Emotion to Devotion

IMG_2400.jpg

Triggerit. Tunnemuistot. Vanhat ohjelmoinnit. Punaiset napit ja vaatteet. Meillä kaikilla on omamme. Ne jotka tulevat meiltä niin syvältä selkärangasta, että ne todella tuntuvat TODELTA ja saavat meidät usein reagoimaan itseämme tuhoavilla tavoilla. Itsetuntemuksen matka lisää tietoisuutta pala palaselta niin, että pikkuhiljaa alamme kokemaan jotain uutta ja hassua: Tiedostamme, että reaktiomme on defenssi, mutta emme ihan osaa vielä katkaista reagoimistamme sen mukaan.

 

Jokaisen selviytymiskeinot ovat erilaisia. Joillakkin se on enemmän vetäytyvää ja piiloutuvaa, jollakin toisella hyökkäävää ja päälle käyvempää. Vaikka tavat ovat hyvin erilaisia, taustalla on hyvin samankaltainen pohjatunne: Pelko. Pelko, että minut hylätään. Pelko, että minua arvostellaan. Pelko, että minusta ei enää pidetä. Pelko, että torjutaan. Pelko myöntää, että erehtyi. Pelko menettää kasvonsa. Pelko, että elämä ei kannakkaan. Pelko, että ei selviä. Pelko yksinäisyydestä. Pelko läheisyydestä. Pelko menettämisestä.

 

Kun olemme pelolle sokeita, hyvin ymmärrettävistä syistä, se saa meidät suojautumaan. Suojautuminen rakentaa panssaria aidon kohtaamisen välille. Jos kylmetän itseni tässä, sitten minua ei satu! Oman elämäni jääkuningattarena voin ainakin tunnustaa, että vaatii hirveästi ponnisteluja ja kontrollia kylmettää itseään. Haaste olisi tehdä se, mikä kaikista eniten tuntuu vaikealta, antaa panssarien pudota. Sallia itsessään se, että tämä saa tuntua. Pelkoja ei voiteta kiertämällä niitä, vaan menemällä hellästi niitä kohti. Sallien sen, että se saa pelottaa. Sallien sen, mitä se meissä nostaa esiin.

 

Mennyt vuosi oli minulle monen ison pelon tiedostamista ja kohtaamista käytännössä. Jos jokin asia tuli selväksi, se on se, että niitä ei pääse pakoon välttelemällä kuin hetkellisesti. Kärsivällisesti elämä koputtelee ovelle, uudestaan ja uudestaan. Tarjoaa mahdollisuuden olla hylkäämättä itse itseään. Paine sisuksissa kasvaa liian suureksi. Niin paljon, kun tämä meissä voi nostaa vastustusta esille, se on kasvumme kannalta hyvä. Tähän aikaan toivon, että uskallat olla itsellesi tukena ja hellä. Anna aikaa.

Emootiot ja reaktiot joita usein painamme pois ja tukahdutamme ovatkin usein kuin silta vapautumiseen. Vain kulkemalla läpi pelon, vihan, turhautumisen, vastustamisen voi kokea niiden raukeamisen. Panssarin pudottamisen. Haastavan asian kohtaamisen. Kissan nostamisen pöydälle. Sanoa EI enää. Sanoa KYLLÄ. Astua itse sivuun. Antaa rakennelmien hajota.

Jokin raukeaa. Harvoin sitä tunnetta voi sanoin selittää. Jotain vanhaa sulaa pois. 

Vastustaminen itsessään ei ole ongelma, vaan se että vastustamme vastustamista.

”Emotion is energy, energy is motion”.

Tästä syystä olen kokenut itse erittäin hyväksi ja toimivaksi yhdistää vapauttavan ja tunnelukkoja purkavan liiikkkeen sekä itsetuntemusharjoituksen. Omasta palleasta on pikku hiljaa päässyt sulamaan pois sinne kauan, kauan sulottua huolta ja hätää. Jotain johon olin niin tottunut, että en tajunnut mitä mukanani kannoin. Vähän paradoksaalista että ne asiat joita on itsessään ehkä eniten hävennyt ja pelännyt ovatkin voineet hitaasti mutta varmasti valjastautua voimaksi.

Onko ihminen kokemustensa summa?

On aika jännästi sanottu että ihminen on kokemustensa summa. Toisaalta se tuntuu olevan juuri niin. Itse ainakin huomaan miten monet kokemukset ovat muovanneet sitä miten regoin/toimin/tunnen/ajattelen. On hyvin hyvin ymmärrettävää että jos jossain tilanteessa on joskus sattunut, kipua haluaa välttää tulevaisuudessa. Itselleni on usein käynyt niin että olen varuillani ja peloissani jonkun tässä olevan asian kanssa, koska joskus aiemmin samankaltaisessa asiassa "on saanut näpilleen". 

Taas vastaavasti on niitäkin kokemuksia joissa olisi ollu hyvä jo ajat sitten tajuta että "tämä ei tee mulle hyvää". Ilmassa on haissut palaneen käry, jokin osa on tuntenut että kaikki ei ole ihan kohdallaan... Ja silti halunnut uskoa. Ehkä mä vaan kuvittelin, hei! 
Rajat on hyvin mielenkiintoinen teema. Joskus niistä on tarpeen uskaltaa hellittää, joskus on rohkeutta vetää niitä.

Menneet kokemukset vaikuttaa siihen ns. sponttaaniin reaktioon joka tulee kun elämä tökkäisee johonkin kohtaan joka on ollut vereslihalla tai haavalla. Itse olen lukuisia kertoja mennyt siihen ansaan että häpeän haavojani, häpeän sitä kipua jota olen joskus kokenut/koen. Paraneminen ei tarkoita sitä että ei enää koskaan sattuisi, vaan sitä että voi alkaa tuntea itse itseään kohtaan myötätuntoa siellä, missä ei aiemmin kyennyt. 

Tänä aamuna mieleen palasi kokemus 10 vuoden takaa, kokemus ja ajanjakso joka oli minulle silloin vaikea. En tuolloin kyennyt käsittelemään kipua, koin olevani täysin yksin sen kanssa. Jotta en olisi tuota kipua nähnyt, tarvitsin tietysti selviytymiskeinoksi kontrollointia ja kuvitteellista hallintaa. Mikä silmänkääntö temppu. Myöhemmin taas häpesin kontrollointiani, vihasin sitä ja koitin esittää rentoa. (Jota en ollut...)

Vaikka pahimmista kontrollinmuodoista on paljon jo reunoja hiottu ja kohdattu kipeyksiä joita niillä on koittanut peittää..oli jotain isoa jäänyt. Meinaan juuri se häpeä omasta kontrollista. Tuon muiston noustessa esiin kysyin 10 vuoden takaiselta itseltäni mitä hän olisi kaivannut. Myötätuntoa. Jotain joka sanoisi "Se on ihan ok että sattuu". En ollut osannut antaa sitä itselleni, joten sen sijaan halveksuin itseäni. Itsensä halveksuminen on yksi tuhoisimmista asioista ihmisen elämässä. Se vääjäämättä heijastuu ulospäin. 

Tämän ja monen muunkin kokemuksen myötä taas vahvistuu käsitys siitä miten me pohjimmiltamme kaipaamme tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, erityisesti niissä kohdissa kun se on meille itselle hankalaa.