Halu & Tahto

Tutkiskelin eilen mitä eroa on halulla ja tahdolla. 

Sitten tulikin aika lähteä varaamalleni joogatunnille. Otin pyörän alle, vielä 30 min aikaa polkea, kerkeän juuri n. 5 min etuajassa.

Poljin laulaen samalla vähän liian kovaa (hemmetin hyvä ja vapauttava yhdistelmä) ja puff. Eturengas puhki, minun rakas kesäratsuni jäätyi. 

Ensin ajattelin että selvä, ei sitten joogata. Mutta mä todella tahdoin sinne tunnille. Jopa tarvitsin sitä. Ja sitten tajusin että olen ihan bussipysäkin vieressä ja aloin lukitsemaan pyörää. Mutta hitto eihän mulla oo bussikorttia kesällä! Repusta löytyi kuitenkin juuri tasan 3e siihen bussilippuun ja sattumalta oikea bussikin tuli minuutin kuluttua. 

Sain vähän kiinni mitä eroa on halulla ja tahdolla. Aina asiat ei mee heti niinkuin on ajatellut ja suunnitellut. Voi näyttää siltä että eihän tää nyt etene ollenkaan... Kunnes huomaa että aina on muita teitä ja reittejä. Yksi puhjennut kumi ei kerro mistään muusta kuin että ota toinen kulkuväline. Koska eilen todella tahdoin ja tarvitsin. Ja kerkesin. Juuri tasan minuutilleen. Kiitos elämä että tulit puolelleni.

Namaste tai jotain. Tai hakuna matata.

Hiljaisuus voi olla hallintaa tai herkkyyttä

Puhukaa rakkaat ihmiset, rohkeasti ja avoimesti! Tämähän oli ihan kuin julistus huudahdus, mutta niin tärkeältä asia tuntuu. 

Viime viikon kurssilla pohdimme hiljaisuutta ja puhumista. Miten erilaisia latauksia kumpikin voi pitää sisällään. Tiedäthän sen hiljaisuuden joka on enemmänkin vallankäytön väline, ehkä sitä marttyyriydeksikin kutsutaan. Olen tätä itse käyttänyt silloin kun olen liian ylpeä (lue peloissani) kertomaan mitä todella kaipaan tai koen. Kun tämän reaktion huomaa itsessään voi viimein valita, kuka tässä mitään voittaa? Kumpi on tärkeämpää se miten oikeutettua mikäkin on vai se että kaksi ihmistä voisi todella kohdata?
Ja sitten on sitä hiljaisuutta jossa sanoja ei tarvita, jossa on vaan hyvä olla niin. Näillä kahdella on suuri ero. 

Samoin myös puhuminen kätkee taakseen paljon. Höpötänkö jatkuvasti vain siksi että vaivaannun hiljaisuudesta? Puhunko yrityksenä saada toisen "ostamaan" näkökulmani? Puhunko selitelläkseni ja etsien toiselta komppausta? Sanotaan että liiallinen puhuminen voi olla joskus merkki siitä että ei oikein kuule itseään. 
Vai onko puhuminen avointa, jopa "paljastavaa"? Entä kuuleeko todella toista vai koittaakin jo miettiä mitä toiselle vastaa? Minä olen ainakin keskeyttänyt, ollut oikeasti kuulematta en siksi että olisin ilkeä vaan koska ihmisen aito kohtaaminen on yllättävän haavoittuvaista ja luonnollisesti silloin jännittävää jollei ole sinut sen puolen kanssa itseään. Opetellaan..

Sain kuitenkin taas elämässä kokea miten oleellisen tärkeää on läheisessä suhteessa uskaltaa puhua mm. Tarpeistaan. Sitä voi olla oppinut mallin jossa mitään ei saa tarvita, Hyh sentään! Siiheen voi sisältyä harhainen uskomus että omien tarpeiden ilmaisu olisi itsekästä tai vaatisi toiselta liikaa. On taas ero kuin yöllä ja päivällä sillä vaatiiko toista antamaan itselleen jotain kuin toiselle avoimesti tarpeensa kertominen hyväksyen vastaukseksi sekä kyllä tai ei. Pyytäminen on kenties niin vaikeaa siksi että pelkää torjutuksi tuloa. Mutta eihän se ole edes torjunta! Annetaan itsellemme ja toisillemme mahdollisuus tulla kuulluiksi.

Minä tarvitsen omaa tilaa.
Minä tarvitsen tukea.
Minä tarvitsen sponttaaniutta ja iloa.
Minä tarvitsen. Ja se on ihan ok.

Kuvassa rakkautta jakaa the terapia koira <3

Susi lampaan vaatteissa

Viime aikoina eteen tullut asia on pelko tuottaa pettymys. Ja kun niitä asioita alkaa leijaila eteen useammasta tuutista, sen äärelle viimeistään kannattaa pysähtyä hetkeksi. Aina näitä pieniä elämän viestikapulouta huomaa ajoissa tai sitten ei tajua katsoa että hetkinen, mikäs on minun osioni tässä kaikessa. Silloinkin kun mielummin vaan osoittelisi muualle. 

Elämässä jossa sattuu ja tapahtuu on varmasti jokainen kohdannut pettymyksen fiiliksen tai sen että on joutunut sellaisen jollekkin tuottamaan. Toisaalta on ihanaa että kannamme huolta toisten tuntemuksista ja emme halua satuttaa, mutta vielä raskaampi taakka kannettavaksi on se että tyrehdyttää itsensä ja oman äänensä sen vuoksi että joku toinen siitä saattaa pahoittaa mielensä.

Vaikka miten voi tietää että kaikki menee niin kuin kuuluukin ja pettymys on vaan sitä että joku odotus ei kohdannut nyt todellisuutta, niin kyllä se vaan voi sattua, ja olisin itse hölmö jos odottaisin että toinen ei saa pettyä. Jos tulee pettymys niin tulee. Siinäpä saattaa ulos pullahtaa monen muun aiemman pettymyksen kipu ja tuska jos ne on kohdalle sattuessa nielty. 

Vaikka välillä pelottaa, opettelen muistamaan että elän lopulta omaa elämääni ensisijaisesti. Ei minun tarvitse tahalleen pettymyksiä tuottaa, mutta muistan että eniten sattuu jollen ole itselleni rehellinen. Minun heikko lenkkini on mm. Se että tiedostan usein vasta jälkeenpäin menneeni lupaamaan jotain jossa en 100% aidosti halua olla. Toinen heikko lenkkini on haluni auttaa, joka saattaa ääripäässä estää ihmistä itse auttamasta itseään. Niin joo, ja unohdan että minäkin tarvitsen. Halu auttaa on tasapainoisena vilpitöntä läsnäoloa, ei kenenkään puolesta tekemistä tai toisen polun kulkemista tämän puolesta. 

Minulle itselle pettymykset oli lapsena erityisesti raskaita. Pahimmillaan muistan eläneeni vaiheen jossa en uskaltanut tehdä päätöksiä useaan vuoteen koska se olisi aina satuttanut jotakin. Tuloksena oli jymähtänyt ja apaattinen elämä, joka ei tuntunut omalta. Mutta enpähän tuottanut pettymystä. Saisinko joltain sen mitalin kaulaan ;) ? Taas jos itse kohtaan pettymyksen saatan sen keittiöpsykologisoida ja järkeistää, enkä aiemmin varsinkaan suostunut myöntämään että Auts, se teki kipeää. Teeskennelty hyväksyntä hivelee vain yli ihmisen minäkuvaa, aito hyväksyntä tulee kun tulee.
Annammehan sillekkin aikansa.
 

MINÄ itte.

" Jos emme pysty vastaanottamaan avoimin sylin, emme myöskään koskaan pysty antamaan avoimin sylin"- Brene Brown.

Tämä lause jäi tunnusteltavaksi tälle aamulle.
Eletään aikaa jossa toisaalta ihannoidaan hirveästi itsenäisyyttä, pärjäämistä ja minä en tartte ketään meininkiä.
Sitten taas toisaalta saatetaan hinnalla millä hyvänsä olla suhteissa koska pelätään sitä yksinoloa. Yksinolo itsessään tuskin kenellekkään on se pahin mörkö, vaan siihen liittyvät tausta tarinat kuten en pärjää yksin, olen jotenkin viallinen tai riittämätön jos olen yksin, minun pitäisi olla toisenlainen niin en olisi yksin ja niin edelleen. Ei ole ihan helpointa oppia tunnistamaan milloin antaa saadakseen. Oddotettavat saamingit eivät välttämättä ole materiaa, vaan enempikin tunteita. Jos teen näin- > saan hyväksyntää. Jos teen näin -> Pidät vielä minusta. Jos pidän tämän itselläni-> En tule hylätyksi. jne. 

Omalla kohdalla näyttäisi siltä että omien motiivien tutkiminen on jatkuvaa. Ei se ollutkaan mikään sellainen juttu että siinä tulisi jotenkin valmiiksi. Hämmentävintä voi olla se, että ei tiedä. En osaa rehellisesti sanoa onko aikeeni nyt ns. puhtaat vai pyrinkö tällä saavuttamaan taas ITSELLENI jotain. Seuraava kysymys lieneekin, että onko edes mahdollista toimia täysin 100% epäitsekkäästi? Ja ei, en etsi nyt vastauksia Buddhilta tai Jeesuksien teoista, vaan katson itse. Uskon ja koen että on, mutta se ei tarkoita että niin tekisin. 

En myöskään tarkoita etteikö saisi haluta tai tarvita asioita, sitäkin on kokeiltu enkä ainakaan kurinalaisista yrityksistä huolimatta onnistunut poistamaan itsestäni tuota ah niin syntistä haluamista ja tarvitsemista  En nähnyt että sehän se emo halu vasta olikin. Haluta olla haluamatta. 
Olen myös kuollakseni pelännyt tarvita mitään/ketään. Pitää olla niin saakelin itsenäinen ja pärjäävä! Olisi suorastaan synti "tarvita" ketään tai mitään. Niin huvittavaa kuin se onkin, kieltämällä sitä että tarvitsen, ajoin itseni poteroon.

Poterossa ollessaan sitä tietysti mielummin jättäisi katsomasta että on sinne ihan itse kaivautunut. Ei siksi että olisi tyhmä tai paha, vaan siksi koska pelkäsi. Pelosta käsin toimiminen on sokeaa. Se on tiedostamatonta. Silmien avaaminen voi todellakin häikäistä, mutta se kannattaa. Vaikka ei vielä tietäisikään mitä siitä seuraa.

Walk the walk.

Ihana haluttomuus ja toivottomuus

Aiemmin sana toivottomuus ja haluttomuus särähtivät korvaani pelottavina ja passivisina. Hui, olisi kamalaa jos toivo katoaisi ja olisi haluton! Mitä iloa olisi elämässä jollei halua mitään? Mieli elää kahdesta polttovoimasta: kärsimyksen välttämisestä ( lue myös menetyksen pelkona) ja enemmän haluamisesta. Mielelle ajatus ” kehitys loppuu tyytyväisyyteen” ruokkii sitä että on aina jossain enemmän, parempaa, tavoiteltavampaa, jne.Toisin sanottuna, mieli on harvemmin tyytyväinen, kuin korkeintaan hetken.

Nyt koen haluttomuuden ihanana, vapauttavana ja täydellisenä. Haluttomuus on sitä että kaikki juuri nyt on kovin ihanaa sellaisenaan. Ei, säätilan ei tarvitsisi olla parempi. Ei, hänen ei olisi pitänyt puhua minulle ystävällisemmin. Ei, työ asiat eivät voisi olla mitenkään muuten kuin ne ovat. Ei, minun ei pitäisi voittaa lotossa. Ei, minkään muunkaan ei pitäisi olla toisin. Tämä antaa vapauden elämälle näyttää useimmiten satoja kertoja päivässä, että kaikki tuntuu menevän kevyesti virran mukana, useimmiten paremmin kuin olisi osannut edes kuvitella. Sitä huomaa paljon enemmän, kuin ei mene pelkässä autopilotti putkessa. Haluttomuus ja toivottomuus ei kuitenkaan kiellä itseltään mitään. Kukaan ei ole sen ” pyhempi” tai parempi tyytymällä vähään. On tasan lupa vastaanottaa ja sallia itselleen runsautta ja niin hurjan ihania juttuja joita mieli ei edes ehkä ymmärrä.

Jep jep. Lakkaa jo jahtaamasta häntääs ja tuoksuttele ruusuja välillä 

Toki ajatuksia haluamisesta tulee. Ajatuksia tulee kaikesta mahdollisesta muustakin. Mieli on aika viihdyttävä radio. Tänään se keksi että pitäisi kiinteytyä vähän vatsasta. Seuraavaksi sen teki mieli cokista ( jota en ole juonut aikoihin). Hetken se halusi upeaa ”parantavat kädet” patsasta. Kohta se suunnitteli opiskelevansa kiinalaista lääketiedettä. Halut on hauska huomata ja antaa lipua ohitse, tarrautumatta. Se ei tarkoita etten koskaan tarttuisi haluihin, tai tekisi mitään. ”Asioiden” energia ratkaisee. Joissain se on kristallinkirkasta ja selkeää, joissakin sumuista ja tahmeaa. Easy does it! Seuraa sitä mikä tuottaa iloa, joka on hauskaa ja käy kuin itsestään. Helppous ei tietenkään tarkoita sitä että vaivaa ei tulisi nähdä. Vaiva vaan ei tunnu vaivalta. Uskomuksiaan siitä mikä on vaikeaa voi myös tarkastella. Onko se nyt ihan varmasti totta? Vai kenties selitys sille ettei uskalla kokeilla? Jos huomaan malttamattomuutta , en yleensä tartu siihen. Olen työasioissa ollut aiemmin nopeasti innostuvaa sorttia, ja halunnut saada kaiken valmiiksi äkkiä. Nyt mukaan on tullut täysin uudenlainen rauha, ainakin toistaiseksi siltä näyttää  Asiat saavat tapahtua kuin itsestään, ilman puskemista.Se on ihanaa. Vähemmän on enemmän. Ja se että arvostaa joka ikistä hetkeä, niitäkin joissa tosiaan joutuu sen kuuluisan tuttuus alueen ulkopuolelle ja aivot huutaa hoosiannaa. Hetken.

Unelmissa ja haluissa on samanlainen ominaisuus kun huumeilla, toleranssi kasvaa.
Joskus hikisellä 89 vuosimallin ladalla ajaminen oli huikeinta ikinä. Kohta siihen sitten turtuu, ja alkaa saamaan kiksinsä vähän uudemmasta audista. Audi saa kohta kuitenkin väistyä bemarin tieltä, sporttimallin tietenkin. Sama pätee muihinkin asiayhteyksiin. Koteihin, matkusteluun, kokemuksiin, ihmissuhteisiin, työhön, menestykseen, what ever.
Aiemmin tätä ajatteli ehkä kehityksenä, nyt näen sen enemmänkin mielen turtumisena. Ympäristö ei voi koskaan luoda sisäistä kokemusta, period. Sitä voi ego olla ehkä pienen hetken bileissä saavuttaessaan jotain jota se kuvittele tarvitsevansa voidakseen kokea vaikkapa arvostusta, turvaa, onnea, hyväksyntää, tai mitä nyt ikinä salaa tavoittelikin.Bemareissa, hienoissa titteleissä ja saavutuksissa ei tietenkään ole mitään pahaa. Niitä vain on turha sotkea onnellisuuteen ja tasapainoon.On paradoksi, kun ei oikeastaan tarvitse mitään, voi todella saada kaiken. On hienoa että mm. vetovoiman laista on puhuttu viimevuosina enemmän. En itse usko että vedämme puoleemme sen mitä ajattelemme, vaan sen “mitä värähtelemme” ja mitä tarvitsemme. Kun ei tarvitse mitään, voi saada kaiken.Edelleen jaksan joka ikinen päivä olla ihmeissäni ja onnessani niit että sain todella kohdata rakkaan sielunkumppanini tässä elämässä ja että saamme elää yhdessä. Sekin pääsi tapahtumaan, kun ironista kyllä, sillä ei ollut enää merkitystä.

Haluja voi olla hyvä katsoa silmästä silmään. Mitä todella uskon saavuttavani tällä? Tekeekö se minut ihan 100% varmasti onnelliseksi? Millä perusteella? Uneksimme myös että saavutukset tuovat helpotuksen, joka on pysyvää. Että vaikka raha takaisi sen että ei enää koskaan tarvitsisi murehtia. Ihan kaikki, kokemukset, omaisuus, tunnetilat ja saavutukset ovat ohikiitäviä. ” Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun saakka” – tuntuu olevan päätepiste mitä mieli etsii. Rauhaa.
Mieli pelkää että elämä pysähtyy jos yhtäkkiä hyväksyy kaiken, eikä halua enää muuta kuin se mikä on. Se luulee, että se mikä on on jotain joka edes voisi pysähtyä. Elämä on jatkuvassa liikkeessä, ainoa hetki mikä on, on aina nyt. Haluamalla ajattelee nyt hetkessä jotain, joka siitä puuttuu tai jotain mikä siitä ei saisi kadota. Molemmissa tapauksissa vastustaa sitä , joka jo on. On paljon, paljon helpompaa vain rakastaa sitä joka on varmasti nyt totta. Astuin viime viikolla jään läpi niin että kenkä kastui huolellisesti jäävedellä. Ensimmäinen reaktio oli yllättäen nauru. Vai että tällänen kylmä kylpy, ajattelin varmaan jotain turhaa josta minut oli hyvä herättää. Hyväksyntä ei myöskään ole selittelyä, eikä mihinkään tuudittautumista. Se ei ole itsensä kusettamista rakkauden nimissä( Kokeiltu on…). Toivottomuus ei tietenkään ole epätoivoa. Epätoivo on fantasointia ”väärään suuntaan”. Se on sen KUVITTELUA mikä kaikki voi mennä pieleen, ja yleensä vielä todella dramaattisesti väritettynä. Fakta on se, että vaikka miten pähkäilisimme haaveilisimme tai pelkäisimme, me emme kertakaikkiaan voi tietää mitä tapahtuu muualla kuin tässä hetkessä. Elämä on ihmeellinen, se on toiminut ja virrannut aina itsestään. Sitä voi nauttia täysin uusilla tavoilla vaikka hampaiden harjaamisesta, kahvin tuoksusta, läheisen äänestä, siltä miltä auringon paiste tuntuu poskea vastaan. Miten käsittämättömän hyvältä voi pelkkä hengittäminenkin tuntua. Kokeile. Se on vaivatonta, luonnollista.Kenenkään onni ei myös ole meiltä pois. Sinunkaan onni ei voi olla muilta pois.

Lopuksi vielä. Tietysti elämme erilaisissa vaiheissa ja elämän tilanteissa. Koska näyttää siltä että ollaan maanpäällisiä olentoja, meillä on verot maksettavana ja niin päin pois. Perus ” selviytymisestä” ja rahasta on myös lukuisia uskomuksia, joiden vankina on itsekkin kerennyt olemaan ja onneksi vapautumaan. Muutoksia ei koskaan uskalla alkaa tekemään jos odottaa aina vain ” parempia aikoja”. Kirjoittelen tästä varmasti lisää vielä tulevaisuudessa. Rakas mieheni on paras esimerkki siitä miten aivan hullusta tilanteesta voi todellakin “nousta”. Silloin tuskin oli ekana mielessä ” empä nyt halua mitään”. Jostain syystä näyttää siltä, että meidän jopa tulee saada kokea mielen ja egon rakentamista huippuunsa, ennenkuin siitä voi vapautua. Jokainen on hyväksytty ja arvokas, riippumatta siitä missä kohdin polullaan on. Se on siihen hetkeen juuri oikea paikka kuitenkin.