Hajoita ja hallitse

Sanotaan että mieli pelkää tuntematonta ja sitä mitä ei tiedä, mutta tiedämmekö me lopulta mitään?
Ego rakastaa illuusiotaan kontrollista ja hallinnasta. Mitä me tosiaan voimme hallita?
Rehellisyys on siitä jännä juttu, ja pelottavakin, että jos sitä Todella uskaltaa olla, ottaa vähänkuin egon näkökulmasta riskin tulla torjutuksi. Rehellisyys vetää henkisesti alastomaksi, ja tällöin ego juuri pelkää menettävänsä hallintansa ja yliotteensa. Mikä muu syy voisi olla yrittää hallita ja kontrolloida, kuin pelko? Sanon tämän tietäen ja tunnustaen miten monesti olen ja tulen varmaan vielä monet kerrat eksymään tuohon satulandiaan jossa pelko tuntuu todelliselta ja tuo kontrolli yritykset kehiin. Mutta sen voin vannoa, että aina kun on uskaltanut olla rehellinen ja paljastaa oman kokemuksensa tietäen että se ei ole totuus on itsestä pudonnut pois paljon turhaa painolastia.

" Meidän ei tule kuunnella, mitä tuo ääni sanoo, mutta meidän on todettava, että se on olemassa. Meidän ei tule yrittää kieltää sitä, sillä silloin me yrittäisimme kieltää kokemuksemme todentuntuisuuden." Wendell Berry

Vasta tämän jälkeen näyttäisi siltä että harhaisesta kokemuksesta voi vapautua, kun sen on ensin tunnustanut ja tiedostanut. Leikkimättä parempaa, pyhempää, henkisempää tai jeesuksempaa. Siihen tarinaan ei tarvitse lähteä mukaan.
Ugh. 

Pelastuspartio

Kaboom. Toisen onnellisuus tai onnistuminen ei voi  olla vastuullani. Tämän luulisi olevan itsestään selvää, mutta ei se pieni pelokas miellyttämisen haluinen miss. Minä kuva sitä satu muistamaan.
Olen leikkinyt auttaja roolia niin pitkään kuin muistan. Yksityis elämässä, työelämässä ja varmaan edellisessäkin elämässä  Siinä missä olen hoivannut nukkeja kiihkeästi lapsena, on elämässäni auttaminen ( tämän voi lukea myös avun tyrnyttäminen) näytellyt iiiisoa osaa käytännössä aina. Eevi wannabe keittiö sykologi. Eevi jonka elinvoima ja kunnioitus tuli siitä että ” minkä verran autan muita”. Tällainen auttaminen ei ole välttämättä todellista auttamista. Tällöin autan vain egoani kokemaan tuntemaan itsensä tärkeäksi. En näe selkeästi, näen vain itseni.Onko auttaminen sitä että ihminen saa jostain ulkopuolelta helpotuksen ja sitten on hyvä olo? Ei ole. Egolle ehkä on näin. Mutta millä hinnalla? Niin monta kertaa olen elämässä omilla ajatuksillani tuottanut itselleni kärsimystä, halutessani ja pyrkiessäni muuttaa toisia. Toisten kivun näkeminen on kirvellyt, ja olen halunnut pelastaa heidät siitä äkkiä. Eiköhän meillä jokaisella ole kuitenkin kokemuksia siitä että kipua on tarvittu, mennäksemme eteenpäin tai päästääksemme irti jostain.

Hyvä kysymys voikin olla mitä auttaminen edes on? Laastarien laitto ehkä parantaa pipin hetkeksi, ja ketäpä ei sympatia lämmittäisi.Niin monta kertaa olen saanut huomata että rehellisesti tarkasteltuna ,en kykene auttamaan ketään. Eikä kukaan todellisuudessa edes tarvitse apua. Miten vapauttavaa tämä onkaan. En voi kenenkään puolesta tehdä mitään! Ihanaa! Vuosia auttamistyötä tehneenä en ole voinut välttyä kuvitelmasta että tämä hahmo todella saisi jonkun toisen hahmon voimaan paremmin. En voi ottaa sellaista vastuulleeni. Voi sitä syyllisyyttä ja riittämättömyyttä mitä onkaan kokenut jos ei olekkaan kokenut voineensa auttaa (mielen) haluamalla rajallisella tavalla. Unohdamme sen, että se mitä mieli haluaa on monesti ristiriidassa todellisuuden kanssa. En ole myöskään itse saanut ” apua” pään silityksestä, vaan niiltä ihanan rehellisiltä henkilöiltä jotka kannustavat minua katsomaan sinne minne en näe.

Koen toki edelleen suurta iloa saadessani ” auttaa” vapaasti , vaikka auttamisen muoto onkin muuttunut. Ilman pyrkimystä tuottaa kenellekään yhtään mitään.” Nollaa mieleni ja asenna sinne uusi ohjelma” tyylinen ohjaus ei vaan ole minua varten.Olen sen edessä täysin kykenemätön. Kuljen kanssasi, pidän hemmetti vaikka kädestäsi kiinni tai autan tökkimään paikkoihin joita mieli ei halua nähdä, mutta hitto vie sen enempää en voi, enkä halua voida. Enkö tällöin luulisi tietäväni todella mikä on toisen parhaaksi? Mielen sudenkuoppaan uppoava koittaa auttaa rajalliseten sääntöjen mukaan. Sydämen ansaan joutunut on liian kiinni lopputuloksesta eikä näin näe. Tahdon rajaama tahtoo vain hallinnan ja kontrollin tunnetta itselleen, vahvistaa omaa kaikki voipaisuuttaan. Been there, done that. Anteeksi.
Muutosprosesseihin sisältyy hyvin usein vastustelua, joka on luonnollinen osa mielen toimintaa. Jos auttaja tällöin säikähtää, ja alkaa miellyttämään autettavaa, ovat nyt molemmat egonsa pauloissa. Kieltämässä ja puolustamassa. Aito auttaminen perustuu rehellisyyteen. Tästä upea ystävä Aaro kirjoitti niin osuvasti ettei ole mitään lisättävää:http://hidastaelamaa.fi/2013/08/miehen-tie-rehellisyys-toisia-kohtaan/

Auttaja ei ole enää auttaja. Enemmänkin kanssakulkija. Ilman asetelmaa ” tiedän enemmän” tai ” osaan ratkaista tämän” . Katsotaan yhdessä, on vapaampi ja toimivampi tapa. Toki jokainen saa tehdä tyylillään. Henkilö joka motivoituu pääasiassa ulkoakäsin ei ehkä pidä tällaisesta tyylistä.On ihan ookoo odottaa vastauksia ulkopuoleltaan, mutta luultavasti joutuu ennemmin tai myöhemmin kohtaamaan ettei heru. Hyväksyn tämän. En vain tiedä todellisuudessa yhtäkään henkilöä joka olisi kannettu onneen tai vapauteen. Pyykit on pestävä lopulta itse. Mikäs sen ihanampaa kuin saada polulleen niitä kanssakatsojia jotka eivät tuputa mitään tiettyä näkemystä, ” tämä on ainoa oikea tapa” tai sinun pitää oivaltaa tämä minun tavallani ideologiaansa.Luulenpa että jokainen on joskus hurahtanut tai innostunut jostain ja nähnyt maailman vain tiettyjen linssien läpi. Oppiminen monesti etenee näin. Hurahdus ja irtipäästö.Viimein.

Onko maailma parempi paikka jos kaikki ovat samanlaisia? Ei todellakaan. Miten niin herkästi herääkin tarve muuttaa maailmaa, muita juuri sellaiseksi kuin itse haluaa? Tämän kanssa saa olla tarkkana tehdessään ” opastus” työtä. Ettei koita viedä opastettavaa sinne minne oma mieli haluaa, ja juuri sillä tavalla taikka tahdilla kun itse haluaa. ” Kriisejä” monesti pelätään ja varotaan näkemättä niiden sisältämää lahjaa. Rehellisenä oleminen itselleen tuskin käy töyssyittä. Sen kohtaaminen miten on vältellyt, miten on kiertänyt ja selitellyt voi tuntua pahalle, mutta vain sen osan mielestä joka vielä uskoo oikeaan ja väärään. Kukaan ei tarvitse apua. Me ehkä tarvitsemme muistuttajia. Todellisuudessa se joka olet tietää aina itse, eikä se ole mistään erillään. Se ei ole edes tietoa, sillä ei ole tarvetta tietää.Jos yhteys ” alkulähteeseen” tai miksi sitä haluakaan kutsua on täysin poikki, voi olla että matkalla tarvitsee opetella mm. Ravitsemaan ja huoltamaan kehoa, näin avautuu mielikin monesti. Mielen avauduttua saattaakin aueta sitten jotain ihan muuta.ainoa sääntö taitaa olla se että ei ole mitään sääntöjä. Tervetuloa elämän ihanaan vapaa pudotukseen.

Kipu ei ole henkilökohtaista

Keho kevyesti tärisee, polvi vuotaa verta. Se istuu nurmikolla ja putsaa haavaa. Nostaa katseen ylös ja edessä on puu. Jostain syystä juuri nyt ja tässä tuo puu olen minä. Ykseys yllättää mitä erikoisimmissa tilanteissa. Katson oikealle jossa pyörä rötköttää pitkällään. Minä olen sielläkin! Rajoja ei vain ole, ei tunne. Sen KOKEE. Ja heti kun mieleen hiipuu ajatus ” haluan pitää tämän”, pamahtaa takaisin. Puu on puu. Pensas on pensas. Ykseys on täällä silti, en vain näe kun  egon suttuinen linssi tuli silmien tielle. Sitten niin. Sitten se on hyvää. NYT. Kaikki saa olla niinkuin on.

Kivussa ei ole mitään henkilökohtaista. Elämä ei ole henkilökohtaista! Kehon sisällä ei ole mitään keskusta, mitään “minua” joka ohjaa ja kontrolloi. Mysteeri on kaikkialla! Tietoisuus, alkulähde, what ever. Siellä täällä ja tuolla se leikkii! Ja me saadaan kokea tätä! Välillä tietoisuus itse nukahtaa ja on taas keskellä unta. Mieli hulisee ja puskee arvostelujaan, halujaan, pelkojaan ja kaikkea sitä perinteistä joka on jo niin moneen kertaan kuultu. Se on vähän kuin se vanha äkäinen naapuri joka kyttää ja valittaa mistä keksii. Sitä ei ota enää kovin vakavasti. Välillä se on kuin pieni lapsi, ah niin ihanan kiinnostunut itsestään ja täysin omien tarpeittensa ohjailemana. Nyt se tarvii ruokaa! Nyt se haluaa syliä. Nyt se haluaa selvitytyä.

Kivusta nautintoon on matkaa pelottavan vähän, lauleli Apulanta.  Oli kyseessä sitten fyysistä tai jotain muuta laatua, se tulee ja se menee. Ei tarvitse vastustaa, ei tarvitse ripustautua. Olla sen kanssa ja wow, olen elossa! Kipu on ok. Ajatuksia ilmenee, tunteita ilmenee. Ne huomaa kuin valokuva albumin kuvat joita on plärännyt. Voi kääntää sivua. Tunteen tai ajatuksen ei tarvitse haitata, kun siinä ei ole mitään henkilökohtaista. Yksi ajatus rimmsu kollektiivisen mielen uumenista joka lipui tietoisuuteen. Kun mieli ei nimeä kokemuksia, haluja, ajatuksia , tunteita omikseen, missä kärsimys? Missä myös henkilökohtainen menestys? Ei sitä ole   Ja silti täällä on jotain.

Se että on erillinen itse, MINÄ on ehkä isoimpia harhoja joita mieli kykenee tuottamaan. Sen oivaltaminen voi tapahtua sekunnissa, tai sitten ei. Sitä on turha uskoa, sitä on turha hokea. Sen voi kokea, katsomalla.SUORAAN: Se ei ole uuden omaksumista, vaan verhon silmien edestä vetämistä. Se voi olla ihan kaiken aiemmin omaksumansa ja oppimansa tutkimista uudelleen. Onko se varmasti totta? 100% varmuudella?  Mieli luultavasti pelaa ja pelkää henkensä edestä, jotta tätä ilmiselvää asiaa tulisi nähytä. Kun minä katoaa, se ei suinkaan ole loppu ( niinkuin pelko sanoo) vaan alku. Kaikki harhaan perustuva putoaa pois. Ja se välillä hämmentää. Nyt yhtäkkiä tiedostaa. Vesi lasin pohjalla ollut samea hiekka onkin saastuttanut veden, kun sinne kaadettiin lisää vettä. Hiekka , pohjalla ollut kuona lähti liikkeelle. Siinä missä se ei aimmin ollut näkyvillä, voi pojat nyt sen näkee. Samaan aikaan ego tekee kaikkensa jotta samaistuisi syyllisyyteen, häpeään , konrtolliin. Ja pim, kun huomaa että kaikista kipeimmätkin hetket ovat osa tätä mysteeriä, ne haluaakin viimein kohdata täysin. Kiitos, en enää pelkää sinua! Tarinasi ehkä vielä satuttavat, varsinkin kun hierrät haavaan etanolia mutta tiedän jo ettei tuo ole todellista. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta antaakin sen vain olla. Nostaa kätensä ilmaan ja antautuu = antaa tuntua. Kokonaan.

En tiedä voiko todella olla vapaa käymättä läpi tietynlaista ” dark (k)night of soul” meininkiä. Vapaudessa kaikki tulee nähdyksi. Se kaikki, jota mieli on koittanut pitää piilossa. Se on palvellut aikansa. Ei ole oikoteitä, on vain ainutlaatuisia polkuja. Syvä erillisyyden kipukaan ei ole kuin tietoisuus polttamassa etsintää loppuun. Joten ei hätää, olemme ihan joka hetki juuri siellä missä kuuluukin. Oli sitten henkisen kasvun tavoittelija, tai täyttä vapautta kohti matkaaja. Persoonan voi kasvattaa henkiseen huippuunsa, ja kokea silti erillisyyttä. Se on ihan ok. Monen kohdalla tämä kuuluu ” suunnitelmaan” ja juoneen. Ei voi mennä väärin. Siinä se kosminen vitsikin on. Chill out!!!

“Life itself is the greatest act of unconditional love. It gives itself for free and asks nothing in return.” Jeff Foster

Push the button!

Viimeisten viikkojen teemana on kaiken muun ihmeellisen ja ihanan elämän ohella ollut näköjään syyllisyydestä  vapautuminen. Elämä on tarjoillut oikein herkuttelen tilaisuuksia nähdä niitä syyllisyyden rippeitä joita vielä kannan/ kannoin mukanani. Voi miten sitä luuli tietoisesti että on jo niin sujut joidenkin asioiden kanssa. Mutta kappas kepposta,  kun ulkopuolelta tulee ärsyke joka nostattaa syyllisyyden äänet paiskomaan korvien juureen, huomaan että jotain irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa on vielä. Egon vanhat kepulikonstit tulivat peliin mukaan tilanteissa, joissa se koki että se on muille velkaa ja vastuussa muiden hyvästä olosta. Myöskin se halusi välttää sitä, ettei se ainakaan tuota kenellekkään pahaa mieltä. Aikamoinen kantamus , jos ajattelee että olisi todellisuudessa vastuussa muiden kokemuksista  Ei kai sitä kerkeäsi muuta tekemään kun lipomaan takapuolia ympäriinsä, ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää  Ja vielä kun tietää, että jokainen tunne on ihan ok. Sitä voi maailman ääriin osoittaa ympäristöä, muita ihmisiä tai tilannetta joka aiheuttaa mielen mielestä vastustusta, mutta se ei vaan muuta mitään.Ja muistutan lempeästi itseänikin siitä, että todellakin olen joskus itse jaksanut valittaa ja odottaa jotain maagista pelastusta ulkopuolelta.

Syyllisyyden tunteet nousivat muutamasta tilanteesta, joissa henkilöillä oli ollut odotuksia kohdistuen minuun ja siihen kuinka minun tulisi toimia ( kuitenkaan kertomatta niistä). Egon selviytymis straegia puski päälle ja kuuntelin välillä huvittuneena ja välillä täysin samaistuen sen selityksiä joissa se välillä latisti minua ja koki riittämättömyyttä- välillä taas suorastaan arvosteli syyttäjiä ja koitti etsiä heidän kipukohtiaan joihin voisi iskeä hampaansa. Pyörä lähti pyörimään-mutta siihen ei toden teolla tarvitse reagoida  Tuntuu kuin vuosien karma olisi katkaistu. Osaan olla melkoinen herkkis ja olen kokenut elämässä valtavasti surua jos olen kokenut tuottavani jollekkin pettymyksen. Todellisuudessa kukaan muu kuin ihmisen mieli ei voi tuottaa pettymystä. Meillä on monilla todella sekava uskomus järjestelmä, joka on luotu keppi ja porkkana menetelmällä. Vuosia pelkäsin niin paljon tuottavani pettymyksiä, etten uskaltanut kuulla sydäntä ja sitä mitä se koki oikeaksi. Aina välillä huomaan edelleenkin että tietoisuuteen nousee jokin hyvin piiloutunut käsitys. Tällä kertaa se oli jotain tämän tyylistä: Olen vastuussa muiden tunteista. Järjellä olen tiennyt jo pitkään ettei näin mitenkään voi olla. Kuitenkin reaktio pukkasi päälle, joten tutkittavaa ja auottavaa löytyi. Ja ah miten vapaa olo on nyt  Sain antaa anteeksi. Itselleni ja muille. Nähdä myös ne omat jäykkyyteni. Muistaa taas entistä kirkkaammin että vain pelko takertuu ja luo odotuksia. Rakkaus avartaa ja vapauttaa.

On rikkaus voida tulla tietoiseksi kenties vuosia lymyillestä käsityksistä , jotka ovat vaikuttaneet alitajuisesti siihen mikä on mm. tässä elämässä tuntunut mahdolliselta. Tietoisuuden valo ei kestä sitä mikä ei ole totta. Kuka lie sanoikaan, ettei ole pahoja tai tyhmiä ihmisiä, on vain tiedostamattomia. Se taitaa pitää niin kutinsa. Voi millaisessa unessa sitä on ollutkaan joskus vaatiessaan ihmissuhteelta helpotusta. Rakkaus elää vapaudessa. Ja aidossa arvostuksessa. Ei siinä harhassa, joka perustuu aina siihen pieneen minään joka on täynnä kuvitelmia , muista ja itsestään.

Aiemmin olisin ehkä koittanut jäädyttää tilanteen, mutta enää ei näytä muuta tulevan sisältä kuin rakkautta. Mieli pyristeli hetkensä, mutta kun sitä ei ruoki se hiljenee. Ja jos älämölö alkaa, senkus tarkkailee sitäkin hyväksyen. Se mikä ei ole totta, ei voi satuttaa.Voi aina valita uskooko ajatuksiaan, jos tiedostaa. Voi aina todeta että ainoa asia joka lopulta tuottaa surua/kärsimystä/what ever on sen vastaan taistelminen joka on todellista. Kuinka ihanaa ja kaunista onkaan taas antautua elämälle. Melkeen joka kerta, kun kohtaamme voimakkaita tuntemuksia, takana on uskomus siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi olla enemmän, yms. On niin vapauttavaa irroittaa ja ottaa se vastaan mikä on kiitollisena.

Takki auki!

Jossain blogin alkumetreillä kirjoitin tarpeesta olla rehellinen. Useamman vuoden olen enempi ja vähempi tutkiskellut melko laajasti elämää ja mieltä – ja sitä mistä ihmeessä tässä kaikessa mahtaa oikein olla kysymys. Mukaan on mahtunut NLP:n ohella ayurvedaa, theta healingia, sekä monen moista muuta henkistä “oppia” . Voi pojat, enpä olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, mitä kaikkea sitä on saanut oppia ja miten monta asiaa on saanut havaita harhaksi. Nimerkillä, “se joka luuli joskus olevansa skeptikko” ja “uskon vain mitä näen”.   Ja taas  jälleen kerran sitä palaa sen äärelle, ettei sitä tosiaan taida olla mitään joka on 100% totta.

Varsinkaan se mitä näkee  Ihan koko tätä elämäksi kutsumaamme elokuvaa / pelikenttää myöten, hörhöyksine päivineen. Olen jännittänyt siitä puhumista tai siis pieni egoseni on sitä jännittänyt. Se on raukka niin kiinni käsityksissään, velvollisuuksissaan ja “tärkeässä” roolissaan. Hymy sille.

Monta kertaa sitä on luullut tajuavansa jotain, kohta taas huomatakseen, että ei se hitsi vie niin ollutkaan. Parempi olla yrittämättä luoda mitään kaavoja tai syy-seuraus -suhteita oivalluksistaan. Ja silti mieli pyrkii tekemään niin  Kun näkee, ja todella tuntee mielen vain harhaksi, kaikki muuttuu tai ainakin alkaa muuttua. Toisaalta mikään ei muutu. Elämä jatkaa kulkuaan ihan niinkuin se on aina ennenkin tehnyt: leikkisänä, arvaamattomana, vapaana ja käsittämättömän ihmeellisenä. Välillä sitä on “ytimessä” pidempään, ja sitten sitä humpsahtaa egon höpinään ja pelkoon mukaan. Voi jumaleissön mikä määrä noita ojia ja uusia harhoja onkaan tullut koluttua läpi tällä matkalla. Silti juuri niissä on pitänyt käydä.

Haastavimpina ehkä olen kokenut todella elämälle antautumisen ja siihen luottamisen. Pysähtyminen ja kuvitellusta kontrollista irroittaminen on joskus tuntunut mahdottomalta. Ystävääni lainatakseni “mieli tekee kaikki kepuli konstit ennenkuin irroittaa”. Jep. Todellakin koettu. Pelko, häpeä, epävarmuus, velvollisuuden tunne ovat olleet riittämättömyyden kanssa tuttuja vierailijoita, joita egon äänet on koittanut pamputtaa. Vastaavasti se on koittanut myös paremmuutta ja huonommuutta, oikeaa ja väärää, tavoittelua ja “tietämistä”. Kaikkensa se tekee, mutta mikään todellinen ei kuitenkaan kestä rakkauden/ olemisen/läsnäolon valoa ja voimaa. Sen ei tarvitse olla kuin yksi askel ajatteluun samaistumisen ansasta, kun on jo vapaa. Se on helppoa, jollei mieli tee siitä vaikeaa. Ja silti tätä purettavaa ja ihmeteltävää on riittänyt – ja varmaan riittää vielä eteenkin päin. Kun on todella, todella rehellinen ja avoin, sitä on enää hankala huijata itseään. Mielen kimurantit tarinat ovat saaneet purkautua, välillä sellaisten kasvukipujen kanssa, että ymmärrän hyvin kuvauksen “eihän tästä voi selvitä hengissä!” . Eikä voikaan. Se saa kuolla pois, se joka ei ole totta- ja johon silti aina välillä höpsösti on uskonut.

Koin välillä ristiriitaa mm. NLP:n ja muiden mielenhallintakeinojen kouluttamisesta, sillä sehän on juuri sitä “unen optimoimista”. Ego koitti vähän kuin puukottaa selkään yhtä itsellenikin tärkeää työkalua ja oivalluspakkia. Se piti sitä tarpeettomana. Rehellisesti sanottuna, en voi tietää olisinko ilman tiettyjä NLP:n oppeja voinut edes ymmärtää hölkäsen pöläystä kaiken illuusiosta. Tuskin. Se on ollut erityisen rakas ja tärkeä mielen “käyttöopas”, josta voi olla korvaamattoman paljon hyötyä silloin jos mieli koittaa ottaa vallan. Lisäksi kun tätä unta ja elokuvaa kerran eletään, niin mikseipä siitä voisi tehdä hauskempaa, onnellisempaa ja iloa tuottavampaa mielen keinoin myös! Jos olemme saaneet tämän elämän, miksipä tehdä siis mitään muuta kuin elää sitä.

Olen kiitollinen siitä pursuavasta ilosta jota koen taas ristiriitojen nähtyä harhaksi, voidessani kertoa niistä asioista joita olen itse havainnut hyväksi mielen suhteen, kuin myös siitä vapautumisen suhteen. Jokaisella meillä on se oma polkumme, joista yksikään askel ei rakkaudesta käsin voi olla väärä. Uskalla kuunnella sitä ominta “johdatustasi” tai intuitiotasi. Turha koittaa talloa muiden jo kulkemia polkuja, vaikka ne ovatkin heille ehkä toimineet. Turha myöskään arvostella muiden matkaa, se on heidän. Joskus on parempi antaa hetken kirjojen ja metodien olla, ja keksittyä kuuntelemaan sitä omaa sisäistä geniustaan. Silloin roolia ja pakenemista ei enää tarvita. Voi täysin vapaasti, selittelemättä ja virraten olla se aidoin itsensä, yhtä kaiken kanssa tässä elämän pelissä. Herää aamulla ja katso mitä tänään tapahtuu!

Rakasta kaikkea ( ai anna anteeksi ja hyväksy)  ja tee tai ole tekemättä ROHKEASTI sitä mikä tuntuu kussakin hetkessä tuottavan eniten rehellistä iloa, riippumatta lopputuloksesta taikka menneestä  sekä tulevasta. Jos mieli ei kykene rentoutumaan, hölisee vastaan, selittelee, hyökkää tai puolustelee niin suosittelen lämmöllä mielen toimintaan ja hallinta keinoihin tutustumista, luontaisestikin sinulle parhaiten resonoivalla tavalla.

“Beyond mind, there is an awareness that is intrinsic, that is not given to you by the outside, and is not an idea — and there is no experiment up to now that has found any center in the brain which corresponds to awareness. The whole work of meditation is to make you aware of all that is “mind” and disidentify yourself from it. That very separation is the greatest revolution that can happen to man.
Now you can do and act on only that which makes you more joyous, fulfills you, gives you contentment, makes your life a work of art, a beauty. But this is possible only if the master in you is awake. Right now the master is fast asleep. And the mind, the servant, is playing the role of master. And the servant is created by the outside world, it follows the outside world and its laws.
Once your awareness becomes a flame, it burns up the whole slavery that the mind has created. There is no blissfulness more precious than freedom, than being a master of your own destiny.

The Master in Zen is not a master over others, but a master of himself –and this self-mastery is reflected in his every gesture and his every word. He is not a teacher with a doctrine to impart, nor a supernatural messenger with a direct line to God, but simply one who has become a living example of the highest potential that lies within each and every human being. In the eyes of the Master, a disciple finds his own truth reflected. In the silence of the Master’s presence, the disciple can fall more easily into the silence of his own being. The community of seekers that arises around a Master becomes an energy field that supports each unique individual in finding his or her own inner light. Once that light is found, the disciple comes to understand that the outer Master was just a catalyst, a device to provoke the awakening of the inner.” -OSHO