Epätietoisuus

Usein sanomme että pahinta on epätietoisuus. Vaikka niin kovin kaipaamme selkeyttä, asioiden loksahtamista kohdalleen se myös pelottaa meitä. Jos tämä olisikin selkeä. Jos tämä olisikin ”done”. Haluamme suojata itseämme irtipäästön kivulta, varjella itseämme tuntemattoman pelolta. Se on kovin ymmärrettävää. 

Kun jokin asia tai vaihe on päättymässä elämässä, voimme myös antaa itsemme surra sitä. 
Surussa on myös jotain kaunista. Se kertoo siitä että jokin on koskettanut sinua hyvin syvästi. Jollakin asialla on ollut sinun elämässäsi merkitys. Voimme surra loppumisia ja päättymisiä ja yhtä lailla antaa itsemme olla uteliaita, ehkä jopa iloisia tulevasta, vaikka emme vielä tiedäkkään mitä se pitää sisällään. 

Silta sinne kulkee tyhjyyden kautta. Otan itseäni kädestä kiinni ja istuskelen vielä sillan toisella puolen. Kerään rohkeutta ja katson vielä maisemaa jonka olen jättämässä taakseni.  
Joskus olin sille vihainen, koitin muuttaa siitä, koitin paeta sitä, koitin sulkea silmäni siltä ja koitin istuttaa sinne pumpulipuskia jotta pystyisin siellä pysymään. Syvältä sydämestä kuuluu kuitenkin nyt KIITOS.

Pelastuspartio

Kaboom. Toisen onnellisuus tai onnistuminen ei voi  olla vastuullani. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta ei se pieni pelokas miellyttämisen haluinen miss. Minä kuva sitä satu muistamaan.
Olen leikkinyt auttaja roolia niin pitkään kuin muistan. Yksityis elämässä, työelämässä ja varmaan edellisessäkin elämässä  Siinä missä olen hoivannut nukkeja kiihkeästi lapsena, on elämässäni auttaminen ( tämän voi lukea myös avun tyrnyttäminen) näytellyt iiiisoa osaa käytännössä aina. Eevi wannabe keittiö sykologi. Eevi jonka elinvoima ja kunnioitus tuli siitä että ” minkä verran autan muita”. Tällainen auttaminen ei ole välttämättä todellista auttamista. Tällöin autan vain egoani kokemaan tuntemaan itsensä tärkeäksi. En näe selkeästi, näen vain itseni.Onko auttaminen sitä että ihminen saa jostain ulkopuolelta helpotuksen ja sitten on hyvä olo? Ei ole. Egolle ehkä on näin. Mutta millä hinnalla? Niin monta kertaa olen elämässä omilla ajatuksillani tuottanut itselleni kärsimystä, halutessani ja pyrkiessäni muuttaa toisia. Toisten kivun näkeminen on kirvellyt, ja olen halunnut pelastaa heidät siitä äkkiä. Eiköhän meillä jokaisella ole kuitenkin kokemuksia siitä että kipua on tarvittu, mennäksemme eteenpäin tai päästääksemme irti jostain.

Hyvä kysymys voikin olla mitä auttaminen edes on? Laastarien laitto ehkä parantaa pipin hetkeksi, ja ketäpä ei sympatia lämmittäisi.Niin monta kertaa olen saanut huomata että rehellisesti tarkasteltuna ,en kykene auttamaan ketään. Eikä kukaan todellisuudessa edes tarvitse apua. Miten vapauttavaa tämä onkaan. En voi kenenkään puolesta tehdä mitään! Ihanaa! Vuosia auttamistyötä tehneenä en ole voinut välttyä kuvitelmasta että tämä hahmo todella saisi jonkun toisen hahmon voimaan paremmin. En voi ottaa sellaista vastuulleeni. Voi sitä syyllisyyttä ja riittämättömyyttä mitä onkaan kokenut jos ei olekkaan kokenut voineensa auttaa (mielen) haluamalla rajallisella tavalla. Unohdamme sen, että se mitä mieli haluaa on monesti ristiriidassa todellisuuden kanssa. En ole myöskään itse saanut ” apua” pään silityksestä, vaan niiltä ihanan rehellisiltä henkilöiltä jotka kannustavat minua katsomaan sinne minne en näe.

Koen toki edelleen suurta iloa saadessani ” auttaa” vapaasti , vaikka auttamisen muoto onkin muuttunut. Ilman pyrkimystä tuottaa kenellekään yhtään mitään.” Nollaa mieleni ja asenna sinne uusi ohjelma” tyylinen ohjaus ei vaan ole minua varten.Olen sen edessä täysin kykenemätön. Kuljen kanssasi, pidän hemmetti vaikka kädestäsi kiinni tai autan tökkimään paikkoihin joita mieli ei halua nähdä, mutta hitto vie sen enempää en voi, enkä halua voida. Enkö tällöin luulisi tietäväni todella mikä on toisen parhaaksi? Mielen sudenkuoppaan uppoava koittaa auttaa rajalliseten sääntöjen mukaan. Sydämen ansaan joutunut on liian kiinni lopputuloksesta eikä näin näe. Tahdon rajaama tahtoo vain hallinnan ja kontrollin tunnetta itselleen, vahvistaa omaa kaikki voipaisuuttaan. Been there, done that. Anteeksi.
Muutosprosesseihin sisältyy hyvin usein vastustelua, joka on luonnollinen osa mielen toimintaa. Jos auttaja tällöin säikähtää, ja alkaa miellyttämään autettavaa, ovat nyt molemmat egonsa pauloissa. Kieltämässä ja puolustamassa. Aito auttaminen perustuu rehellisyyteen. Tästä upea ystävä Aaro kirjoitti niin osuvasti ettei ole mitään lisättävää:http://hidastaelamaa.fi/2013/08/miehen-tie-rehellisyys-toisia-kohtaan/

Auttaja ei ole enää auttaja. Enemmänkin kanssakulkija. Ilman asetelmaa ” tiedän enemmän” tai ” osaan ratkaista tämän” . Katsotaan yhdessä, on vapaampi ja toimivampi tapa. Toki jokainen saa tehdä tyylillään. Henkilö joka motivoituu pääasiassa ulkoakäsin ei ehkä pidä tällaisesta tyylistä.On ihan ookoo odottaa vastauksia ulkopuoleltaan, mutta luultavasti joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan ettei heru. Hyväksyn tämän. En vain tiedä todellisuudessa yhtäkään henkilöä joka olisi kannettu onneen tai vapauteen. Pyykit on pestävä lopulta itse. Mikäs sen ihanampaa kuin saada polulleen niitä kanssakatsojia jotka eivät tuputa mitään tiettyä näkemystä, ” tämä on ainoa oikea tapa” tai sinun pitää oivaltaa tämä minun tavallani ideologiaansa.Luulenpa että jokainen on joskus hurahtanut tai innostunut jostain ja nähnyt maailman vain tiettyjen linssien läpi. Oppiminen monesti etenee näin. Hurahdus ja irtipäästö.Viimein.

Onko maailma parempi paikka jos kaikki ovat samanlaisia? Ei todellakaan. Miten niin herkästi herääkin tarve muuttaa maailmaa, muita juuri sellaiseksi kuin itse haluaa? Tämän kanssa saa olla tarkkana tehdessään ” opastus” työtä. Ettei koita viedä opastettavaa sinne minne oma mieli haluaa, ja juuri sillä tavalla taikka tahdilla kun itse haluaa. ” Kriisejä” monesti pelätään ja varotaan näkemättä niiden sisältämää lahjaa. Rehellisenä oleminen itselleen tuskin käy töyssyittä. Sen kohtaaminen miten on vältellyt, miten on kiertänyt ja selitellyt voi tuntua pahalle, mutta vain sen osan mielestä joka vielä uskoo oikeaan ja väärään. Kukaan ei tarvitse apua. Me ehkä tarvitsemme muistuttajia. Todellisuudessa se joka olet tietää aina itse, eikä se ole mistään erillään. Se ei ole edes tietoa, sillä ei ole tarvetta tietää.Jos yhteys ” alkulähteeseen” tai miksi sitä haluakaan kutsua on täysin poikki, voi olla että matkalla tarvitsee opetella mm. Ravitsemaan ja huoltamaan kehoa, näin avautuu mielikin monesti. Mielen avauduttua saattaakin aueta sitten jotain ihan muuta.ainoa sääntö taitaa olla se että ei ole mitään sääntöjä. Tervetuloa elämän ihanaan vapaa pudotukseen.

Addiktiot ,Stay sleep please!

Erilaiset addiktiot palvelevat hemmetin hyvin tarkoitustaan peitellä sitä että uskaltautuisimme pysähtyä katsomaan mitä oikein pakenemme, mitä koitamme turruttaa pois jatkuvalla saman vanhan kaavan toistamisella. Addiktio sanana kenties nostattaa monilla niskavillat pystyyn, mutta voikin olla hyvä havaita ja huomata millaisiin asioihin on itse koukussa? Alkaen tasatunnein meilien katsomisesta, päivittäisestä facebookpäivtyksen laittamisesta pakkomielteiseen syömisen kontrollointiin, shoppailuun, menestys hakuisuuteen, röökin polttoon, ihan mihin tahansa. Yksikään addiktio ei ole toista parempi tai huonompi, ne pitävät meidät ihan yhtä lailla “koukussa”.

Voihan sitä toki hyvällä omalla tunnolla jeesustella vaikkapa jonkun alkoholiongelmaa, samalla kun itse pakonomaisesti siivoaa. Vapaudessa ei ole käsitteitä siitä mikä on ” parempaa” tai ” huonompaa”. Koukussa mikä koukussa. Itsehän olen oiken grande kokenut addiktivisti, aktivismia en ole vielä ainakaan kokeillut ja uskallan sanoa etten tule kokeilleeksikaan  Olen ollut koukussa/ riippuvainen mm. pelaamiseen, ravinnon kontrollointiin, liikkumiseen, työhön ja ihmisiin.

Addikti alkaa monesti siitä, että saamme kokemuksia jossa saamme hetkellisen hyvän olon jostain tietystä asiasta, vaikkapa nyt sitten viinasta. Mieli on niin suloinen ja hölmö, että se luulee että hyvä olo tai helpotus on riippuvainen tuosta tietystä aktiviteetista joten se hakee uudelleen ja uudelleen tuota hetkellistä hyvää oloa samasta lähteestä. Adaptoidumme kuitenkin aika äkkiä, ja määrät ja kerrat alkavat lisääntymään. Viaton pelikoneeseen laitettu kymmenen markkaa muuttuukin salakavalan nopeasti siihen että päivittäin käydään laittamassa koneeseen jo 100mk. Kohta aletaan jo vähän valehtelemaan läheisille pelaamisen määrästä, ja väitetään itsekkin siihen uskoen että ” mä pystyn oikeesti koska tahansa lopettamaan”. Addiktioissa ei ole mitään pahaa, enkä tarkoita että addiktioita ei saisi syntyä. Itseasiassa addiktiot ovat parhaimmillaan selviytymis mekanismeja, mieli pidetään poissa kivusta ohjaamalla huomio jonnekkin ihan toisaalle. Tuntuu jopa hassulta sanoa että olen tänäpäivänä kiitollinen kaikista addiktioistani. Ne suojelivat pientä ja poloista haavoittuvaista hipiääni niin pitkään kun en todella kyennyt ja uskaltanut olla rehellinen ja kohdata sisälle sullottuja pelkojani. Kymmenisen vuotta sitten addiktioni olivat yleisesti ottaen negatiiviseksi leimattuja. Poltin tupakkaa,pelasin rahalla ja pelasin dramatiikkaa sisältäviä ihmissuhde pelejä,  olin jopa addiktioitunut masennukseen jota koin. Se todellakin suojeli ja toimi hyvänä selityksenä. ” Koska minulla on tämä masennus en voi…..” . Käänteen tekevä muutos taisi tapahtua vuonna 2009, jolloin addiktiot kääntyivät toisenlaisiksi. Eivät ne silloin addiktiolta näyttäneet, päin vastoin..Addiktoiduin terveyteen, puhtaaseen ravintoon, itseni kehittämiseen, henkisyyteen ja onnellisuuteen. Mutta olinko vapaa? Ihan koukussa. Äkkiä noidenkin asioiden ympärille alkoi kertyä uusia ” sääntöjä” . Vaikka nyt säännöt olivatkin “positiivisia” , koin pahaa oloa jos jouduin poikkeamaan turvallisiksi uskomistani normeista. Mieli tekee mielellään kaikesta sääntöjä. Joskus pienenä lapsena olemme näitä varmasti tarvinneet jotta voimme ja uskallamme turvassa kehittyä ja kasvaa, mutta tänä päivänä meidän aikuistenkin turvallisuus hakuisuus näyttää menneen vähän överiksi. Turvallisuus hakuisuus on jännä kyllä kyseessä myös silloin vaikka aktiviteetti jolla turvaa haetaan olisi täysin järjetön.

Ihminen näyttää olevan ohjelmoitu  etsimään onnea ja nautintoa sekä välttämään kipua. Siinä vaiheessa kun noiden kahden perässä juokseminen ja välimaastoon tukehtuminen käy liialliseksi, voimme alkaa tietoisesti tutkimaan minkä ihmeen perässä me oikein ravaamme, ja mitä välttelemme? Mikä meitä on oikein motivoinut? Millaisia järjettömiä mielleyhtymiä päämme on oikein luonut selviytyäkseen ja tarvitsemmeko niitä todella? Kuinka voimme vapautua näistä automaatiolla päälle pamahtavista reagointi malleista? Itse olin aluksi vihainen mielelleni. Miten se paskiainen oli kusettanut minua kaikki nämä vuodet! Miten en ollut nähnyt ? Miten olin ollut niin helv*tin tyhmä! Koitin vihata mieltä, koitin taistella sitä vastaan. Taistelemalla vain vahvistaa jonkun asian olemassa oloa. Addiktiot ovat saaneet pudota pois kun näkee millaisia merkityksiä on asioille luonut. Mitä enempi näitä merkityksiä purkaa, sen vähempi enää edes pystyy toimimaan tavoilla jotka aiemmin olivat addiktoivia. Joskus se oli vakavaa , mutta nyt tuntuu enää lähinnä suloisen huvittavalta. Kivulian oli itselleni se vaihe, jossa tiedosti olevansa koukussa eikä vielä uskaltanut täysin päästää irti. Mieli haluaa viimeiseen asti välttää kohtamaasta sitä tyhjyyttä joka seuraa kun emme enää ” tottele” addiktoitamme. Se tyhjyys on se joka sitä pelottaa. Se tyhjyys kantaa. Se tyhjyys voi alkaa paljastamaan itsestään mitä mielettömämpiä puolia. Se tyhjyys tekee tilaa ihan toisenlaiselle katsontakulmalle elämässä, jossa ei enää tarvitse suojata selustaansa jatkuvasti. Addiktiot pitävät meidät unessa. Ne eivät ole pelkästään mentaalisia ajatuskuvioita, vaan jopa kehollisia ohjelmointeja.Tämän huomasin kun halusin vähentää facebookin käyttöä. Yhtäkkiä huomasin että ihan automaationa kädessäni oli puhelin jolla olin jo menossa selaamaan. En huomannut mitään tietoista päätöstä, se puhelin vain oli siinä.Tässä kohdassa kun huomaan, minulla on valinta. Voin joko jatkaa vanhaa “tuttua” tai päättää laittaa puhelimen pois.

Minua ovat auttaneet myös kysymykset lähteekö tämä nyt pelosta vai vapaudesta? Mihin tällä pyrin? Mitä tällä pyrin välttämään? Vapaus ei syytä mistään, tai tuomitse mitään, se vain neutraalisti huomaa ja todistaa.

Tiedostamista voisi sanoa yhdeksi tärkeäksi avaimeksi addiktioista vapautumiseen, sekä kykyä osata hillitä mielensä vaikka vain minuutiksi. Mikä tahansa sponttaani mieliteko iskeekään, jos tiedostamme sen olevan vain mielen luoma illuusio voimme huomata sen ja antaa olla. Se katoaa kyllä itsestään kun emme mene sen tarinaan mukaan (Olo helpottaa kun olen syönyt/ Tupakka rentouttaa/ Kun menestyn minua arvostetaan/ Kun liikun olen vahva/ Kun syön tällä tavalla en liho/ Kunhan noudatan näitä sääntöjä kaikki on hyvin  . Sitä ei tarvitse taikoa pois, putsata pois tai arvostella.

Kun addiktiosta on todella juuriaan myöten vapauduttu, on hyvä olla hereillä ettei luo sen tilalle uusia addiktioita ja sääntöjä. Jos näin käy, niin voi voi, ei ole vaarallista. Minulle näin on ainakin käynyt moneen kertaan. Se kertoo enemmänkin vain siitä miten vahva mielemme halu kontrolloida on. Vapaus ei luo sääntöjä vapaudetsakaan. Vapaus ei tarkoita askeettisuutta tai sitä että elämässä ei ole mitään nautintoja. Päinvastoin.Se voi olla hyvinkin mukavuuden haluinen, mutta se ei ole kiinni siinäkään. Sille sopii kaikki. Addiktiotkin. Addiktio voi pysäyttää meidät katsomaan syvemmin, se  voi olla tie vapauteen.

Edit. Olin kirjoittanut tämän tekstin valmiiksi jo eilen, ja tänään olin tulossa sitä julkaisemaan mutta kappas vaan nettisivut olikin romahtaneet.. Elämä on huumorintajuinen opettaja, se pistää ajoittain vaikka väkisin katsomaan omia suhteitaan asioihin. Kirjoittamisesta voi myös helposti tulla kiinnike ja väline kokeaan itseään jotenkin erityiseksi.Elämä heittää meille tilaisuuksia katsoa Rehellisesti missä vielä olemme kiinni. Vuosi sitten tällainen että nettisivut ovat nurin ja mahdollisesti kokonaan hajalla, olisi luultavasti saanut minut stressaamaan ja huolestumaan. Oma näkyvyys tai enemmänkin sen puute on egolle uhka. Nyt koin rauhaa ja iloa, jopa helpotustakin.

Edit 2. Niin ja ideana ei ole siloitella kaikkia mieltymyksiään ja tottumuksiaan pois ja tulla joksikin paheettomaksi tekopyhimykseksi, let’s face it vapaus ja jäykkyys ovat kaksi eri asiaa. Persoonalla on omia mieltymyksiään, ja niitä saakin olla. Kysymys on enemminkin siitä onko niiden vietävissä, jos on niin sekin on ihan yhtä oikein ja hyväksyttävää. Sillee niinku piis ja löööv.