Pelko pepussa!

En oikeastaan tiedä miksi tästä aiheesta kirjoitan, mutta ehkä se selviää vain kirjoittamalla. Tai sitten ei  Sitä myötä kun olen alkanut tiedostamaan ja tutkimaan elämään vähän uudenlaisista kuvakulmista käsin, on myös mieletön ja suorastaan järjetön määrä pelkoja pudonnut pois. Nyt on täysin luonnollista elää ilman noita viheliäitä jännityksiä ja huolia, jotka joskus olivat takiaisen lailla tarrautuneet kiinni. Mikä on oikeastaan todellista?

Hyviä esimerkkejä minulle aiemmin täysin normaaleista peloista olivat mm:

- Sammakot
- Joskus jopa kaupassa käynti
- Pelko siitä että mokaan ja pilaan kaiken
- Esiintyminen
- Puolieni pitäminen/ ein sanominen
- Tilanteet joissa muut ihmiset riitelivät, konfliktit ylipäätään
- yms.

Mieli on jännä vekotin. Se saa päähänsä mitä järjettömämpiä juttuja jotka voivat tuntua kovin todellisilta jos annamme ajatusten hallita. Mielellä on toki kaunis aie, se haluaa pitää sinut hengissä.
Se keksii vaikka mitä puuhaa, ettei joutuisi kohtaamaan ns. Perimmäisintä pelkoa, joka on kuolemanpelko. Mieli pitää meidät kiireisenä,se touhuaa ja luo tarinoita jottemme joutuisi tuota pelkoa kohtaamaan.

Kun aloin tiedostamaan mm. Sitä miten mieli toimii, miten se vääristää,yleistää ja luo hullunkurisia mielleyhtymiä ( pavlovin koira efekti), nuo pienemmät pelot alkoivat putoamaan pois. Ne alkoivat näyttää täysin epätodellisilta.

Noiden pelkojen jälkeen löytyikin uusia kerrostumia mielen huolia, nyt se keksi murehtia mm:
Raha asioita, turvallisuus
Olenko tarpeeksi ja riittävä
Etten vaan liho?
Millaisen kuvan muut minusta saavat?
Ettei vaan läheisille käy jotain

Jne.

Kuten ehkä jo huomaakin, pelot ovat aika itsekkäitä. Tai mitä mä tässä pehmentelen, ne ovat 
Pelokkaana sitä tulee pyörittyä aikalailla omien selviytymismekanismiensa ympärillä, nähden vain itsensä. Minun tarinassa nuo pelot näyttäytyivät lähinnä ajatuksina ja tunteita mutta enimmäkseen ne olivat vain päällystettyä härpeäkettä mielen toiselle kovin perimmäiselle halulle, halulle olla hyväksytty. Nämä pelot eivät lähde yrittämällä kontrolloida, menestyä lisää tai haalia itselleen turvaa tai vimputtaa lenkillä 20 h viikossa jottei vain lihoisi. Kaikkia kepulikonsteja mieli toki kokeilee. Se näyttelee, pelaa roolejaan. Sille ei riitä mikään ja se pelkää menettävänsä. Ja se menettämisen pelko on vieläpä täyttä totta, jos siis oletetaan vielä että voisimme todella omistaa jotain. Muodon maailmassa (raha, keho, tittelit, saavutukset,yms) kaikki todella on katoavaista. Edellinenkin henkäys meni jo.
Vasta kun tosiaan oivaltaa ettei mieli täällä voi mitään omistaa, se ei saa mistään pysyvää voi nauraa sille että joskus takertuikin johonkin josta ei saa kiinni.Tämä ei tarkoita että pitäisi elää kauraryyneillä ja pukeutua muovipusseihin. Voi ajaa vaikka ferrarilla tai syödä kaviaaria aamupalaksi. Rajaton on rajaton.

Entäpä jos ei pelkäisi kuolemaa? Entä jos tietäisi, että kuolemaa ei ole? Kuolema on totta vain sille joka kuvittelee olevansa kaikesta erillinen. Meillä on paljon kiinnikkeitä mielessä kehoomme, ajatuksiin, tunteisiin, rahaan, perheeseen, kaikkeen. Mieli on hemmetin vahva, se mielellään syöttää vaikka mitä tarinoita pitääkseen meidät otteessaan. Mieltä ei tarvitse julistaa pahaksi, vääräksi tai huonoksi. Päinvastoin, se hoitaa evoluution sille määräämän tehtävänsä hienosti. Jos kykenet näkemään pelon ulkopuolelta, voit huomata että pelko et ole sinä. Se joka havaitsee pelon, on rauhassa. Peloton. Keho osaa kyllä tarpeen tullen pelätä vaikkapa käärmettä, mutta siihen ei tarvitse käyttää yhtäkään ajatusta. Väistäminen tapahtuu täysin automaatiolla. Voit luottaa siihen

En voi väittää että eläisin täysin 100% pelosta vapaata elämää. Välillä ne todellakin luikertelevat tarinaan ja saatan jopa olla niin pihalla että hetken jopa pidän niitä tosina.Tällöin olen unohtunut mielen tiettyjen perusasetusten ja oletusten maailmaan ja pelot tarjoavat lähinnä osuvan hetken katsoa mitä ihmeen rajoitusta pidin vielä todellisena. Pelkoa ei enää jaksa pelätä. Ennemänkin suhtautuminen on ” ai tällainenkin vielä.”

Haasta itseäsi katsomaan aiemmin pelottaneita tilanteita kuin teatteriesitystä.Jos kykenet ota matkaasi ripaus lempeyttä, huumoria ja naurua 

Sattuipas niin että sattui

Sattuipas tosiaan eilen  tilanne jossa todella koin taantuvani varmaan 3-vuotiaan ajattelun tasolle  Olisi tietysti varmaan egolle edukasta kertoa aina vaan niistä ihanista onnen hetkistä, mutta kerrotaan tällä kertaa vaihteeksi siitä kuinka “vastoinkäyminen” tuli nähtyä ihan uudessa valossa. Todellisuudessa ei ole olemassakaan mitään vastoinkäymisiä tai epäonnistumisia, ainoastaan mieli voi tehdä asioista vaikean tai raskaan oloisia.

Olin eilen siis tilanne jossa kohtasin ( mielessäni) epäoikeudenmukaisuutta , törkeää kohtelua ja alistamista. Yksityiskohtia on turha vatvoa sen enempää, sanotaan vaan että tilanteeseen liittyy muita ihmisiä, joita olisi kovin helppo ruveta syyttelemään. Minulle isoja oppiläksyjä on ollut omien rajojen vetäminen ja puolien pitäminen. Tässä sitä koeteltiin taas mukavasti  Jossain kohdin tuota tilannetta huomasin ikivanhojen puolustusjärjestelmien ankkuroituneen päälle. Sisäiset reaktioit olivat haavoittuneen peuran tasoa. Vauhkoa ja epävakaata. Tässä tilanteessa tajusin ulkoistaa kokemuksen. Hyppäsin katsomaan tilannetta mielessäni kuin kärpänen katossa. Sen jälkeen hyppäsin katsomaan tilannetta avaruudesta käsin. Se alkoi näyttää jo täysin järjettömältä. Oli mielenkiintoista seurata miten vain muutamaa ” nappia painamalla” toinen henkilö käynnisti minussa melkoisen sisäisen turbulenssin. Paitsi että ei. Tuo toinen henkilö ei tehnyt mitään. Vain ajatukseni tilanteesta (jotka perustuivat muistoihin ja menneeseen) saivat tuon reaktion aikaan. Tiedostin tätä jo tuossa kyseisessä tilanteessa ja aloin mielessäni lähettämään tuolle henkilölle rakkautta ja anteeksiantoa. Jos tämä kerta tapahtuu, niin tässä just minun kuuluu nyt olla, ajattelin.

Kun tilanne oli ohi laitoin miehelleni tekstarin jossa oli varmaan kaikki tietämäni kirosanat. Päätin että istun ulkona niin pitkään kun tarvitsee ja vain kohtaan sen ristiriitaisen myllärryksen jota koin. Ja kappas vaan, kun ei enää pelkää tunteita tai ajatuksia niillä ei ole kovin paljon voimaa. Kysyin mielessä ” mikä on tämän tunteen takana”. Ensin tuli pettymys. Sitten tuli häpeä. Sitten tuli epäonnistuminen. Sieltä tuli liuta ja rimssu tavaraa, jolla ei ole mitään todellisuus pohjaa ilman ajatusten ja käsitysten antamaa tarinaa.Ja lopulta löytyi taas se mikä on egon pahimpia pelkoja, kuolema ja yksinjääminen. Ok. Adios grandes  Mielen tuotoksissa ei kertakaikkiaan ole mitään järkeä. Totesin taas, että jos uskon noihin tarinoihin mitä tapahtuu. Jos en lähde ajatusten vietäväksi olen vapaa. Sanoin myös mielessäni että nyt kaikki ne tunteet edellämainituista asioista joita on pidetty ja varastoiduttu saa tulla ulos, en pelkää tunteita. Kas vaan miten tuntui kuin 10kiloa olisi lähtenyt harteilta. Ja koska ulkoinen maailma näyttää sitä sisäistä, tajusin että minulla oli paljon anteeksi annettavaa itselleni näihin teemoihin liittyen. Minä olen joskus ollut se vastapuoli. Olen pahoillani, Anteeksi ja Kiitos.

Enää en saa irti minkäänlaista tunnetta tilannetta tai siihen liittyviä henkilöitä kohtaan. Se on vaan niin läpinäkyvä nyt. Se on nyt kaunis. Se oli lahja.

Elämä päivänkorentona

Päiväkorennot elävät vain yhden päivän. Aika melkoista! Tämä sai mielessä leikkimään ajatuksella mitä ohjeita antaisin jollekkin vastasyntyneelle elämälle. Ihan ensimmäiseksi sanoisin että älä usko mitään mitä sanon , vaan tutki itse. Uusista uskomuksista ja ohjeista ei ole mitään iloa jos ne otetaan kirjaimellisesti ja vakavasti 

Mieleen tuli ainakin 4 ohjetta jotka olisi voinut olla hyödyllistä pakata minullekkin synnytyslaitoksella mukaan. Todellisuudessa en toivo että mikään olisi mennyt toisin kuin on mennyt.Mikään ei olisi mitenkään edes voinut mennä niinkuin on mennyt. Siinä lepää suuren suuri rakkaus. Tässä alla kuitenkin yksi mieleen tulleista ohjeista. Julkaisen loput varmaan myöhemmin. Jokaisesta neljästä ohjeesta löytyi hauskoja paradokseja. Ohjeiden kirjoittaminen on jo itsessään paradoksi, koska  useimmiten meitä näyttäisi juuri pitävän jumissa jotkut tietyt ohjeet, totuudet ja uskomukset ja mielikuvat siitä “miten pitäisi olla”.

Dear Eki,

Olet jo perillä. Mene eteenpäin.

Kaikki on juuri nyt juuri niinkuin juuri nyt kuuluukin olla. Eilen oli eilen, viisi vuotta sitten oli viisi vuotta sitten. Nyt on nyt. Se joka on nyt on kohta historiaa. Älä nojaa menneisiin käsityksiin ja tulkintoihin.Ei tarvitse olla mitään enempää, parempaa, hohdokkaampaa. Ei tarvitse etsiä tasapainoa tai rauhaa, katso ensin oletko varma ettei rauha ja tasapaino ole kokoajan mukanasi. Huomaa vain mitä teet mielessä, jollet sitä huomaa. Mielikuvasi, ajatuksesi ja uskomuksesi eivät kerro mitään todellista. Kun et halua mitään, sinulta ei puutu mitään. Mitä voi tästä hetkestä puuttua? Vain ajatuksissa voi puuttua jotain. Voit nauttia kokemuksista ja tekemisestä vain sen itsensä takia, ilman että jahtaat parempaa oloa tekemällä jotain. Se on harhaa. Et ole harrastuksesi, et ole ihmissuhteesi, et ole vaatteesi, et ole ajatuksesi, et ole kehosi, et ole se mitä luulet olevasi. Et ole tarina jota itsestäsi kerrot. Olet elossa.

On lupa iloita. Kaikki on ohikiitävää. Älä totu mihinkään. Synny joka päivä uusin silmin katsomaan elämää, ihmisiä ympärilläsi, merta, kiviä, kaikkea! Lumi sulaa vedeksi, jäätyy jääksi ja haihtuu höryn lailla ilman. Energia muuttaa muotoaan kokoajan. Sinun ei tarvitse olla mitään. Katso niitä rakkaimpia uskomuksiasi syvälle silmiin rohkeasti. Sinun ei tarvitse muuttaa mitään, kaikki muuttuu kokoajan. Älä pysähdy, elämä on jatkuvaa liikettä. Jos tuntuu hyvältä hyppiä, hypi. Jos tuntuu tarpeelliselta itkeä itke. Älä vastusta mitään vaan anna kaiken virrata. Rock’n roll forever.