Mitä se kuuluisa rakkaus tässä tekisi?

Tuttu ja avartava kysymys oli tänään tarpeen. Miten rakkaus/ rauha toimisi tässä tilanteessa? Tai miten näen tilanteen rauhasta käsin? Tämä on myös teema johon liittyy paljon väärinkäsityksiä, minulla varmasti myös. Se kuuluisa rakkaus ei ainakaan oman käsitykseni mukaan ole mitään niin hirveän vaaleanpunaista ja pumpulista hempukkaa, vaan enemmänkin hiljaisuutta, tyhjyyttä. Rakkaus sanana kuvastaa sitä kuitenkin ihan hyvin, jos siitä unohtaa ne perinteiset mielleyhtymät rakkauteen tunteena.

Miten se rauha sitten näkee tämän tilanteen? Tässä ajatuksiksi muotoutunutta mössöä aiheesta. (Vaaleanpunaisia nonparelleja vielä päälle <3)

Sillä ei ole tarvetta ratkaista, mutta se ei myöskään sulje silmiään

Se on ok kaikkien lopputuloksien kanssa, myös sen että tulee vastaan hetkiä jotka hahmosta tuntuvat kaikelta muulta kun ok:lta.

Se ei halua muuttaa ketään mielensä mukaiseksi, mutta ei myöskään kiellä itseään, ei alistu

Se ei pysähdy paikalleen muoteiksi, ja toisaalta se on aina liikkumaton

Se antaa hahmoa sattua mielummin nyt kovaa, kuin tukahduttaa kokemuksensa ja antaa sydämensä hapottua

Se hyväksyy rehellisen kokemuksensa, hyväksyen senkin että ei ole oikeassa, eikä kukaan muu väärässä.

Se tietää että mikään ei ole sitä miltä näyttää, se katsoo näennäisen läpi

Se ei koita kontrolloida vaikka saattaisi huomata halun kontrolliin

Se tietää ytimiessään että mikään ei ole ikuista, yksikään uni ei kestä ikuisuutta.

Se ei mielistele tai anna voimaansa muille, eikä myöskään suostu ottamaan kenenkään voimaa heiltä itseltään, vaikka sitä kuinka tarjoiltaisiin.

Se ei jaottele. Sille katuojan mies on yhtäkuin   Presidentti. Ihminen, tarpeenaan olla hyväksytty.Se ei hämäänny rooleista.

Se ei ole kukaan erityisesti mutta se on parhaimmankin tarinan pahiksen hengenvedossa. Kaiken tämän horinankin aikana se istuu olallani ja nauraa riemukkaasti tälle koko vitsille elämästä. Joka välillä kuitenkin tuntuu niin kovin vakavasti otettavalta.

Unia

Unet tuntuvat joskus todella todelliselta, olen monet kerrat mm. Herännyt siihen että itken tai vastaavasti olen maailman onnellisin jostain unessa tapahtuneesta asiasta. Viime yön unessa yksi peloistani tapahtui ( jonka luulin jo selättäneeni, mutta se pirulainen rakentaa itsensä uudelleen jos annan sille pikkusormen). Unessa näin selkeästi miten en koskaan pelkää sitä mitä luulen pelkääväni. Itse tapahtumat eivät olleet niin pelottavia, kuin siihen liittämäni tunteet ja tarinat. " jos noin käy, kuolen häpeään" , yms. Pelot haluavat myös varmistella että minulla säilyy valheelliset identiteetit. Olin ihan uponneena uneen, kunnes keskellä unta muistin, että voin kokea rauhaa keskellä surua. Siirryin unihahmosta katsomoon. Se ei muuttanut sitä mitä unessa tapahtui, mutta se muutti miten tilanteen koin. Oli hieno kokea että unesta voi havahtua hereille. Pelko on tosiaan vaan mielessä, ja tekee kyllä kaikkensa ollakseen mahdollisimman uskottava ja iskeäkseen juuri sinne herkimpiin paikkoihin. Pitää olla vihollistaan ovelampi. Mikä olisikaan ovelampaa, kuin lakata taistelemasta harhoja vastaan. 

Kerrottakoon vielä että tämä pelko oli tiedostamaton varmaan 20 vuotta. Se oli hienosti rakentanut suojakerroisia ja naamioita päälleen. Piti pitää itsensä kiireisenä ja muistaa turruttaa olo ettei vaan muistaisi katsoa tuota silmiin. Nyt se on saanut tulla näkyväksi, kun suojamuurien kantaminen on käynyt niin raskaaksi että niiden on murennuttava. Voi kun kaikki pelot olisikin kadonnut niin että hoen vain " tämä ei ole totta" mantraa. Tarttumapinta peloista näyttäisi katoavan vasta kun sen on todella luissa ja ytimissään todennut harhaksi. Hienoa päivää kaikille rohkeille sotureille , meissä joka ainoassa on paljon enemmän voimaa mitä uskoisimme.Sen pääsemme monesti todistamaan juuri silloin kun tajuamme luovuttaa kontrolloinnista ja mielen tarpeesta hallita sitä mysteeriä jota ei voi tietää.

Bittersweet

Katkeruus on tunne jonka varmasti jokainen tietää ” happamoittavana”. Katkeruus on kuitenkin yksi inhimillisimmistä tunteista, joita ihmisyys sisällään kantaa. Voisiko olla että ihanan henkiset ja autuaat pyrkimyksemme olla ” hyviä ja kuuliaisia” ihmisiä sullovatkin vain tiedostamattomaan kaiken happaman, joka saa naamamme irvistämään. Me haluamme mielummin makeita herkkuja, vaahtokarkkia ja suklaata, ei mitään hapanta ja kitkerää kiitos!  Olisihan se ihanteellista, jos homma todellisuudessa toimisi ” poissa silmistä, poissa mielestä” perjaatteella. Siinä vain tuppaa käymään niin, että asiat joita emme uskalla/ osaa/halua kokea tuupataan syrjään, samaan tyyliin kun siivoaisi niin että lakaisee vain kaikki pölyt sängyn alle pois näkyvistä. Tässä olen henkilökohtaisesti ollut aivan mielettömän taitava, niin sen siivoamisen suhteen kuin siirtämään ja sivuttamaan tunteitakin  Halu todella vapautua mielen luomuksista ja harhoista omalla kohdallani tarkoittaa halua nähdä ja tuoda tietoisuuteen nekin pölyklimpit jotka olen tuupannut sivuun. Vaikka tiedän noidenkin tunteiden olevan mielen ja egon vääristämiä tarinoita, mutta niin kauan kun ne kiellän minussa niihin olemassa ” tarttuma pintaa”. Vedän puoleeni tilanteita ja tapahtumia saada nähdä nuo asiat itsessäni. Jos tietynlaiset kaavat ja kuviot toistuvat elämässä, silloin niisstä todellakin taitaa olla jotain opittavaa. Mitä enempi on itse vapautunut ( okei, todellisuudessa itse on Aina vapaa, tai enempikin että ei ole mitään “itseä”), sen vähempi erilaisia haasteita on tullut vastaan. Niille ei vaan ole käyttöä. Toisaalta taas asiat jotka olisivat joskus saaneet vapisemaan pelosta ja jähmettäneet täysin eivät enää kosketakkaan. Ne saavat mennä läpi. Toisin sanottuna saamme kyllä juuri sen mitä omalla polullamme tarvitsemme. Näki egomme sitä tai ei, sillä ei ole merkitystä.

Tulin kuitenkin kirjoittamaan eräästä varjopuolesta, tai kokemuksesta jonka sain huomata viikonloppuna.Tällä kertaa tämä tuttava ei tuntunut mitenkään henkilökohtaiselta. Se vain oli. Ystävä nimeltä katkeruus. Olin eräällä kurssilla, johon itse suhtauduin siltä kantilta että nyt saa nousta ripeitä myöten kaikki esiin jota en vaan näe.  Teimme erilaisia harjoituksia, joissa mentiin nimenomaan niihin yleensä negatiivisiksi kutsuttuihin kokemuksiin, koimme nuo tunteet, näimme ne harhaksi ja Boom. Loppu. Joskus olisin pitänyt ehkä tällaista aivan hulluna, kuka nyt lähtisi oikein jahtaamaan negatiivisia tunteita? No se, joka ei enää aio niitä pelätä. Se joka ei anna niiden enää hallita itseään. Se, joka ei halua enää pelätä. Todellisuudessa on vain tämä hetki, kaikki menneen kuvittelu on vain harhaista muistelua, egon luominen tulkintoineen, Fine. Mutta harhainen egoni oli jättänyt virheellisiin tulkintoihinsa perustunutta katkeruus-energiaa sisäänsä. Oli uskomaton kokemus löytää itsessään tuo. Katselin Eeviä, tämän elämän ” päähahmoa” näyttämöllä kokemassa tuota oloa, ja huomasin että se ei ole Minä. Koko Eevin tarina on sarja ajatuksia, tunne möhkäleitä ja halua olla rakastettu. Tämä halu on ollut niin suuri, että se ei ole lisännyt rakkautta ja vapautta, vaan se on hallinnut. Se on mittaillut, se on laskelmoinut. Eevi ei tätä tietenkään haluaisi myöntää. Eevihän luulee, että sen on oltava hyvä ihminen. Eevi luulee että tunteet katkeruudesta olisivat sen omia. Eevihän ei aina huomaa, että sillä ei ole omia ajatuksia. Ajatuksia on, mutta ei ajattelijaa. Katsellessani tuotta tarinaa koin suurta iloa. Kokea tätä kaikkea.

Tämä kokemus oli ihana muistutus siitä, että koetaan ne asiat silloin kun ne on. Eevi oli tuotakin asiaa muhittanut sisällään pitkään, ja enää sängyn alle ei mahtunutkaan pölypalloja, ne tulvikin sieltä ulos. Miten hieno tilanne olikaan keskustella tästä kaikesta henkilön kanssa, jota kohtaan olin tuntenut katkeruutta. Syyttämäättä, jeesustelematta, vaatimatta selitystä. Antamalla anteeksi, itselleen ja toiselle. Saaden kokea sen, että vaikka tunne ei kerro todellisuudesta mitään, se silti hahmolle tuntui todelta. Ja erottaa ne kaksi toisistaan, ja tuntea miten ne on silti yhtä. Osa unta, jonka uneksija on Mysteeri.

<3

Shame on me!

hanaa kesää vaan ja rilluma rei! Vähän jännittää näemmä kirjoittaa vähän “synkemmästä” aiheesta, siinäpä siis oiva syy tehdä se  Vuosi sitten olisin varmaan naureskellut, mikä ihmeen häpeä? Enhän minä nyt häpeä melkeen mitään. Vähänpä tiesin. Pelokas suojeleva mieli tekee kaikkensa kätkeäkseen tunteita joita emme halua kokea. Mielen defenssi mekanismit ovat monesti syntyneet jo lapsena, jolloin teemme kovin kovin virheellisiä tulkintoja lähes kaikesta. Meille kehkeytyy suojamekanismeja jotta välttäisimme kipeiden kokemusten toistumisen. Vitsi onkin se että tuo välttely ja suojelijan roolin pelaaminen on n. 10 000 kertaa raskaampaa kuin se mitä egomme pelkää. Lähtiessään egon läpikatselu puuhiin edessä ei todellakaan ole pelkkää ilotulitusta ja rakkauden virtaa vaan sitä saa katsoa silmästä silmään kaikkia niitäkin asioita joita huomaavainen egomme on halunnut pitää meiltä piilossa. Itseään ei tarvitse kehittää paremmaksi, henkisemmäksi, vahvemmaksi taikka miksikään muuksi. Ego on ties kuin monta vuotta rakentanut suojelumallejaan, joten ne eivät välttämättä sorru kaikki ihan hetkessä. Omalla kohdalla olen huomannut kerroksia löytyvän vaikka millä mitalla. Jossain kohdin sitä kuitenkin lakkaa tuomitsemasta enää niitä ” varjopuolia” pahoiksi, eikä ne kirvele enää niin paljon. Joskus tosin muistan rukoilleeni että en halua tiedostaa tätä kaikkea, olisin halunnut pitää sen pumpulisen kuvan itsestäni mielummin! Ainiin, sekin oli vaan mielikuva. Ainiin, sitäkin oli aika raskasta pitää yllä.

Herkästi, kovin herkästi sitä haluaa pyristellä eroon nousevista tunteista ja peloista. Tämä pitää ainakin järkeillä pois. Voi hokea vaikka mantraa tai tehdä jonkun kikka kolmosen jotta huomio ei kohdistukkaan sinne mihin sattuu. Se on ihan ok, mutta se on välttelyä. Jos sen tunteet ottaakin vastaan 100%, jopa kiittäen?  Jos on hämmentynyt, on sitten hämmenynyt. Jos on surullinen, on sitten surullinen. Jos on vihainen, on sitten vihainen. Se ei tarkoita että syyttäisi ketään tai mitään kokemastaan. Ymmärtää että kokemus on kuitenkin vääristynyt, mutta jos se nyt on tässä läsnä niin ei se kieltäminenkään auta. Antaa tunteen palaa täydellä liekillä. Voi aina kysyä mitä tämän takana on?  Viha voi kätkeä taakseen riittämättömyyttä, riittämättömys häpeää , häpeä pelkoa hylätyksi tulosta, jne. Jos joku asia on totta kokemuksessa, se ei tarkoita että se olisi totta todellisuudessa. Tunne , miten kovalta ja raa’alta se tuntuisikaan polttaa kyllä itsensä loppuun. Kun se on sen tehnyt , ei jäljelle enää “herkästi syttyvää” materiaalia. Niin kauan kun emme kohtaa itsessämme KAIKKEA, kannamme herkkiä pisteitämme mukanamme. Ja niihin jos osuu niin koskee. Henkisen kivun pelko ei lakkaa peittelemällä näitä pisteitä, vaan tiedostamalla ne ja menemällä läpi, kerrankin.

Eiköhän tässä ole jo jaariteltu. Mennään siihen teemaan joka on ollut täällä teemana. Kiitos Häpeä että tulit esiin. Kiitos että kaikki ne vuodet jolloin en sinua vielä kestänyt ottaa vastaan lymysit systeemissä, kiitos että piilouduit niin hyvin. Kiitos elämä että järjestit minulle tilanteita jossa tämä tunne sai tulla näkyville. Kiitos. Ja anteeksi.

Häpeän tunnustaa mitä olen hävennyt ( ja ehkä pidän silti jotain myös vain itselläni  )

Häpeän sitä että olen koittanut olla “parempi” mitä olen

Häpeän että olen uskonut sokeasti

Häpeän että olen uskotellut sokeasti

Häpeän että olen valehdellut

Häpeän että olen ollut laiska ja saamaton

Häpeän että olen luullut olevani huonompi kuin olen

Häpeän että olen luullut ” osaavani jo tarpeeksi”

Häpeän että olen luullut etten ikinä ole tarpeeksi

Häpeän että olen vimmatusti halunnut kontrolloida

Häpeän että en ole uskaltanut olla oma itseni

Häpeän että en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni

Häpeän että olen piilotellut asiota jotka ovat minulle tärkeitä

Häpeän että olen puolustellut, arvostellut ja puhunut selän takana

Häpeän että olen teeskennellyt

Häpeän että olen syytellyt ympäristöä mielessäni

Häpeän että olen kuvitellut olevani uhri

Häpeän että olen hävennyt ihmisyyttäni

Häpeän että olen luullut että asiat jotka sopivat minulle sopisivat kaikille

Häpeän jos minua on kritisoitu

Häpeän jos olen kokenut epäonnistuneeni

Häpeän jos en ole voinut/pystynyt ” auttamaan”

Häpeän että olen ollut anteeksi pyytelevä olemukseltani

Häpeän paljon muutakin, mutta olen jo niin kyllästynyt koko tunteeseen että enää jaksa kiinnostaa 

En enää jaksa hävetä häpeää. Olkoon sitten. Aamulla ulkona ollessani kävin kalliolle makaamaan ja annoin tunteen jyllätä. Keho muuttui tuli kuumaksi sisältä. Ihan kuin sisällä olisi tosiaan palanut. Sitten kun se oli valmis, kuumuus laski yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jaahas  Ehkä tätä tunnetta ei tarvitse enää vältellä, tai sitten tarvitsee. Molempi parempi. Se tunne ei vaan itsessään enää pelota. Kiitos <3

p.s Häpeän sitä miten paljon käytän hymiöitä!

p.p.s Häpeän sitä että tekstini on täynnä kiroitus virheitä!!

p.p.p.s ;) ;)