"Hyvä jätkä"

Jossain vaiheessa matkaa opin että on suotavaa olla ”hyvä jätkä”. Hyvä jätkä joustaa, on avoin, suvaitseva ah ainavain ja on muutenkin kaikilla mahdollisilla tavoilla helppo. Ei vaivaksi, ei ”hankala”.
Hyvän jätkän suusta voi kuulla usein ”ei mua varten tarvitse” ja ”mulle käy hei kaikki”.

Kysymys kuuluukin, onko hyvä jätkä oikeasti niin hemmetin lepposa, chilli ja mukava kun haluaa esittää olevansa? Voiko olla että hyvän jätkän rooli onkin ollut joskus tärkeä selviytymiskeino elämässä, jonka avulla on oppinut saamaan hyväksyntää? Ihminen usein alitajuisesti pyörii kahden kysymyksen ympärillä:
Miten kelpaan, miten minua rakastetaan ja miten vältän torjutuksi/hylätyksi tulon?
Minulle yksi viheliäs vastaus on ollut juurikin tuo Hyvän Jätkän leikki.

Kiitos vaan hyvä jätkä, tarvitsin sinua joskus mutta roolivaatteesi alkavat jo roikkua, en mahdu teihin enää. Minussa on rohkeutta omaan ääneen, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Minussa on rohkeutta olla myös rosoinen, tarvitseva, rajoja vetävä. Sitä paremmaksi Naiseksi muutun itselleni, kun en enää yritä kaikille muille olla easybeasy.

Hyvä jätkä on saanut minut sanomaan kyllä silloin kun tarkoitan ei ja ei sillon kun tarkoitan kyllä. Hyvä Jätkä vastaa ohjelmoinnin mukaan, mikä nyt ikinä vähiten uhkaakaan hyvän jätkän leiman menetystä.
Ajattele miten makea seikkailu katsoa millaisia rajoja voi rikkoa jos ei aina yritäkkään olla mahdollisimman vähäksi vaivaksi. 

On ihmisiä joiden on hyvä harjoitella toisten huomioimista ja tilan jakamista, ja on hyviä jätkiä joiden on hyvä opetella itsensä huomioimista. Minussa on molemmat. Hyvä jätkä ja itsekäs mulkku. en usko että on mitään ainaista sääntöä jonka mukaan toimia, vaan kussakin hetkessä kuulostella mitä minulta nyt tarvitaan? Rajoja vai rajoista luopumista?

Kuvassa esimerkki antautumisesta by eräs zen mestari

F*cking Perfect

Kaikista yrityksistä tulla täydelliseksi, miellyttäväksi ja oikeanlaiseksi on saanut maksaa kovan hinnan. Se hinta on elämä joka ei tunnu omalta, elämä joka tuntuu tyhjältä. Kun omia suloisia ja inhimillisiä (lue raastavia) kelpaamis yrityksiä riisutaan, se voi tuntua pieneltä kuolemalta. Käärme vain luo nahkaansa, ja sieltä alta TODELLAKIN löytyy jotain..luonnollisempaa. 

Olen onnellinen että pelokkaan minun harhakuvat ovat romahtaneet kerta toisensa jälkeen. Perkele että olivatkin todentuntuisia ja uskottavia. Kun pienen mielen pelot käyvät toteen, voi olla jännän paradoksin äärellä. Eihän tämä ole yhtään niin kauheaa mitä kuvittelin! Sitä ennen on usein kahlannut pelkojen tulimeren läpi, mutta kuitenkin siellä keskellä tietämättömyyttä on selkeys.

Mitä jos lakkaan pitämästä kuvitelmiani yllä? Mitä jos lakkaan leikkaa, liimaa ja korjaa pelini? Katson mitä jää jäljelle.En enää koitakkaan pitää pystyssä sellaista joka ei ole todellista, joka ei voi koskaan pysyä pystyssä. Ja tällä matkalla olen tietysti 100x mennyt takaisin leikkaamaan ja liimaamaan. Kunnes tulee kohta jossa vanhentunut liimapurkki kädessä tajuaa että jos se ei tällä pysy, niin olkoon pysymättä. Tekee tilaa sille joka ei ole päälleliimatun jenkkihymyilevän amerikkalainen unelma, vaan jotain aitoa. Räkää, kyyneliä, naurua, elämän makuista elämää.

Omistettu kaikille särkyneille, olette rohkeampia kuin tiedättekään.

We are not asked to be perfect.
We are asked to be human.
And that is good enough.

-Joku viisas Art of healing levyllä

Kipua kinuskikuorrutuksella

Kipuun tuntuu aina olevan joku hyvä syy. Emme ehkä koskaan edes saa tietää tuota syytä, ja sekin on ihan ookoo. On helppo siirtää ja turruttaa tai kieltää kokemuksensa ja siirtää hienovaraiset sydämen kuiskaukset sivuun. Eihän tämä maailma nyt sillain hei pyöri että me kaikki täällä vaan hempeiltäisiin. Se "sydämen" kuuntelu on välillä ihan kaikkea muuta kuin hempeilyä. Joskus jopa ihan hemmetin järjetöntä, hullua ja pelottavaa. Ei yhtään niin koreaa ja vaaleanpunaista miltä kuulostaa. Voi se tokin sitäkin varmaan olla. Ihanaa jos niin.  Jos sisimpämme ei saa meitä muuten kuulolle tai pysähtymään se usein pukkaa kovemmat aseet käyttöön. 

Jos meilllä on kipu/haava kehossa, sitä ei pääsekkään pakoon ajattelemalla positiiviesti tai uskomalla että "kyllä se sitten joskus helpottaa". Kipu on nyt. Jos Jalassa on vuotava haava, teeskentelemmekö että sitä ei ole? Uskottelemmeko itsellemme että jos vaan muutamme maailmaa niin haavakin katoaa. Vai koitammeko kenties vain olla ajattelematta haavaa? Kipu "pakottaa" olemaan läsnä. Se ei myöskään enää päästä karkuun. Se vetää nöyräksi ja avuttomaksikin. Tämä on itselleni ollut vaan hyvä. Olen päässyt kohtamaan itsessäni tunteita joita en muuten olisi ehkä suostunut kokemaan, en tietenkään ennenkuin on pakko. Tämä on lahja juuri sen vuoksi, että saa kokea sen miten turhaa lopulta tunteita on pelätä. 

Jäätävä itse viha jota koittaa turruttaa vaikkapa yrittämällä pärjätä vähän kovemmin ei lopulta kestäkkään siinä hetkessä kun sitä ei enää pakoon pääse kuin ehkä kymmeniä sekuntteja. Juoksinko karkuun kymmenen sekuntin kipua? Mikä vitsi.  Ja miten äkkiä jopa niinkin voimakas tunne voi muuttua ihan toiseksi. Siellä takana onkin ehkä suru. Kohta ehkä jo nauru, helpotus tai rauha.

Alan ehkä vähän ymmärtämään mitä tarkoitetaan sillä että vaikka sanotaan että pelkäämme kuolemaa, niin kyllä se elämisen pelko näyttää melkeinpä vahvemmalta. Tai elämään liittyvien tunteiden pelko.

Henkinen kasvu,tiedostaminen, what ever on käytännössä ainakin omalla kohdalla sata kertaa rajumpaa mitä kirjat antavat ymmärtää. Hitto soikoon. Viisauksia on helppo lukea mutta ai hempukka kun ne kipeät kohdat alkavat tulla oikeasti kohdattavaksi muunakin kuin älyllisenä ymmärryksenä kyllä tekisi mieli jarrua painaa tai laittaa pää pussiin :)On tässä toki ihanat, vapauttavat ja peilityynet hetkensä, mutta kun viidakkorumpu soi ja ehdollistumat sekä sokeat pisteet saa osumaa niin morjens vaan. En kirjoita tätä siksi että haluaisin pelotella tai että ihannoisin jotain kärsimystä tai mitään muutakaan. Ehkä kirjoioitan siitä enemmänkin sen vuoksi, että koen sen olevan inhimillistä. Koen niiden fiilisten olevan niitä joista me monesti luullaan että kukaan muu ei koskaan koe tai tunne näin ja mä olen jotenkin viallinen. On tietysti herkkyys eroja ihmisissä. Voi perkele miten kovasti olisin OIKEASTI halunnut olla se vahva, kivikova ja kaiken kestävä pärjäävä yli-ihminen joka yritin kovasti olla.

Kipu on sitten kuitenkin aina lopulta ollut ystävä. Kauhean imelää. Olen pahoillani. Tai en ole.

Herkälle ihmiselle voi olla tuttua epämääräiset olot, pelot ja ahdistukset vaikka järjellä minkään ei pitäisi olla hassusti. Nämä ovat usein alitajuisia tukahdutettuja tunteita jotka koittavat puskea pinnalle ja nähdyiksi. Minulle toimivia keinoja purkaa näitä on erilaiset kehon kuuntelu harjoitukset, hengitys. Kivun kokemusta voi lievittää itselleen myötäämällä sitä, näin ainakin itse olen kokenut. Ottamalla se vastaan, tutkimalla. Joskus siihenkään ei pysty ja sitten vaan huudetaan keuhkot tyhjiksi pahin pois. Sitten niin. Loppuun vielä siteeraus viisaammalta. Eli tällä kertaa Robert Burneysta.

"Kun ajattelemme, "Haluan muuttua tässä asiassa", niin itse asiassa sanomme, "En hyväksy tätä itsessäni, joten minun on paras muuttaa se". Miksi me haluaisimme muuttaa sen? Siihen saattaa todellakin olla hyviä syitä, mutta ne voidaan löytää vain tutkimalla asiaa rauhassa ja hyväksymisen kautta. Jos tulemme lopputulokseen liian nopeasti emmekä levosta käsin, me pakenemme olennaisia kysymyksiä. Juoksemme karkuun pelon, häpeän ja torjunnan takia. Häpeämme itseämme. Emme hyväksy itseämme, vaan juoksemme kauhistuneina pakoon. Ajattelemme olevamme virheellisiä ja huonompia kuin muut. Me luulemme, että jokin meissä on perustavalla tavalla pielessä ja hävettävää. Me luulemme, että emme ansaitse tulla hyväksytyiksi omana itsenämme, ilman muuttumista. Minun on pitänyt muistuttaa itseäni monta kertaa seuraavin sanoin:Paraneminen ei ole prosessi, jossa me muutamme itsemme. Paraneminen on prosessi, jossa hyväksyminen muuttaa meidät."

Tekstin tarkoitus ei ole mitenkään ihannoida kärsimystä tai kieltää iloa. Ei todellakaan. Iloitaan sydämmemme kyllyydestä kun on sen aika. Kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan tai jotain. Ja tosiaan, tekstiä on ihan tahalleen ja tarkoituksella maustettu. 

Two sides of the story

Elämä on parhaimmillaan virtaa. Ja se virtaa muuten silloinkin kun tuntuu että on jotenkin ” tukossa”. Egoa tuskin on mahdollisinta nähdä läpi yhdessä silmänräpäyksessä. Lempeys voi olla hyvä matkaopas. Mielen tehtävä on vastata mm. siitä että toimintakyky säilyy. Kaikista kivuliaimpia pisteitä se suojelee kuin uskollinen vahtikoira. Kuorista ja rooleista luopuminen tapahtuu uniikilla tavalla ja sitä tahtia kuin tapahtuu. Ei sitä tarvitse huolia tai pelätä, kaikki menee juuri kuten kuuluukin. Välillä hengittäen sisään, välillä ulos.Välillä hengitys saattaa jopa hetkeksi salpautua.

Hiljaisuudessa on äärettömän kaunis voima. Hiljaisuudella en tarkoita äänettömyyttä, vaan enemmänkin sen kaltaista tilaa, joka on ennen kuin mieli on tehnyt tulkintansa havainnoistaan. Hiljaisuus on liikettä, välillä paikallaan oloa. Sillä ei ole sääntöjä, ei ehdottomuuksia.

Sanat ovat kovin rajallisia kuvaamaan todellisuutta, kuten myös siitä tekemämme tulkinnat. Sen vuoksi kirjoittaminenkin on välillä tuntunut haastavalta, miten kuvailla jotain jota on mahdotonta kuvata, ilman että se luo vastakkainasettelua. Mitä edes tarvitsisi kuvata   Kieli on itsessään dualistista, siinä on aina hyvä-paha, ylhäällä-alhaalla, oikea-väärä, vahva-heikko asetelmat mukana. Ja se on ihan jees.Mutta jos haluaa ymmärtää elämää syvällisemmin jonka voisi toisaalta ilmaista myös niin että olla tietämättä sitä mitä luuli ymmärtävänsä, on sukellettava sanojen ja ajatusten taakse. Ajatukset luultavasti tekevät sen mitä ne parhaiten osaavat: ovat asiasta jotain mieltä. Mielelle tietämättömyys voi olla kovin pelottavaa. Mitä me todella voimme edes koskaan varmasti tietää ? Olemmeko todellisuudessa koskaan tienneet mitään? Olisiko siitä niin varma, jos on oma pää panttina ja ase ohimolla?

Elämän käsikirjoitus ei ole aina sama, mitä erillinen itse haluaa. Ja se on osa tätä peliä  Miksi koittaa hallita jotain, jota ei kerta kaikkiaan kykene hallitsemaan? Miksi käyttää aikaansa pelkäämään mitä saattaa käydä kun voi irroittaa turvavyönsä ja nauttia pompuista? Mieli sanoo että se on vastuutonta. Se on sen yksi tärkeä pelottelu keino, hyvänä ystävänään mm. häpeä, paremmuuden ja huonommuuden tunteet sekä syyllisyys. Ja entä jos noissa tunteissa ei olekkaan mitään negatiivista? Vain ajatus jostain kokemuksesta voi olla ” negatiivinen vai positiivinen”. Riippuen siitä vastustaako, vai hyväksyykö. Ja saa tottakai vastustaa! Ei vastustamista tarvitse vastustaa. Jos vastustat, niin hyväksy se sitten ensi alkuun.

Keskittymällä pelkkään positiivisuuteen ja kieltämällä ( monesti kovin tiedostamatta) kaiken “epämukavan” kerryttää herkästi paljon hämmennystä ja riittämättömyyden energiaa.Mitä jos ei tarvitsisi pelätä yhtään tunnetta, eikä yhtään ajatusta? Mitä jos ei koittaisi päästä eroon mistään tunteesta, vaan tekisi niiden kanssa rauhan? Ei merikään koita päästä eroon aalloista. Meri voi yhtä hyvin olla tänään tyyni, huomenna myrskyisempi. Ajatukset, tunteet ja kokemukset ovat yksittäisiä aaltoja elämän meressä. Mikään ei niistä ole toista oikeampi, parempi, huonompi tai kauniimpi. Ne ovat. Ne ovat yhteinäinen kokonaisuus jota voi kutsua mereksi. Josta yksikään aalto ei ole erillinen.

Viime viikot ovat olleet huikeaa aaltojen tykitystä. Jokainen aalto saa olla, tai se saa olla myös olematta. Mielelle se on joskus kovin kivuliasta, sen hetken kun se uskoo tarinaansa. Monet tarinat ovat olleet kenties parikymmentä vuotta systeemissä pyöriviä malleja, joissa on ollut melkoinen tunnelataus mukana. Vahva tunnesidos, mutta todellisuus arvo lööppien tasolla. Jaksan yllättyä varmaan yhä uudelleen ja uudelleen miten paljon tiedostamaton mieli kätkeekään sisälleen.  Ja silti näissä ei ole mitään negatiivista tai väärää. Sekään ei auta hokea : “olen ihan ok tämän kanssa! ” jos todellisuudessa kokee hämmennystä. Mieli on taitava hämäämään ja huijaamaan jopa nojaten “henkisiin” ajatuksiin. Minun pitäisi vaan antaa anteeksi, yms. Entä jos sisimmissään onkin pettynyt ja vihainen? Kannattaako noiden tunteiden upea energia vielä kerran lytätä, ja kohdata sitten joskus? Ei. Tunteet voi kokea, ja anteeksi anto tapahtuu itsestään, kun se tapahtuu.

“Anna itsesi aina tuntea sitä, mitä kulloinkin rehellisesti tunnet. Tunteittesi torjuminen on aina keino pitää niistä kiinni, se ei ole tapa vapautua niistä, eikä ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä minkään tunteen takia. Tunteet eivät ole tosiasioita. Niillä ei ole kerrassaan mitään vaikutusta totuuteen. Tunteet ainoastaan osoittavat sen, millaisia uskomuksia niiden takana on. Miten muuten sinä voisit tehdä tyhjäksi “väärät” uskomukset, kuin katsomalla niitä? Ja kaikki negatiiviset tunteet ovat merkkinä niistä vääristä uskomuksista, jotka ovat esteitä rauhalle. Tunteet ovat ystäviä.” -Liz Cronkhit

Armahia neuvonantajia

Elämä todellakin tarjoilee herkullisia hetkiä päästää irti ja nähdä niitä mielen reagointimalleja, joita on kenties miten pitkään toistanut. Aamuna se oppi ilmeni läheisen muodossa. Hän soitti syyllistäen, neuvoen ja tietäen mitä Eevin pitäisi tehdä tai olla tekemättä. Se tiesi myös Eevin olevan välinpitämätön ja töykeä. Se koitti painella Eevin kipeimpiä kohtia ja onnistuikin siinä hetkellisesti. Eevi sai nähdä itsessään nousevan syyllisyyden, kuin myös syyllistämisen. Hetken hänkin syyllisti toista siitä, että tämä syyllisti. Onneksi sanojen ei tarvitse antaa satuttaa. Vain se voi satuttaa, mitä ajattelee sanoista. Ja silti sanatkin voivat sattua ja se että sattuu on ihan ookoo.

Onko yksikään sana tai toisen lausahdus täysin totta? Eeville sanottiin, että hän ei mm. välitä isovanhemmistaan ja kunnioita heitä tarpeeksi. Eeville myös kerrottiin hänen olevan liian nuori puhumaan ja tietämään (mitäköhän Eevi on väittänyt tietävänsä) ja siitä, että pitäisi katsoa peiliin. Toisessa voi kuitenkin nähdä pienen lapsen, joka pelkää ja huutaa rakkautta. Juuri kuten Eevikin. Tai sitten ei, sillä sekin on tulkintaa ja sanahelinää  Olkoon niin.

Hän on varastoinut sisälleen vaikka mitä, vältellääkseen konflikteja ja sitten poks. Ihan kuten Eevikin. Viha on vain vihaa. Yhtään tunnetta ei tarvitse pelätä. Kuka on se joka syyllistyy? Se, joka jollain tavalla vielä uskoo itsekin syyllisyyteen. Totuuksia esitetään rakkauden virtana. Anteeksi. Ehkä Eevikin on joskus niin tehnyt. Rakas elämä, älä koskaan anna Eevin julistaa viimeisiä totuuksia. Eeviä syytettiin toisten arvostelusta ja tietämisestä. Eevin kirjoituksia myös arvosteltiin, koska niissä ei ole mitään punaista lankaa, mitään mistä saisi kiinni. Mutta onneksi henkilö silti tiesi nimetä kirjan josta löytyy kaikki 

Eevi on myös arvostellut muita. Tämänkin puhelun aikana Eevi arvosteli arvostelijaa. Millainen tyyppi Eevi sitten on? Eevi on roolihahmo ja asu. Eevi oppi tuosta puhelusta kovin paljon. Eevi oppi miten tärkeää on kokea viha. Tuo puhelu herätti pitkään uinuneen vihan koettavaksi. Viha oli vain puhdas tunne. Ei mitään sen pelottavampaa. Nyt se ehkä pahimpia mielen pelkoja sitten tapahtui: Konflikti (joita Eevi oli tiedostamattaan koittanut vältellä varmaan jo kymmenen vuotta). Oli samalla upeaa ja hurjaa istua siinä sohvalla kuuntelemassa toisen vuodatusta ja kokea syyllisyys, syyllistäminen, pelko hylätyksi tulosta, halu karata, jähmettyminen ja tärinä. Ja katsoa sitäkin ulkopuolisen silmin ja todeta ”ai tuolla se nyt kokee surua ja syyllisyyttä”.

Miten voi olla osa näytelmää ja silti siitä ulkona 

Hetkeäkään en toivoisi että noin ei olisi käynyt. Tuntuu, että olisin saanut ison osan rohkeutta olla sitä mitä todella olen takaisin, ironisesti juuri silloin, kun se mitä olen tai en ole, tuomittiin ja arvosteltiin. Sanat ovat vain sanoja ja jokaisella on todellakin oikeus kokea se mitä kokee. Luulen, että tämä kokemus jollain tavalla opetti myös toista osapuolta. Olen iloinen ja onnellinen ettei hän pitänyt tuota sisällä kuohahtelevaa energiaa sisällään. Tunteita ei todellakaan tarvitse pelätä! Eikä rehellisyyttä. Toisaalta mitä tekemistä rehellisyydellä on todellisuuden kanssa? Dualistisessa näkökannassa on hyvä ja paha, oikea ja väärä. Ykseydessä kaikki vain on. Siellä saa olla viha, siellä saa olla ilo. Kumpikaan ei sulje toistaan pois, niissä ei tarvitse olla mitään henkilökohtaista. Se mitä vastaan toinen julisti, oli hänen mielensä tuotosta. Hän näkee omien linssiensä läpi, omista uskomuksistaan käsin ja omista tarpeistaan käsin. Kuten Eevikin teki. Niin kauan kun Eevin henkilökohtaisuus ja mielipiteet oli mukana, niin kauan mukana oli kärsimys.

Ei hitsi miten makeeta! Tunteet on tehty koettaviksi; koska tuo kaikki tuli Eevin kokemukseen, sen on oltava lahja. Täydellinen maailmankaikkeus ei tee virheitä. Se, että voi kääntää toisenkin poskensa ei tarvitse tarkoittaa alistumista. Se voi olla ihan sitäkin, että hyväksyy sen mitä tapahtuu. Näkee toisessa itsensä. Kokee vapaasti. Antaa anteeksi toiselle, mutta ennen kaikkea antaa anteeksi sille osalle itseään, joka luuli, että sen pitäisi olla jotain tiettyä. Kiitän elämää siitä, että en syyllisty, jollen ole sellainen kuin joku muu haluaisi minun olevan. Enkä myöskään halua haluta kenenkään muun muuttuvan. Voin hyväksyä senkin, että joku ei hyväksy. Elämä saa olla täydellistä epätäydellisyydessään. Kiitos kiitos kiitos 

Uskalletaan jooko olla just sitä mitä ollaan, pelkäämättä muiden hyökkäyksiä. Ei ole ketään muuta, joka voi todellisuudessa siuna vastaan hyökätä , kuin ”sinä” itse.

Ihanaa päivää ja tässä vielä linkki huippuartikkeliin, josta hyviä työkaluja “varjotyöskentelyyn”: http://www.kiloby.com/writings.php?offset=0&writingid=263″>http://www.kiloby.com/writings.php?offset=0&writingid=263

P.S. Luonnollisestikin, kun käytetään sanoja kuvaamaan jotain, se automaattisesti vääristää. Tämäkin teksti on vain yksi vääristys muiden joukossa 

Push the button!

Viimeisten viikkojen teemana on kaiken muun ihmeellisen ja ihanan elämän ohella ollut näköjään syyllisyydestä  vapautuminen. Elämä on tarjoillut oikein herkuttelen tilaisuuksia nähdä niitä syyllisyyden rippeitä joita vielä kannan/ kannoin mukanani. Voi miten sitä luuli tietoisesti että on jo niin sujut joidenkin asioiden kanssa. Mutta kappas kepposta,  kun ulkopuolelta tulee ärsyke joka nostattaa syyllisyyden äänet paiskomaan korvien juureen, huomaan että jotain irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa on vielä. Egon vanhat kepulikonstit tulivat peliin mukaan tilanteissa, joissa se koki että se on muille velkaa ja vastuussa muiden hyvästä olosta. Myöskin se halusi välttää sitä, ettei se ainakaan tuota kenellekkään pahaa mieltä. Aikamoinen kantamus , jos ajattelee että olisi todellisuudessa vastuussa muiden kokemuksista  Ei kai sitä kerkeäsi muuta tekemään kun lipomaan takapuolia ympäriinsä, ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää  Ja vielä kun tietää, että jokainen tunne on ihan ok. Sitä voi maailman ääriin osoittaa ympäristöä, muita ihmisiä tai tilannetta joka aiheuttaa mielen mielestä vastustusta, mutta se ei vaan muuta mitään.Ja muistutan lempeästi itseänikin siitä, että todellakin olen joskus itse jaksanut valittaa ja odottaa jotain maagista pelastusta ulkopuolelta.

Syyllisyyden tunteet nousivat muutamasta tilanteesta, joissa henkilöillä oli ollut odotuksia kohdistuen minuun ja siihen kuinka minun tulisi toimia ( kuitenkaan kertomatta niistä). Egon selviytymis straegia puski päälle ja kuuntelin välillä huvittuneena ja välillä täysin samaistuen sen selityksiä joissa se välillä latisti minua ja koki riittämättömyyttä- välillä taas suorastaan arvosteli syyttäjiä ja koitti etsiä heidän kipukohtiaan joihin voisi iskeä hampaansa. Pyörä lähti pyörimään-mutta siihen ei toden teolla tarvitse reagoida  Tuntuu kuin vuosien karma olisi katkaistu. Osaan olla melkoinen herkkis ja olen kokenut elämässä valtavasti surua jos olen kokenut tuottavani jollekkin pettymyksen. Todellisuudessa kukaan muu kuin ihmisen mieli ei voi tuottaa pettymystä. Meillä on monilla todella sekava uskomus järjestelmä, joka on luotu keppi ja porkkana menetelmällä. Vuosia pelkäsin niin paljon tuottavani pettymyksiä, etten uskaltanut kuulla sydäntä ja sitä mitä se koki oikeaksi. Aina välillä huomaan edelleenkin että tietoisuuteen nousee jokin hyvin piiloutunut käsitys. Tällä kertaa se oli jotain tämän tyylistä: Olen vastuussa muiden tunteista. Järjellä olen tiennyt jo pitkään ettei näin mitenkään voi olla. Kuitenkin reaktio pukkasi päälle, joten tutkittavaa ja auottavaa löytyi. Ja ah miten vapaa olo on nyt  Sain antaa anteeksi. Itselleni ja muille. Nähdä myös ne omat jäykkyyteni. Muistaa taas entistä kirkkaammin että vain pelko takertuu ja luo odotuksia. Rakkaus avartaa ja vapauttaa.

On rikkaus voida tulla tietoiseksi kenties vuosia lymyillestä käsityksistä , jotka ovat vaikuttaneet alitajuisesti siihen mikä on mm. tässä elämässä tuntunut mahdolliselta. Tietoisuuden valo ei kestä sitä mikä ei ole totta. Kuka lie sanoikaan, ettei ole pahoja tai tyhmiä ihmisiä, on vain tiedostamattomia. Se taitaa pitää niin kutinsa. Voi millaisessa unessa sitä on ollutkaan joskus vaatiessaan ihmissuhteelta helpotusta. Rakkaus elää vapaudessa. Ja aidossa arvostuksessa. Ei siinä harhassa, joka perustuu aina siihen pieneen minään joka on täynnä kuvitelmia , muista ja itsestään.

Aiemmin olisin ehkä koittanut jäädyttää tilanteen, mutta enää ei näytä muuta tulevan sisältä kuin rakkautta. Mieli pyristeli hetkensä, mutta kun sitä ei ruoki se hiljenee. Ja jos älämölö alkaa, senkus tarkkailee sitäkin hyväksyen. Se mikä ei ole totta, ei voi satuttaa.Voi aina valita uskooko ajatuksiaan, jos tiedostaa. Voi aina todeta että ainoa asia joka lopulta tuottaa surua/kärsimystä/what ever on sen vastaan taistelminen joka on todellista. Kuinka ihanaa ja kaunista onkaan taas antautua elämälle. Melkeen joka kerta, kun kohtaamme voimakkaita tuntemuksia, takana on uskomus siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi olla enemmän, yms. On niin vapauttavaa irroittaa ja ottaa se vastaan mikä on kiitollisena.

Sattuipas niin että sattui

Sattuipas tosiaan eilen  tilanne jossa todella koin taantuvani varmaan 3-vuotiaan ajattelun tasolle  Olisi tietysti varmaan egolle edukasta kertoa aina vaan niistä ihanista onnen hetkistä, mutta kerrotaan tällä kertaa vaihteeksi siitä kuinka “vastoinkäyminen” tuli nähtyä ihan uudessa valossa. Todellisuudessa ei ole olemassakaan mitään vastoinkäymisiä tai epäonnistumisia, ainoastaan mieli voi tehdä asioista vaikean tai raskaan oloisia.

Olin eilen siis tilanne jossa kohtasin ( mielessäni) epäoikeudenmukaisuutta , törkeää kohtelua ja alistamista. Yksityiskohtia on turha vatvoa sen enempää, sanotaan vaan että tilanteeseen liittyy muita ihmisiä, joita olisi kovin helppo ruveta syyttelemään. Minulle isoja oppiläksyjä on ollut omien rajojen vetäminen ja puolien pitäminen. Tässä sitä koeteltiin taas mukavasti  Jossain kohdin tuota tilannetta huomasin ikivanhojen puolustusjärjestelmien ankkuroituneen päälle. Sisäiset reaktioit olivat haavoittuneen peuran tasoa. Vauhkoa ja epävakaata. Tässä tilanteessa tajusin ulkoistaa kokemuksen. Hyppäsin katsomaan tilannetta mielessäni kuin kärpänen katossa. Sen jälkeen hyppäsin katsomaan tilannetta avaruudesta käsin. Se alkoi näyttää jo täysin järjettömältä. Oli mielenkiintoista seurata miten vain muutamaa ” nappia painamalla” toinen henkilö käynnisti minussa melkoisen sisäisen turbulenssin. Paitsi että ei. Tuo toinen henkilö ei tehnyt mitään. Vain ajatukseni tilanteesta (jotka perustuivat muistoihin ja menneeseen) saivat tuon reaktion aikaan. Tiedostin tätä jo tuossa kyseisessä tilanteessa ja aloin mielessäni lähettämään tuolle henkilölle rakkautta ja anteeksiantoa. Jos tämä kerta tapahtuu, niin tässä just minun kuuluu nyt olla, ajattelin.

Kun tilanne oli ohi laitoin miehelleni tekstarin jossa oli varmaan kaikki tietämäni kirosanat. Päätin että istun ulkona niin pitkään kun tarvitsee ja vain kohtaan sen ristiriitaisen myllärryksen jota koin. Ja kappas vaan, kun ei enää pelkää tunteita tai ajatuksia niillä ei ole kovin paljon voimaa. Kysyin mielessä ” mikä on tämän tunteen takana”. Ensin tuli pettymys. Sitten tuli häpeä. Sitten tuli epäonnistuminen. Sieltä tuli liuta ja rimssu tavaraa, jolla ei ole mitään todellisuus pohjaa ilman ajatusten ja käsitysten antamaa tarinaa.Ja lopulta löytyi taas se mikä on egon pahimpia pelkoja, kuolema ja yksinjääminen. Ok. Adios grandes  Mielen tuotoksissa ei kertakaikkiaan ole mitään järkeä. Totesin taas, että jos uskon noihin tarinoihin mitä tapahtuu. Jos en lähde ajatusten vietäväksi olen vapaa. Sanoin myös mielessäni että nyt kaikki ne tunteet edellämainituista asioista joita on pidetty ja varastoiduttu saa tulla ulos, en pelkää tunteita. Kas vaan miten tuntui kuin 10kiloa olisi lähtenyt harteilta. Ja koska ulkoinen maailma näyttää sitä sisäistä, tajusin että minulla oli paljon anteeksi annettavaa itselleni näihin teemoihin liittyen. Minä olen joskus ollut se vastapuoli. Olen pahoillani, Anteeksi ja Kiitos.

Enää en saa irti minkäänlaista tunnetta tilannetta tai siihen liittyviä henkilöitä kohtaan. Se on vaan niin läpinäkyvä nyt. Se on nyt kaunis. Se oli lahja.