Pysähtymisiä

Minulle itseni uuvuttaminen fyysisesti ja henkisesti on ollut tärkeä suojamekanismi. Se piti jatkuvasti liikkeessä, se vaati vetämään vielä kovempaa, enemmän ja lisää. Mikään ei sille lopulta riitä.

Ylisuorittaminen oli keino koittaa kokea olevani jotenkin vahva, pärjäävä ja edes jossain hyvä. Toisin sanottuna halusin kätkeä ja piilottaa kaiken heikkouden ja huonommuuden tunteen jota jossain kuitenkin koin. Sitä juoksee itse asettamassaan oravanpyörässä, jossa ainoa vastustaja on omat ehdollistumat ja uskomukset. Tuosta ravaamisesta pitää todella,viimeistä pisaraan myöten saada tarpeekseen jotta sieltä uskaltaa tulla pois. Tai sitten elämä järjestää tilanteen niin, että sieltä putoaa pois. " Pahin" on se vaihe, kun tiedostaa millaisen sopan on itselleen keittänyt mutta ei vielä uskalla olla syömättä sitä. Mutta tämäkin vaihe menee ohi, ellei sitä jälleen kerran sivuta ( mitä ainakin itse tein monia kertoja)

Minulle kävi niin, että oli pakko viimein pysähtyä ja kysyä mitä ihmettä olin koittanut saavuttaa ja mitä ihmettä oikein juoksin karkuun? Toipuminen ei ole ollut mikään yhden yön juttu, mutta hemmetin antoisa ja avartava matka se on ollut, kaiken joskus scheisselta tuntuvan keskellä. 

” Tietoisuus..siitä, miten olet juuttunut paikoillesi, parantaa sinut.”- Fritz Perls

Allekirjoitan.

Koko hökötys onkin ollut lahja. Tiedostamista, tunnistamista ja pelkojen läpi katsomista. Pelkoja, joita ei edes aiemmin tiedostanut omaavansa, ne oli hienosti hyllytetty piiloon alitajunnan sopukoihin. Jottei niitä olisi nähnyt, piti koko ajan tehdä, pitää itsensä kiireisenä ettei niistä pääsisi mitään tulvimaan mieleen.

Sitä pelkäsi siis omaa mieltään. Olen kiitollinen minkälaiseen myllerrykseen itsessäni olen päässyt tutustumaan. Pelkojen pihtiote voi irroita kun huomaa että sitä puristaakin itse. Kukaan muu ei voi sitä sotaa lopettaa. 

Tämä prosessi on todellakin laittanut katsomaan elämää, itseään ja ajatuksiaan suoraan silmiin. Bullshit generaattori on myös jatkuvassa käytössä, saa riittää itsensä huijaus. Paljon on muuttunut. Paljon vanhaa on pudonnut pois, niitä suojakerroksia jota joskus luulin tarvitsevani. Olen saanut tutustua siihen mikä on "aitoa" ja mikä yrittää olla aitoa.

Jossain vaiheessa matkalleni on kuitenkin ilmestynyt asia jota kutsun TaustaRauhaksi. Siinä kaikki on tervetullutta. Se on vähän kuin syvä muisto että vaikka hahmo ja ehdollistunut minä olisi miten soseessa ja hämillään, on kuitenkin osa joka on aina rauhassa. Joskus tuon Rauhan näkeminen unohtuu ja tuntuu hankalalta, mutta koen että sitä ei voi hukata. Siellä se on, koko ajan taustalla odottamassa että hahmokin huomaa sen..

Helmikuussa alkaa ryhmä kurssi Uupumuksesta toipuville. Ryhmän aikana tutkitaan mm. omia käytösmalleja, käsitystä itsestä ja elämästä sekä sitä mitä ihmettä on pohjimmiltaan pyrkinut saavuttamaan. Opetellaan tiedostamaan ja tavoittamaan se TaustaRauha, löydetään käytännön työvälineitä siihen ettei päätä enää laiteta samaan pussiin.

Vaikka aihe on hyvä ottaa tosissaan, mitä enempi kykenee suhtautumaan itseensä ja ajatuksiinsa huumorilla, sen parempi.

Jos tämä on sinua varten, tervetuloa mukaan:   http://www.eeviminkkinen.fi/tapahtumat/2013/12/3/uupumuksesta-toipuvat-tyhm?view=calendar

Hillitön määrä kaikenlaista

Meillä kaikilla on ajatuksia, tietoisia ja tiedostamattomia. Olemme tottuneet pitämään ajatuksia ” minun” ajatuksina. Päässä liikkuu hillitön määrä kaikenlaista, ja monet ajatuksista ovat vieläpä sellaisia joita olemme ajatelleet jo monet kerrat aiemminkin. Meillä tietynlainen mielikuva jota haluamme itsestämme ulospäin antaa ja tätä pyrimme monesti vahvistamaan käyttäytymisellämme ja puheillamme. Koemme hämmennystä ja ehkä syyllisyyttäkin ajoittain siitä, että ajatuksemme eivät olekkaan aina niin kovin jaloja ja ” hyviä”. Olemme ehkäpä oppineet, että positivinen ajattelu on hyvästä.Ja pelkäämme että negatiivisilla ajatuksilla ” manifestoimme” jotain pahaa tapahtumaan. Näin kerromme pitävämme noita ajatuksia tosina. Ja niin saakin tehdä, tottakai. Mutta entä jos tarkastaisi itse, kuinka totta ajatus on? Luulemme että meillä on kontrolli valita ajatuksemme. Siltä se pitkälle näyttääkin. Mutta tarkempi tutkiskelu osoittaa että ajatukset tapahtuvat täysin itsestään, on meidän valintamme valita uskommeko niihin vaiko emme. Tämä on samalla kontekstista riippuen sekä kaunein että pelottavin mahdollisuus joka meillä on.

Emme tietenkään ulospäin vuodans. arvostelevia ajatuksia vaan pidämme ne visusti sisällämme.Hämmennys ja häpeä syntyy oikeastaan vain siitä että kuvittelemme todella itse ajattelevamme nuo ns. pahat ajatukset. Hyi kuinka olen paha kun ajattelen näin! Syyllisyys on voimakas yrityksessään pitää otteessaan. ” Negatiiviset” ajatukset eivät katoa kieltämällä niitä, vaan näkemällä että ei ole negatiivista. Eivätkä ne ajatuksetkaan katoa tai jätä ilmestymättä, mutta niihin ei tarvitse jäädä jumiin. Ei ole mitään mitä pitäisi ” kieltää”.
Tässä riittää tekemistä mielelle jolla on paljon käsityksiä oikeasta ja väärästä.

Mitä jos vapauttaisi itsensä syyllisyydestä, näkemällä että ei ollutkaan vastuussa ajattelusta, vaan suhtautumisestaan siihen?Missä se ajattelija on, vai onko edes sitä? Oletko aivan 100% varma että juuri sinä ajattelit? Meillä on vahva ja pinttynyt uskomus että olemme erillisiä yksilöitä joilla on oma itsenäinen kyky mm. Kontrolloida itseään. Tähän uskomukseen kasvamme, emmekä sen kummemmin ole sitä kyseenalaistaneet. Tottakai minä olen minä! Erillisyys tuottaa kuitenkin käytännössä aina, ennemmin tai myöhemmin kärsimystä, stressiä ja pelkoa. Jos emme muista kuka todella olemme (tai ymmärrä kuka emme ole) , joku meissä etsii. Tämä etsiminen saattaa vuosia olla piilossa, etsimme maailmasta. Etsimme perheestä, harrastuksista, menestyksestä, henkisyydestä. Jostain. Emme oikein edes tiedä mitä , mutta paikalleenkaan ei voi jäädä. Etsiminen lähtee siitä että olemme samaistuneet täysin hahmoon jossa elämä tapahtuu. Pidämme sitä täysin ja epäilemättä itsenämme. Entä jos näin ei olekkaan? Entä jos emme ole tutkineet tarkemmin, omakohtaisella suoralla kokemuksella olemmeko todella se joka luulemme olevamme?

Mitä väliä sillä on,mitä minä sillä tiedolla teen? Olisin ehkä kysynyt joskus? Mitä minä siitä saan? Tätä kysymystä tuskin todella päätyy tutkimaan ellei ole ns. Pakko. Ellei enää voi jättää tutkimatta. Minä ei meinaan henkilökohtaisesti “hyödy”,kehity tai tule paremmaksi. Mutta jos jotain tapahtuu on sen huomaaminen että joksi itseään luuli ei ole todellinen. Se ei välttämättä ole mikään kevyt huomio, sillä olemme kiinnittäneet itseämme ja identiteettiämme ties mihin. Se joka tämän huomaa, on tyhjä. Muodoton,ajaton,mielipiteetön. Sitä voi sanoa rakkaudeksi, jumalaksi, miksi hyvänsä. Minulle sana rauha kuvaa tätä parhaiten.

Voisi sanoa ettei ole mitään, ja silti on jotain. Hahmo ei katoa, eikä hahmon tarina lopu vaikka siihen ei enää samaistukkaan täysin. Tarina jatkuu, elämä tapahtuu, kaikki itsestään ja vaivattomasti. Miten tämä liittyy ajatuksiin mitenkään? Monet meistä ovat niin tottuneet pitämään ajatuksia omina, huomaamatta että se joka luulee olevansa on itsekkin ajatus. Se voi kuulostaa hirveältä tai helpottavalta. Suosittelen kuitenkin katsomaan itse, voiko näin olla? Hyvä paikka tällaiselle avoimelle katsomiselle on esim. Liberation unleashed sivusto (http://liberationunleashed.com) tai jos haluat voit olla yhteydessä minuun.

Millaisia kokemuksia ihmiset kertovat ” nähtyään” että erillistä itseä ei ole vaihtelevat jokaisen yksilön kohdalla, mutta moni kuvaa että kaikki kärsimys ja vastustelu putoaa pois n. 90%, ja huomataan muutenkin elämän muuttumista huomattavasti rennommaksi, paikoin sellaisissakin kohdissa joissa ei tiedostanut olevansa jännittynyt. Tämä kokemus näyttää yhden ihmisen isoimmista uskomuksista harhaksi. Se ei kuitenkaan ole mitenkään maagista tai yliluonnollista. Se ei poista kaikkia uskomuksia ( tai en ainakaan ole kuullut että sellainen olisi mahdollista) kerralla. Uskomukset ja kiinnikkeet saavat tulla nähdyksi elämässä. Kaikki asettuu paikalleen itsestään. Ajatuksia on edelleen, tunteita on edelleen, tapahtumia on edelleen. Mutta niitä ei vastusta. Ja joskus saattaa vastustaakkin. Elämän upea peli saa jatkua. Voi olla hankala stressata ja huolehtia, vaikka ajatukset välillä tekevätkin parhaansa köynnistääkseen huolimisen. Niin ihanan yksinkertaista. Mutta ei kuitenkaan helppoa. Mutta yksinkertaista, kyllä.

Ja silti ainakin itse välillä eksyn Eevi laakson tarinoihin. Mutta onneksi, onneksi muistan joskus nopeammin joskus hitaammin että vain omilla ajatuksillani voin rakentaa itselleni vankilan. Jokainen hetki on siinä mielessä täydellinen, että vaikka välillä sattuisikin, tietää että juuri sitä silloin tarvitsee nähdäkseen missä oli vielä kiinni. Sitä sanoo Kyllä sitten kaikelle, lopulta. Ei se ole niin kauhian vakavaa sitten kuitenkaan.

Olin perseenreikä!

Anteeksi raflaavasta otsikosta 

Seuraava perustuu tosi tapahtumiin.

Juttelin ystäväni kanssa puhelimessa, ja höpistyämme siinä jonkun aikaa aloin huomaamaan ärsyynnystä.Reaktiona vastaukseni olivat tympeitä ja turhautuneita. Aloin etsimään ystäväni sanomisista epäkohtia. Menin mukaan mielen höpsöön peliin, jossa sillä on näennäisesti merkitystä kuka on “oikeassa”. Olin tehnyt tulkinnan (joka ei siis ole todellisuus) että ystäväni koittaa mitata olemmeko tarpeeksi ” samaa mieltä” asioista. Tästä pikkuinen ja pelkoon perustuva egoseni otti nokkiinsa ja koki heti uhan tulla hylätyksi. Se saattoi ajatella ” Apua! Nyt tuo henkilö etsii minulta oikeaa vastausta, en osaa antaa sellaista”. Puolustusjärjestelmän pamahtaessa päälle en näe asiaa enää rakkaudesta/neutrauliudesta käsin. Avoimen ja haavoittuvaisen sydämeni ylle pamahtaa jääkylmä, kyyninen ja kova suojakerros. Ettei katso vaan sattuisi. Kun tämä kylmä kuori on läsnä, en näe toista todella. Näen vain omat ajatukseni toisesta. Niimpä humahdin rooliin, jossa koitin saada ystävääni näkemään että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin mielipiteet joskus kertovat. Näkemättä että tuokin oli mielipide. Menin ” tietämisen peliin”. Jos olisin säilynyt läsnä, enkä automaatiolla humpsahtanut Eevin rooliin (jota täytyy aina jotenkin suojella, koska Eevin suurin pelko on olla ei mitään, jota se todellisuudessa onkin. Ilman negatiivisuutta tai draamaa). Puhelu meni älylliseksi peliksi, se ei enää ollut ns. rehellistä ja aitoa. Keskustelimme kokoajan kyllä ihan asiallisesti, ja puhelukin loppui asiallisesti. Tarkoittaa sitä että kukaan ei huutanut, syytellyt tai mitään muutakaan. Ilmassa kuitenkin suorastaan lemusi ristiriitainen energia. Itse asiassa olisimme kenties olleet rehellisempiä ja aidompia toisillemme, jos olisimme suoraan keskustelun aikana voineet sanoa ” Nyt olen hämilläni, mitä tapahtuu”, kuin vetää vahvaa rooliaan loppuun asti.

Puhelun jälkeen vasta havahduin todella näkemään miten olinkaan mennyt mielipiteiden imuun. Aloin heti katsoa peiliin.Mikä tuossa tilanteessa oli aktvioinut Eevin?Mitä luulin nyt tietäväni paremmin? Mikä siinä oli uhannut kuvitteellista minäkuvaani? Mikä siinä ärsytti? Mitä ihmettä puolustelin?Miksen todella voinut olla toiselle läsnä? Tutkiessani tätä en syytellyt toista, vaan näin oman pelkoni ja hämmennykseni. Näin selkeästi miten toimin jos seuraan pelkoa. En enää katsonut avoimesti, vaan rajallisesti. Yllätys yllätys, se oli nimenomaan asia joka minua tilanteessa tökki. Rajaaminen. Hyvä esimerkki taas siitä että monesti koira älähtää usein siellä missä kolahtaa omaan nilkkaan. Ei hemmetti ei kai se mikään koira ole joka älähtää? No kuitenkin, ehkä pointti tuli selväksi 

Nähtyäni että nyt Eevissä oli vain aktivoitunut puolustusjärjestelmät päälle, soitin ystävälle melkein heti perään ja pyysin anteeksi.
Pyysin anteeksi etten ollut todella nähnyt ja kuullut selkeästi. Tästä seurasi todella antoisa, rehellinen ja rakkauden täyteinen keskustelu, jossa molemmat tuntuivatkin yhtäkkiä keskustelevan ihan jollain toisella tavalla kun mielipiteissään roikkuen. Emme luoneet syy seuraus yhteyksiä eikä kumpikaan yrittänyt olla mitään tai puolustaa enää mitään. Päinvastoin avauduimme ihan uudenlaiselle rehellisyydelle, inhimillisyydelle ja aidolle kohtaamiselle. Näimme myös molemmat omia “sokeita pisteitämme” ja persoonillemme tyypillisiä toimintamalleja jotka menivät näennäisesti ristiin. Saimme todistaa oikein mallikasta esimerkkiä millaiseksi energia menee jos toimimme mielen motiivien mukaan.

Tarinan opetuksen voi tietysti jokainen päättää itse. Jokainen ymmärtää ja tulkitsee tämänkin tarinan eritavalla. Niin kuin tuo kokemuskin oli erilainen minulle ja ystävälleni. Kenenkään kokemus ei voi olla väärä tai huono.Jos tällä tarinalla pyrin jotain sanomaan, se olisi se että vapaus ei tarkoita täydellisyyttä tai sitä että ettei koskaan erehtyisi. Silloin kun koen tämän, olen joka hetki avoin olemaan totaalisen väärässä. Tutkin avoimesti, katson ja leikittelen vaihtoehdoilla. En yritä tietää. Koettavaa sen sijaan on. Rajattomasti. Keksimme ystäväni kanssa tähän liittyvän hauskan vertaus kuvan. Niin kauan kun tutkimme asioita kuin kaksi uteliasta lasta hiekkalaatikolla, keskustelu säilyy tuoreena. Kokeillen kannattaako sitä hiekkaa laittaa suuhun ja millainen kakku syntyy jos lapiota käyttää näin meiningillä sen sijasta että väittelisimme siitä kumman lapio on parempi ja kenen hiekkakakku on parempi ilmaisu.
Sanat tuskin koskaan voivat kuvata täydellisesti sitä mitä yritämme kertoa. Sanat tarjoavat parhaimmillaan vaan kuvauksia. Ja kyllä voi olla varma, että jokainen kuulee asiat täysin omien merkityksiensä kautta. Älyllinen ja sanallinen verbaaliakrobatiikka on ehkä jonkun mielestä hauskaa, mutta itse en taida sitä jaksaa enää ollenkaan.

Lienee varmaan sattuma, että olin aamulla kirjoittanut puhelimeni muistioon ylös seuraavan lauseen ” mikä ero on sillä katsonko elämää mielen kautta, vai avoimesti, sydän auki ja haavoittuvaisenakin? No ainakin sain siihen käytännön vastauksen 

Kaikkiin maailman ristiriitoihin tunnun keksivän enää vain yhden ratkaisun. Läsnäolo. Hiljaisuus. Hyväksyntä. Ottaa askeleen taaksepäin teatterinäyttämöltä. On vain rauha jäljellä.

Push the button!

Viimeisten viikkojen teemana on kaiken muun ihmeellisen ja ihanan elämän ohella ollut näköjään syyllisyydestä  vapautuminen. Elämä on tarjoillut oikein herkuttelen tilaisuuksia nähdä niitä syyllisyyden rippeitä joita vielä kannan/ kannoin mukanani. Voi miten sitä luuli tietoisesti että on jo niin sujut joidenkin asioiden kanssa. Mutta kappas kepposta,  kun ulkopuolelta tulee ärsyke joka nostattaa syyllisyyden äänet paiskomaan korvien juureen, huomaan että jotain irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa on vielä. Egon vanhat kepulikonstit tulivat peliin mukaan tilanteissa, joissa se koki että se on muille velkaa ja vastuussa muiden hyvästä olosta. Myöskin se halusi välttää sitä, ettei se ainakaan tuota kenellekkään pahaa mieltä. Aikamoinen kantamus , jos ajattelee että olisi todellisuudessa vastuussa muiden kokemuksista  Ei kai sitä kerkeäsi muuta tekemään kun lipomaan takapuolia ympäriinsä, ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää  Ja vielä kun tietää, että jokainen tunne on ihan ok. Sitä voi maailman ääriin osoittaa ympäristöä, muita ihmisiä tai tilannetta joka aiheuttaa mielen mielestä vastustusta, mutta se ei vaan muuta mitään.Ja muistutan lempeästi itseänikin siitä, että todellakin olen joskus itse jaksanut valittaa ja odottaa jotain maagista pelastusta ulkopuolelta.

Syyllisyyden tunteet nousivat muutamasta tilanteesta, joissa henkilöillä oli ollut odotuksia kohdistuen minuun ja siihen kuinka minun tulisi toimia ( kuitenkaan kertomatta niistä). Egon selviytymis straegia puski päälle ja kuuntelin välillä huvittuneena ja välillä täysin samaistuen sen selityksiä joissa se välillä latisti minua ja koki riittämättömyyttä- välillä taas suorastaan arvosteli syyttäjiä ja koitti etsiä heidän kipukohtiaan joihin voisi iskeä hampaansa. Pyörä lähti pyörimään-mutta siihen ei toden teolla tarvitse reagoida  Tuntuu kuin vuosien karma olisi katkaistu. Osaan olla melkoinen herkkis ja olen kokenut elämässä valtavasti surua jos olen kokenut tuottavani jollekkin pettymyksen. Todellisuudessa kukaan muu kuin ihmisen mieli ei voi tuottaa pettymystä. Meillä on monilla todella sekava uskomus järjestelmä, joka on luotu keppi ja porkkana menetelmällä. Vuosia pelkäsin niin paljon tuottavani pettymyksiä, etten uskaltanut kuulla sydäntä ja sitä mitä se koki oikeaksi. Aina välillä huomaan edelleenkin että tietoisuuteen nousee jokin hyvin piiloutunut käsitys. Tällä kertaa se oli jotain tämän tyylistä: Olen vastuussa muiden tunteista. Järjellä olen tiennyt jo pitkään ettei näin mitenkään voi olla. Kuitenkin reaktio pukkasi päälle, joten tutkittavaa ja auottavaa löytyi. Ja ah miten vapaa olo on nyt  Sain antaa anteeksi. Itselleni ja muille. Nähdä myös ne omat jäykkyyteni. Muistaa taas entistä kirkkaammin että vain pelko takertuu ja luo odotuksia. Rakkaus avartaa ja vapauttaa.

On rikkaus voida tulla tietoiseksi kenties vuosia lymyillestä käsityksistä , jotka ovat vaikuttaneet alitajuisesti siihen mikä on mm. tässä elämässä tuntunut mahdolliselta. Tietoisuuden valo ei kestä sitä mikä ei ole totta. Kuka lie sanoikaan, ettei ole pahoja tai tyhmiä ihmisiä, on vain tiedostamattomia. Se taitaa pitää niin kutinsa. Voi millaisessa unessa sitä on ollutkaan joskus vaatiessaan ihmissuhteelta helpotusta. Rakkaus elää vapaudessa. Ja aidossa arvostuksessa. Ei siinä harhassa, joka perustuu aina siihen pieneen minään joka on täynnä kuvitelmia , muista ja itsestään.

Aiemmin olisin ehkä koittanut jäädyttää tilanteen, mutta enää ei näytä muuta tulevan sisältä kuin rakkautta. Mieli pyristeli hetkensä, mutta kun sitä ei ruoki se hiljenee. Ja jos älämölö alkaa, senkus tarkkailee sitäkin hyväksyen. Se mikä ei ole totta, ei voi satuttaa.Voi aina valita uskooko ajatuksiaan, jos tiedostaa. Voi aina todeta että ainoa asia joka lopulta tuottaa surua/kärsimystä/what ever on sen vastaan taistelminen joka on todellista. Kuinka ihanaa ja kaunista onkaan taas antautua elämälle. Melkeen joka kerta, kun kohtaamme voimakkaita tuntemuksia, takana on uskomus siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi olla enemmän, yms. On niin vapauttavaa irroittaa ja ottaa se vastaan mikä on kiitollisena.