Täydenpäivästä

Ei voi täyttyä ennenkuin tyhjentyy. En tiedä mistä tämä lause leijaili tänään mieleen mutta juuri nyt se kolahti. Jos elämä ja ajatukset ovat täynnä sälää ja itsellekkin on vähän sekavaa onko lintu vai kala, vaiko kumpikaan voi kaikkialle kiirehtimisen ja suunnittelun hyvä antaa olla. Ei meille kenellekkään ole aina kristallinkirkasta elämä ja se mitä sillä oikeasti haluaa tehdä. Tai mitä elämä haluaa sinulla tehdä.Jaksan yhä uudelleen ihmetellä miten paljon ihminen itseni tietysti mukaan lukien voi pelätä "omaa voimaansa". Miksi ihmeessä voi olla niin hankalaa myöntää itselleenkään mitä oikeasti kokee/tarvitsee/tuntee? Pelkää tulevansa arvostelluksi, tuomituksi tai jotain muuta. Maailma on myös täynnä kaikenmaailman suuntauksia, säännöksiä ja ihanteita. Elääkö mielummin itselleen epärehellisenä vai ottaa riskin että jonkun mielestä se on lähes vääjäämättä "väärin" tjtn. Minä olen ainoa jonka on elettävä näissä nahoissa. Turha minunkaan on kenenkään muun elämää arvostella kun en ole hänen polkuaan kulkenut. Sieltä rannalta on aina niin hemmetin kiva huudella.

Jos sitä pelkää omaa luontoaan, on luultavasti pakko pitää itsensä kiireisenä tai turruttaa jotenkin "todellisen itsen" (vaikka ei siellä oikeasti mitään todellisempaa itseä ole) kuiskauksia kaikin tavoin. Rupeaa oireilemaan. Henkisesti, fyysisesti, jotenkin. Nämä oireet helposti tulkitsee "omaksi hulluudeksi". Ehkä tyytymättömyyteen on joskus ihan hyvä syykin? Vaikka ajatukset eivät itsessään totta olekaan, jotkut ajatukset ja tunteet ehkä koittavat kertoa jotain tärkeää jota ei kannata turruttaa. Minä olen esim. Omaksunut käsityksen että kaikki pitää hyväksyä ja olla kiitollinen kaikesta ja toisaalta todellakin näin. Mutta nykyisin uskallan tai ainakin yritän katsoa miksi ehkä en jotain hyväksy. Jos asia on niin, se on niin ja silloin sitä vastaankaan on turha taistella mutta hyväksyntä ei voi tarkoittaa enää kohdallani sitä että "en voi tehdä tälle mitään". Mukavuuden halu/ muutoksen pelko kulkee varmaan kaikkien biologiassa jollain tavalla ja se on ihan fine. Jotta sen kaiken sälän läpi voi kuulla edes hennosti sen rehellisen tuntemuksen (joka ei aina minulla ainakaan ole niin ihana ja selkeä kuin toivoisin) on se ensin suostuttava kuulemaan. Se ei onnistu jos on vielä täynnä vanhaa. Pitää myös suostua kohtaamaan se että ei tiedä. Ja se että se saattaa pelottaa ihan hemmetisti. Ja huomata miten mieli ehkä räpiköi ja koittaa saada kiinni jostain, saada äkkiä jotain joka kantaisi. On niin inhimillistä että me kokeillaan erilaisia asioita, mutta uskalletaanko me myöntää että ollaan niistä ehkä kasvettu ohi? Että se mikä tuntui joskus todelta ei enää tunnukkaan? Ja ymmärtää että ihmisen elämässä tuskin löytää mitään ainaisen pysyvää asiaa joka on aina totta.  

Palavana paperina sataa maahan tarina, jota me joskus vaalittiin. Palavia palasia, joiden raunioissa erottuu sydän äänet 
Apulanta- Vauriot
Muistin varaisella sanoituksella joten sori jos sanat ei oo 100% oikein.

Rohkeutta, raakuutta ja rakkautta sotureille <3 lässyn lää, läpätilää.
 

Seipääs!

Ompas ollut ravisutteleva viikko! Flunssa on vetänyt sängyn pohjalle, ja kun lähes kaikki normaali tekeminen ja puuhastelu on Seis, sitä pääsee nousemaan yhtä jos toista tunnetta pintaan. Itse uskon, että jokainen ns. negatiivinenkin tunne on lahja. Itse olen ainakin melkoisen tunteita itseltäni kieltänyt, koittanut niitä järkeillä, karkoittaa ja niin edelleen. Job welldone, mutta lopputulos vaan on kovin teennäinen ja hauras, helposti särkyvä. On luonnollista mielen toimintaa haluta kokea hyviä fiiliksiä ja vältellä "ikäviä", mutta ihan rehellisesti onko edes mahdollista olla aina hyvällä fiiliksellä ja välttää ikäviä oloja? Tämä on Elämää. Sai taas kirjaimellisesti huomata miten tuo mielen puolustusjärjestelmä toimii, hitto vie se on uskottavan oloinen. Se todellakin tekee kaikkensa että välttäisi kivun ja löytäisi äkkiä helpotuksen. Se kertoo tarinoita, keksii pakosuunnitelmia, ehkä mantrojakin, se koittaa keksiä jotain "kivaa" tekemistä, se koittaa ratkaista asian älyllä. Ei toimi ainakaan minulla. Kaksi viimeistä päivää olen lähinnä kirjoittanut,kirjoittanut ja kirjoittanut koittaen metsästää niitä käsityksiä ja uskomuksia jotka saivat minut tällä kertaa kokemaan kärsimystä. Uskon että kärsimys johtuu siitä että jollain tavalla taistelle todellisuutta vastaan. Lisäämme siihen jotain kuvitelmia ja suunnitelmia tai luulemme että oikeasti puuttuisi jotain. Tai sitten koitamme suojella itsestämme jotain käsitystä ja pitää yllä tiettyä kuvaa itsestämme. Joka on btw aika mahdotonta muuttuvassa elämässä.

Ulkoisesti kaikki on todella hyvin,ei pitäisi olla mitään syytä kokea kärsimystä. Mieli ei voi vedota nälkään, kylmyyteen… Kärsimys on täysin psykologista.Tästä koen itse  jäätävän huonoa omaatuntoa,miten kehtaan kokea näin vaikka kaikki on hyvin? Syyllisyys on kulkenut matkassani niin pitkään että hyvin usein erehdyn sitä luulemaan itsekseni. Tuntui kuin olisin rakentanut ympärilleni häkin, josta en vaan pääse pois. Tänään se the olo pääsi sitten pullahtamaan ulos. Jäätävä itseviha. Epämääräinen tunneklöntti pääsi viimein purkaantumaan ja kirjaimellisesti sain "romahtaa". Se tuntui suoraan sanottuna ihan paskalta ja olisi ihan täysin tehnyt mieli luovuttaa. Antaa koko hemmetin elämän olla. Kumma juttu oli se, että kun tuota tunnettakaan ei enää pystynyt vastustamaan se tuntui vapauttavalta. Jotain todella tuntui vapautuvan ja tulleen nähdyksi. Viha on tunteena ollut minulle melkoinen tabu, kielletty, paheksuttu ja pelätty. Nyt se saikin olla. Tapahtuneeseen liittyi myös selkeät menneisyyden muistikuvat, jotka eivät tietenkään ole totta nyt, joskin koin niinkuin ne olisivat olleet. En tiedä miksi tästä kirjoitan, olisihan se varmaan kivempaa jakaa vaan niitä rakkaus juttuja ja läsnäolon hetkiä, mutta tämä on myös osa elämää.

Niin kipeääkuin nämä tekeekin, nämä näyttää aina jotain tärkeää. 

Tunteen ottaessa vallan sitä luulee että on ainoa ja yksin tämän kanssa, että kukaan ei koskaan koe näin ja niin edelleen. Ymmärrän älyllä että tunteeseen liittyvä tarina ei ole totta. Aina en tarinaa löydä, ja sitten hyväksyn sen että tuntuu vaan vaikka "syytä" ei edes löydy. En enää jaksa koittaa "korjata" tunteita jotenkin, yksi asia on varma että yksikään tunne ei kestä ikuisesti. Miten voikaan välillä olla niin vaikeaa antautua tunteelle, tai edes suostua myöntämään että kokee vaikkapa pettymystä. On sitten oma juttunsa lähteä ruokkimaan tunnetta mielellä, etsiä sille todisteita ja jäädä sen looppiin. Siitä loopista voi astua ulos. Jos ei hyvällä, niin sitten vaikka henkistä niskaperseotetta käyttäen ;) Se tunne jota niin kauheasti pelkäsin, olikin vain tunne. Se voi olla että se tulee joskus uudelleen, mutta nyt ehkä uskallan kutsua sen sisään nopeammin ilman että meidän tarttee leikkiä kissa ja hiiri leikkiä paria päivää.
Ymmärrän myös selkeämmin miksi ihminen pitää itsensä jatkuvassa liikkeessä, kiireessä ja siinä oravanpyörässä kutsutussa jutussa. Siitä ei todellakaan halua astua ulos. En minäkään olisi halunnut, olisin todellakin halunnut vielä jatkaa, tulla vahvemmaksi, paremmaksi ja liiba laaba. Me pelkäämme niin hurjasti itsemme kohtaamista. Me pelkäämme niin hirveästi ajatuksiamme ja tunteitamme. Me pelkäämme jopa rakkautta, ehkä enemmän kuin mitään. Matka jatkuu, kiitos ja anteeksi. "Paraneminen" on kaunista. Paranemisella en tarkoita että meissä olisi mitään vikaa, vaan enemmänkin tulee nähdyksi juuri se, että ei ole.

Pellolla ollaan kuin seiväs mutta hei join the club!

“Your task is not to seek for love, but merely to seek and find all the barriers within yourself that you have built against it.” 
― Rumi

Tunnustuksia tanssilattialla

Eilen alkaneella kurssilla puhuttiin mm. sen erottamisesta mikä on "omaa" ja mikä on muiden odotusten täyttämistä. Paperilla kysymys on yksinkertsinen, mutta omalla kohdalla siihen rehellinen vastaaminen ei ole ollut helpointa. Niihin ihanne mielikuviin joita kaikkialta tulvii on tullut samaistuttua niin kauan. Itse olen ainakin mojovasti sokaistunut luulemaan että sen mitä luulen muiden minulta odottavan tai haluan ei ehkä olekaan sitä mikä on minulle luontevaa. Helposti mittaa itseään muiden kautta ihan tietämättäänkin.

Esim. Olen luullut että tykkään puhua isoille porukoille, olen luullut että tykkään esiintyä.
No en tykkää. Se on pers**stä! Tämän toteaminen on hemmetin vapauttavaa. Miksi luulin että minun pitäisi haluta/olla jotain kummallista? Minä vertasin. Ja kuten tiedetään, se ei kannata. Tämä paketti on tämä paketti. Sinun tapaus on sinun tapaus. Ei mitään staattista pysyvää, aina samanlaista. Tämä on vaan tämä hetki. Ehkä joskus on toisin, ehkä ei.
Tämä tapaus, kun ei yritä toimia luontoaan vastaan tykkää vähän pienemmistä ryhmistä, joissa on tilaa todella kohdata ihmiset. Kiitos tästä oivalluksesta mm. aivan ihanalle treeniryhmälle jota olen saanut olla ohjaamassa. Koen siellä todella että olemme siinä yhdessä, ilman asetelmia ja yritelmiä. Kokemassa.

Minulle ei sovi lähestymistapa "minä opetan ja kerron mitä pitää tehdä",mutta tuntuu oikeammalta kulkea yhdessä, ja ohjata sinua näkemään itse, samalla kun itse katson. Esimerkkinä vaikka sekin josta itsekkin paljon puhun: se että samaistumme ja etsimme arvoamme vaikka työstä. Tämä on yhtälailla minun haasteena tutkia omaa suhdettani tekemiseen ja tekemättömyyteen.Sinulla on oma pelisi, minulla on omani. Olen omalla kohdalla nähnyt miten asioiden liika älyllistäminen ja teoritisointi (sori jos se ei satu olemaan sana) ei auta minua kuin pönkittämään tietäjä egoani. Me tiedetään kaikki aivan liikaa jo muutenkin.Tulen varmaan jatkossakin kertomaan jotain "teorioita," niille on paikkansa myös,mutta paino tulee todellakin olemaan kokemisessa ja kohtaamisessa. En ole kiinnostunut väittelyistä tai kenenkään oikeassa tai väärässä olemisen todistamisesta. tai muustakaan vakuuttelupelistä.

Ei ole myöskään minun juttuni auttaa ketään rakentamaan unelmia (kaamee klishee mutta unelmaakin vapauttavampaa on se mikä on totta) , enkä ole mikään motivaatio valmentaja. En ole kiinnostunut jakamaan tuottavuus ja tehokkuus tekniikoita, enkä osaa tukea "näin voit haalia itsellesi lisää jotain" . Se ei vaan ole minun juttuni. Kaivoin itse itselleni melkoisen kuopan yrittämällä etsiä onnea, hyväksyntää tai vahvistusta jostain ulkoa. Yrittämällä tulla aina vaan, kelpaavammaksi, henkisemmäksi,vahvemmaksi ja ihansamamiksi en löytänyt mitään muuta kuin kasvavat paineet, ylikuormituksen ja uupumuksen. Niin ja unohdin mainita tunteen siitä että olen jotenkin viallinen. Koitin rakentaa ihanteideni mukaista minäkuvaa, tiedostamattani myös paljon sen jälkeen kun aloin tiedostamaan pinnan alla kiehuvaa pelokasta ja hyväksynnän kaipuista ohjelmointia. Sitä voi sanoa vaikka kärsimyskehoksi, egoksi, tai vaikka Eeviksi. 

En onnistunut "parantumaan" korjaamalla Eeviä, kieltämällä tai muuttamalla sitä. Jotain on isosti muuttunut kun on suostunut nöyrtymään kohtaamaan omat lapselliset ja pelokkaat kokemuksensa.Ne voi nähdä ulkopuolelta. Alan viimein rakastamaan elämänmakuisia arpia jotka tähän tarinaan kuuluu, tietäen kuitenkin että minun ei tarvitse olla tarinan vanki.Ja kerroksia on vielä lisää, niitä kohti. Aina en niitä kohti halua mennä, mutta elämä vie minua sinne kuitenkin joten mennään sitten. 

Tyyppinä en ole mitenkään muodollinen tai asiallinen, enkä jaksa sellaista enää leikkiäkkään. Ymmärrän ettei ole oikeaa ja väärää, mutta minulla on silti mielipiteeni. Poliitikon leikkiminen riittää.Ei mielipiteitä  jaksa kauhean vakavasti ottaa, mutta ne saavat olla. Ne tuo tähän vähän sellasta sisältöä, vähän niinkun köntsät housuissa.

Me tiedetään ettei muihin tarvitsisi verrata, mutta miten olet vertaamatta tänä sosiaalisen median hyper aikakautena kun jokainen tuutti pursuaa ihanteita. Näin sun pitäisi syödä, näin monta kyykkyä tehdä, näin vahva ihminen toimii, tämä on ihanne vaimo ja tämä oikea tapa kasvattaa lapset. On todellakin hyvä että näkemyksiä on, on hienoa että voimme peilata ympäriltä mutta mitä jos sitä vaikka ihan hetkeksi hiljenisi ja kysyisi itseltään? Ehkä sinä tiedätkin jo aika paljon enemmän kuin luuletkaan. Ehkä jos ei yritäkään leikkiä selväjärkisen näköistä ne hyppelyt tulee tehtyä luonnostaankin :)

Ja ehkä jo minuutin päästä hävettää tämäkin kirjoitus, mutta kestän sen tunteen sitten!
Tekisi mieli pyytää anteeksi. Anteeksi että on yrittänyt mahtua johonkin, joka ei vaan ole minua varten. Anteeksi. Ja kaikki meni juuri niinkuin meni. Vaikken sitä aina muista, niin elämä todellakin tietää mitä tarvitsen. Sen veemäisempää, huumorintajuisempaa ja raadollisempaa opettajaa ei olekkaan. KIITOS. Ei voi tajuu ennenkun tajuu. DAA.

Extra tunnustus. Ruoho on siinä tapauksessa vihreämpää aidan toisella puolella, että jos voisi aina olla, ja miksikä ei voisikaan, olisin aina vaan pyjamassa. 

Suru ja rakkaus samassa paketissa

Et voi olla kenenkään muun nahoissa kuin olet.Kukaan muu ei ole kulkenut juuri sitä tietä jonka sinä olet.Ihmiseen vaikuttaa niin hirmuisen monia asioita, että vierestä jeesustelu mitä jonkun vaan pitäisi tehdä/tajuta/ymmärtää/olla tekemättä lienee turhaa. Ja kuinka taitavia erityisesti itsesyytöksiin ja ankaruuteen taipuvaiset yksilöt ovatkaan sitten häpeämään tai piilottelemaan niitä asioita ja "tekoja" itsessään jotka nyt leimaa vääräksi/pahaksi/egokeskeiseksi/tms.

Lopulta on annettava anteeksi itselleen, jollei halua jäädä katkeruuden vangiksi. Sama anteeksianto koskee ihan jokaista muutakin. Silloin ymmärtää että ei voi tietää ennen kuin tietää. Ja sitä ennen tekee juuri sen minkä kykenee, sillä ymmärryksellä ja kokemuksella joka siihen mennessä on kertynyt. Usein se se ymmärrys voi olla hyvin vääristynyt ja virheellinen. 

Onneksi elämä on armollinen ja tuo valepukuisia piiloutuneita opettajia erilaisine tapahtumineen ja ihmisineen vastaan. Joskus sen opit tuntuvat sydämen rinnasta irti repimiseltä, ja kaikkea muuta kuin sunnuntai kahvien filosofioinneilta. Kun perusta jolla psyyke on rakentanut turvallisuuden tunnettaan rakoilee tai romahtaa, ei välttämättä naurata. Ne haavat jotka on joskus kieltänyt, jonka päälle haparasti on ihoa kasvanut päälle rävähtävät vereslihalle. Sitä luuli olevansa " kypsä aikuinen" , mutta löytääkin itsestään nyt pienen lapsen, sen suremattomat surut, pettymykset, vihat ja kaikki. Tunteissa ei ole tarpeen velloa, mutta näyttäisi siltä että ne on vaan koettava läpi. Tätä olen ainakin itse koittanut aktiivisesti välttää. Tunne ei kerro tilanteesta "totuutta", usein jopa päinvastoin. Tunne ei oikeuta mihinkään, mutta jos se tunne on sinulle totta kokemuksessasi, se on. Ja arvaa mikä sattuu ja viiltää? Kokemuksen kieltäminen. Sanotko ystävällesi " Et saa kokea surua"?  Sanotko itsellesi niin?

Tunteisiin kuten varmaan kaikkeen muuhunkin liittyy ääripäät. Joko ne kiellettään lähes kokonaan kovan ja viileän kuoren taakse ja kaikki järkeillään/analysoidaan puhki tai sitten vastaavasti tunteista kierimisestä saa jotain kliimaksia ja mieli kipittää pailkalleen heittämään vettä myllyyn "minä raukka" ja "minä kaltoinkohdeltu" tarinoillaan. Tunteita ei kannata kieltää kuin niihin takertuakkaan. Antaa niiden kulkea läpi. Se mitä nousee esiin, nousee. Halusi sitä tai ei. Mitä enemmän olen itse koittanut välttää (usein tiedostamattani) vaikkapa surua, kiukkua tai mitä tahansa muutakaan tunnetta ,sen enempi näytän elämässä vetäväni puoleeni kokemuksia jossa näitä tunteita pääsen katsomaan ja kohtaamaan.

Minulle lämmön ja tuen vastaanottaminen on ollut hankalaa. Voi kyllä jälkeenpäin kertoa että olinpas tuolloin ja tuolloin paskana,mutta vasta sitten kun olen sen ensin hiljaa yksinäisyydessäni käynyt läpi. Minä en osannut ja uskaltanut "romahtaa" ( mut sit mie romahin!) oikein kenenkään edessä.

Kunnes sekin sitten kävi. Ja voi että miten upea hetki se oli. Elämälle kiitos, että henkilö joka tällöin oli paikalla, kykeni vain olemaan kanssani hiljaisuudessa. Sain vain olla. Hän ei koittanut "nostaa minua" tai edes sillä ei ollut väliä mitä oli tapahtunut. Hetki kesti ehkä viisi minuuttia, mutta se oli ehkä parantavin viisi minuuttia mitä olen hetkeen elänyt. Kiitos. 

Kuka olen, riippumatta tunteista?

Kuka olen, riippumatta ajatuksista?

Kuka olen, kun en yritä niin kauheasti olla?