Erottelukykyä

Kukapa tykkäisi tulla arvostelluksi tai ilkeilyn kohteeksi. Tietysti järjellä tiedämme että ”ei pidä välittää” mutta kun itse vuorollamme osumme arvostelun kohteeksi, harva meistä todella on niin Buddha että missään ei värähtäisi. Joskus meille opetetaan itsemme hyväksymistä mitä haastavimmilla tavoilla ja se saattaa kysyä meiltä munaa vetää rajaamme. 

Hirmuisen helposti tekisi mieli puolustautua, hyökätä takaisin tai sitten yritämme ostaa arvostelijalta hyväksyntää hylkäämällä itseämme, usein heikoin lopputuloksin. 

Koska olemme ihmisiä, ihan takuulla jokaisesta löytyy jotain mistä voi arvostella. 
Ja siis asialliselle palautteelle ja itsereflektiolle on aina tilaa, ja monen meistä on hyvä harjoitella ottamaan sitä vastaan. Mutta usein me itse olemme hyvin tietoisia kipeistä kohdistamme, ja inhimillisyyksistämme, niistä kohdista joidenka kanssa olemme epävarmoja ja haemme paikkaamme. Kyllä, jokaisessa meissä on arvosteltavaa. Minä en ole kaikista pikkutarkoin. Olen erityisen taitava kirjoitusvirheissä. Saatan joskus innostuksissani puhua liikaa. Saatan vahingossa sanoa jotain joka on omasta mielestäni hauskaa mutta ei olekkaan muiden mielestä. En aina osaa ilmaista mitä todella tarkoitan. Minussa on paljon arvosteltavaa. 

Ehkä haasteeni onkin hyväksyä itseni kaikesta siitä huolimatta, tekemättä siitä oikeutusta. Se mitä kieltää on vaikea kehittää. Siinä missä tiedän ja tunnustan olevani hauraalla, minulla on mahdollisuus olla itselleni paremmin läsnä ja sitä kautta kasvaa. 

Ehkäpä meillä on joka päivä harjoiteltava tässäkin erottelukykyä:

Milloin ilmaista ja MITEN?Ja onko se tarpeellista todella? 
(Huom! Joskus on todellakin tarpeen avata suu, mutta senkin voi 90% ajasta tehdä napakasti olematta ilkeä)
Mitä itse saan arvostelusta? Tekeekö se minulle paremman olon itsestäni?
Miksi juuri minua kiinnostaa tämän toisen henkilön heikkoudet? Mikä niissä osuu minuun? Kenestä ne ehkä muistuttavat?
Miltä minusta tuntuu kun minua arvostellaan?
Osaanko erottaa mikä on asiallista palautetta toiminnastani siitä mikä on ilkeilyä?
Saanko myös olla itse itseni tukena ja voida sallia sen että se kirvelee hetken?
Saanko myös harjoitella erottelukykyä milloin palaute tulee kuunnella ja milloin voi kieltäytyä kuuntelemasta enempää. 

Me ihmiset olemme aina peilejä toisillemme. Joku peilaa minulle kohtia joissa olen itsekkin epävarma, joku peilaa minulle mahdollisuutta arvostaa omaa tilaani, joku jotain muuta. Näen aina itseni, lopulta.

Kalju

Jokainen on kalju hiustensa alla
-Susan Mchenry

Yksi asia joka minua jaksaa ihmetyttää meissä ihmisissä on se miten hemmetisti me välillä näytämme pelkäävän ja epäröivän itseämme. Ei , en puhu nyt siitä pinnalle näkyvästä kuoresta jonka tehtävä onkin haluta näyttää vahvalta,pärjäävältä,tietävältä,kontrolloidullta,fiksulta,henkiseltä,rakkaudelliselta, jne.
Silloin kun epäröimme olla suoria ja rehellisiä edes itsellemme on vähän kuin pukisimme itse yksinäisyyden ja erillisyyden viitan ylle. 
Minun peliini on kuulunut liian pitkään rehellisen kokemuksen kaunistelu,henkisöinti ja "vahvan minän" ylläpito. Se on opittu ihanne, jota ylläpitämällä (valtaosin täysin autopilotilla) ajaudun itsestäni kauemmaksi ja väsyn. Nyt olen vähän väsynyt (vautsi, ihan luonnostaan tätäkin tuli kaunisteltua) ja tarvitsen lepoa. Onko se normaalia että ihmisen myöntäessä tarvitsevansa lepoa/tukea/whatever nousee huono omatunto tai syyllisyys? Se on normaalia Niin kauan kun itse tuota kierrettä pitää yllä. Onko se normaalia että kerta toisemme jälkeen elämme koittaen täyttää jonkun muun/muiden odotuksia joita luulemme heillä olevan? Ehkä joillakin niitä onkin ja paljon, mutta usein me itse olemme se joka viimekädessä vaatii. Kenen lupaa me odotamme olla ja kokea sitä mitä me olemme? Ja kannattaako sitä odottaa enää?
Näihin kuviin ja tunnelmiin on hyvä lähteä mantereen toiselle puolelle lomalle. 
 

<3