Varfie.

Viisaat ovat vuosituhansia sanoneet että maailma on heijaste mielestämme. Elämä on peili. Tämä ajatus on kiva uskoa todeksi sillain niinku vähän ja pikkasen, mutta sen todeksi eläminen kokonaan on vähän enempi halukkuutta vaativaa. Niin paljon halukkuutta se vaatii, että siltä polulta luultavasti useamman kerran harhailee sivureiteille, jotka nekin sitten kuuluvat asiaan.Kaikki me tiedämme että paljon helpompaa syyttää toisia, odottaa muilta muuttumista ja ikään kuin siirtää toisiin se joko valona tai varjona jota itsessä ei näe, hyväksy, myönnä tai ole valmis kohtaamaan. Tämä ei siis ole mitenkään paha juttu, tai mikään mitä pitäisi hävetä. Oivallus voi tulla usein vasta kun on valmis näkemään oman osuutensa ja vastuunsa tilanteesta. Ja tämä ei todellakaan tarkoita mm. Ala-arvoisen kohtelun sallimista. Silloin voi nähdä että minulla on ääni jolla vetää rajat tai jalat jolla kävellä pois. Aina se ei ole niin yksinkertaista, sillä se mikä on "normaalia" on hyvin kyseenalaista. Joku on esim. Niin tottunut alentamaan itseään että siitä on tullut itselle vakio. Asia joka tapahtuu itsestään, sen kummemmin miettimättä. Usein elämän erilaiset herätyssoitot auttavat avaamaan silmiä. Helppoa ei ole aina sen jälkeenkään, opitut ohjelmat osaa olla varsin syvään juurtuneita. Valppaana ja vastuunottaen. Vaikka pienen pienen askelen kerrallaan. 

Kun tuomitsee, tuomitsee itsensä.
Kun kiittää, kiittää itseään.
Mitä tekeekään, tekee sen itselleen.
Kun rakastaa, rakastaa itseään
Kun antaa anteeksi , antaa anteeksi itselleen
Mitä toivot toiselta, voitko antaa sen itsellesi?

Olen tähän "klassiseen" mennyt jo niin monet kerrat mutta näköjään taas piti käydä. Odotin toiselta rehellisyyttä ja aitoutta, olematta sitä itse itselleni. Tuo toinen tuli avuksi, heijastamaan minulle sen takaisin.
On tietysti ihan ok ja tervettä odottaa ympärillä olevilta ihmisiltä asioita, mutta muistaa se oma osuus. Ja se että voimme ajaa itsemme melkoiseen vankilaan jos odotamme toiselta jotain, vähän kuin odottaisi että ehkä joskus rikkaruohot katoavat itsestään. Tehdään rauha ensin itsemme kanssa. Joko rikkaruohoista tekee numeron tai sitten ei. Voi olla välittämättä ja hyväksyä pieni elämään kuuluva rempallaan olo, tai alkaa kitkemään.

On paljon kauniimpaa että ihminen uskaltaa häpeästä huolimatta myöntää ihmisyytensä, kuin se että ollaan niin s@@kelin valmiita ja kaikkitietäviä. Itse olen ainakin tehnyt paljon töitä mm. Arvostelun, tuomitsemisen ja asioiden kaunistelun suhteen. Puhumattakaan mm. vihasta ja katkeruudesta. (näitä kielsin vuosia, enhän minä nyt hei sentään!). 

On elämään kuuluvaa että se etenee ja muuttuu, joidenkin kanssa kuljetaan jonkun matkaa ja jotain tehdään jonkun aikaa ja sitten ne asiat saattavat tulla myös päätökseen. Olen miettinyt paljon että mikä on pakenemista mikä vaan sellaisesta irtipäästöä joka on jo elänyt aikansa? Minulla ei ole siihen teoriaa eikä vastausta, mutta luotan että kaikki menee jokatapauksessa kuten kuuluukin.

Kuvassa varfieni.

Tunnustuksia

Upea tunne on se, kun näkee jonkun mielen luoman veivauksen ja nöyrtyy tunnustamaan ja näkemään persoonansa pikkumaisuuden ja itsekkyyden. Vaikka kuinka persoona haluaa olla ihana, rakastettava ja hyväksytty, se on melkoinen Susi lampaan vaatteissa.
Se janoaa voivansa tietää, olla parempi, saada lisää eikä mikään näytä riittävän. Tällaisen tunnustuksen teko voi tuntua pieneltä kuolemalta. Kukapa tykkäisi todeta että ” olin väärässä” tai todeta että ” toiveeni oli itsekäs” .

Vapauden tielle lähtevä voi tuskin välttyä näiltä tunnustuksilta. Vapaus ei ole pelkkää rajoittavista uskomuksista vapautumista vaan järjettömältäkin tuntuvaa halua nähdä valheellisuuksien läpi. Ja näitähän riittää. Vapautuminen on ajoittain ihanaa ja fantastista, ajoittain se on kivuliasta ja hirveää.

Se matka sopii hänelle, joka ei voi enää jättää matkaa tekemättä. On jo niin turtana etsimisestä, takertumisesta, pelosta, riittämättömyydestä ja häpeästä. Vapaus ei voi noita kiertää, vaan se menee kohti.Alussa ehkä uhmaten ja aggressiivisesti, kuin soturi jolla ei ole käsitystäkään kuinka monta vastustajaa on edessä. Saatuaan kokemusta siitä kuinka vastustajat hajoavat soturin sydämessä herää rauha ja kiitollusuus keskellä sotaa.Se ei enää samaistu kokoajan siihen joka sotii. Se sotii itseään vastaan. Ei ketään muuta, ei ole mitään muuta. Välillä se luo fantasioita siitä että se on valmis soturi ja ansaitsee kunnia merkin. Se luuli, että se teki sen itse. Todellisuus ei sodi. Se on kylmän viileä, rauhallinen soturi, joka ei pelkää tarpeen mukaan ärähtää, joka ei pelkää olla hiljaa. Se tietää että kaikki on aina niin kuin kuuluukin, keskellä sotaakin.

Näin unen jossa pelottavan näköinen mies koitti hyökätä kimppuuni. Unessa olin peloissani, räpiköin häntä vastaan, koitin puolustautua ja hyökätä vastaan. Kunnes kuulin jostain vakaan ja rauhallisen äänen ” antaudu” . Lopetin kaiken vastustelun ja räpiköinnin. Hyökkääjä edessäni mureni palasiksi. Antautumalla.

Huomasin hiljattain jälleen yhden itsekkään mallin johon mieli oli kiinnittynyt. Se halusi todellisuuden muokkaantuvan omien halujensa mukaan. Se ei luottanut että todellisuus tietää paremmin kuin valheellinen ja pelkoon perustuva itse.Vanhan ruven repäisy kirpaisee, mutta sitten se on ohi. Tästäkin oivalluksesta mieli haluaisi luoda selkeästi ymmärrettävän konseptin. Persoona haluaa turvaa , ja sen saavuttaakseen se onkin valmis vaikka mihin. Vapautuminen on kaikkea muuta kuin turvallista, pelon näkökulmasta. Se kuitenkin kantaa, mitä ihmeellidemmällä tavalla.Palkinnoksi ei saa kiitosta, kehua, tietoa tai titteliä.
Mikä saa jatkamaan eteenpäin vaikka mitään ei ole luvattu? Se että ei voi enää kääntyä takaisinkaan.

Kun havahduin tuohon itsekkääseen malliin koin aluksi suurta häpeää. En voinut kaunistella asiaa mitenkään. Se oli vain hyväksyttävä. Häpeään ei auta jäädä kierimään.Tässä olen huomannut isoja muutoksia suhtautumisessani. Aiemmin vastaavat “pienet kuolemat” saivat kierimään häpeässä, epäonnistumisessa ja ” olen hirveä akka joka ei ansaiste elää”- fiiliksissä.Tällöin tuli lähdettyä tarinoihin mukaan ja antoi menneen määrittää sitä kuka on.Kun tiedostaa jotain, voi todella vastata siitä että samaa erhettä ei tarvitse tehdä uudelleen.
Antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin.Laskea aseet ja antautua. Kunnioittaa kanssa sotureita, ja antaa heidän sotia omat sotansa.

One does not become enlightened by imagining figures of light, but by making the darkness conscious. The latter procedure is disagreeable and therefore not popular.
C.G. Jung

Shame on me!

hanaa kesää vaan ja rilluma rei! Vähän jännittää näemmä kirjoittaa vähän “synkemmästä” aiheesta, siinäpä siis oiva syy tehdä se  Vuosi sitten olisin varmaan naureskellut, mikä ihmeen häpeä? Enhän minä nyt häpeä melkeen mitään. Vähänpä tiesin. Pelokas suojeleva mieli tekee kaikkensa kätkeäkseen tunteita joita emme halua kokea. Mielen defenssi mekanismit ovat monesti syntyneet jo lapsena, jolloin teemme kovin kovin virheellisiä tulkintoja lähes kaikesta. Meille kehkeytyy suojamekanismeja jotta välttäisimme kipeiden kokemusten toistumisen. Vitsi onkin se että tuo välttely ja suojelijan roolin pelaaminen on n. 10 000 kertaa raskaampaa kuin se mitä egomme pelkää. Lähtiessään egon läpikatselu puuhiin edessä ei todellakaan ole pelkkää ilotulitusta ja rakkauden virtaa vaan sitä saa katsoa silmästä silmään kaikkia niitäkin asioita joita huomaavainen egomme on halunnut pitää meiltä piilossa. Itseään ei tarvitse kehittää paremmaksi, henkisemmäksi, vahvemmaksi taikka miksikään muuksi. Ego on ties kuin monta vuotta rakentanut suojelumallejaan, joten ne eivät välttämättä sorru kaikki ihan hetkessä. Omalla kohdalla olen huomannut kerroksia löytyvän vaikka millä mitalla. Jossain kohdin sitä kuitenkin lakkaa tuomitsemasta enää niitä ” varjopuolia” pahoiksi, eikä ne kirvele enää niin paljon. Joskus tosin muistan rukoilleeni että en halua tiedostaa tätä kaikkea, olisin halunnut pitää sen pumpulisen kuvan itsestäni mielummin! Ainiin, sekin oli vaan mielikuva. Ainiin, sitäkin oli aika raskasta pitää yllä.

Herkästi, kovin herkästi sitä haluaa pyristellä eroon nousevista tunteista ja peloista. Tämä pitää ainakin järkeillä pois. Voi hokea vaikka mantraa tai tehdä jonkun kikka kolmosen jotta huomio ei kohdistukkaan sinne mihin sattuu. Se on ihan ok, mutta se on välttelyä. Jos sen tunteet ottaakin vastaan 100%, jopa kiittäen?  Jos on hämmentynyt, on sitten hämmenynyt. Jos on surullinen, on sitten surullinen. Jos on vihainen, on sitten vihainen. Se ei tarkoita että syyttäisi ketään tai mitään kokemastaan. Ymmärtää että kokemus on kuitenkin vääristynyt, mutta jos se nyt on tässä läsnä niin ei se kieltäminenkään auta. Antaa tunteen palaa täydellä liekillä. Voi aina kysyä mitä tämän takana on?  Viha voi kätkeä taakseen riittämättömyyttä, riittämättömys häpeää , häpeä pelkoa hylätyksi tulosta, jne. Jos joku asia on totta kokemuksessa, se ei tarkoita että se olisi totta todellisuudessa. Tunne , miten kovalta ja raa’alta se tuntuisikaan polttaa kyllä itsensä loppuun. Kun se on sen tehnyt , ei jäljelle enää “herkästi syttyvää” materiaalia. Niin kauan kun emme kohtaa itsessämme KAIKKEA, kannamme herkkiä pisteitämme mukanamme. Ja niihin jos osuu niin koskee. Henkisen kivun pelko ei lakkaa peittelemällä näitä pisteitä, vaan tiedostamalla ne ja menemällä läpi, kerrankin.

Eiköhän tässä ole jo jaariteltu. Mennään siihen teemaan joka on ollut täällä teemana. Kiitos Häpeä että tulit esiin. Kiitos että kaikki ne vuodet jolloin en sinua vielä kestänyt ottaa vastaan lymysit systeemissä, kiitos että piilouduit niin hyvin. Kiitos elämä että järjestit minulle tilanteita jossa tämä tunne sai tulla näkyville. Kiitos. Ja anteeksi.

Häpeän tunnustaa mitä olen hävennyt ( ja ehkä pidän silti jotain myös vain itselläni  )

Häpeän sitä että olen koittanut olla “parempi” mitä olen

Häpeän että olen uskonut sokeasti

Häpeän että olen uskotellut sokeasti

Häpeän että olen valehdellut

Häpeän että olen ollut laiska ja saamaton

Häpeän että olen luullut olevani huonompi kuin olen

Häpeän että olen luullut ” osaavani jo tarpeeksi”

Häpeän että olen luullut etten ikinä ole tarpeeksi

Häpeän että olen vimmatusti halunnut kontrolloida

Häpeän että en ole uskaltanut olla oma itseni

Häpeän että en ole uskaltanut sanoa mielipidettäni

Häpeän että olen piilotellut asiota jotka ovat minulle tärkeitä

Häpeän että olen puolustellut, arvostellut ja puhunut selän takana

Häpeän että olen teeskennellyt

Häpeän että olen syytellyt ympäristöä mielessäni

Häpeän että olen kuvitellut olevani uhri

Häpeän että olen hävennyt ihmisyyttäni

Häpeän että olen luullut että asiat jotka sopivat minulle sopisivat kaikille

Häpeän jos minua on kritisoitu

Häpeän jos olen kokenut epäonnistuneeni

Häpeän jos en ole voinut/pystynyt ” auttamaan”

Häpeän että olen ollut anteeksi pyytelevä olemukseltani

Häpeän paljon muutakin, mutta olen jo niin kyllästynyt koko tunteeseen että enää jaksa kiinnostaa 

En enää jaksa hävetä häpeää. Olkoon sitten. Aamulla ulkona ollessani kävin kalliolle makaamaan ja annoin tunteen jyllätä. Keho muuttui tuli kuumaksi sisältä. Ihan kuin sisällä olisi tosiaan palanut. Sitten kun se oli valmis, kuumuus laski yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Jaahas  Ehkä tätä tunnetta ei tarvitse enää vältellä, tai sitten tarvitsee. Molempi parempi. Se tunne ei vaan itsessään enää pelota. Kiitos <3

p.s Häpeän sitä miten paljon käytän hymiöitä!

p.p.s Häpeän sitä että tekstini on täynnä kiroitus virheitä!!

p.p.p.s ;) ;)

Push the button!

Viimeisten viikkojen teemana on kaiken muun ihmeellisen ja ihanan elämän ohella ollut näköjään syyllisyydestä  vapautuminen. Elämä on tarjoillut oikein herkuttelen tilaisuuksia nähdä niitä syyllisyyden rippeitä joita vielä kannan/ kannoin mukanani. Voi miten sitä luuli tietoisesti että on jo niin sujut joidenkin asioiden kanssa. Mutta kappas kepposta,  kun ulkopuolelta tulee ärsyke joka nostattaa syyllisyyden äänet paiskomaan korvien juureen, huomaan että jotain irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa on vielä. Egon vanhat kepulikonstit tulivat peliin mukaan tilanteissa, joissa se koki että se on muille velkaa ja vastuussa muiden hyvästä olosta. Myöskin se halusi välttää sitä, ettei se ainakaan tuota kenellekkään pahaa mieltä. Aikamoinen kantamus , jos ajattelee että olisi todellisuudessa vastuussa muiden kokemuksista  Ei kai sitä kerkeäsi muuta tekemään kun lipomaan takapuolia ympäriinsä, ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää  Ja vielä kun tietää, että jokainen tunne on ihan ok. Sitä voi maailman ääriin osoittaa ympäristöä, muita ihmisiä tai tilannetta joka aiheuttaa mielen mielestä vastustusta, mutta se ei vaan muuta mitään.Ja muistutan lempeästi itseänikin siitä, että todellakin olen joskus itse jaksanut valittaa ja odottaa jotain maagista pelastusta ulkopuolelta.

Syyllisyyden tunteet nousivat muutamasta tilanteesta, joissa henkilöillä oli ollut odotuksia kohdistuen minuun ja siihen kuinka minun tulisi toimia ( kuitenkaan kertomatta niistä). Egon selviytymis straegia puski päälle ja kuuntelin välillä huvittuneena ja välillä täysin samaistuen sen selityksiä joissa se välillä latisti minua ja koki riittämättömyyttä- välillä taas suorastaan arvosteli syyttäjiä ja koitti etsiä heidän kipukohtiaan joihin voisi iskeä hampaansa. Pyörä lähti pyörimään-mutta siihen ei toden teolla tarvitse reagoida  Tuntuu kuin vuosien karma olisi katkaistu. Osaan olla melkoinen herkkis ja olen kokenut elämässä valtavasti surua jos olen kokenut tuottavani jollekkin pettymyksen. Todellisuudessa kukaan muu kuin ihmisen mieli ei voi tuottaa pettymystä. Meillä on monilla todella sekava uskomus järjestelmä, joka on luotu keppi ja porkkana menetelmällä. Vuosia pelkäsin niin paljon tuottavani pettymyksiä, etten uskaltanut kuulla sydäntä ja sitä mitä se koki oikeaksi. Aina välillä huomaan edelleenkin että tietoisuuteen nousee jokin hyvin piiloutunut käsitys. Tällä kertaa se oli jotain tämän tyylistä: Olen vastuussa muiden tunteista. Järjellä olen tiennyt jo pitkään ettei näin mitenkään voi olla. Kuitenkin reaktio pukkasi päälle, joten tutkittavaa ja auottavaa löytyi. Ja ah miten vapaa olo on nyt  Sain antaa anteeksi. Itselleni ja muille. Nähdä myös ne omat jäykkyyteni. Muistaa taas entistä kirkkaammin että vain pelko takertuu ja luo odotuksia. Rakkaus avartaa ja vapauttaa.

On rikkaus voida tulla tietoiseksi kenties vuosia lymyillestä käsityksistä , jotka ovat vaikuttaneet alitajuisesti siihen mikä on mm. tässä elämässä tuntunut mahdolliselta. Tietoisuuden valo ei kestä sitä mikä ei ole totta. Kuka lie sanoikaan, ettei ole pahoja tai tyhmiä ihmisiä, on vain tiedostamattomia. Se taitaa pitää niin kutinsa. Voi millaisessa unessa sitä on ollutkaan joskus vaatiessaan ihmissuhteelta helpotusta. Rakkaus elää vapaudessa. Ja aidossa arvostuksessa. Ei siinä harhassa, joka perustuu aina siihen pieneen minään joka on täynnä kuvitelmia , muista ja itsestään.

Aiemmin olisin ehkä koittanut jäädyttää tilanteen, mutta enää ei näytä muuta tulevan sisältä kuin rakkautta. Mieli pyristeli hetkensä, mutta kun sitä ei ruoki se hiljenee. Ja jos älämölö alkaa, senkus tarkkailee sitäkin hyväksyen. Se mikä ei ole totta, ei voi satuttaa.Voi aina valita uskooko ajatuksiaan, jos tiedostaa. Voi aina todeta että ainoa asia joka lopulta tuottaa surua/kärsimystä/what ever on sen vastaan taistelminen joka on todellista. Kuinka ihanaa ja kaunista onkaan taas antautua elämälle. Melkeen joka kerta, kun kohtaamme voimakkaita tuntemuksia, takana on uskomus siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi olla enemmän, yms. On niin vapauttavaa irroittaa ja ottaa se vastaan mikä on kiitollisena.