkään edessä.

Kunnes sekin sitten kävi. Ja voi että miten upea hetki se oli. Elämälle kiitos, että henkilö joka tällöin oli paikalla, kykeni vain olemaan kanssani hiljaisuudessa. Sain vain olla. Hän ei koittanut "nostaa minua" tai edes sillä ei ollut väliä mitä oli tapahtunut. Hetki kesti ehkä viisi minuuttia, mutta se oli ehkä parantavin viisi minuuttia mitä olen hetkeen elänyt. Kiitos. 

Kuka olen, riippumatta tunteista?

Kuka olen, riippumatta ajatuksista?

Kuka olen, kun en yritä niin kauheasti olla? 

Fiksaatio

"Saanhan helpotettua oloasi" tarve voi olla aika petollinen.Joskus toiselle kanssakulkijalle hienoin ja aidoin teko minkä todella voi tehdä on olla tekemättä mitään, olla yrittämättä aina fiksata tai korjata toisen oloa. Jos koemme (usein tiedostamattamme) että olemme vastuussa toisen tunteista, meillä on tarve saada toinen äkkiä äkkiä voimaan hyvin.

Onko aina mahdollista voida hyvin? Ihminen on inhimillinen. Tuskin me kaipaamme latteuksia, vaan jonkun joka kuulee ja hyväksyy rehelliset tunteesi. Korjaus yrityksillämme sanomme toiselle käänteisesti että tuo mitä koet ei ole hyvä, sinusta ei pitäisi tuntua siltä!Emme itse kestä toisten surua, pahaa mieltä tai ärsytystä joten koitamme aina " ratkaista" sen jotenkin. Tämä on melkoisen iso oppiläksy minulle kuin varmasti monelle muullekkin. On toisaalta suloista ja söpöä että haluamme helpottaa toisen oloa, mutta voisimmeko antaa tunteiden tulla ja mennä, koittamatta sen kummemmin puuttua niihin? Ei surussa ole mitään pelättävää. Hyväksymällä rehellisen reaktionsa, kokemuksensa saa mahdollisuuden olla rehellinen itselleen. Se on rohkeaa tänä päivänä jossa sulkia kerätään hattuun mm. aina positiivista täydellisyyden ruumiillistumaa näyttelemällä 
Oletko huomannut, että usein helpointa ja luonnollisinta on niiden ihmisten seurassa, jossa on tilaa rehellisyydelle.
Lakataan jooko puuttumasta liikaa toisten elämään, ihan kuin meillä voisi oikeasti olla joku käsitys siitä " miten tuon toisen vaan pitäisi olla".

Universumi on pysynyt pystyssä pari miljardia vuotta vissiin ilman mielipiteitäni, ehkä se pysyy jatkossakin :)