MINÄ itte.

" Jos emme pysty vastaanottamaan avoimin sylin, emme myöskään koskaan pysty antamaan avoimin sylin"- Brene Brown.

Tämä lause jäi tunnusteltavaksi tälle aamulle.
Eletään aikaa jossa toisaalta ihannoidaan hirveästi itsenäisyyttä, pärjäämistä ja minä en tartte ketään meininkiä.
Sitten taas toisaalta saatetaan hinnalla millä hyvänsä olla suhteissa koska pelätään sitä yksinoloa. Yksinolo itsessään tuskin kenellekkään on se pahin mörkö, vaan siihen liittyvät tausta tarinat kuten en pärjää yksin, olen jotenkin viallinen tai riittämätön jos olen yksin, minun pitäisi olla toisenlainen niin en olisi yksin ja niin edelleen. Ei ole ihan helpointa oppia tunnistamaan milloin antaa saadakseen. Oddotettavat saamingit eivät välttämättä ole materiaa, vaan enempikin tunteita. Jos teen näin- > saan hyväksyntää. Jos teen näin -> Pidät vielä minusta. Jos pidän tämän itselläni-> En tule hylätyksi. jne. 

Omalla kohdalla näyttäisi siltä että omien motiivien tutkiminen on jatkuvaa. Ei se ollutkaan mikään sellainen juttu että siinä tulisi jotenkin valmiiksi. Hämmentävintä voi olla se, että ei tiedä. En osaa rehellisesti sanoa onko aikeeni nyt ns. puhtaat vai pyrinkö tällä saavuttamaan taas ITSELLENI jotain. Seuraava kysymys lieneekin, että onko edes mahdollista toimia täysin 100% epäitsekkäästi? Ja ei, en etsi nyt vastauksia Buddhilta tai Jeesuksien teoista, vaan katson itse. Uskon ja koen että on, mutta se ei tarkoita että niin tekisin. 

En myöskään tarkoita etteikö saisi haluta tai tarvita asioita, sitäkin on kokeiltu enkä ainakaan kurinalaisista yrityksistä huolimatta onnistunut poistamaan itsestäni tuota ah niin syntistä haluamista ja tarvitsemista  En nähnyt että sehän se emo halu vasta olikin. Haluta olla haluamatta. 
Olen myös kuollakseni pelännyt tarvita mitään/ketään. Pitää olla niin saakelin itsenäinen ja pärjäävä! Olisi suorastaan synti "tarvita" ketään tai mitään. Niin huvittavaa kuin se onkin, kieltämällä sitä että tarvitsen, ajoin itseni poteroon.

Poterossa ollessaan sitä tietysti mielummin jättäisi katsomasta että on sinne ihan itse kaivautunut. Ei siksi että olisi tyhmä tai paha, vaan siksi koska pelkäsi. Pelosta käsin toimiminen on sokeaa. Se on tiedostamatonta. Silmien avaaminen voi todellakin häikäistä, mutta se kannattaa. Vaikka ei vielä tietäisikään mitä siitä seuraa.

Walk the walk.

Milloin riittää? Kerro kerro kuvastin.

Veikkaan että kaikilla meillä on jonkunlainen kokemus siitä että olemme tuottaneet jollekkin toiselle pettymyksen. Tietenkään Me emme sitä oikeasti tee. Mutta meillä on kokemusta siitä että emme ole onnistuneet täyttämään jonkun/joidenkin muitten odotuksia,toiveita, standardeja.

Ehkä meitä on syytetty kovaäänisesti, tai katsottu paheksuen. Ehkä meille on suoraan sanottu että tuo ei kelpaa. Ei riitä.. Voi miten kivuliasta voikaan olla kokemus josta on tehty tulkinta "En ollutkaan tarpeeksi". Tuo kokemus ja ajatus voi olla erityisesti pienenä mukelona niin kivulias, että tehdään sitten kaikkemme jotta olisimme "tarpeeksi". Joskaan emme tiedä mitä tuo tarpeeksi sitten on. Ja kenen mielestä tarpeeksi? Ei ole mahdollista olla tarpeeksi, jos sitä miettii muiden mielipiteiden kautta.Ei ole mahdollista riittää! Mikä helpotus! 

Tarkoitus ei ole nyt osoittaa niitä syyttävällä sormella jotka odottivat meiltä muuta tai ihan toista joka oli meille itselle luontevaa. Heillä on heidän käsityksensä ja se on ihan ok. Se on omalla vastuullani jos koitan mahtua muiden käsityksiin silläkin uhalla että särjen sillä sydämeni. On minun tehtäväni tutkia omaa käsitystäni mikä on riittävää ja tarpeeksi, ja mistä ihmeestä olen sen oppinut.

Itse koin tuottaneeni niin paljon pettymyksiä ihmisille että 10-vuotta sitten päätin tiedostamattani että en enää koskaan sitä kestä. Niimpä koitin tulla täydelliseksi. Koitin tulla täydelliseksi työntekijäksi, täydelliseksi opisekelijaksi, täydelliseksi tyttäreksi, täydelliseksi kansalaiseksi, täydelliseksi ihmiseksi. Arvaat varmaan että epäonnistuin ja kovaa? Koitin mahtua muiden käsityksiin siitä minkälainen minun tulisi olla. Samalla "minä" katosin. Kaikista tärkeintä oli kelvata, hinnalla millä hyvänsä. Enkä tietenkään kelvannut. Itselleni varsinkaan. 

Oman polun kulkeminen, vaikka se ei aina muita mielyttäisikään vaatii kyllä rohkeutta. Ja sen muistamista uudelleen ja uudelleen. Armollisuutta ja nöyryyttä. Sen anteeksi antamista että joskus se unohtuu. Tiedätkö mitä siitä seuraa kun uskaltaa kulkea omaa polkuaan? Tai uskaltaa olla sinut sen polun kanssa jolla elämä sinun hahmoasi kuljettaa? Siitä seuraa se, että ihan jokaisen muunkin polku on täydellinen. Vaikka ne "muut" eivät tekisi sitä me mielessämme toivomme. Me annamme myös muiden olla sitä mitä he milloinkin ovat. Me annamme heille luvan muuttua. Me emme enää koita mielellä heitä hallita. Silloin me näemme sen Jumalan/Elämän/Tyhjyyden tanssin KAIKESSA ja KAIKISSA.

Mikä on sinulle tarpeeksi? 

Millaisia standardeja mielessä on sille mikä on tarpeeksi?

Mistä nämä standardit olet oppinut? Oletko itse 100% varma että ne ovat totta?

Voit halutessasi tutkia vastauksia itsessäsi. Mitään oikeaa vastausta ei ole. Tutki rehellisesti. Mielellä voi olla kiusaus mennä selityksiin kuten " No hei jos kaikki on jo tarpeeksi niin millä me saadaan nälänhätä loppumaan" "Ja jos kaikki vaan heittäytyisi olemaan itselleen tarpeeksi niin sittenhän seuraisi sitä ja tätä". Selityksiin meneminen ja tulevaisuuteen ennustaminen on hyvä tapa välttää omalla kohdallaan katsomista. Välttää voi tietysti niin pitkään kuin haluaa. Spekuloidakin voi niin pitkään kun haluaa. 

Oli miten oli, se on tässä tapauksessa nyt tarpeeksi ja riittävää.

Syyllistyminen ja syyllistäminen

Syyllistäminen ja syyllistyminen ovat aika voimakkaita ilmiöitä jotka voi nähdä ja havaita pienellä tarkkailulla. Kumpikaan noista ei luonnollisestikkaan ole kovin tervettä, mutta egon maailmassa nyt kauheasti mitään tervettä olekkaan. Syyllistämällä ja syyllistymällä viemme vähänkuin "omaa voimaamme" ja vastuutamme kuin vapauttammekin asioista pois. Voimmeko laittaa ketään muuta vastuuseen tunteistamme tai toiminnastamme? Mieli etsii loogisia päätelmiä ( jotka eivät sitten kuitenkaan ole niin kauhean loogisia) X -> Y. 
- Tuo teki noin ja minulle tuli paha mieli 
-Minä tein näin ja sain toruja, se tekee minusta pahan
-Hän loukkaantui kun en tehnytkään kuten hän olisi halunnut ( oli siis minun vikani että hän loukkaantui)

Ja myös

- Koska sain häneltä kehuja, olen siis hyvä ( tee lisää noin niin saat kehuja)
- Hän sanoo että jos vaan teen näin ja näin, valaistun
- Heidän mukaansa tämä on oikein... ( Joten en itse ajattele ja sysään vastuuni katsoa itse sivuun)

Molempia on tullut tehtyä, syyllistyttyä ja kuviteltua että on vastuussa toisen tunteista, kuin myös syyllistänyt jotain toista omista tunteitsaan. Täysin järjettömiä päätelmiä, joihin ajatukset ovat heittäneet vettä kiukaalle. Katkeruuden ja häpeän oravanpyörä on valmis. Nyt koitan parhaani mukaan olla menemättä noihin peleihin mukaan. Aina se ei onnistu. Nämä tapahtuu monesti, yllätys yllätys siellä tiedostamattomalla tasolla.

Tämä prosessi jota jollain itsensä ja kuvitelmiensa kanssa on käynyt on vienyt kyllä katsomaan myös omaa syyllisyyttä. Sitä missä tilanteissa on toiminut niin sokeasti pelosta käsin. Ja kyllä se on satuttanut muita. Kun katson ulkopuolisen silmin Eevin toimintaa n. 5-6 vuoden päähän, se ei todellakaan näytä kauniilta. Kyllä, minun tekoni ja valintani ovat varmasti satuttaneet joitakin. Olen myös itse kertonut tarinoita itselleni että koska XXXXX teki silloin näin, olen nyt tällainen. Nyt en näe muuta vaihtoehtoa, kuin antaa anteeksi. Päästä irti, jättää mennyt taakse ja ymmärtää että se on ohi. Voisin koko loppuelämäni sääliä itseäni kaikesta siitä mitä tämä hahmo on joskus tehnyt. Jos haluaisin katkeroitua, tekisin sen. 

Tämä oppi on ollut minulle itselle tärkeä, vaikka se ehkä radikaalilta kuulostaakin " Kukaan muu ei voi minua oikeasti satuttaa, vaan mitä itse ajattelen tapahtumasta". Kukaan muu ei voi meitä oikeasti hylätä, vaan me itse voimme senkin tehdä. Jos annamme maailman tapahtumien määrittää itsemme, olemme aika äkkiä kusessa. Toisaalta, ego nyt on kusinen ja maailman tapahtumat ovat suoraa peiliä sisäisestä maailmasta joten jump in. Ei kukaan ole luvannut että se aina kivaa olisi. Mutta myöskään kukaan muu ei voi antaa anteeksi sinulle, kuin sinä itse.Kukaan muu ei voi jatkaa elämää, kuin sinä itse.

En tarkoita tällä että ihmissuhteiden pitäisi muuttua itsekkäiksi tantereiksi, oman kokemukseni mukaan tämä ymmärrys nimenomaan vapauttaa ihmissuhteessa molemmat olemaan rehellisempiä ja aidompia. Reaktioista käsin tätä ei nää.

Ja jotta ei rupeaisi syyllistämään itseä siitä että joskus syyllistää, niin relax. Silloin riittää että näkee että Ok, nyt syyllistän toista ja sekin on ihan ok. Älä tee tästä älyllistä peliä, se vain kylmettää ja kovettaa sitä kuorta jonka oikeasti haluat sulattaa.

Anteeksi. Kiitos.

Olenko?

Olenko tehnyt tarpeeksi?

Olenko tehnyt liian vähän?

Mitä voisin tehdä enemmän?

Olenko tarpeeksi hyvä jotta voin….?

Sitten kun olen enemmän xxxxx voin yyyyy

Sitten kun olen puhdistanut itseäni enemmän…

Sitten kun tiedostan enemmän…

Kun olen korkeammalla tietoisuuden tasolla…

Kun olen paremmassa tasapainossa…

Kun olen parempi ihminen…

Kun tiedostan enemmän..

Kun kaikki chakrani ovat tasapainossa…

Kun tiedän sen viimeisen syyn…

Sitten kun olen ratkaissut tämän…

Minun pitää ensin vain oppia x…

Minun pitää ensin päästä eroon asiasta y…

Jaada jaada. Tell me more tell me more sweet little lies, vai miten se biisi menikään  ?

Ego on taitava keksimään erilaisia väistely keinoja ja tämän se usein tekee ajatusryöpyllä joka kohdistuu syyllistämiseen. Mutta hei, Sittenkun! Se myös tarjoilee mielellään uskomuksiaan mitä pitäisi tehdä tai tapahtua ennenkuin voi viimein olla “rauhassa”. Ego on täynnä itseään, ja säikähtää hetkiä jossa kaikki vaan On. Jossa voi hyväksyä ihmisolentonsa ihanana ja samalla kusipäänä, ei parempana eikä huonompana.Tässä hetkessä ei ole tarvetta kieltää tai puolustella mitään.Ei ripustautua mihinkään tai kehenkään, eikä sen puolen torjua tai tuomita myöskään. Se on niin yksinkertaista, että se ei enää ole yksinkertaista kun mieli koittaa sitä ymmärtää. Egolle kaikki on hankalaa ja haastavaa. Ja guess what, siitäkään ei tarvitse päästä eroon. Sen voi nähdä sellaisena kuin se on. Riittää että sen tunnistaa ja huomaa. No entä sitten? Mitä sen jälkeen? Tuleeko suuri valaistuminen ja ikuinen bliss state joka ei koskaan katoa? Tuskimpa. Silti mieli mielellään etsii jotain, joka viimein muuttaisi kaiken pysyvästi. Miten voimme koskaan muuta kuin kuvitella tietävämme tulevasta? Ja sen oivaltamien vetääkin jotenkin nöyräksi ja kiitolliseksi. Kiitolliseksi jokaisesta henkäyksestä, elämästä itsestään. Tulee tilaa. Voi nousta ihan uudenlaisia ajatuksia ja innoitusta. Mutta niin käy jos käy, tai sitten on käymättä. Kaikki käy, kaikki on hyvää. Jos mielessä on sirkus, senkin toivottaa tervetulleeksi.  Ja kas vain, ( sanoi kasvain ja kasvoi vain) antamalla mielenkin olla vapaa, sen ei ole enää tarvetta esiintyä ja väistellä, kierrellä ja kaarrella. Silti sinne mielen valtaan saattaa humpsahtaa helposti mukaan. Joka kerta kun huomaa näin käyneen voi kiittää mieltä yrityksestä suojella elämältä, ja todeta että uskaltaa kokea elämän ihan raakana. Tällöin katoaa tarve tietää, tarve luoda turva kaukaloa ympärilleen ja tarve peitellä tai hävetä. Voi antaa itsensä olla. Riittävä kaikessa riittämättömyydessään. Kaunis kaikessa karuudessaan. Elossa eläessään.

Hillitön määrä kaikenlaista

Meillä kaikilla on ajatuksia, tietoisia ja tiedostamattomia. Olemme tottuneet pitämään ajatuksia ” minun” ajatuksina. Päässä liikkuu hillitön määrä kaikenlaista, ja monet ajatuksista ovat vieläpä sellaisia joita olemme ajatelleet jo monet kerrat aiemminkin. Meillä tietynlainen mielikuva jota haluamme itsestämme ulospäin antaa ja tätä pyrimme monesti vahvistamaan käyttäytymisellämme ja puheillamme. Koemme hämmennystä ja ehkä syyllisyyttäkin ajoittain siitä, että ajatuksemme eivät olekkaan aina niin kovin jaloja ja ” hyviä”. Olemme ehkäpä oppineet, että positivinen ajattelu on hyvästä.Ja pelkäämme että negatiivisilla ajatuksilla ” manifestoimme” jotain pahaa tapahtumaan. Näin kerromme pitävämme noita ajatuksia tosina. Ja niin saakin tehdä, tottakai. Mutta entä jos tarkastaisi itse, kuinka totta ajatus on? Luulemme että meillä on kontrolli valita ajatuksemme. Siltä se pitkälle näyttääkin. Mutta tarkempi tutkiskelu osoittaa että ajatukset tapahtuvat täysin itsestään, on meidän valintamme valita uskommeko niihin vaiko emme. Tämä on samalla kontekstista riippuen sekä kaunein että pelottavin mahdollisuus joka meillä on.

Emme tietenkään ulospäin vuodans. arvostelevia ajatuksia vaan pidämme ne visusti sisällämme.Hämmennys ja häpeä syntyy oikeastaan vain siitä että kuvittelemme todella itse ajattelevamme nuo ns. pahat ajatukset. Hyi kuinka olen paha kun ajattelen näin! Syyllisyys on voimakas yrityksessään pitää otteessaan. ” Negatiiviset” ajatukset eivät katoa kieltämällä niitä, vaan näkemällä että ei ole negatiivista. Eivätkä ne ajatuksetkaan katoa tai jätä ilmestymättä, mutta niihin ei tarvitse jäädä jumiin. Ei ole mitään mitä pitäisi ” kieltää”.
Tässä riittää tekemistä mielelle jolla on paljon käsityksiä oikeasta ja väärästä.

Mitä jos vapauttaisi itsensä syyllisyydestä, näkemällä että ei ollutkaan vastuussa ajattelusta, vaan suhtautumisestaan siihen?Missä se ajattelija on, vai onko edes sitä? Oletko aivan 100% varma että juuri sinä ajattelit? Meillä on vahva ja pinttynyt uskomus että olemme erillisiä yksilöitä joilla on oma itsenäinen kyky mm. Kontrolloida itseään. Tähän uskomukseen kasvamme, emmekä sen kummemmin ole sitä kyseenalaistaneet. Tottakai minä olen minä! Erillisyys tuottaa kuitenkin käytännössä aina, ennemmin tai myöhemmin kärsimystä, stressiä ja pelkoa. Jos emme muista kuka todella olemme (tai ymmärrä kuka emme ole) , joku meissä etsii. Tämä etsiminen saattaa vuosia olla piilossa, etsimme maailmasta. Etsimme perheestä, harrastuksista, menestyksestä, henkisyydestä. Jostain. Emme oikein edes tiedä mitä , mutta paikalleenkaan ei voi jäädä. Etsiminen lähtee siitä että olemme samaistuneet täysin hahmoon jossa elämä tapahtuu. Pidämme sitä täysin ja epäilemättä itsenämme. Entä jos näin ei olekkaan? Entä jos emme ole tutkineet tarkemmin, omakohtaisella suoralla kokemuksella olemmeko todella se joka luulemme olevamme?

Mitä väliä sillä on,mitä minä sillä tiedolla teen? Olisin ehkä kysynyt joskus? Mitä minä siitä saan? Tätä kysymystä tuskin todella päätyy tutkimaan ellei ole ns. Pakko. Ellei enää voi jättää tutkimatta. Minä ei meinaan henkilökohtaisesti “hyödy”,kehity tai tule paremmaksi. Mutta jos jotain tapahtuu on sen huomaaminen että joksi itseään luuli ei ole todellinen. Se ei välttämättä ole mikään kevyt huomio, sillä olemme kiinnittäneet itseämme ja identiteettiämme ties mihin. Se joka tämän huomaa, on tyhjä. Muodoton,ajaton,mielipiteetön. Sitä voi sanoa rakkaudeksi, jumalaksi, miksi hyvänsä. Minulle sana rauha kuvaa tätä parhaiten.

Voisi sanoa ettei ole mitään, ja silti on jotain. Hahmo ei katoa, eikä hahmon tarina lopu vaikka siihen ei enää samaistukkaan täysin. Tarina jatkuu, elämä tapahtuu, kaikki itsestään ja vaivattomasti. Miten tämä liittyy ajatuksiin mitenkään? Monet meistä ovat niin tottuneet pitämään ajatuksia omina, huomaamatta että se joka luulee olevansa on itsekkin ajatus. Se voi kuulostaa hirveältä tai helpottavalta. Suosittelen kuitenkin katsomaan itse, voiko näin olla? Hyvä paikka tällaiselle avoimelle katsomiselle on esim. Liberation unleashed sivusto (http://liberationunleashed.com) tai jos haluat voit olla yhteydessä minuun.

Millaisia kokemuksia ihmiset kertovat ” nähtyään” että erillistä itseä ei ole vaihtelevat jokaisen yksilön kohdalla, mutta moni kuvaa että kaikki kärsimys ja vastustelu putoaa pois n. 90%, ja huomataan muutenkin elämän muuttumista huomattavasti rennommaksi, paikoin sellaisissakin kohdissa joissa ei tiedostanut olevansa jännittynyt. Tämä kokemus näyttää yhden ihmisen isoimmista uskomuksista harhaksi. Se ei kuitenkaan ole mitenkään maagista tai yliluonnollista. Se ei poista kaikkia uskomuksia ( tai en ainakaan ole kuullut että sellainen olisi mahdollista) kerralla. Uskomukset ja kiinnikkeet saavat tulla nähdyksi elämässä. Kaikki asettuu paikalleen itsestään. Ajatuksia on edelleen, tunteita on edelleen, tapahtumia on edelleen. Mutta niitä ei vastusta. Ja joskus saattaa vastustaakkin. Elämän upea peli saa jatkua. Voi olla hankala stressata ja huolehtia, vaikka ajatukset välillä tekevätkin parhaansa köynnistääkseen huolimisen. Niin ihanan yksinkertaista. Mutta ei kuitenkaan helppoa. Mutta yksinkertaista, kyllä.

Ja silti ainakin itse välillä eksyn Eevi laakson tarinoihin. Mutta onneksi, onneksi muistan joskus nopeammin joskus hitaammin että vain omilla ajatuksillani voin rakentaa itselleni vankilan. Jokainen hetki on siinä mielessä täydellinen, että vaikka välillä sattuisikin, tietää että juuri sitä silloin tarvitsee nähdäkseen missä oli vielä kiinni. Sitä sanoo Kyllä sitten kaikelle, lopulta. Ei se ole niin kauhian vakavaa sitten kuitenkaan.

Pelosta ja rakkaudesta

Ole oma itsesi. Rakasta itseäsi. Arvosta itseäsi. Joku muu ihanalta kuulostava verbi tähän itseäsi.Hyvältä kuulostavia ohjeita.Miten ihmeessä tämä sitten tehdään? Ja kuka ihme on nyt se itse ketä tulisi rakastaa? Voiko olla jopa niin että meidän on vaikea pysähtyä ja vain olla koska jatkuvasti jollain tavalla jahtaamme jotain maagista hetkeä tulevaisuudessa jolloin voisimme rakastaa itseämme enemmän? Tutkitaan vähän tarkemmin kuka se itse sitten on aloittamalla siitä kuka tai mikä se ei ainakaan ole.

Se ei ole pankkitili, se ei ole saavutukset tai tittelit, se ei ole ammatti nimike, se ei ole sukupuoli, se ei ole vaatteet, se ei ole roolit joita pidetään yllä, se ei ole se mitä muut ajattelevat tai ovat sanoneet, se ei historiasi, se ei ole tarina jota ajatukset hölöttävät, se ei ole kehokaan, ei tietty ruokavalio, ideologia tai mikään muukaan ismi.

Voiko olla että sen itsen rakastaminen ja hyväksyminen voi juuri siksi olla niin hankalaa että se ei oikestaan ole mitään pysyvää? Näyttelemme joskus tietoisesti mutta useimmiten tiedostamattamme erilaisia rooleja. Roolit vaihtelevat tilanteiden ja sen pitäminen ennakokäsitysten mukaan. Sipulin kerrokset ovat lapsesta alkaen alkaneet kertyä kuin suojaksemme etsiessämme hyväksyntää ulkopuolelta. Ulkopuolella oleva maailma on kuitenkin ulkopuolella. Sen muuttaminen ei muuta sisäistä kokemusta kuin korkeintaan hetkeksi. Jos ei ole tarvetta olla mitään, ei ole myöskään tarvetta näytellä tai pitää mitään roolia yllä. Rooleissa ja näyttelemisessä ei todellakaan ole mitään vikaa, ne voivat olla myös todella nautinnollisia ja ihania rooleja. Ne eivät vain ole tosia. Olin aiemmin rakastunut rooliini “vahvana itsenäisenä nuorena tyttönä” ja sotkin sen olevan minä. Tuo rooli tuntui ihanalta ja täyteliäältä! Kunnes elämä toi eteen pysähtymisen jota olin tietysti vuosia vältellyt ja juossut pakoon, sillä oli niin kiire pitää yllä tuota roolia, voimistaa ja vahvistaakkin sitä. En tiennyt tuon olevan vain näytelmää. Pysähtyessä sain olla napit vastakkain tuon roolin kääntöpuolen kanssa. Miten riittämätön ja surkea olo olikaan kun en saanut haettua aiempaa onnellisuuden huumausainetta tekemisestä! Käsitteet alkoivat romahteleman pilvilinnojen lailla.Piilossa olleita tunteita alkoi nousta pinnalle. Vähän kuin olisi avannut limsapullon joka on virunut kesä kuumassa vuosia. Se todella kuohuu yli, eikä siitä päässyt pakenemaan minnekkään. Olin joskus omaksunut uskomuksen että ikävien fiilisten pitäisi helpottua mahdollisimman pian. Tähän meidät monet lapsesta alkaen opetetaan. ” Kohta se helpottaa”. Entä jos helpottaakseen oloa lähteekin turrutaamaan sitä jotenkin? Poissa silmistä, poissa mielestä? Ehkä hetken. Todellisuudessa voi täysillä siemauksilla olla sinut ihan kaikenlaisten tunteiden kanssa. Kieltään ei kannata purra katki vaan opetella myös nauramaan itselleen. Jos antaa itselleen luvan ihan jokaiseen tunteeseen todella, voi olla jopa hauskaa kuulostella millaisia ajatuksia ilmenee vaikkapa jännittyneenä tai kiukkuisena. Ne on söpöjä kun pienet hamsterit!

Pelko on siinä mielessä upea tunne, että se voi paljastaa uskomuksia ja käsityksiä. Pelko on hyvä naamioitumaan myös syyllisyyden ja tuomitsemisen vaatteisiin.Rakkaus ei tuomitse.

Kun todella todella haluaa olla totuudellinen ja vapaa saa tuhansia tilaisuuksia elämässä eteen jossa voi taas valita toimiiko pelosta vai rakkaudesta käsin. Molemmat on ok. Jokainen tulee luultavasti satoja kertoja huomaamaan että olikin mennyt pelon mukaan.  Siispä kärsivällisyyttä. Armollisuutta.

Rakkauden ja vapauden voima on kymmenen tuhatta kertaa avaavampaa kuin pelon. Toisaalta se on hämäävää juuri siksi, että todellinen rakkaus ei huutele tai pidä melua itsestään. Sieltä se kyllä löytyy pelon, ilon ja kaikkien muidenkin vivahteiden alta, hiljaa ja rauhassa.Se kysyy rohkeutta mennä ja katsoa kaiken "pinta sakan" läpi. Ja se kysyy sitä vielä uudelleen.Pelko on voimakas. Se ei ole vastustaja, sitä vastaan ei kannata sotia. Pelon voi huomata. Sitä voi tarkkailla. Voi tarkkailla pelkoa niin neutraalisti kuin kykenee.Ajatukset tai mielikuvat eivät ole koskaan tehneet kellekkään mitään. Ajatuksia ja mielikuvia.Tarinaa ja sokkeloita.Ei mikään todellinen vaara. Kontrollin tarve lukeutuu tähän myös. Mitä ihan oikeasti voi kontrolloida? Sitä miten veri kiertää? Sitä millainen sää tila on? Muutosta ei tarvitse "tehdä", se saa tapahtua itsestään kun ensin tulee tietoiseksi ja näkee pelon toiminnan.Uskomukset ovat hyviä piiloutumaan, mutta eivät ne loputtomiin pysy piilossa. Ei ole mitään itseä jota voisi löytää.Missä ihmeessä se on? Kaikki on jatkuvaa liikettä ja energiaa joka muuttaa muotoaan. Eilinen meni jo. Joka aamu heräät uudelleen, uutena versiona elämän ihmeellisestä ilmentymästä. Se on lahja se! Tutki miten se elämä tänään haluaa vapaasti sinussa ilmetä, ilman käsityksiä joita mieli on menneen perusteella luonut tulevasta. Joka päivä puhdas pöytä. Tsiisus, ja miten nöyräksi se vetääkin kun huomaa miten paljon on luonut odotuksia ja haluja. Se puhdas pöytä ei olekkaan ihan helppo juttu! Pöydän putsaus alkaa siitä että suostuu näkemään kuinka pask*ainen se on.  Sopiva auringon valo valaisee kaikki tomut ja pölyt pintaan. Ei voi vapautua siitä mikä hallitsee, ennenkuin sen tiedostaa, näkee rehellisesti. Tätä mieli ei pysty " saamaan aikaan" tai tekemään. Sitä ei voi pakottaa. Kaikki tulee kyllä ajallaan.

Olet jo täydellinen juuri nyt. Tässä hetkessä ei ole mitään pielessä. Se ei tarkoita että mikään ei voisi muuttua. Mutta tekemällä mitään, saavuttamalla mitään, olemalla jotain et ole todellisuudessa yhtään sen täydellisempi kuin jo olet. Pysähtyä ei kuitenkaan auta, sillä silloin olisit taas jo menneessä kiinni.Nyt on taas uudelleen. Mitä tapahtuisi jos unohtaisikin sen oman rakkaasti varjellun tarinansa ja eläisikin vaan. Mitä olisi ilman tarinaa itsestä?

Jos suhtautuu asioihin henkilökohtaisesti, loukkaantuu ja reagoi helposti vaikkapa puolustamalla tai selittelemällä omia uskomuksiaan. Tästä syntyy helposti väärinkäsityksiä ja ristiriitatilanteita. Muut muodostavat mielipiteensä oman uskomusjärjestelmänsä pohjalta, joten mikään mitä he ajattelevat sinusta ei todellisuudessa liity “sinuun” vaan heihin itseensä. Suhtautumalla asioihin henkilökohtaisesti, aiheutat itsellesi kärsimystä täysin turhaan. Kukaan ei ole kenellekkään velkaa mitään ja parhaita henkisiä opettajia löytyy arjessa joka ikinen päivä! Erityisesti silloin jos sattuu, on rohkeaa katsoa minkä asian uskominen aiheutti kivun? Voit aina nähdä uskomusten läpi. Joskus se käy nopeammin, joskus hitaammin. Mieli on kuitenkin melkoisen taitava perustelemaan mitä kamalaa kävisi jollet uskoisi näin.

Pain itself is a white ball of a healing light  – Fight Clubin sälli

Pelko takertuu, ripustautuu ja työntää pois. Rakkaus avartaa, jakaa ja virtaa vapaasti. -Neale Donald Walsch

Kauniita sanoja, miten ne näkyvät todellisuudessa? Viime viikolla sain kohdata melkoisen taidokkaasti piiloutuneita pelkoja.Ei siinä heti ajatukset rakkaudesta auttaneet. Koitin pyristellä pelosta eroon ja äkkiä jotenkin kokea helpotusta.Kunnes irtipäästäminen sai tapahtua kuin itsestään.Puff. Sumuinen verho vedettiin silmien yli. Tietoisesti tiesin että pelot eivät olleet muuta kuin kauhukuvia. Silti ne palasivat ajatuksiin ja koitin ratkaista niitä kiivaasti.Vasta kun annoin pelon olla täysin hyväksyen sen se menetti merkityksensä.Pelolla koitin siis käsitellä pelkoa.Rakkaus antaa senkin ilmetä. Ja niin se haihtuu ilman ihan niinkuin tuuli vie mukanaan lehden. Kevyesti, itsestään ja vaivatta.