Tunnustuksia

Upea tunne on se, kun näkee jonkun mielen luoman veivauksen ja nöyrtyy tunnustamaan ja näkemään persoonansa pikkumaisuuden ja itsekkyyden. Vaikka kuinka persoona haluaa olla ihana, rakastettava ja hyväksytty, se on melkoinen Susi lampaan vaatteissa.
Se janoaa voivansa tietää, olla parempi, saada lisää eikä mikään näytä riittävän. Tällaisen tunnustuksen teko voi tuntua pieneltä kuolemalta. Kukapa tykkäisi todeta että ” olin väärässä” tai todeta että ” toiveeni oli itsekäs” .

Vapauden tielle lähtevä voi tuskin välttyä näiltä tunnustuksilta. Vapaus ei ole pelkkää rajoittavista uskomuksista vapautumista vaan järjettömältäkin tuntuvaa halua nähdä valheellisuuksien läpi. Ja näitähän riittää. Vapautuminen on ajoittain ihanaa ja fantastista, ajoittain se on kivuliasta ja hirveää.

Se matka sopii hänelle, joka ei voi enää jättää matkaa tekemättä. On jo niin turtana etsimisestä, takertumisesta, pelosta, riittämättömyydestä ja häpeästä. Vapaus ei voi noita kiertää, vaan se menee kohti.Alussa ehkä uhmaten ja aggressiivisesti, kuin soturi jolla ei ole käsitystäkään kuinka monta vastustajaa on edessä. Saatuaan kokemusta siitä kuinka vastustajat hajoavat soturin sydämessä herää rauha ja kiitollusuus keskellä sotaa.Se ei enää samaistu kokoajan siihen joka sotii. Se sotii itseään vastaan. Ei ketään muuta, ei ole mitään muuta. Välillä se luo fantasioita siitä että se on valmis soturi ja ansaitsee kunnia merkin. Se luuli, että se teki sen itse. Todellisuus ei sodi. Se on kylmän viileä, rauhallinen soturi, joka ei pelkää tarpeen mukaan ärähtää, joka ei pelkää olla hiljaa. Se tietää että kaikki on aina niin kuin kuuluukin, keskellä sotaakin.

Näin unen jossa pelottavan näköinen mies koitti hyökätä kimppuuni. Unessa olin peloissani, räpiköin häntä vastaan, koitin puolustautua ja hyökätä vastaan. Kunnes kuulin jostain vakaan ja rauhallisen äänen ” antaudu” . Lopetin kaiken vastustelun ja räpiköinnin. Hyökkääjä edessäni mureni palasiksi. Antautumalla.

Huomasin hiljattain jälleen yhden itsekkään mallin johon mieli oli kiinnittynyt. Se halusi todellisuuden muokkaantuvan omien halujensa mukaan. Se ei luottanut että todellisuus tietää paremmin kuin valheellinen ja pelkoon perustuva itse.Vanhan ruven repäisy kirpaisee, mutta sitten se on ohi. Tästäkin oivalluksesta mieli haluaisi luoda selkeästi ymmärrettävän konseptin. Persoona haluaa turvaa , ja sen saavuttaakseen se onkin valmis vaikka mihin. Vapautuminen on kaikkea muuta kuin turvallista, pelon näkökulmasta. Se kuitenkin kantaa, mitä ihmeellidemmällä tavalla.Palkinnoksi ei saa kiitosta, kehua, tietoa tai titteliä.
Mikä saa jatkamaan eteenpäin vaikka mitään ei ole luvattu? Se että ei voi enää kääntyä takaisinkaan.

Kun havahduin tuohon itsekkääseen malliin koin aluksi suurta häpeää. En voinut kaunistella asiaa mitenkään. Se oli vain hyväksyttävä. Häpeään ei auta jäädä kierimään.Tässä olen huomannut isoja muutoksia suhtautumisessani. Aiemmin vastaavat “pienet kuolemat” saivat kierimään häpeässä, epäonnistumisessa ja ” olen hirveä akka joka ei ansaiste elää”- fiiliksissä.Tällöin tuli lähdettyä tarinoihin mukaan ja antoi menneen määrittää sitä kuka on.Kun tiedostaa jotain, voi todella vastata siitä että samaa erhettä ei tarvitse tehdä uudelleen.
Antaa anteeksi ja jatkaa eteenpäin.Laskea aseet ja antautua. Kunnioittaa kanssa sotureita, ja antaa heidän sotia omat sotansa.

One does not become enlightened by imagining figures of light, but by making the darkness conscious. The latter procedure is disagreeable and therefore not popular.
C.G. Jung

Push the button!

Viimeisten viikkojen teemana on kaiken muun ihmeellisen ja ihanan elämän ohella ollut näköjään syyllisyydestä  vapautuminen. Elämä on tarjoillut oikein herkuttelen tilaisuuksia nähdä niitä syyllisyyden rippeitä joita vielä kannan/ kannoin mukanani. Voi miten sitä luuli tietoisesti että on jo niin sujut joidenkin asioiden kanssa. Mutta kappas kepposta,  kun ulkopuolelta tulee ärsyke joka nostattaa syyllisyyden äänet paiskomaan korvien juureen, huomaan että jotain irtipäästettävää ja anteeksi annettavaa on vielä. Egon vanhat kepulikonstit tulivat peliin mukaan tilanteissa, joissa se koki että se on muille velkaa ja vastuussa muiden hyvästä olosta. Myöskin se halusi välttää sitä, ettei se ainakaan tuota kenellekkään pahaa mieltä. Aikamoinen kantamus , jos ajattelee että olisi todellisuudessa vastuussa muiden kokemuksista  Ei kai sitä kerkeäsi muuta tekemään kun lipomaan takapuolia ympäriinsä, ettei vaan kukaan tykkää kyttyrää  Ja vielä kun tietää, että jokainen tunne on ihan ok. Sitä voi maailman ääriin osoittaa ympäristöä, muita ihmisiä tai tilannetta joka aiheuttaa mielen mielestä vastustusta, mutta se ei vaan muuta mitään.Ja muistutan lempeästi itseänikin siitä, että todellakin olen joskus itse jaksanut valittaa ja odottaa jotain maagista pelastusta ulkopuolelta.

Syyllisyyden tunteet nousivat muutamasta tilanteesta, joissa henkilöillä oli ollut odotuksia kohdistuen minuun ja siihen kuinka minun tulisi toimia ( kuitenkaan kertomatta niistä). Egon selviytymis straegia puski päälle ja kuuntelin välillä huvittuneena ja välillä täysin samaistuen sen selityksiä joissa se välillä latisti minua ja koki riittämättömyyttä- välillä taas suorastaan arvosteli syyttäjiä ja koitti etsiä heidän kipukohtiaan joihin voisi iskeä hampaansa. Pyörä lähti pyörimään-mutta siihen ei toden teolla tarvitse reagoida  Tuntuu kuin vuosien karma olisi katkaistu. Osaan olla melkoinen herkkis ja olen kokenut elämässä valtavasti surua jos olen kokenut tuottavani jollekkin pettymyksen. Todellisuudessa kukaan muu kuin ihmisen mieli ei voi tuottaa pettymystä. Meillä on monilla todella sekava uskomus järjestelmä, joka on luotu keppi ja porkkana menetelmällä. Vuosia pelkäsin niin paljon tuottavani pettymyksiä, etten uskaltanut kuulla sydäntä ja sitä mitä se koki oikeaksi. Aina välillä huomaan edelleenkin että tietoisuuteen nousee jokin hyvin piiloutunut käsitys. Tällä kertaa se oli jotain tämän tyylistä: Olen vastuussa muiden tunteista. Järjellä olen tiennyt jo pitkään ettei näin mitenkään voi olla. Kuitenkin reaktio pukkasi päälle, joten tutkittavaa ja auottavaa löytyi. Ja ah miten vapaa olo on nyt  Sain antaa anteeksi. Itselleni ja muille. Nähdä myös ne omat jäykkyyteni. Muistaa taas entistä kirkkaammin että vain pelko takertuu ja luo odotuksia. Rakkaus avartaa ja vapauttaa.

On rikkaus voida tulla tietoiseksi kenties vuosia lymyillestä käsityksistä , jotka ovat vaikuttaneet alitajuisesti siihen mikä on mm. tässä elämässä tuntunut mahdolliselta. Tietoisuuden valo ei kestä sitä mikä ei ole totta. Kuka lie sanoikaan, ettei ole pahoja tai tyhmiä ihmisiä, on vain tiedostamattomia. Se taitaa pitää niin kutinsa. Voi millaisessa unessa sitä on ollutkaan joskus vaatiessaan ihmissuhteelta helpotusta. Rakkaus elää vapaudessa. Ja aidossa arvostuksessa. Ei siinä harhassa, joka perustuu aina siihen pieneen minään joka on täynnä kuvitelmia , muista ja itsestään.

Aiemmin olisin ehkä koittanut jäädyttää tilanteen, mutta enää ei näytä muuta tulevan sisältä kuin rakkautta. Mieli pyristeli hetkensä, mutta kun sitä ei ruoki se hiljenee. Ja jos älämölö alkaa, senkus tarkkailee sitäkin hyväksyen. Se mikä ei ole totta, ei voi satuttaa.Voi aina valita uskooko ajatuksiaan, jos tiedostaa. Voi aina todeta että ainoa asia joka lopulta tuottaa surua/kärsimystä/what ever on sen vastaan taistelminen joka on todellista. Kuinka ihanaa ja kaunista onkaan taas antautua elämälle. Melkeen joka kerta, kun kohtaamme voimakkaita tuntemuksia, takana on uskomus siitä minkä pitäisi olla toisin, mitä pitäisi olla enemmän, yms. On niin vapauttavaa irroittaa ja ottaa se vastaan mikä on kiitollisena.

Sattuipas niin että sattui

Sattuipas tosiaan eilen  tilanne jossa todella koin taantuvani varmaan 3-vuotiaan ajattelun tasolle  Olisi tietysti varmaan egolle edukasta kertoa aina vaan niistä ihanista onnen hetkistä, mutta kerrotaan tällä kertaa vaihteeksi siitä kuinka “vastoinkäyminen” tuli nähtyä ihan uudessa valossa. Todellisuudessa ei ole olemassakaan mitään vastoinkäymisiä tai epäonnistumisia, ainoastaan mieli voi tehdä asioista vaikean tai raskaan oloisia.

Olin eilen siis tilanne jossa kohtasin ( mielessäni) epäoikeudenmukaisuutta , törkeää kohtelua ja alistamista. Yksityiskohtia on turha vatvoa sen enempää, sanotaan vaan että tilanteeseen liittyy muita ihmisiä, joita olisi kovin helppo ruveta syyttelemään. Minulle isoja oppiläksyjä on ollut omien rajojen vetäminen ja puolien pitäminen. Tässä sitä koeteltiin taas mukavasti  Jossain kohdin tuota tilannetta huomasin ikivanhojen puolustusjärjestelmien ankkuroituneen päälle. Sisäiset reaktioit olivat haavoittuneen peuran tasoa. Vauhkoa ja epävakaata. Tässä tilanteessa tajusin ulkoistaa kokemuksen. Hyppäsin katsomaan tilannetta mielessäni kuin kärpänen katossa. Sen jälkeen hyppäsin katsomaan tilannetta avaruudesta käsin. Se alkoi näyttää jo täysin järjettömältä. Oli mielenkiintoista seurata miten vain muutamaa ” nappia painamalla” toinen henkilö käynnisti minussa melkoisen sisäisen turbulenssin. Paitsi että ei. Tuo toinen henkilö ei tehnyt mitään. Vain ajatukseni tilanteesta (jotka perustuivat muistoihin ja menneeseen) saivat tuon reaktion aikaan. Tiedostin tätä jo tuossa kyseisessä tilanteessa ja aloin mielessäni lähettämään tuolle henkilölle rakkautta ja anteeksiantoa. Jos tämä kerta tapahtuu, niin tässä just minun kuuluu nyt olla, ajattelin.

Kun tilanne oli ohi laitoin miehelleni tekstarin jossa oli varmaan kaikki tietämäni kirosanat. Päätin että istun ulkona niin pitkään kun tarvitsee ja vain kohtaan sen ristiriitaisen myllärryksen jota koin. Ja kappas vaan, kun ei enää pelkää tunteita tai ajatuksia niillä ei ole kovin paljon voimaa. Kysyin mielessä ” mikä on tämän tunteen takana”. Ensin tuli pettymys. Sitten tuli häpeä. Sitten tuli epäonnistuminen. Sieltä tuli liuta ja rimssu tavaraa, jolla ei ole mitään todellisuus pohjaa ilman ajatusten ja käsitysten antamaa tarinaa.Ja lopulta löytyi taas se mikä on egon pahimpia pelkoja, kuolema ja yksinjääminen. Ok. Adios grandes  Mielen tuotoksissa ei kertakaikkiaan ole mitään järkeä. Totesin taas, että jos uskon noihin tarinoihin mitä tapahtuu. Jos en lähde ajatusten vietäväksi olen vapaa. Sanoin myös mielessäni että nyt kaikki ne tunteet edellämainituista asioista joita on pidetty ja varastoiduttu saa tulla ulos, en pelkää tunteita. Kas vaan miten tuntui kuin 10kiloa olisi lähtenyt harteilta. Ja koska ulkoinen maailma näyttää sitä sisäistä, tajusin että minulla oli paljon anteeksi annettavaa itselleni näihin teemoihin liittyen. Minä olen joskus ollut se vastapuoli. Olen pahoillani, Anteeksi ja Kiitos.

Enää en saa irti minkäänlaista tunnetta tilannetta tai siihen liittyviä henkilöitä kohtaan. Se on vaan niin läpinäkyvä nyt. Se on nyt kaunis. Se oli lahja.

Takki auki!

Jossain blogin alkumetreillä kirjoitin tarpeesta olla rehellinen. Useamman vuoden olen enempi ja vähempi tutkiskellut melko laajasti elämää ja mieltä – ja sitä mistä ihmeessä tässä kaikessa mahtaa oikein olla kysymys. Mukaan on mahtunut NLP:n ohella ayurvedaa, theta healingia, sekä monen moista muuta henkistä “oppia” . Voi pojat, enpä olisi uskonut kymmenen vuotta sitten, mitä kaikkea sitä on saanut oppia ja miten monta asiaa on saanut havaita harhaksi. Nimerkillä, “se joka luuli joskus olevansa skeptikko” ja “uskon vain mitä näen”.   Ja taas  jälleen kerran sitä palaa sen äärelle, ettei sitä tosiaan taida olla mitään joka on 100% totta.

Varsinkaan se mitä näkee  Ihan koko tätä elämäksi kutsumaamme elokuvaa / pelikenttää myöten, hörhöyksine päivineen. Olen jännittänyt siitä puhumista tai siis pieni egoseni on sitä jännittänyt. Se on raukka niin kiinni käsityksissään, velvollisuuksissaan ja “tärkeässä” roolissaan. Hymy sille.

Monta kertaa sitä on luullut tajuavansa jotain, kohta taas huomatakseen, että ei se hitsi vie niin ollutkaan. Parempi olla yrittämättä luoda mitään kaavoja tai syy-seuraus -suhteita oivalluksistaan. Ja silti mieli pyrkii tekemään niin  Kun näkee, ja todella tuntee mielen vain harhaksi, kaikki muuttuu tai ainakin alkaa muuttua. Toisaalta mikään ei muutu. Elämä jatkaa kulkuaan ihan niinkuin se on aina ennenkin tehnyt: leikkisänä, arvaamattomana, vapaana ja käsittämättömän ihmeellisenä. Välillä sitä on “ytimessä” pidempään, ja sitten sitä humpsahtaa egon höpinään ja pelkoon mukaan. Voi jumaleissön mikä määrä noita ojia ja uusia harhoja onkaan tullut koluttua läpi tällä matkalla. Silti juuri niissä on pitänyt käydä.

Haastavimpina ehkä olen kokenut todella elämälle antautumisen ja siihen luottamisen. Pysähtyminen ja kuvitellusta kontrollista irroittaminen on joskus tuntunut mahdottomalta. Ystävääni lainatakseni “mieli tekee kaikki kepuli konstit ennenkuin irroittaa”. Jep. Todellakin koettu. Pelko, häpeä, epävarmuus, velvollisuuden tunne ovat olleet riittämättömyyden kanssa tuttuja vierailijoita, joita egon äänet on koittanut pamputtaa. Vastaavasti se on koittanut myös paremmuutta ja huonommuutta, oikeaa ja väärää, tavoittelua ja “tietämistä”. Kaikkensa se tekee, mutta mikään todellinen ei kuitenkaan kestä rakkauden/ olemisen/läsnäolon valoa ja voimaa. Sen ei tarvitse olla kuin yksi askel ajatteluun samaistumisen ansasta, kun on jo vapaa. Se on helppoa, jollei mieli tee siitä vaikeaa. Ja silti tätä purettavaa ja ihmeteltävää on riittänyt – ja varmaan riittää vielä eteenkin päin. Kun on todella, todella rehellinen ja avoin, sitä on enää hankala huijata itseään. Mielen kimurantit tarinat ovat saaneet purkautua, välillä sellaisten kasvukipujen kanssa, että ymmärrän hyvin kuvauksen “eihän tästä voi selvitä hengissä!” . Eikä voikaan. Se saa kuolla pois, se joka ei ole totta- ja johon silti aina välillä höpsösti on uskonut.

Koin välillä ristiriitaa mm. NLP:n ja muiden mielenhallintakeinojen kouluttamisesta, sillä sehän on juuri sitä “unen optimoimista”. Ego koitti vähän kuin puukottaa selkään yhtä itsellenikin tärkeää työkalua ja oivalluspakkia. Se piti sitä tarpeettomana. Rehellisesti sanottuna, en voi tietää olisinko ilman tiettyjä NLP:n oppeja voinut edes ymmärtää hölkäsen pöläystä kaiken illuusiosta. Tuskin. Se on ollut erityisen rakas ja tärkeä mielen “käyttöopas”, josta voi olla korvaamattoman paljon hyötyä silloin jos mieli koittaa ottaa vallan. Lisäksi kun tätä unta ja elokuvaa kerran eletään, niin mikseipä siitä voisi tehdä hauskempaa, onnellisempaa ja iloa tuottavampaa mielen keinoin myös! Jos olemme saaneet tämän elämän, miksipä tehdä siis mitään muuta kuin elää sitä.

Olen kiitollinen siitä pursuavasta ilosta jota koen taas ristiriitojen nähtyä harhaksi, voidessani kertoa niistä asioista joita olen itse havainnut hyväksi mielen suhteen, kuin myös siitä vapautumisen suhteen. Jokaisella meillä on se oma polkumme, joista yksikään askel ei rakkaudesta käsin voi olla väärä. Uskalla kuunnella sitä ominta “johdatustasi” tai intuitiotasi. Turha koittaa talloa muiden jo kulkemia polkuja, vaikka ne ovatkin heille ehkä toimineet. Turha myöskään arvostella muiden matkaa, se on heidän. Joskus on parempi antaa hetken kirjojen ja metodien olla, ja keksittyä kuuntelemaan sitä omaa sisäistä geniustaan. Silloin roolia ja pakenemista ei enää tarvita. Voi täysin vapaasti, selittelemättä ja virraten olla se aidoin itsensä, yhtä kaiken kanssa tässä elämän pelissä. Herää aamulla ja katso mitä tänään tapahtuu!

Rakasta kaikkea ( ai anna anteeksi ja hyväksy)  ja tee tai ole tekemättä ROHKEASTI sitä mikä tuntuu kussakin hetkessä tuottavan eniten rehellistä iloa, riippumatta lopputuloksesta taikka menneestä  sekä tulevasta. Jos mieli ei kykene rentoutumaan, hölisee vastaan, selittelee, hyökkää tai puolustelee niin suosittelen lämmöllä mielen toimintaan ja hallinta keinoihin tutustumista, luontaisestikin sinulle parhaiten resonoivalla tavalla.

“Beyond mind, there is an awareness that is intrinsic, that is not given to you by the outside, and is not an idea — and there is no experiment up to now that has found any center in the brain which corresponds to awareness. The whole work of meditation is to make you aware of all that is “mind” and disidentify yourself from it. That very separation is the greatest revolution that can happen to man.
Now you can do and act on only that which makes you more joyous, fulfills you, gives you contentment, makes your life a work of art, a beauty. But this is possible only if the master in you is awake. Right now the master is fast asleep. And the mind, the servant, is playing the role of master. And the servant is created by the outside world, it follows the outside world and its laws.
Once your awareness becomes a flame, it burns up the whole slavery that the mind has created. There is no blissfulness more precious than freedom, than being a master of your own destiny.

The Master in Zen is not a master over others, but a master of himself –and this self-mastery is reflected in his every gesture and his every word. He is not a teacher with a doctrine to impart, nor a supernatural messenger with a direct line to God, but simply one who has become a living example of the highest potential that lies within each and every human being. In the eyes of the Master, a disciple finds his own truth reflected. In the silence of the Master’s presence, the disciple can fall more easily into the silence of his own being. The community of seekers that arises around a Master becomes an energy field that supports each unique individual in finding his or her own inner light. Once that light is found, the disciple comes to understand that the outer Master was just a catalyst, a device to provoke the awakening of the inner.” -OSHO